Vaiheita: Kokoelma kertomuksia

by August Strindberg

UUDET ASEET

Josti kulki edellä härkineen ja karhineen, ja isä Tuomas teki kevätkylvöjään, jälessä hyppivät valkovästäräkit noukkien matoja, metsäsaaressa istuivat varikset odottelemassa. Huhtikuun auringo paahtoi ohutta maanpintaa, joka sijaitsee Ölandin Allvaren ainaisella selkärangalla. Peltosarat olivat kauniit ja hyvin aidatut mutta lentohiekalta ja pohjan puhureilta suojeli niitä vain kapea petäjikkö, sillä isä Tuomaan perimä verotila oli pohjoisimmalla niemellä, missä maa oli alavaa. Petäjikön suojassa oli tupa, missä äiti ja lapset askartelivat. Pientarella makasi Tassu vetäen unia toinen silmä ummessa. Tassu oli uskollinen koira, se ajoi sekä jäniksiä, kettuja että hirviä, mutta saattoi sentään pysytellä valveilla niin, että sen toinen silmä ja toinen korva öiseen aikaan olivat varuillaan maankiertäjien tullessa tuvan läheisyyteen.

Isä ja Josti olivat lopettaneet työnsä ja istahtivat pellonpientareelle lepäämään. Tassu kävi levottomaksi ja murahteli, se nosti kuononsa haistellen etelää kohti, missä pohjoisen Motet'in yhteismaat olivat. Tuomas silitti sen selkää ja koitti sitä rauhoittaa.

"Aatteles", sanoi isä, joka kuten kaikki rannikkolaiset mielellään pohti syitä ja seikkoja, "aatteles, kuinka monta kertaa ihmistä lahjakkaampi tämä elukka on, se näkee ehkä jo ihmisen ja varmasti tuntee se hänen hajusta!"

"Taitaapa niin olla", sanoi Josti, "mutta ymmärrys, nähkääs, ei ole niin tarkka!"

"Ei sitä niin varmaan tiedä!"

"Jopa joutavia, isä, älkää niin sanoko!"

"Eipäs se meitä täällä hännystelisi, jos se käsittäisi olevansa sinua vahvemman!"

"Sinä olet tyhmä, Josti! Sen se juuri käsittääkin; sentähden antaa se meidän itseänsä ruokkia. Kyllä se saisi tarpeekseen, jos se hankkisi itselleen lihan metsästä ja maidon lehmiltä. Etkö huomaa, että se makaa ja nukkuu, kuin herra sillä aikaa kuin me kylvämme sille leipää? Jollei sillä ole tarkka vaisto, niin olen minä turska."

"Isä, kuuleppas, luuletko sinä sen vetelehtivän, kun se öisin vartioi taloa ja maata?"

"Siitä saat olla varma, ettei se maatessaan vartioi! Se on meitä herkkäunisempi, sentähden se herää varemmin. Mutta yhdentekevä. Kelpo elukka se vaan on, ja minä pidän siitä yhtä paljon kuin äidistäsi, ehkä hiukan enemmänkin, sillä eukko on oikein tuhat tulimainen ollessaan pahalla päällä."

Tassu syöksähti maasta, livisti yli pellon, loikkasi yli aidan ja katosi metsään, mikä pian kaikui innokkaasta haukunnasta, jota pian toinen koira säesti.

"Kuka kurja harhailee tänään niin kaukana saarella?", sanoi Tuomas ja nousi. Josti seurasi, ja he kulkivat yli aidan sille taholle, mistä haukunta kuului. Eivät ehtineet aitaa pitemmälle nähdessään kaksi ratsastajaa, ja koirat olivat ilmi tappelussa.

"Talonpoika, kutsu koiraasi muuten minä ammun sen", huusi ensimmäinen ratsastaja. "Kutsu sinä omaa koiraasi!" vastasi Josti ja kiivastui.

"Hiljaa, hiljaa!" rauhoitti isä. "Täytyy olla suustaan suopean puhutellessa herroja." — Ja sitte kutsui hän Tassun luokseen.

Ensimmäinen ratsastaja, joka oli puuttunut puheeseen, oli nuori, kalpea mies, hän näytti ruumiinsa puolesta pojalta, mutta olkapäillä lepäävä pää oli vanhuksen. Hän oli puettu samettitakkiin ja nahkavarustuksiin, ja hänen satulaputkensa oli vireissä. Toinen ratsastaja oli hänen ratsupalvelijansa.

"Tiedätkö, lurjus, ketä puhuttelet?", kysyi hän Jostilta.

"Ei, sitä en tiedä, enkä tahdo sitä tietääkään! Mutta jos sinä loukkaat omistusoikeutta, niin syytä itseäsi!"

"Et siis ollut kirkossa sunnuntaina?"

"En ollut", vastasi Josti, joka isän tönäyksistä huolimatta jatkoi puhettaan. "Ennen vanhaan kävin minä kirkossa, kun siellä sai kuulla Jumalan sanaa, mutta nyt, kun siellä saa kuulla vain kuulutuksia, en siellä viitsi käydä!"

"Ennenkuin sinut roviolla poltatan, ilmoitan sinulle, että olen laamannin viransijainen, kuninkaan lääninherra ja että sinä olet minun talonpoikani! Ja sinä, vanhus, pidä poikasi aisoissa ja vastaa itse, jos sinulla on kieli suussasi!"

"En ole koskaan kuullut kuninkaan voivan myydä vapaita talonpoikia", sanoi Tuomas, "mutta jos hän sen voi tehdä, niin sillä hyvä! Mitä armollinen herra tahtoo?"

"Olet velvollinen tuntemaan tahtoni, mutta minä sanon sen sinulle kuitenkin. Pohjoisen Motet'in yhteismaat, joilla ei ole omistajaa, kuuluvat nyt Ruotsin kruunulle kaikkine niine oikeuksineen, jotka omistajalle kuuluvat. Kaikenlainen metsästys ja metsänkaato ovat siis kuninkaan oikeuksia; ja tämä tapahtuu talonpojan parasta katsoen, sillä talonpoika viljelköön maataan ja kalastuksiaan, älköönkä juoksennelko metsissä. Nyt sinä tiedät sen! Ja jos sinä annat koirasi kulkea irrallaan, niin tiedät, että se otetaan kiinni ja silvotaan ensikertaisesta huolimattomuudesta, toisella kerralla se nyletään ja sinä saat sakkoja ja kolmannella kerralla, jos saisit halun hankkia itsellesi uuden koiran, joudut sinä hirteen!"

Josti oli raivosta taittaa aidan, mutta Tuomas tönäsi häntä ja alkoi puhua:

"Armollinen herra, minä hyväksyn täydellisesti teidän kuulutuksenne ja olen varma siitä, että ne ovat laaditut maan lakien mukaan sekä talonpojan eduksi; sillä metsänelävien jälessä juoksenteleminen metsässä on talonpojalle nykyään haaskattua aikaa; sillä herrojen paukkupyssyt ovat peloittaneet metsänriistan. Ja me noudatamme teidän lainmukaisia kuulutuksianne. Onko teidän armollanne jotain muuta käskettävää?"

"On kyllä, sinun talonverosi on raha-arvon aletessa tullut liian pieneksi, sentähden olen minä, jolla nyt on veroitusoikeus, päättänyt ja käskenyt, että koska kuninkaan yhteismaille lasketut metsästyseläimet liiallisen lumisateen tähden talvella ovat estetyt ruokaansa etsimästä, tulee sinun ja tietysti sinun naapuriesi myöskin asettaa heinäsaumoja sinne, minne me vastaisuudessa määräämme. Oletko kuullut?"

"Ymmärrän."

"Ja tehkää sen mukaan! Hyvästi!"

Hän käänsi hevosensa ja katosi metsään.

"Mitäs tästä sanotaan?", sanoi Josti jäätyään kahdenkesken isänsä kanssa.

"Mokomaa en ole kuullut. Mutta siitä asti kuin maahan tuli herrasvalta, on kaikki takaperoista.

