III.
TÄYSIHOITOLAISET
Hän oli lueskellut jo kolme lukukautta saavuttaaksensa arvosanan, eikä hän tehnyt tuon taivaallista, niin oli hänen lukukauden päättyessä täytynyt tunnustaa velkansa. Silloin päätti isä pelastaakseen poikansa asettaa hänet täysihoitoon asumaan vanhan rovastinnan kotiin, kalliiksihan se kävisi mutta mitä tekikään isä omien lastensa hyväksi! Poika oli aina syyttänyt yksinäistä lukukammiota, seuranpuutetta, kotiperheensä kaipuuta (perheessä oli neljä sortavaa veljeä ja muutamia kirkuvia sisaruksia, ei hän voinut muistaa minkä sukupuolisia ja kuinka monta niitä olikaan). Hän oli nimittäin tullut lapsikamarista Upsalaan. Tosin oli hän kuullut kymnasion toverien käyvän "paraatilla" tai juovan pienen sekulin Andalusiskan luona, mutta hän ei ollut sen koommin koskaan ollut mukana sellaisissa. Ylioppilaskekkereissä oli hän voileipäpöytää syötäessä tullut tunnottomaksi ensin jouduttuaan huonoihin väleihin toveriensa kanssa sentähden, ettei hän kuuluisan tarjoilijaneidin kanssa ollut suvainnut juoda "naisten maljaa", sillä hän oli idealisti, ja hän oli kyllin tyhmä siitä puhumaan tullessaan Upsalaan, sillä hän ei tietänyt, että se oli siellä muuttunut haukkumanimeksi. Poistaakseen tämän lapsikamaritunnustuksen kautta saamansa tahran, täytyi hänen koettaa mukailla tovereita kaikessa. Seurauksena siitä oli epäsäännöllinen elämä, mikä päättyi — täysihoitoon.
Siten joutui hän asumaan ruustinnan perheeseen Fjärdingenissä.
Ero hänen entisen ja nykyisen elämänsä välillä oli suurenmoinen. Ennen joi hän kello kahdeksan kahvinsa voineen ja leipineen Novum'issa, nyt saatettiin hän kello yhdeksän mahtavasti katetun pöydän ääreen, jossa oli viinaa, olutta, lämmintä ruokaa ja kahvipannu jälkiruokana.
Seurassa oli tusinan verran muita ylioppilaita, keskustelu oli vilkas, ja koska tavallisesti edellisenä iltana oli hiukan ryypiskelty, niin ei mikään estänyt ottamasta puoli naukkusta. Sellaisen voimakkaan aamiaisen jälkeen täytyi tehdä kävelymatka; tämä ulottui tavallisesti niin kauvas Tukholmantielle, että kello löi jo neljännestä yli kymmenen kun saavuttiin veräjätuvalle; oli siis liian myöhäistä enään mennä luennolle!
Sitte meni hän kotiin, poltti kolme piipullista tupakkaa ja yritti lukea, mutta tunsi itsensä väsyneeksi ja lepäili.
Kuinka olikaan, oli jo päivällinen käsissä.
Päivällisen jälkeen piti elää perhe-elämää kahvin ääressä ruustinnan huoneissa, missä soitettiin quatremains'ia tai huilu-piano-duettoja.
Ruokakuumeen aikana syntyi pahoja ajatuksia ja joku ehdotti, että seura juomalla puolen kannua punssia Nordbergissa tekisi lähempää tuttavuutta. Niin kävi ja tuli ilta, oli syksylukukausi, ja silloin ovat päivät tavallisesti lyhyitä, ja valoisana vuodenaikana on yliopisto sulettu opiskelevilta.
Päivä oli kuitenkin pilattu, kukaan ei tullut illaksi kotiin, kuitenkin luvattiin pyhästi olla toiste tätä tekemättä!
Seuraavana iltapäivänä oli eräs seurasta tenttinyt ja hänen täytyi saada tarjota puolikannullinen päivällisen jälkeen. Sama syy, sama vaikutus. Seurauksena tästä oli epäsäännöllinen elintapa ja ankara katumus, vahvoja päätöksiä olla pistäytymättä kaupungille päivällisen jälkeen, nyt täytyi lueskella.
