VIHITTYNÄ JA VIHKIMÄTTÄ
Raastuvanoikeuden notario oli eräänä kauniina kevätiltana kävelyllä Humlegårdenissa. Hän kuuli laulua ja soittoa Rotundasta ja näki valon tulvehtivan isoista akkunoista valaen valoaan äsken puhjenneiden lehmusten varjoihin.
Hän meni sinne ja istautui yksinäisen pöydän ääreen lähelle lavaa ja tilasi totia.
Ensin lauloi muuan ilveniekka surullisen laulun "Kuolleesta rotasta." Sitte astui lavalle ruusunpunaiseen lenninkiin puettu nuori tyttö ja lauloi: "Og intet aer saa deilig som en maanskinstur." Hänen katsantonsa oli suhteellisesti viaton ja omisti laulun viattomalle notariollemme. Sellaisesta suosiosta mielissään alkoi hän hieroa sopimuksia, mitkä alkoivat sillä, että hän tarjosi pullon oikeata liljeholmilaista ja ne päättyivät kahdella kalustetulla huoneella kyökkineen ja tarpeellisine mukavuuksineen Ladugårdslandetilla. Tämän teoksen suunnitelmaan eivät kuulu nuoren miehen tunteiden tutkiminen yhtä vähän kuin huonekalujen tai tarpeellisten ulkohuoneiden kuvaaminenkaan.
Joka tapauksessa, he olivat hyviä ystäviä.
Mutta ajan sosialististen tarkoitusperien tartuttamana ja kaivaten aina saavansa nähdä onnensa silmiensä edessä, päätti notario itse muuttaa huoneustoon sekä asettaa ystävättärensä taloudenhoitajattareksi, johon tämä mielellään suostui.
Mutta nuorella miehellä oli perhe; se tahtoo sanoa hänen perheensä piti häntä jäsenenään ja koska arveltiin hänen loukanneen yleistä siveyttä ja siten langettaneen varjon perhearvolle, kutsuivat hänet hänen vanhempansa ja siskonsa kuulemaan varoitusta. Koska hän piti itseään liian vanhana kuunnellakseen sellaista loppuun, katkesivat sovinnonhieronnat ja kanssakäynti.
Tämä kiinnitti hänet yhä enemmän hänen omaan kotiinsa, ja hänestä tuli hyvin kotoarakastava avio — anteeksi epäaviomies. He olivat onnellisia, sillä he pitivät toisistansa, eivätkä mitkään siteet painaneet heitä. He elivät hilpeässä levottomuudessa peläten kadottavansa toisensa ja he tekivät sentähden kaikki saadakseen omistaa toisensa. He kaksi olivat yksi, mutta jotain heidän elämästään puuttui: seuranpitoa. Yhteiskunta ei huolinut heistä, eikä notario ottanut vastaan mitään vieraskutsuja suuresta maailmasta.
Oli jouluaaton päivä, ankara päivä perheiselle miehelle. Notario joi aamukahviaan saadessaan kirjeen. Kirje tuli eräältä sisarelta, joka sydäntäsärkevällä tavalla pyysi häntä kotiin jouluillaksi. Hänen vanhat tunnelmakielensä alkoivat värähdellä ja hän oli pahalla päällä. Antaisiko hän hänen, ystävättärensä, vaimonsa istua yksin kotosalla sellaisena iltana? Ei? Täytyisikö hänen paikkansa kotoisen joulupöydän ääressä olla tyhjänä, paikkansa, josta hän ei koskaan ollut poikennut? Hm! Sellainen oli asiain tila mennessään virastoonsa.
Aamiaisen aikaan tuli eräs toveri hänen luoksensa ja kysyi niin varovasti kuin suinkin:
— Vietätkö sinä jouluiltasi perheessä?
Notario lensi punaiseksi. Aavistaisiko hän? Vai mitä hän tarkoitti?
Toinen huomasi astuneensa liikavarpaalle, sentähden hän jatkoi vastausta odottamatta.
— Niin, näetkös, jos olet yksin, niin arvelin sinun tahtovan tehdä minulle, hm, meille seuraa. Tiedät ehkä, hm, minulla on pieni suhde, hm, kiltti ja kelpo tyttö, näetkös.