"Puhutaan kuningas Kristianista! Siinä oli hyvänluontoinen herra, joka otti heiltä heidän pillinsä, jos se liiaksi ääntä piti. Ja sitte puhutaan Kyösti kuningas vainajasta. Eivät he tienneet, miten hyvä heidän oli olla. Kuka on keksinyt nämä uudet vehkeet? Maahan tunkeutuneet, saksalaiset kirjurit sen ovat keksineet. Oi, miten ne kohtelevat ihmisiä, ihmisiä, joita heidän täytyy kaikesta kiittää. Jolleivat taalaalaiset miehet olisi lähteneet liikkeelle, niin tokkopa hän olisi vapauttanut maan! Ajatteles! Hän päästää petoeläimiä metsään saadakseen huvin olla teurastajana, sillä eipäs hänen tarvitse tehdä sitä elannokseen? Ja sitte täytyy meidän kylvää ja kyntää syöttääksemme hänen eläimiänsä — petoeläimiä! Tuskin on meillä tarpeeksi laidunta lehmäraukalle."

"Me toitotamme kokoon naapurit ja lyömme sen saakelin kuoliaaksi!" sanoi Josti.

"Hohoo, loruja, loruja. Hänellä on koko varusväkensä Kalmarissa ja tuossa tuokiossa ne tänne pujahtavat! Ei, sellaisia kälmiä täytyy vetää nenästä, ja jollei se auta, niin saamme keksiä jotain muuta. Kun ei ole valtaa, niin täytyy käyttää järkeään. Onhan sekin Jumalan lahja, jota ei pidä halveksia."

"Hyi isä", sanoi Josti, "ei mitään revon metkuja! Ulos kentille ja lyökäämme niiden kallot puhki!"

"Niin, niin kävi päinsä ennen muinoin, silloin köyhäkin saattoi olla kunniallinen. Mutta nyt on kysymys siitä, onko yhtä kunniallista puolustaa itseänsä kuin käydä kimppuun; ja jokainen eläin on saanut aseet laatunsa mukaan, nokat, kynnet ja hampaat; niinpä niin, käärme on saanut, aseekseen myrkyn ja olisipa se tyhmä, jollei se sitä käyttäisi. Vielä on talonpojalla aseita talossaan mutta hän ei saa niitä käyttää! Mitä hänen siis tulee tehdä puolustuksekseen?"

"Hänen ei enään tarvitse puolustaa itseään; sillä sen tekee laki", sanoi Josti ja irvisteli.

"Kun laki päästää petoeläimiä hänen maillensa, silloin puolustaa hän kaikkea! Ei, kohta tarvitaan miehiä, jotka puolustavat meitä lailta, ja asia on mennyt niin pitkälle, että meidän pitäisi rukoilla Jumalaa varjelemaan meitä oikeudesta! Tule nyt Josti, menkäämme kotiin syömään. Ajoissa kyllä saamme tutkia, mitä tämä uutinen meille tuottaa."

Ja sitte menivät he kotiin, mutta eivät he sinä päivänä sitoneet kiinni Tassua.

Oli juhannusaatto. Josti oli auttamassa tyttöjä kukkaisriuvun laittamisessa. Isä Tuomas ja hänen eukkonsa istuivat kuistin portailla. Muori silitti laudalla kaulahuivia, ja ukko veisteli lastuista tikkuja.

"Mitä pidit leivonnasta?", sanoi muori.

"Olihan vain hiukan liian sotkettua."

"Syy puutikuissa, joita mulle veistelit."

"Syy ei ole Jostin eikä minun", arveli isä Tuomas.

"Kun ei saa kaataa puita yhteismailta, niin täytyy tyytyä tuulen kaatamiin puihin."

"Miksette kaada petäjiköstä?"

"Silloin lentohiekka meidät yllättää."

"Saispa yllättää."

"Hohoo! Hohoo!"

"Missä Tassu tänään on? En ole sitä nähnyt vuorokauteen."

"En tiedä! Tulee kai kotiin, kun sen on nälkä."

"Vilja on koreata", sanoi eukko ja osoitti sormellaan peltopalstaa, joka loisti niin vaalean viheriänä aitauksen takaa.

"Erinomaista", sanoi isä Tuomas. "Kunpahan vain saisimme sen katoksen alle; mutta siihen on pitkä aika."

Aidan kohdalla kuului natinaa, mistä oikopolku kulki, ja pian ilmestyi siihen aidan yli kiipeevä, pitkä mies, hän kulki pellonpiennarta ja astui alas tupaa kohden.

"Jumalan rauha, hyvät ihmiset, ja iloista juhlaa", sanoi naapuri.

"Jumalan rauha itsellesi, naapuri", vastasivat isä ja muori.

"Millä asioilla sinä, Jesperi, kuljet?", kysyi isä.

"Oh, enpähän millään", sanoi Jesperi ja vilkutti tarkoittavasti silmillään Tuomaalle kaivaessaan taskujaan.

Muori ei nähnyt vilkutusta, sillä hän nojautui yli työnsä, mutta
Tuomas huomasi sen.

"Noo, koska sinä näin juhannusaattona käväset naapurissa", sanoi
Tuomas, "niin näytänpä sinulle uuden veneeni."

"Hyvä, hyvä", sanoi Jesperi, "olen kuullut, että olet työntänyt sen jo vesille."

"Se on tässä ihan mallashuoneen lähellä", sanoi Tuomas. "Jos sinulla on aikaa, niin könkytämme sinne rantaan."

Sitä juuri Jesperi tahtoi. He kulkivat männikön kautta, joka oli etuvartijana lentohiekkaa vastaan. He tulivat rannalle ja istuivat veneeseen, joka ei ollenkaan vetänyt Jesperiä huomiota puoleensa, ja he soutivat jonkun matkaa järvelle.

"Nyt ei voi eukko meitä kuulla", sanoi Tuomas, "anna nyt kuulua!"

Jesperi veti taskustaan arpakapulan, jonka toinen pää oli vanhaan tapaan narulla varustettu.

"Taasenko uusia naruja kaulaan?", kysyi Tuomas.

"Mitäs kuuluu?"

Huomenna on meitä kutsuttu kirkolle! Täytyy antaa pois kaikki aseet!

"Sitä ovat hokeneet jo monta sataa vuotta!"

"Mutta nyt on tosi mielessä."

"Kalmarista on saapunut sotamiehiä."

"Saksalaisia sotamiehiä! Ennen muinoin tuli tanskalaisia sotamiehiä.
Aina vaan sotamiehiä!"

Silloin alkoi Jesperi laulaa:

"Meidän miehet on lyöty,
Meidän miekat on myöty,
Laivat, aarteet myös."

Tuomas jatkoi:

"Parempi kuolla
Punaiseen liekkiin
Kuin kunniatt' elää."

Jesperi lauloi:

"Ne tahtoo ryöstää
Ja alas syöstä
Ja mereen upottaa.
Ne ahdistaa meitä
Yli meren ja maan,
Ken puolustaa;
Ruotsin mies,
Nyt vartioi ties,
Meitä sortaa ei saa!"

Tuomas jatkoi:

"Suuret miehet ja herrat,
Ja pientenkin verrat,
Vännit, ritarit, ei tieltä,
Maamiehet, porvarit!
Niin myöhään kuin varhain
Te olkaa yhtä mieltä.
Ruotsin mies,
Nyt vartioi ties,
Ei myöhäistä kieltä!"

"Mitäs se auttaa, että me yhdymme vastustamaan sotamiesten tuliluikkuja?", sanoi Jesperi.

"Niinkö naapurit ajattelevat?", kysyi Tuomas.

"Naapurit ajattelivat toisin toissapäivänä, kun metsävuohet tulivat minun pellolleni ja söivät oraat."

"Söivätkö ne, viljasi?" kysyi Tuomas ja loiskautti aaltoja airoilla:

"Kaikki tyyni!"

"Oletko valittanut?"

"Tiedätkö, mitä lakimies vastasi? 'Aja ne pois!' sanoi hän. Ja naapuri ajoi ne pelloltaan jousilla ja lihdoilla. Tämä se aiheuttaa aseista luopumisen!"

"Oletteko kuulleet, että metsässä möyrii kuninkaallisia sikoja?"

"Ei kukaan uskalla käydä metsässä senjälkeen kuin siat repivät naapurin Jussin jalat ja hänen täytyi kiivetä mäntyyn."

"Paljon olen minä oppinut ja kokenut siitä asti kuin maailmaan tulin, mutta mokomaa en koskaan! Hallitus jakeli ennen tapporahoja karhujen ja susien, vaan ei metsäsikojen ampujille, — hyi sentään!"