Kalliille lupaukselleen uskollisena kulki miehemme huoneeseensa miettimään miten paljon aikaa hän oli kadottanut supistettujen aamupäivien tähden, sitä miettiessään vaipui hän syvään uneen.
Hän heräsi ilmeisen virkeänä ja terveenä niin sielultaan kuin ruumiiltaan — hirveä keksintö!
Sillä välin alkoi pimetä, hän sytytti ahkeruuden lampun, kääri yönutun vyötäröilleen, pisti jalat pussiin, pyyhki tomut kirjoituspöydältään, pani piippuunsa, puhdisti kyntensä ja asettui hyvän omantunnon tyyneydellä lukemaan Atterbomin Siare och Skalder, minkä kirjan hänen piti osata tutkinnossa.
Sattumoilta puhalsi pohjoinen tuuli ja ravisti suloisesti vanhaa puukojua; sanalla sanoen kaikki sopi niin hyvin tekemään aseman kunnioitusta herättäväksi, eikä hän mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut tulla häirityksi paitsi siinä tapauksessa, että hänen olisi täytynyt huutaa "sisään" ja avata ovi hämmästyneelle isälle.
Silloin naputetaan kolme kertaa hänen tuolinsa takaiseen seinään.
"Kuka siellä!"
"Minä! Oletko kotona?"
"Olen, mutta minä luen? Asutko sinä siellä, göteborgilainen?"
"Osaatko sinä pelata viiraa?"
"Totta maar!"
"Tule siis tänne, täällä on vaan itägööttiläinen, joka asuu seinän takana."
Yhteensovittelu oli tehty — siksi lukukaudeksi. Siitä syntyi lukukauden kestävä viira — muistiinpanoineen ja vähennyksineen.
Sen päivän jälkeen saattoi ruustinna salaisessa ilmotuksessaan isälle voimakkaalla valalla todistaa, että poika aina pysyi kotosalla illallisien aikana.
Päivät kuluivat nopeasti, sillä ne lyhenivät yhä, nyt kun oli jälellä vain aamupäivät, mutta nekin saattoivat juosta mitä viattomimmalla tavalla. Ruustinna vuokrasi nimittäin ison puurakennuksen, johon hän oli sijottanut kaksitoista täysihoitolaistaan.
Koska hän piti palveluksessaan ainoastaan kahta palvelustyttöä ja näiden täytyi avustaa ison aamiaisen tarjoilussa, saattoi tapahtua, että huoneet jäivät siivoomatta, jos sinne joku aamiaisen jälkeen palasi. Siivoomista odotellessa istuttiin naapurin luona ja juteltiin, niinpä niin, pelättiinpä joskus viatonta lautapeliäkin. Kuinka olikaan, aikaa ei riittänyt lukemiseen vaikka hän asuikin perheessä ja vaikka häntä ei koskaan nähty ravintoloissa, siitä syystä sai hän ansaitsemattoman kunnian päästä ahkeran miehen kirjoihin. — "Mitähän hän tekeekään siellä Fjärdingenissä, koska häntä ei koskaan enään näy täällä virran puolella?", sanoi joku. "Hän on sulkeutunut huoneeseensa ja ahkeroi."
Siten nimittäin saattoi ilman ansioita saavuttaa niin hyvän kuin pahankin maineen.
Joskin hyvinvointi, pakina, soitto, kortinpelaaminen perheen pyhän vaipan varjossa oli uhannut saattaa hänen nimensä isoon jäännösluetteloon, niin jälellä oli vielä pahin seikka.
Illallista syötiin kotona yhä harvemmin, riippuiko tämä sitten nuorten herrojen kyllästymisestä alituisesti uudistuvaan ruokaan vaiko taipumuksesta ulkoelämään ja pelko soittoiltaman tähden, joiden aikana täytyi seurustella salissa, eikä ilman suurinta varovaisuutta eikä ilman painavampia syitä voinut poistua.