Tuo kuulosti hyvältä, ja notario oli suostuvainen ehdotukseen siinä tapauksessa, että he molemmat saisivat tulla. Tietysti he saivat tulla, ja sillä oli joulu-iltakysymys sekä seurustelukysymys ratkaistu.
He tapasivat toisensa kello kuuden aikaan, ja "ukot" istuivat kuin pashat juoden portviiniä sillä aikaa kuin rouvat puuhasivat kyökissä.
Ja sitte he kaikki neljä olivat avuliaana toisillensa pöydän kattamisessa: ja ukot löivät auki pöytäpuoliskot sekä ryömivät permannolla sovittaen kiilaa ja pienaa, ja rouvat olivat niin herttaisen hyviä ystäviä, ja heitä yhdisti yhteinen erittäin näkyvä side, minkä suuri nimi on: maailman tuomio. Ja he kunnioittivat toisiansa, he olivat hienotunteisia ja osaaottavia kuten sellaiset ihmiset saattavat olla. Ja he välttivät tuota salakahmaista lörpöttelyä, millä aviolliset huvitteleivat, silloin kun eivät lapset ole kuulemassa, ikäänkuin he tahtoisivat sanoa: nyt meillä on oikeus.
Torttua syödessä puhui notario omalle kodille, jonne me pakenemme maailmasta ja ihmisten parista ja jossa me vietämme paraimpia hetkiämme todellisten ystäviemme keskuudessa.
Silloin Marie-Louise purskahti itkuun ja kun hän kysyi, oliko hän pahoilla mielin, eikö hän ollut onnellinen, vastasi toinen nyyhkien kyllä huomaavansa, että mies kaipasi siskojaan ja äitiään.
Hän vastasi, ettei hän ollenkaan kaivannut heitä ja että Marie-Louise varmaan toivoisi ne hyvin kauvas tultuaan niiden läheisyyteen.
— Niin, mutta mikseivät he voineet mennä naimisiin?
— Niin, mutta ei oikein!
— Papin kautta? Hän ei uskonut pappien olevan muuta kuin tutkinnonsuorittaneita ylioppilaita ja että niiden loihtusanat eivät olleet muuta kuin jumalaistarustoa.
Sitä Marie ei käsittänyt, mutta ei ollut oikein hyvä niinkuin asia nyt oli, sen hän tiesi, ja talon väki osoitti häntä sormellaan.
— Osoittakoot vaan sormellaan!
Puheeseen puuttui Sophie ja sanoi kyllä huomaavansa, etteivät he muka olleet kyllin hienoja heidän sukulaistensa mielestä, mutta siitä hän ei ollenkaan sanonut välittävänsä. Kukin paikallaan, itsekseen, tyytyen siihen.
Kuitenkin oli päästy seurustelemaan ja sovussa elettiin, mikä perheiden kesken on harvinaista. Oli aina olemassa tuo side ja toiselta puolen oltiin vapaita eräästä toisesta siteestä. Ja aviopuolisot olivat aina ikäänkuin toisiinsa rakastuneita, ilman että heillä olisi ollut mitään aviollisia pahoja tapoja kuten epäkohtelias kohtelu tai sen semmoista.
Mutta muutamien vuosien kuluttua siunattiin notarion yhdyselämä pojalla. Sen kautta kohosi hänen rakastajattarensa hänen lapsiensa äidin arvoon, ja kaikki entinen oli unohdettu. Vastasyntyneen tuottamien kärsimyksien ja huolien kautta oli hän luopunut vanhoista, itsekkäistä tavoista aina olla miellyttävä sekä yksin saavuttaa miehen rakkaus.
Hän alkoi nyt kohdella hiukan ylimielisesti ystävätärtä ja sai suuremman varmuuden seurustellessaan miehensä kanssa.
Eräänä päivänä tuli tämä ilosta säteillen kotiin ja ilmoitti suuren uutisen. Hän oli kohdannut vanhemman sisarensa kadulla ja sisar tietysti tiesi koko asian. Hän oli niin utelias näkemään veljenpoikaansa ja tahtoi vihdoinkin tulla vieraisille.
Marie-Louise alkoi siivota huoneita ja notarion täytyi lopulta hankkia hänelle uusi lenninki. Ja sitte alkoi hän odottaa kahdeksan päivää. Ikkunauutimet pestiin, kaakeliuunien messinkiluukut kiilloitettiin kirkkaiksi, huonekaluja harjattiin, sillä hänen sisarensa piti nähdä, että hänen veljensä oli joutunut järjestystä rakastavalle ihmiselle.