"Lainlukija sanoo sikojen olevan kesyjä sentähden, että ne on päästetty metsään."

"Tuovatko talonpojat huomenna kirkolle miekkansa ja aseensa?"

"Kaikki tuovat ja sinä myöskin, Tuomas! Ajattele vaimoa ja poikaasi."

"Mitäs sille asialle sitte pitää tehdä?"

"Kun soturit käyttävät ruutipyssyjä, niin saamme me käyttää järkeämme."

"Sen sanoin minä pojallenikin, mutta kyllä tuntuu kunnialliselle miehelle raskaalta olla viekas! Sadan vuoden päästä ei ole rehellistä talonpoikaa koko maassa, niin sen asian kanssa käy, kun talonpojalta riistetään aseet. Jumala meitä varjelkoon, Jesperi, tässä koittaa kovat ajat. Toisinaan tuntuu minusta paremmalta kuolla rehellisenä miehenä kuin elää epärehellisenä."

"Se lienee köyhän miehen kohtalo, rakas naapuri, sillä täytyyhän hänen elää, koska kerran on syntynyt. Jollei hän saa säilyttää kunniaansa, niin lienee se sen syy, joka sen häneltä riistää."

Keskustelu oli lopussa. Jesperi kätki arpakapulan, ja Tuomas souteli airoillaan maihin päin. Meri oli tyynen sinivalkoinen kuin kuvastin, ja ilta-aurinko vaipui tulenkeltaisena usmaan ja valaisi männyn runkoja, jotka olivat kuin liekeissä.

Kun he taas astuivat maihin, seisoi muori kuistin portailla kuin ennen mutta hiukan koristettuna.

"Menemmehän kohta tanssia katsomaan?", sanoi hän Tuomaalle.

"Mennään vaan", vastasi Tuomas. "Eihän sitä viitsi istua könötellä kotona juhannusaattona!"

"Mitäs Jesperi piti siitä uudesta ruuhesta?", jatkoi muori.

"Kellui kuin lastu laineilla", vastasi Jesperi.

Eikä siinä sen enempää kyselty. Kun Tuomas oli pukimissaan, lähdettiin liikkeelle ja tuvan ovi jätettiin lukitsematta, sillä varkaita ei pelätty, koska ei kukaan omasta puolestaan loukannut omistusoikeutta. Tuomas otti kirveen mukaansa, ja he vaelsivat naapurin taloon, joka oli tuskin puolen peninkulman päässä saaren itäisessä osassa. Ilman mitään tiellä tapahtuvia seikkailuita ja tarkasti välttäen yhteismaita saapuivat he Ryssän-kylä nimiseen taloon. Tanssi oli täydessä vauhdissa kukkaisriuvun ympärillä, mutta vanhat eivät olleet, kuten ennen oli tavallista, kokoontuneet katselemaan nuorten iloa vaan olivat kömpineet tupaan, missä he istuivat rahilla pitkän pöydän ympärillä olutta juoden. Jesperin ja Tuomaan astuessa tupaan tervehti heitä isäntä lyhyesti ja juhlallisesti ja käski istumaan. Tuvassa vallitsi raskas ja synkkä tunnelma, ja ilmassa tuntui, että myrsky oli tulossa. Lautamies istui peräpenkillä ja hänen silmänsä punottivat ikäänkuin hän olisi juonut tai puhunut liian paljon; toiset istuivat silmät permantoonluotuina. Tuomas, joka oli joukon vanhimpia ja arvossa pidetyimpiä, piti velvollisuutenaan ensiksi sanoa jotakin.

"Tavataanko siis huomenna kirkolla?", sanoi hän. Kukaan ei vastannut.
Mutta silloin puuttui lautamies puheeseen liukkaalla kielellään.

"Sitä kieltä tässä juuri vingutetaan, vanha Tuomas. Katsos, ukoilla tässä on arvelunsa, joita ei kukaan voi käsittää eikä ymmärtää. Miekkojen ja aseiden kantaminen on jo sata vuotta ollut kielletty, eikä ole esivallan syy, ettei esivaltaa ole toteltu. Ja nyt nämä ukot arvelevat, että tämä on esivallan puolelta ilkeyttä, mutta sitä se ei ole. Jokainen väliin tietää, mitä meteleitä ja vaikeuksia syntyi pistokeihäiden ja jousien käyttämisestä; veren kiehuessa ei käsikähmä ole kaukana, sen kyllä tunnemme. Ja mitä siihen hölinään tulee, että meidän pitää jollain puolustaa maata ja valtakuntaa, niin ei se tule enään koskaan kysymykseen, sillä siitä esivalta itse pitää huolen."

"Seis siellä", sanoi Tuomas. "Häpeä periköön ruotsalaiset miehet, jolleivat he ilman maahan tunkeutuneita muukalaisia sotahurttoja enään voi puolustaa maata ja valtakuntaa. Silloin kun piti ajaa tanskalainen maasta, käytettiin lihtoja ja kirveitä. Ehei, sinä senkin herrojen häntyri! Ei se paha siinä pakota. Ette te senvuoksi meiltä aseita riistä. Te pelkäätte, että kahleet painavat, väkivalta käy yli rajojensa, kun kuninkaan siat päästetään peltoon. Kuulkaa! Nyt olette te mieslukuisemmat ja sentähden tulemme me kirkolle tavalla kuten sanottu on, mutta älkää tulko toiste, sillä silloin varmasti kirveet ja puukot iskevät kettujenkin turkkeihin."

"Tuomas, hyvä Tuomas", sanoi lautamies pilkallisesti, "älä ole niin suuri suustasi, muuten käyt niin pieneksi maan päällä."

Tuomas astui esiin ja löi kirveensä pöytään ihan lautamiehen eteen. Tuvassa kuului raju kiljahdus, ja kaikki syöksyivät penkeiltään; mutta naiset, jotka olivat seisoneet oven ulkopuolella ja aavistaneet mellakan tulon, hyökkäsivät tupaan ja heittäytyivät taistelevien väliin. Kokoontunut seura hajaantui; lautamies ja hänen harvat puoluelaisensa ratsastivat heti kukin kotiinsa.

Juhla jatkui mäellä, mutta viulun vingutus ei enään kuulunut niin iloiselta, ja tanssi kävi raskaasti ja hiljaa kuin työ tai pakanallinen uhripalvelus, jossa kiihotettiin mieliä, ennenkuin ryhdyttiin uhri-teurastukseen. Pian sekin riutui, ja huomispäivän vakavuutta ajatellen erottiin keskiyön aikaan valvomatta juhannustulien ääressä. Niin surullista juhannusaattoa ei koskaan oltu vietetty.

* * * * *

Juhannusaurinko nousee merestä ja valaisee pienen kirkkolahden. Ihmisolentoa ei näy eikä kuulu. Koskelot ja haahkat uivat tyyneesti kirkkaassa laakavedessä. Lahden ruovisto liikahtelee silloin tällöin, missä hauki polskii. Alhaalla liekopensaissa tipsuttelevat rantaharakat matoja noukkien. Tuuli on niin lämmin, ettei se voi liikuttaa itseään eikä aaltoa. Hiljaisuus lepää yli maiden merten. Ruohot ja kukat uinailevat mäkilöillä, missä tavallisesti aina levoton tuuli nyt jättää ne rauhaan.

Pienellä kirkkomaalla mäen liepeellä seisovat valkoiset ristit kuin pienet lapset levitetyin käsin syleilläkseen aurinkoa, joka pyyhkii kastekyyneleet, niiden tähden oli yö kyyneleensä vuodattanut, ei surusta, siksi että oli yö, sillä yötä ei ollut lainkaan, vaan ilosta, ettei aurinko viipynyt kauvan maillaan. Ja rikas aurinko kultailee vanhan mustan puukirkon, joka on liian pieni huone niin suurelle Jumalalle, ja kukko viirillään katselee länteen, mistä tuuli viimeiseksi puhalsi, katselee, eikö tuuli puhaltaisi navakammin, sillä alkaa olla liian lämmin. Kullattu hirsipuukin kuorikatolla uskaltaa katsoa aurinkoa silmiin ja levitellä käsiään, tervehtien niinkuin totuuden todistaja Emauksessa: rauha olkoon teidän kanssanne! Ja luonnossa on rauha. Valkoisiksi huuhdottuja kivilohkareita rannalla ei ruoski mylvivät laineet, siniset aallot uinailevat auringon säteissä eikä sinisessä avaruudessa purjehdi harhailevia pilviä.