Suurella taidolla kokoonliitetty perhe-elämä uhkasi hajaantua ja siihen ilmaantui vielä toinen räikeä epäsointu. Aamiaispöydän ääressä saattoi hyvänluontoinen ruustinna lempeästi moittien ivata:
"Hyvää päivää, herra A. Kuinka olette nukkuneet?… Kas vaan, herra
B:eetä. Oletteko olleet matkoilla?"
Huoneeseen astuu kalpea olento väsyneesti kävellen, himmeästi katsellen ja koittaa näyttää niin reippaalta kuin mahdollista.
"Olin asioitteni tähden Tukholmassa!"
"Oliko Tukholmassa hauskaa?"
"Olihan siellä!"
Hän loi katseensa maahan seuran tirskuessa.
"Tarjotkaa herra C:lle silliä; gööteborgilaisilla oli eilen sitsi.
Herrat olivat kai göteborgilaisen osakunnan talolla?"
"Minä istuin yksin kotona pastorin seurassa (vanhin täysihoitolainen, pappi, joka luki pastoraalia) ja poikien kanssa (nuorimmat kävivät koulua)."
Oli jotain liikuttavaa vanhuksen tavassa sanoa katkeruuksia; hän oli lempeä nainen, sillä hän oli kokenut paljon.
Siitä syntyi hämmennys ja tietysti oli ikävää; tosin kokoonnuttiin taas illalla kuuntelemaan haparoivia sonaatteja, peukaloita pyöriteltiin ja käännettiin vanhaa valokuvausalbumia kannesta kanteen; kaikki tahtoivat tuon hyvän eukon tähden pysytellä paikoillaan niin kauvan kuin mahdollista eikä kellään ollut rohkeutta eikä sydäntä lähteä tiehensä, niin että ensi kerran eläissään täytyi hänen ottaa ensi askel ja sanoa hyvää yötä.
Sinä yönä syntyi vanhuksen aivoissa hornasta kotoisin oleva ajatus, ettei nuorten miesten ollut hyvä olla yksinänsä — ja hän ilmoitti sanomalehdissä.
* * * * *
Kahdeksan päivää viimeisen ikävän illan jälkeen oli pienessä yhteiskunnassa tapahtunut vallankumous. Kaikki saapuivat säännöllisesti aamiaiselle parhaimpiin vaatteisiinsa puettuina, parrat sievästi ajettuina, hiukset huolellisesti kammattuina; keskusteltiin mutta ei väitetty kuten ennen neljänkyynärän pituisen pöydän yli; ei nyt rymytty vaan puhuttiin puolikovalla äänellä ja yritettiin sanoa nerokkaita asioita ja koitettiin siten saada huomio puoleenvedetyksi enemmän lausutun sanan etevyyden kuin äänen voiman kautta; oltiin ujoja, kilpailtiin ylenmäärin kohteliaisuuksissa, oltiin luonnottomia, teeskenteleviä, tyhmiä — pöydän ääressä istui kaksi tyttöä. Ja kunnon ruustinna oli onnellinen.
Illallisen jälkeen ei puuttunut seurasta ketään eikä sen jälkeenkään!
Mutta sitte neuvoteltiin aamun koittoon saakka, mitenkä nuoria naisia huvitettaisiin. Oli työskenneltävä osastottain. Osasto A. panisi toimeen mäenlaskun, B. kirjottaisi näytelmäkappaleen ja toimittaisi seuranäytännön hyviksi ajoiksi ruustinnan lukukausitanssiaisia varten j.n.e. Kaikki olivat kadottaneet järkensä paitsi pastori.
* * * * *
Oli päästy marraskuun alkupäiviin. Lukukautta pidettiin tyhjiin rauenneena. Viirapeliseura hajosi! Harjoteltiin kappaleita, elettiin humussa ja sumussa, kerrottiin toinen toisille salaisia tunnustuksia, ja vihdoin huomasi sankarimme kauhukseen, että hän oli rakastunut.
Hän ei kestänyt epätoivoansa, vaan hänen täytyi avata sydämmensä porstuasta oikealla asuvalle toverilleen.