Ja sitte keitettiin kahvia kello yhdeksitoista päivällä, jolloin sisaren piti tulla.
Sisar tuli suorana kuin puikko, ja ojensi käden jäykän kuin pesulaudan. Hän tarkasti makuuhuoneen huonekalustoa, eikä katsellut kälyään silmiin. Mutta vastasyntynyt kiinnitti hiukan hänen mieltänsä ja sitten hän meni.
Mutta Marie-Louise oli silmin mittaillut hänen päällystakkiaan, oli tarkastellut hänen leninkikangastaan sekä oli saanut aiheen hänen hiustenlaitteestaan. Hän ei suuresti odottanutkaan mitään sydämmellisyyttä. Ensi aluksi tyytyi hän vieraissakäyntiin ja pian tiettiin kälyn käyneen talossa.
Mutta lapsi kasvoi ja sitä seurasi tyttö. Nyt alkoi Marie-Louise hellästi huolehtia lapsen tulevaisuuden johdosta, ja joka päivä vakuutettiin notariolle, ettei mikään muu kuin vihkiminen voinut heitä pelastaa.
Siihen tulivat lisäksi sisaren vihjaukset, että sovinto vanhusten kanssa luultavasti kävisi päinsä, jos notario onnellisesti olisi naimisissa.
Kahden vuoden, öitten ja päivien kamppailujen jälkeen ajatellen lapsensa tulevaisuutta päätti hän vihdoin antaa jumalaistarullisten juhlamenojen mennä täytäntöön.
Mutta kenen hän kutsuisi häihin. Marie-Louise tahtoi vihkimistä kirkossa. Mutta silloin ei Sophie voinut olla mukana. Ei se varmaankaan käynyt päinsä. Marie-Louise osasi jo lausua sanan tyttö erityisellä siveellisellä äänenpainolla. Notario muistutti, että Sophie oli ollut hyvä ystävätär, ja sanoi, ettei saa olla kiittämätön. Marie-Louise muistutti, että lastensa tähden täytyi uhrata yksityiset myötätuntoisuudet, ja hän pääsi voitolle.
Häät vietettiin. Häät olivat olleet ja menneet. Ei mitään salaviittauksia vanhempien puolelta. Sophielta herjauskirje ja täydellinen ero.
Nyt oli Marie-Louise rouvana. Yksin hän oli, enemmän yksin kuin koskaan ennen. Pettymyksestä katkerana, varmana miehensä suhteen, joka nyt oli sidottu, alkoi hän anastaa itselleen vapauksia, jotka kuuluvat naineelle rouvalle. Sen, minkä hän ennen oli saanut hyvästä tahdosta ilman vastalahjoja, otti hän nyt vastaan velvollisena verona. Hän vetäytyi nyt varustuksiinsa kunnianimensä: miehensä lapsien äidin nimen taakse ja sieltä teki hän nyt hyökkäyksiään. Yksinkertaisena kuten kaikki petetyt, naisten kasvattamat miehet ei hän sentähden koskaan tullut harkinneeksi mikä pyhyys piili siinä, että nainen oli hänen lapsiensa äiti. Jonkunhan täytyi sitä olla, eikä hän käsittänyt, miksi hänen lapsensa olisivat merkillisempiä kuin muiden lapset tai merkillisempiä kuin hän itse.
Joka tapauksessa tyyntyneenä sen johdosta, että hänen lapsensa todellakin olivat saaneet laillisen äidin, alkoi hän retkeillä hiukan poissa kotoaan elääkseen maailmassa, minkä hän oli laiminlyönyt pelätessään jättävänsä lapset ja vaimon yksin kotiin.
Nämä vapautukset eivät olleet rouvan mieleen, ja koska hänen ei enään tarvinnut välittää tavoistaan ja koska hän muuten oli suora luonteeltaan, puhui hän suunsa puhtaaksi.
Mies, joka oli tutkinut kaikkia oikeustieteen mutkitteluja, oli valmis vastaamaan.
— Luuletko sinä olevan häveliästä tällä tavalla jättää lapsiesi äiti oman onnen varaan sillä aikaa kuin sinä istut kapakassa.