Silloin ilmestyy mäen laelle ihminen. Hiljaisuus on rikottu. Rantaharakat häivyttävät ja kirkuvat klip! klip! Haahkat kohoavat noristen ja liihättelevät merelle, koskelot lipaisevat veden pintaa ja saavat veden sohisemaan, joka kulkee pieninä koskina niiden edellä. Sorsat, jotka ovat olleet piilossa ruovistossa, lentävät koristen ilmaan ja peloittavat hauet, jotka lyövät pyrstöillään. Suunnaton vesikuvastin, jossa ei ollut kurttua, ei repeämää, on rikottu ja niinkuin pirstotun kiviastian sirpaleet hajautuvat renkaat renkaitten ympäri yli sinisen kankaan, ja poikessa olleet lokit saapuvat kotiin ja niillä on seurassaan tiiroja, ja nyt kirkuu koko ilma ja sitten sukeltavat kalat hiljaisiin syvyyksiin, sillä he aavistavat pahaa.

Hälinän aikaansaaja olikin kirkonvartija, joka tuli lakaisemaan kirkkoa. Hän asettaa avaimen ruosteiseen lukkoon ja avaa raskaan oven. Asesalista lehahtaa ummehtunut ilma vasten hänen kasvojansa, siellä on vanha, umpihenkinen talvi-ilma, jota ei juhannusaurinko ole saanut lämmittää. Tuolla riippuvat palokalut, täällä unohdettu pistokeihäs, raajarikkoinen penkki, muutamia jakkaroita, jalkapuu, raippakimppu, luuta, katooliselta ajalta säilynyt pyhän Stefanin särjetty kuva. Tämä on Herran pyhän huoneen esikartano. Kirkonvartija ottaa keihään ja vie sen mäelle. Senjälkeen ottaa hän luudan, mikä nojautuu pyhää Stefania vastaan ja pyhkii pölyt jalkapuusta. Sitte tutkii hän sen jenkoja ja lukkoja. Mutta hänen täytyy sitä koetella, sillä sitä aijotaan käyttää. Hän pistää siihen molemmat jalkansa, mutta silloin ei hän voi itse sitä lukita. Hän katselee ympärilleen etsien jotain esinettä; pyhimyksellä on hyvät jalat; ja pian on kangistunut pyhimys jalkapuussa, ja kirkonvartija huomaa kaiken olevan hyvässä kunnossa kuten olla pitää, ja sitte päästää hän kuvan pintehestä ja asettaa sen seinälle käsiruiskun viereen. Sitte menee hän kirkkoon. Sielläkin on kylmää ja kosteata kuin kellarissa. Ristiinnaulittu riippuu kuten tavallisesti vastapäätä kirkkoontulijaa kallistaen päänsä vasten rintaa, toivottomasti miehuuttomasti, ikäänkuin hän olisi luopunut ajatuksesta saada selville, ovatko ihmiset enemmän onnettomia kuin rikoksellisia, suurempia houkkoja kuin roistoja. Seinillä on hyviä ihmisiä esittäviä tauluja, ihmisiä, joita piestään, pihdeillä nipistetään pahojen ihmisten toimesta, joiden parasta ne hyvät tarkoittivat, sentähden heitä piestään. Kirkonvartija ei välitä siitä, riippuvatko kuvat siinä kehoittaen hyvään vai varoittaen sitä olemasta. Hän on nähnyt nuo taulut jo viisikymmentä vuotta, eikä hänen toimeensa kuulu arvoituksien selvitteleminen. Ei hän ole saanut käskyä siihen, väittää hän, ja ne, jotka ajattelevat hänen puolestansa, tietänevät miten olla pitää. Hän astuu alttarin luo, kulkee piirin sisälle ja kiipee jakkaralle, hän pyyhkii pois vanhan kirjan tomut, silittää pöytäliinan tasaiseksi ja puhdistelee vähin joka paikkaa. Mutta kääntyessään ja katsellessaan kirkkoon huomaa hän peremmällä alhaalla isolla käytävällä joukon nuoria tyttöjä. He kantavat esiliinoissaan lehtiä ja kukkasia, he tulevat kirkkoa koristamaan. Ei tämä tapahdu Kristus-rukan tähden eikä Johannes raukankaan tähden, jonka päivä on, sillä hän ei kulkenut ruusuisella tiellä; ei, tämä tapahtuu suuren pakanajumalan kunniaksi, hänen, joka ei koskaan ole häipynyt vaikka toisinaan piiloitteleikse, hänen kunniakseen, joka kaikelle elon antaa ja on parempi kuin rakkaus, sillä hän lämmittää sekä hyviä että pahoja, uhrin saa vanha aurinko. Ja nuoret auringonpalvelijat, jotka eivät tiedä olevansa pakanoita, tulevat Kristuksen alttarille asettamaan kieloja kynttiläjalkoihin sekä levittämään koivunlehtiä lattialle.

Alttarin piirissä seisova kirkonvartija arvelee saaneensa hyvän tilaisuuden puhua pienelle seurakunnalle.

"Kiltisti teitte, tyttöset, kun toitte hiukan viheriäisiä lehtiä. En luullut kenenkään sitä tänään ajattelevan, koska en teitä eilen nähnyt. Mutta tänään tuleekin oikein kelpo vieraita; tietäkääs, tulee itse laamanni ja hänellä on seurassaan koko huovijoukko. Siinä teillä, tyttöset, on jotain kurkisteltavaa."

"Emme välitä huoveista sen enempää kuin kissasta", sanoi vanhin tytöistä. "Kyllä tunnemme ne miehet."

"No sitte tietänette, että Mossenin Lassi saa istua jalkapuussa, sillä hän ampui karjua. Senkin vintiö!"

"Lassiko jalkapuussa? Juhannuspäivänä? Jumala meitä auttakoon, se ei ole totta!"

"Totta kuin Jumalan sana", sanoi kirkonrartija ja löi nyrkkinsä alttaripöytään.

"Siinä tapauksessa emme tule kirkkoon!" sanoi vanhin tytöistä, "emmekä korista lehdillä kirkkoa! No tytöt! Tulkaa nyt minun kanssani. Jumala antaa meille anteeksi, mutta tämä on pahinta, mitä koskaan on kuultu. Ja minä sanon sen, meidän pojat kielsivät meitä tulemasta tänne kukkinemme, sillä he sanoivat kirkkorinteelläkin tapahtuvan jotain häijyä. Ne tahtovat polttaa heidän miekkansa ja aseensa. Onko sekin totta?"

"Totta kuin Jumalan pyhä sana ja sakramentit."

"Tulkaa tytöt!" sanoi Kerttu. "Mitä me täällä tekisimme?"

Ja nuoret jättivät vanhan vartijan ja kellari-ilman, mutta vuotavalla sydämmellä he sen tekivät, sillä he pitivät vanhaa kirkkoaan rakkaana kuin lapsuudenmuistoa, kuin monta lapsuuden muistoa joulu-aamusaarnojen, ripillelaskemisen ja suvisunnuntaiden ajoilta.

Alkoi jo lähetä jumalanpalveluksen aika. Veneet tulivat hiljaa liukuen lahteen täynnä aseellisia miehiä ja pyhäpukuisia naisia. Ja maantieltä saapui joukkoja. Kokoonnuttiin kirkkomäelle ja keskusteltiin hiljaa. Silloin metsänrannassa välähtää, ja esiin ratsastaa laamanni, vouti ja lippukunta saksalaisia soturia. Haarniskat ja satulakalut kalisevat ja kumisevat, ja kun he ovat saapuneet kokoontuneen kansan eteen, pidättävät he hevosiansa ja sulkevat nelikulmioon aseellisen talonpoikaisjoukon, joka pysyttelee liikkumattomana ja päitään paljastamatta.

Laamanni alkaa puhua. Ei kenenkään käsi nouse hattua kohden.

"Hatut päästä", huutaa vouti.

Ei kukaan ota hattua päästään.

"Keihäät tanaan!" komennetaan sotureita, ja silloin päät paljastuvat.