Tämä kuunteli hänen tunnustustansa huulilla kummallinen hymy, välinpitämättömänä, säälivänä. Vihdoin hän kysyi:
"Kehenkä?"
"Vaaleaveriseen!"
"Samaan minäkin."
He surkuttelivat toisiansa ja he lohduttivat toisiansa ja he päättivät työllä ja ahkeruudella tukahuttaa hivuttavan tuskan, niin, hän tahtoi nyt heti mennä luennolle, mutta hän menisi ensin hakemaan luentovihkonsa, jonka hän oli unohtanut vierashuoneeseen. Turhaan toveri koetti häntä estää tästä järjettömästä yrityksestä.
Vapisevin askelin kulki hän kerrokseen, seisahtui vierashuoneen ulkopuolelle, naputti ja hän alkoi kysyä, uskaltaisiko hän häiritä naisia.
Viisi miehen ääntä vastasi yhtä aikaa:
"Sisään!"
Lattialla oli ompeluspuut, niiden ympärillä istui viisi toveria neuloen seinäverhon pohjaa, vieressä ruustinna tyttöineen, he kerivät silkkiä.
Kolmena iltana perätysten liikuskeli hän ulkosalla ja hurjasteli; neljäntenä iltana tuli hän kotiin kantaen Laterna Magicaa, jonka hän oli ostanut Rosenbergista. Illallisen jälkeen toimitti hän näytännön, mutta se otettiin vastaan hyvin kylmästi ja arvostelevasta, iltoina sitä ennen oli jo nähty kaksi samallaista näytäntöä!
Sillä aikaa kuin hän mietti ja murehti, toimi viisi.
Mutta hän oli kekseliäs. Hän tiesi ruustinnan menevän torille joka aamu kello 8. Hän epäili tyttöjen olevan seurassa saadakseen oppia. Mikä esti häntä menemästä samaa tietä. Ei mikään.
Hän asettuu portille ja vartioi. Aivan oikein, sieltä tulevat ruustinna ja tytöt kolmen toverin seuraamina, toiset olivat maanneet liian myöhään.
"Kas vaan, siinähän on herra… niin aikaisin liikkeellä!"
Hänen aikeittensa perille oli päästy! Nyt oli jälellä vain paras valtti. Hän pyysi ruustinnan ja tytöt osakuntansa tanssiaisiin, sinne ei päästetty muukalaisia. Nyt oli hänellä tyttö ansassa, ja toverit, ei hän niiden lukua tuntenut, kävelivät ulkona kadulla ja kurkistelivat valaistuihin ikkunoihin. Tämä oli suloista. Ilosta lähtee hän juhlapäivälliselle, juo liian paljon viiniä ja saapuu liian myöhään tanssiaisiin! Voiton varmuudessa oli hän unohtanut pyytää tanssivuoroa. Seuraus: mitään tanssivuoroa ei ollut jälellä häntä varten, naiset olivat loukkaantuneita ja hänen täytyi lähteä ennen illallista!
Viisi toveria oli aivan oikein vartioinut ulkopuolella, he tarjosivat hänelle hyväntahtoisesti käsivartensa, mutta hän hylkäsi tarjoumuksen ja lähti kävelylle epätoivoisena, mielessä kuolemanaatoksia. Hän kulki kirkkomaalle, käveli kiviaidalla Fjärdingstullista johtavaa tietä pitkin ilman, että hänen onnistui taittaa niskansa, hän tutki Rakkarinokan alapuolella sijaitsevia ojia, kunnes hän kadotti muistinsa ja heräsi — lauluun.
Hän makasi lumikinoksessa asuntonsa ulkopuolella; valo heijasti naisten akkunoista ja hänen vierellänsä seisoi viisi toveria laulaen serenaadilauluja.
* * * * *
Joulukuun alkupäivinä sai poika isältään käskyn kirjottautua kenraalitullivirastoon.
Neljätoista päivää ennen joulua kosi pastori ja sai rukkaset!
Ja ne viisi, ne jatkoivat.