— En luullut sinua minua kaipaavan, eukkoseni, vastasi hän valmistavasti.
— Kaipaavan? Niin, silloin, kun herra on juomassa suuhunsa talousrahoja, niin kaivataan talossa yhtä ja toista.
— Ensiksi minä en juo, sillä minä syön ruokapalasen ja juon kahvitilkan, toiseksi en juo suuhuni talousrahoja, sillä sinulla on ne lukon takana. Minulla nimittäin on muunlaisia rahoja, jotka minä "juon."
Ikävyydeksi eivät naiset rakasta leikillisyyttä ja leikillä ojennettu ansa heitettiin hänen oman kaulansa ympäri.
— Vai niin, sinä siis sentään tunnustat juovasi?
— Minäkö? En, minä käytin sinun sanojasi leikillä.
— Vai leikillä. Vai niin, sinä lasket leikkiä vaimosi kustannuksella. Sitä et ennen tehnyt.
— Halusithan itse tuota jumalaistarustoa. Miksikä ei nyt ole kuin oli ennen? Jaa!
— Tietysti sentähden, että ollaan naimisissa.
— Osaksi siitä syystä, ja osaksi myös sentähden, että humaltuminen yleensä haihtuu.
— Vai niin, se oli sinun puoleltasi vain humaltumista.
— Ei vain minun puoleltani; sinun puoleltasi myöskin, ja kaikkien muidenkin puolelta. Katsos, se kestää pitemmän tai vähemmän ajan!
— Vai niin, miesten rakkaus on vain humalaa.
— Ei, kaikkien nuorten!
— Mutta se on kuitenkin humalaa?
— Niin, niin, niin! Mutta voidaanhan sitä sentään olla ystäviä.
— Mutta silloin ei pidä mennä naimisiin.
— Ei, niin minäkin ajattelen.
— Sinä? Sinähän tahdoit, että me menisimme vihille.
— Niin, sentähden että sinä niin tahdoit öin päivin kolmen vuoden aikana.
— Niin, mutta sinä kuitenkin niin tahdoit!
— Niin, sentähden että sinä tahdoit. Kiitä minua siitä.
— Pitääkö minun sinua kiittää siitä, että sinä jätät lapsiesi äidin yksin sinun lapsiesi kanssa sillä aikaa kuin sinä vetelehdit kapakoissa.
— Ei sentähden, vaan sentähden, että minä vihitytin sinut itseeni.
— Mutta minun täytyy kuitenkin olla kiitollinen?
— Niin, sinun täytyy olla kiitollinen kuten jokaisen kunniallisen ihmisen, joka saa tahtonsa perille.
— Niin, kaunista on olla naimisessa tällä tavalla. Niinkuin mikäkin lutus ilman että sukulaiset välittävät hänestä tuon taivaallista.
— Mitä sinulla on minun sukulaisteni kanssa tekemistä. Enhän minä nainut sinun sukulaisiasi.
— Sentähden, etteivät ne olleet tarpeeksi hienoja, jumala paratkoon.
— Mutta minun oli tarpeeksi hienoja sinulle. Jos ne olisivat olleet suutareita, niin sinä et olisi ollut niin kärkäs?
— Suutareita? Eivätkö ne muka kelpaa? Eivätkö nekin ole ihmisiä, vai?
— Minun puolestani kyllä, mutta minä luulen, ettet sinä olisi juossut heidän kintereillään?
— Juossut kintereillä? Minä en juokse kenenkään ihmisen kintereillä.
— No, sillä hyvä.
Mutta sillä ei asia ollut hyvä, eikä se siksi koskaan tullut. Riippuiko asia vihkimisestä tai jostain muusta, Marie-Louisen mielestä entinen olo oli kuitenkin parempi; silloin oli enemmän "lihvattua", kuten hän sanoi.
Mutta notario luuli, ettei se ollut juuri vihkimisen syy, sillä hän oli huomannut siviiliavioliittojenkin olevan täynnä selkkauksia. Ja kaikkein pahinta oli tämä: käydessään salaa tervehtimässä vanhaa toveriaan ja Sophieta, huomasi heidän eräänä kauniina päivänä "tehneen lopun", eivätkä he olleet vihittyjä eivätkä muutakaan. Niin ettei asia juuri siitä riippunut.