Sitten piti laamanni puheen. Kansan todellista hyvää aina katsova esivalta tahtoi nytkin ilmaista sisällisen tunteensa kansan onnea kohtaan sekä laillistuttaa vanhan säännön, mikä lisäisi kansan kiitollisuuden velvollisuutta kuningassukua kohtaan, jonka suuret esi-isät kerran vain saksalaisten maasoturien avulla vapauttivat maan tanskalaisista. Tosin jotkut taalaalaiset olivat käyneet rynnäkköön, mutta he vahingoittivat enemmän kuin hyödyttivät, ja heille suotu vapaus kantaa aseita väärinkäytettiin; kuten tunnettua, olivat he myöhempinä aikoina kyllin kiittämättömiä kääntämään aseensa omaa kuningastaan vastaan, joka aina oli katsonut heidän todellista parastansa. Hän käski siis läsnäolevia riisumaan aseensa, senjälkeen menivät kaikki yhdessä Herran huoneeseen kiittämään Jumalaa, joka johtaa kaikki asiat hyvään. Kun ei näkynyt merkkiäkään kehoituksen täyttämisestä, komennettiin:

"Pistokeihäät valmiina!"

Silloin heittivät talonpojat suurella ryskeellä aseensa maahan kasaan ratsastajien eteen, niin että hevoset kavahtivat pystyyn.

Nyt astui esiin pappi, joka oli seisonut piilossa maasoturien takana. Hän kiitti seurakuntaa kuninkaalliselle huoneelle osoitetusta rakkaudesta ja pyysi, ettei seurakunta antaisi tämän rakkauden muuttua vihaksi mitään elävää tai kuollutta kohtaan, mikä jollakin tavalla kuului kuninkaalliselle huoneelle. Eihän hän tahtonut väittää, että mainitut siat kuuluisivat kuninkaalliseen huoneeseen, mutta erityisellä tavalla ja erityisessä tarkoituksessa voitiin niiden sanoa olevan kuninkaallista huonetta…

"Keihäät olalle!" komensi vouti ja keskeytti papin ja puuttui itse puheeseen:

"Olandilaiset talonpojat ovat häväisseet itsensä kostaessaan halpamaisella tavalla sieluttomille eläimille, ja sentähden näytettäisiin tänään esimerkki, mikä herättäisi kauhua uhkamielisissä."

Laamannin viittauksesta tuotiin Mossenin Lassi vangittuna esille, ja laamanni alkoi puhua.

"Etteivät pohjoisen Motet'in talonpojat kuvittelisi mielessään, ettei maassa enään ole lakia eikä oikeutta, saa Mossenin Lassi puhua. Puhu!"

Mossenin Lassi, jolla oli kapula suussa, ei voinut puhua. Mutta silloin Tuomas astui esiin.

"Esivalta, herrat ja herrat soturit. Mossenin Lassi ei ole kostanut kuninkaallisille sioille, sillä oman tavaran ja omaisten puolustaminen ei ole kostoa. Nyt olen puhunut!"

"Ojentakaa tuliputkenne!" komensi vouti. Silloin syntyi täydellinen hiljaisuus. Mutta kun naiset, jotka viereiseltä kummulta olivat tapausta katselleet, huomasivat sytyttimien savuavan, lankesivat he polvilleen ja päästivät huudon, mikä olisi repinyt pilviä, jos sellaisia olisi löytynyt; huuto vieri yli lahden ja synnytti moninkertaisen kaijun luodoilla ja saarilla, ja monen peninkulman päässä merellä purjehtivat kalastajat kertoivat jälkeenpäin yht'aikaa kuulleensa laulun ikäänkuin se olisi soinut taivaan enkelien suusta, niin kummalta se oli kuulunut.

Silloin syöksyi pappi esille, lankesi polvilleen, ja rukoili Jumalaa liikuttamaan esivallan mieliä laupeuteen eikä syöksemään onnettomuuteen kurjaa kansaa, joka kyllä omalla tavallaan rakasti esivaltaa, mutta jolla ei tarpeeksi ollut tapoja eikä käytöstä sitä osoittaakseen.

Sytyttimet sammutettiin ja koko lippukunta lähti tiehensä.

Kun asekasan viereen oli asetettu vartija, menivät korkeat herrat kirkkoon, missä jo Lassi istui jalkapuussa oven ulkopuolella.

Mutta talonpojat ja naiset tarttuivat toinen toistensa käsiin, menivät mäkilehdikkoon ja lankesivat siellä polvilleen; isä Tuomas, joka taisi Herran rukouksen, luki sen ääneen, ja kun hän ei enempää osannut, luki hän sen yhä uudestaan aina kuuteen kertaan ja päästyään kohdalle: äläkä johdata meitä kiusaukseen, huokaili ja voihki koko miesväki, he tarttuivat toinen toistensa käsiin ja itkivät ääneti, sitte istuivat he hiljaa mäellä sanaa sanomatta ja he olivat kuitenkin kuuntelevinansa saarnaa vaikka eivät kuulleet papin ääntä.

Mutta kirkossa saarnasi pappi Johanneskastajasta, joka teloitettiin sentähden, että kuningas Herodes sen tahtoi. Ja hänen alustuspuheensa kuului: Ei esivalta turhaan kanna miekkaa, vaan on kostaja sille, joka pahasti tekee. Ja hän saarnasi eroituksesta koston ja rangaistuksen välillä ja tuli siihen tulokseen, että, kun esivalta, joka on Jumalan kostaja, kostaa, on se rangaistus, mutta kun alamainen rankaisee, on se kostoa, siksi on kosto alamaiselta kielletty. Sitte pääsi hän rukouksien kohdalle; ja kun hän rukoili kaikkia läsnäolevia sydämmestänsä rukoilemaan esivallan ja sen uskollisten virkamiesten puolesta, silloin ei muuan maasoturi enään voinut itseänsä hillitä, vaan huusi äänekkäästi sekä kalisteli haarniskaansa; siitä ei häntä vouti nuhdellut, sillä hän kunnioitti suuresti esivaltaa.

Mutta kun lähtökellot soivat, poistuivat korkeat esivaltalaiset kirkosta ja menivät hevosiensa luo; ja pian he ajoivat ravia kolisten ja kalisten sinne, mistä olivat tulleet. Ja kun melu oli kadonnut kuulumattomiin, hajaantui henkipattoinen seurakunta mäkilehdikosta. Mutta pappi sai mennä kotiin lautamiehen seurassa.

Isä Tuomas, hänen eukkonsa ja Josti vaelsivat ääneti eteenpäin matkalla kotiin. Ukon pää riippui rinnalla, ja tuntui kuin hänen katseensa tunkeutuisivat maan läpi etsiäkseen salattuja keinoja eräitä erityisiä pahoja seikkoja vastaan. Josti oli ottanut käteensä seipään ja pisteli sillä maahan näkymättömiä vastaan ratsastavia vihollisia; eukko kantoi pyhähamettaan kädessään, jottei sitä kivet ja pensaat repisi. Viimeisen aidan yli kuljettua seisahtui isä Tuomas äkkiä ja osoitti tuoreita ruohossa näkyviä verenjälkiä. Josti heittäytyi maahan ja haisteli, sitte nosti hän päänsä, katsoi isää ja sanoi:

"Nämä eivät ole pedon jälkiä."

"Mistä ne lähtevät ja minne ne johtavat?"

Josti etsi hetken.

"Eivät ne mistään lähde ja kotiin ne johtavat."

"Sittepä joku on loukkaantunut aitaa vasten ja senjälkeen mennyt kotiin."

"Siinä tapauksessa olisi aidassa merkki. Ei, joku on kantanut haavoittuneen elukan aidan luo ja heittänyt sen aidan yli nurmelle." Tuomas näkyi ymmärtävän asianhaaran mutta ei virkannut mitään, alkoi vaan kotiinpäin kuljeskella.

Kuljettuaan jonkun kivenheiton matkan ja nähdessään tuvan pilkoittavan mäntyjen välistä, kuulivat he Tassun vuoroin vikisevän ja ulvovan, mutta se ei ollut heitä vastassa, kuten se tavallisesti teki. Josti sitä huuteli ja houkutteli, mutta se ei tullut sittenkään vaan alkoi ulvoa kohti kurkkuansa.

"Siinä sitä ollaan!" sanoi Tuomas.

"Älä johdata meitä kiusaukseen", sanoi muori.

Kun he olivat ehtineet tuvalle, tuli Tassu könkytellen kolmella jalalla; neljäs jalka oli polven kohdalta katkennut. Josti tutki haavaa ja sanoi vain: kirves. Isä ja äiti vaikenivat. Tassu kannettiin tupaan, asetettiin vuoteeseen ja sidottiin.

Päivällisen jälkeen menivät Tuomas ja Josti tiluksilleen. Ruis loisti koreana ja heilimöi. He kulkivat edemmäksi ja tulivat naurismaalle. Aita oli rikottu ja metsäsiat olivat läpeensä möyrineeet koko peltotilkun. Silloin sanoi Tuomas:

"Jos laamanni asuu Tukholmassa ja saa maksun siitä, että hän hoitaa lakia Ölandissa, jos laamanni vuosittain syö suuhunsa viisikymmentä härkää, kaksitoistasataa lammasta, kaksituhatta kanaa, kolmesataa leiviskää häränlihaa ja sianlihaa, kolmesataa leiviskää voita ja juustoa, kolmesataa leiviskää leipää ja kaksisataa tynnöriä ohria, niin olempa varma siitä, että talonpoika saa hänelle tämän kaiken hankkia, hänen velvollisuutensa on hoitaa vuoden satoa, sillä muuten jää laamanni verotta ja silloin laki ja oikeus menee mitättömiin. Jos kettu vie meiltä laamannille syötäväksi aijotun kanamme, niin en epäile tekeväni oikein, pyydystellessäni kettua haaskalla, sillä eihän kettua voi ampua, koska koira käy kolmella jalalla eikä ole jousta. Mitäs sinä, Josti, sanot?"

"Minä en sano mitään, sillä en tahdo todistajia."

"Hyvä niin", sanoi isä. "Voinko siihen luottaa?"

"Niin varmasti kuin että kettu jättää kanat rauhaan syötyään minun leipäni."

"Muori kai tulee hulluksi kuultuaan tämän viimeisen kolttosen", sanoi
Tuomas.

"No, siinä tapauksessa saamme saattaa hänet järkiinsä jälleen."

Isä Tuomas vetäsi maasta nauriin juurineen, jossa ei vielä ollut mukulan alkuakaan, tarkasteli sitä miettiväisenä ja sanoi:

"Kas vaan, että ne välittävät tällaisistakin nauriista."

"Kyllä kai. Mutta täyskasvuisina ne mahtavat maistua vielä paremmilta. Taitaahan meillä, isä, olla vielä viimevuotisiakin."

"Taitaa olla parin pannin paikkeille."

"Se vetelee", sanoi Josti.

Ja sitte he kulkivat raskain askelin kotiin. Mutta tullessaan taas aidan luo, kuulivat he kauheata röhkinää, johon sekaantui vinkumista ja kiljumista, kiirehtäen askeleitaan huomasivat he pian miten kokonainen perhekunta kuninkaan elukoita riemakoitsi rukiissa. Karju kynti peltoa kuin aura, joka pyöri jyrän tavoin niin, että miehenmittaiset korret, jotka kantoivat tulevaa satoa, painuivat maan tasalle; ja pitkin peltoa vilisti kuusi täyskasvuista porsasta möyrien tarmonsa takaa. Tuomas ja Josti päästivät raivoisan ja samalla pelokkaan huudon toivoen siten voivansa peloittaa elukoita. Karju lakkasi kyntämästä ja katseli korvainsa alta rauhanrikkojia; emäsika lakkasi vierimästä ja odotti puoleksi makaavassa asennossa, mihin karju ryhtyisi, ja porsaat odottivat merkkiä äidiltä. Karju puuttui taas työhönsä.

Silloin nousi Josti aidalle ja päästi niin kimakan ja pitkän huudon, että muori vastasi kotimäeltä, sillä hän luuli heidän huutavan häntä.

Silloin kohotti karju päänsä ja näytti valkeita torahampaitansa, antoi sen sitte painua ja tuli askel askeleelta Jostia kohden.

"Puuhun", huusi Tuomas ja oli silmänräpäyksessä männyssä mutta Josti seisoi vielä aidalla.

Huomatessaan Tuomaan nopean liikkeen, juoksi karju aitaa vasten, millä Josti seisoi, perille saavuttuaan painoi karju koko kylkensä aitaa vasten ja alkoi kyhnyttää selkäänsä niin rajusti, että aita kiikkui. Sitte se repi läven torahampaillaan, pisti turpansa sisään, vohkuen ja viuhkuen tonki se läpeä yhä isommaksi. Kun Josti huomasi asemansa tukalaksi, hyppäsi hän maahan ja hänkin kiipesi kiireessä mäntyyn. Aika olikin täpärä, sillä siinä samassa tunkeutui karju aidan lävitse ja kyhnytti mäntyä, niin että se liikkui.

"Mitäs sinä tästä sanot, isä?", sanoi Josti.

"Makaaminen ja syöminen on sian hyve", sanoi isä.

"Niillä on elämä helpompi kuin meillä", sanoi Josti. "Ne niittävät, mitä me kylvämme, sitäpaitsi ovat ne veroista vapaat. Luuletko sinä, että me ensi yönä saamme maata vuoteessamme? Jesus Kristus, tuolta tulee äiti. Hyvä isä, Jumala häntä auttakoon!"

He alkoivat huutaa täyttä kurkkua. Mutta muori tuli lähemmäksi eikä kuullut. Hän oli vielä pyhäpuvussaan. Hänen korkea valkoinen myssynsä, hänen keltainen hameensa ja mustat liivinsä, hänen punainen esiliinansa erosivat niin räikeästi mustasta metsästä, että metsäsika peljästyi ja livisti hirveästi röhkien läpi aidanreijän. Sen omaiset, jotka vain odottivat merkkiä, käsittivät asian laadun ja seurasivat jälessä kirjavassa kiireessä.

Tuomas ja Josti kiipesivät alas puista. Silloin muori, huomatessaan missä tilassa ruispelto oli, löi kätensä yhteen ja sanoi:

"Nyt, Tuomas, täytyy sinun mennä valittamaan muuten menen itse. Jos sinä tämän siedät, niin siedät sinä selkäsaunankin! Sillä nyt olemme me rutiköyhiä ja saamme syödä nauriita koko talven."

"Enpä luule, että saamme syödä nauriita", sanoi Tuomas, "mutta jos minä valitan, niin käy minun kuin Matinkin. Sillä näin hänen kävi: ensin kävi hän lautamiehen puheilla, tämä lähetti hänet nimismiehen luo, siellä sai hän kirjoituttaa asiansa paperille, mikä maksoi neljä markkaa, puhtaassa hopeassa tietysti. Sitte sai hän matkustaa Kalmariin, mikä matka maksoi hyvät rahat. Tultuaan Kalmarin voudin kirjurivirastoon katselivat ne paperia kuuden markan edestä, lähettivät hänet Tukholmaan, se maksoi hänelle kaksikymmentä markkaa, kaikkiaan kolmekymmentä markkaa. Mutta tultuaan kuninkaalliseen ylikirjurivirastoon, ei paperi kelvannutkaan eikä siinä ollut reunamuistutuksia. Mutta silloin meni Matti paperoineen kuninkaan luo. Kuningas oli hyvin armollinen ja kysyi oliko Matilla todistajia mukanaan mutta niitä ei Matilla ollut, eikä asialle voitu mitään. Mutta silloin vastasi Matti, ettei sioilla ole tapana tuoda todistajia, kun he möyrivät toisten pelloissa. Mutta silloin kuningas suuttui ja sanoi, että Matti mestattaisiin, jos hän sillä tavalla rehentelisi. No niin, pitemmälle ei hän voinut mennä, sillä Jumalan luo ei saa mennä silloin kun tahtoo, sillä hän ei näemmä sekaannu oikeuden asioihin, ja sentähden kadotti Matti maat ja mannut, niin että Jumala varjelkoon meitä Jesuksen nimessä oikeudesta."

"Ovatko ne syöneet puti puhtaaksi nauriitkin?", huudahti eukko, joka koko Tuomaan esityksestä piti kiinni vain ydinkohdasta.

"Mutta Josti sanoo, että on tallella vielä viimevuotisiakin ja hän luulee ketun jättäneen hiukan viimetalvisia nauriita. Ja jollei se auta, niin saamme keksiä jotain muuta! Mutta nyt sanon minä näin ikään: koska emme saa maasta ottaa elantoamme, niin saamme kai ottaa sen järvestä! Ja kun me hyvässä onnessa olemme sen maihin saaneet, niin mepäs puhdistamme sannan kenkärisoistamme ja sanomme hyvästit, ja sitte saa oikeus ja hallitus pitää huolta veroista. Ja nyt, hyvät ystävät, pois pyhärievut ja verkot järveen. Ei tässä auta ristissä käsin seisominen eikä seisaalta nukkuminen, sillä hyvien päivien jälkeen täytyy ottaa vastaan myöskin pahat päivät!"

"Mutta vain syksyyn saakka", sanoi Josti.

"Syksyyn saakka vain", sanoi Tuomas.

Ja sitte menivät he kotiin, riisuutuivat ja lähtivät kalaan.

* * * * *

Oli syyskuun päivä. Kahdeksan päivää oli raivoisa pohjoinen tuuli puhaltanut, se myllerteli merta monen sylen syvyydeltä; aallot ajoivat santaa rannoille ja työnsivät sen valleiksi yli liekojen; ja kun santa oli kuivunut, puhallutti sen tuuli ilmaan yhä kauemmas mantereelle ja sittenkuin odottamaton kulovalkea mätäkuussa oli polttanut viimeisen lentohiekkaa estävän suojan, ryöppyivät vanhat santakummut ja ajelehtivat höytytuhan mukana sisämaahan. Ei näkynyt jälkeäkään Tuomaan, veroamaksavan talonpojan palaneesta tuvasta, ja hänen ruispeltotilkkunsa ja naurismaansa olivat yhtenä santakenttänä. Samalla tavalla oli tuli riehunut naapurien tiluksilla, ja itse oleskelivat he ladoissaan luodoilla, missä kalastivat.

Ei tämä ollut mikään hauska näky laamannille, kun hän sinä päivänä suurissa syysmetsästyksissä tuli rannalle; eikä hän ennestäänkään ollut iloinen, sillä metsäsian jälkeäkään ei oltu nähty vaikka koirat kuinka olivat ärsyttäneet ja keihäsmiehet huutaneet ja torviinsa puhaltaneet. Onneksi laamannille oli kuninkaallisilla kuningattarilla ja prinsseillä ollut muuta tehtävää, niin etteivät voineet ottaa osaa metsästykseen, jota nyt harjoitti vain lääninherra voudin sekä Kalmarin maaherran seurassa. Myrsky riehui männyn latvoissa, hevoset korskuivat, torvet raikuivat, ja aika oli jo kulunut yli iltapäivän, kun viimeiset vitjaskoirat, jotka eivät vielä olleet väsyneet, alkoivat paikaltaan haukkaa orjapihlajapensaston ulkopuolella. Hiukan laimennut metsästysinto vilkastui, ja pian olivat kaikki metsästäjät kokoontuneet. Koirat eivät voineet tunkeutua edemmäksi orjantappuroiden ja okaiden takia, mutta metsästysrengit alkoivat raivata tietä kirveillään sillä aikaa kuin metsästäjät asettuivat piiriin keihäineen valmiina vastaanottamaan villipetoja, kun ne syöksyisivät esille. Rohkein rengeistä oli raivannut aukon vuoren juurelle saakka, johon pensaikko ulettui, takaperin sieltä tultuaan vannoi hän kiroten nähneensä hämärässä sekä karjun, emäsian että porsaiden torahampaat. Taasen usutettiin koiria, mutta ne palasivat pian vinkuen ja uihkien ikäänkuin ne haistimillaan olisivat aavistaneet jotain pahaa. Silloin raivostui laamanni ja tutkittuaan keihäänsä vartta tunkeutui hän pensaikkoon. Hän pisti keihäällään siihen paikkaan, mistä näki torahampaiden välkkyvän, terä tarttui kiinni, mutta ei kuultu ääntä eikä liikuntoa pensaikkoon kierrettyjen petojen joukosta. Mutta laamanni syöksähti ulos pitäen kättä nenällään, sillä samassa levisi niin kamala löyhkä, että rengitkin peräytyivät. Oli ajettu raatoja. Laamanni antoi puhaltaa lähdönmerkkiä ja itsekseen vannoi hän kalliin valan, että talonpojat saisivat tämän kalliisti maksaa; sillä hän arvasi heti, että talonpojat olivat tämän aikaansaaneet, tai hänen oikeudentuntonsa sanoi hänelle, että näin täytyi olla.

Paluumatka tapahtui alakuloisuuden vallitessa, sillä varustukset olivat olleet suurenmoiset eivätkä odotukset sen vähempiä. Tosin oli aamulla ammuttu metsävuohia, mutta siinä ei ollut mitään erityisesti mainittavaa, sen saattoi kuka hyvänsä tehdä.

"Minä hirtätän koko talonpoikaisjoukon", sanoi maaherra.

"Sen olisin minä jo aikoja sitten tehnyt", sanoi vouti, "mutta silloin emme saa mitään veroja."

"Emme niitä muutenkaan saa", sanoi laamanni, "sillä ne kelmit ovat hävittäneet maan, emmekä me ijän ikuisesti voi vastaanottaa silakoita."

Kun seurue saapui kotiin laamannin taloon oli jo hämärä. Vanha kaksikerroksinen puurakennus sivutornineen ja siipineen koitti näyttää linnalta mutta ei se onnistunut. Sitävastoin ilmaisi huoneiden sisustus ylellisyyttä ja hienoja tapoja. Vieraspitosalissa, jonka hirsikatto tosin oli matala, olivat seinät sinisellä kankaalla verhotut sekä koristetut kirkkaasta hopeasta tehdyillä valolevyillä, jotka heijastivat vahakynttilöiden valon, ja katossa riippui lasiruunu. Lattiat olivat matoilla ja nahoilla verhotut ja penkit olivat kallisarvoisimpien päänalusimien ja päällystyksien peitossa. Takassa paloi loimottava valkea ja pöytä oli katettu loistavaa ateriaa varten, josta ei puuttunut viinikannuja eikä kristallikolpakoita. Sittenkuin seura oli pukeutunut ja peseytynyt vierashuoneissa, kokoontui se saliin ja hovimestarin viittauksesta istuuduttiin pöydän ääreen. Koska laamanni oli naimaton, ei ketään naista ollut läsnä ja sentähden saivat vieraspidot hillitsemättömän raakuuden leiman. Ruoka näkyi olevan vain janon kiihoittamista varten ja vahvasti siinä juotiin. Kun syöntiä oli kestänyt pari tuntia ja laamanni oli puolihumalassa, nousi hän kohottaen lasinsa ja sanoi: Kuninkaan malja! Kaikki nousivat paikoiltaan paitsi Kalmarin maaherra. Veri syöksyi hänen päähänsä ja hän soperteli vastatessaan:

"Minkä kuninkaan?"

"Hallitsevan armollisen herramme ja kuninkaamme, Juhana kuninkaan", kiirehti laamanni vastaamaan tehden uhkaavan liikkeen miekkaansa kohti.

"En tiedä, että kuningas Erik vielä olisi laannut hallitsemasta", sanoi maaherra, "vaikka hän on vankina."

"En ole kuullut vankiloista hallittavan, muuten on Juhanakuningas kuninkaamme, kruunattuja valalla vahvistettu, ja minä olen vannonut hänelle valani ja te myöskin."

"Pakosta ja käskystä, niinpä niin! Mutta perintökaaren mukaan ei kruununperintö olisi sillä, kellä se nyt on."

"Perintökaari! Teidän perintökaarenne! Valta lain säätää! Ja vielä kerran: yhtykää, maaherra, kun minä juon kuninkaan maljan."

Maaherra joi lasista pohjaan sellaisilla kasvonilmeillä ikäänkuin hän olisi tehnyt sen hiljaisilla välipuheilla.

"Saas nähdä, kuka tulee kuninkaaksi Juhanan jälkeen!" lisäsi hän itseänsä lohduttaen.

"Tietysti prinssi Sigismund!"

"Sitä emme ole vielä nähneet. Laki huvitteleikse toisinaan mutkan longerruksilla ja jos se kerran on alkanut väärillä koukuilla, niin menee se koko matkan sinne tänne polvitellen."

"Rutto ja helvetti, mitä te lörpöttelette?", keskeytti nyt vouti, joka erityisesti suosi reipasta Kaarlo-herttuaa.

"Silentium!" käski laamanni.

"Rauhaa!" sanoi pastori, joka koko ajan oli istunut hiljaa ja syventynyt vatien ja lasien sisällykseen. "Rauhaa, hyvät herrat!"

Juotiin taas ja niin oli taas hiljaista.

"Millä me huvittelisimme itseämme koko pitkän illan?" sanoi laamanni. "Tekisimmeköhän lopun talonpojista soihtujen valossa pihalla; meillä on vielä saksilaisia sitte viime tappelun, muutenhan voisimme hinata talonpojat tallin ullakkohirteen, sillä siinä on vetolauta."

Ehdotuksen hyväksyivät riemulla muut paitsi pappi, joka synkistyi.

"Kuulkaa hyvä sana", sanoi hän. "Ei ole uutta eikä hupaistakaan soihtu valossa hirttää talonpoikia; mutta jos me odotamme keskiyöhön saakka, niin on meillä nouseva kuu, ja sehän olisi sekä hupaista että kaunista. Sillä aikaa laulan minä lauluja herroille, niin ettei aika käy pitkäksi. Eikö niin ole hyvä?"

"Laula, laula!" huusi seura ja laamanni heitti köyden, jota hän oli selvitellyt, ja hän unohti lähettää hakemaan talonpoikia.

Pappi piti tarkasti huolta siitä, että palvelijat poistuivat ja ovet suljettiin. Senjälkeen puhdisti hän kynttilät ja täytti isoimmat kolpakot.

"Yhtykää, jalot herrat", sanoi hän ja tyhjensi kolpakon, senjälkeen asetti hän viimeisen pisaran kynnelleen.

Herrat tyhjensivät kolpakkonsa, mitkä näkyivät vahvasti vaikuttavan heidän nousuhumalaansa, sillä he villiintyivät vallan. Erittäinkin riehui laamanni.

"Laula!" huusi hän. "Nyt et ole kirkossa. No! Mutta laula jotain repäsevää!"

Näytti siltä kuin pappi muististaan etsisi laulua, mutta hän kuunteli pihalle päin, ikäänkuin hän myrskyn läpi olisi kuulevinaan muita ääniä. Sitte alkoi hän väännellä kasvojaan kuin markkinailveilijä ja lauloi senjälkeen vanhuudesta ja mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:

Väkä-Nuutti karjansa sillalle vie.
Soi kullattu luikuri, soi!
Viistoista tyttöä hänellä lie.
Ulkolaiselle vieraalle.

Sillä kohdalla veti hän henkeään ja näytti siltä kuin hän etsisi toista säettä matalan ikkunan pienistä ruuduista; punainen valo, minkä vain hän huomasi, alkoi kullata ruutuja. Sitten hän jatkoi:

Väkä-Nuutti karjansa niitylle toi.
Soi kullattu luikuri, soi!
Viistoista tyttöä vuoteensa loi.
Ulkolaiselle vieraalle.

Nyt kolkutettiin ovelle ja ulkoa kuului ääniä, mutta laamanni käski papin jatkamaan, vaikka hän nyt oli hyvin kalpea ja oli lakannut irvistelemästä.

Väkä-Nuutti ovesta sisään käy.
Soi kullattu luikuri, soi!

Nyt kolkutettiin ovelle niin lujasti, ettei laulusta voinut mitään kuulla, ja sitten huusi joku ääni: Ryssä on täällä! Silloin syöksyivät kaikki pöydän äärestä, ja laamanni hoiperteli ovea avaamaan. Talluri syöksyi huoneeseen.

"Venäläiset soturit ovat ankkuroineet kirkkolahteen ja sytyttäneet kirkon palamaan."

"Menkää, kutsukaa talonpojat aseisiin! Heti! Kaikki tyyni!" huusi laamanni. "Niin on jo tehty", kuului papin kumea ja totinen ääni.

"No, mitä ne vastasivat?"

"Näin he vastasivat: Meillä ei ole lainkaan aseita."

"Helvetin hehku! Hirttäkää ne!"

"Kun minä aamulla näin venäläiset purjeet ja lähdin talonpoikain luo pyytäen heitä puolustamaan isänmaatansa, vastasivat he: Jos isänmaan, jota on puolustettava, muodostavat prinssit, maaherrat, laamannit, voudit, lentohiekka, metsävuohet ja siat, niin ei meillä mielestämme ole mitään puolustettavaa isänmaata, ja jos tämä isänmaa kutsuu meidät aseisiin, niin vastaamme me: Te olette riistäneet meiltä meidän aseemme, mutta yksi ase on jälellä, yksi ainoa ase, mutta sillä ei puolusteta laamannia eikä hänen jalkavaimoansa."

"Mikä ase se olisi?"

"Pako! — He ovat paenneet. He ovat paenneet toiseen maahan, uuteen isänmaahan."

Talluri, joka oli ollut ulkona, tuli ilmoittamaan, että vihollinen lähestyi. Kirkonpalo valaisi nyt salin, niin että kynttilät kävivät himmeiksi.

"Pelastakoon itsensä ken voi!" kuului huuto, ja kaikki juoksivat pihalle.

Taivas oli punainen kuin lämmitetty kiuas. Laamanni, joka oli juopunut kiiruhti minkä kykeni alas puutarhaan, joka oli meren rannalla. Hän luuli tulipalon aikaansaamassa heikossa valossa ensin kulkevansa tuoreessa lumessa. Puutarhan käytävät olivat valkoiset, jalkojen ympäri tuiskusi ja tuuli repi toisinaan hajalle kokonaisia pilviä. Myrsky mylvi; omenapuista ei oltu vielä hedelmiä poimittu ja toisinaan räiskähti hänen ylitsensä ja hänen ympärillensä kokonainen hedelmäsade. Niin hukkasi hän hattunsa. Hän alkoi sitä etsiä, mutta muutaman minuutin etsinnän jälkeen näki hän vihdoin sulkien pistäytyvän esille lumesta. Hän kopeloi ja kopeloi. Olipa se lumi kummallinen; tuores se oli, kuuma ja raskas. Ja sitten ajatteli hän, että oli kummallista, että omenat olivat kypsiä jo talvella. Hän sai hatun päähänsä ja hoipersi yhä eteenpäin kunnes pääsi matkansa päämäärään. Hän löysi pienen kajuutan suuruisen piilohuoneen, mikä muinoin oli meren tuulilta männistön suojassa, mutta jota nyt kulovalkean jälkeen suojasi korkea, sen taakse vyöryytynyt santavalli. Hän pääsi ovelle, mutta sen edessä oli suuria kinoksia ylettyen puolitiessä lukkoon asti. Hän viskasi lunta tieltään ja sai oven auki. Sisään tultuaan kopeloi hän tulivehkeitään ja sai pian tulen syttymään. Sitten veti hän esille pullon reiniläistä viiniä, minkä tyhjensi. Mutta hänen ponnistuksensa oli niin suuri ja ilma niin helteinen, että hänen täytyi laskeutua vuoteelle. Siinä hän makasi katsellen seinustalle maalattuja roomalaisia ja kreikkalaisia kuvia. Siinä juoksenteli nymfejä läpi viinirypäleitten ja lapset kiikkuivat rusopilvillä. Hän kuuli lattialta hiljaista kuiskutusta sellaista, kun pienimmät heinäsirkat heinässä sirkuttavat, sis, sis, sis. Sitten katsoi hän alas ja huomasi lattialla pienen santaläjän. Kuta kauvemmin hän sitä katseli, sitä isommaksi se tuli. Sitten katsoi hän kattoon. Katossa oli läpi, mistä jotain vuoti. Sitten nukahti hän. Ja hän uneksi makaavansa suunnattoman suuressa tuntilasissa ja katselevansa miten santa juoksi. Ja hän laski kuolevansa ennenkuin lasin santa oli loppuun juossut. Hän tahtoi pelastaa itsensä, mutta lasia oli joka taholla, niin kovaa lasia, ettei hän siihen reikää saanut. Sitte näki hän unta uneksivansa, että hän lepäsi juoksevassa santalasissa, mutta ei voinut herätä. Sitte näki hän unta uneksivansa, että hänen suunsa oli santaa täynnä ja hän luuli kuulevansa äänen, joka sanoi: syö nyt! Ja hän tahtoi herättää itsensä päästäkseen pahasta unesta. Ja sitte näki hän unta, että hän herätti itsensä mutta hän ei herännyt.