KANSALLINEN SIVISTYSLAITOS
Kansallisteatterin kansliassa lyö kello yksitoista. Muutamien nuorten harjoituksiin aikovien näyttelijöiden täytyy mennä odoteltuaan tunnin Kuninkaallisen Majesteetin hovisoittokunnan ja teatterin kansallisjohtajaa.
Heti sen jälkeen tulee sihteeri, joka ei ole ennen ehtinyt, koska hän on ollut virantoimituksessa siviiliviraston eläkelaitoksessa. Selitettyään vahtimestarille, ettei johtokuntaa voi tavata ennen kahta, istautuu hän kirjotuspöytänsä ääreen ja alkaa sepustaa johtavaa kirjotusta hovilehteen. Johtokunnan hänen kirjotettavakseen antaman aineen nimi oli:
Kansallinen sivistyslaitos. Ja hän kirjotti:
"Ei tapahdu ensi kerran, että pyhyyttä häväisevät kädet solvaavat kansallissivistyksen temppelipihoja ja Kustaa III:nen luomaa." Kynä seisahtui. Hänellä ei ollut huono pää, ja hänen aivonsa suvaitsivat työskennellä omin päin kynän kulkiessa. Ja aivot ajattelivat: Kustaa kolmannen luoma! Mikä aihe! Ruotsalainen teatteri oli olemassa 200 vuotta ennenkuin Kustaa III:s kutsui maahan saksalaisia säveltäjiä. Kustaa kolmannen luoma! Onko pyhän häväistystä jonkun solvaaminen sentähden, että se oli Kustaa kolmannen työtä? Yksinvaltius väärän valan teossa, väkiviinavirta, garcons bleus, korulauseparsien käytäntöön ottaminen julkisessa elämässä, sydämmettömät sotaretket olivat myöskin Kustaa kolmannen luomia, eikä 1809 vuoden miehiä, jotka kävivät niiden kimppuun, ole pidettävä pyhän häväisijöinä. Tämä on siis korupuhetta! Niin ajattelivat aivot, mutta kynä ei pyyhkinät lausepartta vaan jatkoi ominpäin:
"Sata vuotta on kulunut siitä, jolloin nämä portit avattiin ja nyt tahdotaan ne sulkea ikuisiksi ajoiksi! Onko tämä totta! Me emme sitä usko! Me toivomme ja uskomme täydestä sydämmestämme, jos nimittäin asia kehittyy siihen, että temppeli on tieltä laastava, kaikkien yhtenä miehenä kokoontuvan sen ympärille huutaen: älkää koskeko pyhäkköön! Kuninkaallisen luojan henki liikkuu vielä vetten yli ja lausuu: tulkoon valkeutensa. Ja pyhän häväisijät saavat kahdesti miettiä ennenkuin murtavat kivenkään kuninkaallisesta muistomerkistä!"
Kynä pysähtyi taas! "Annas minun ajatella", sanoivat aivot.
"On niin aikaista", sanoi kynä! Mutta aivot ajattelivat. Kuninkaallinen muistomerkki? Siinähän oli kovin paljon kuninkaallista ja meidänhän piti puhua kansallisesta sivistyslaitoksesta!
Ja muuten, talonpojat tunnustavat toistaiseksi vain yhden luojan olemassaolon! Mutta sehän oli jo kirjotettu. Kynä imi enemmän mustetta ja alkoi taas ryöpsähdellä.
"Me valitamme kotimaisen näytelmäkirjallisuuden puutetta. Kuinka me sitten valitammekaan, kun kansallinen teatteri (hän kirjotti ensin kuninkaallinen, mutta pyyhki sen) ei enään ota hentoja taimia suojelukseensa niinkuin se tähän asti on tehnyt ja jota laitosta ilman ei meillä olisi yhtäkään nimeä isänmaallisessa näytelmätaiteessamme!"
— Nyt sinä valehtelet, sanoivat aivot: Messenius, Gyllenborg,
Hallman, Bellman, Kexell, Envallson, Björn, Börjeson, Blanche, Jolin,
Hedberg olivat tulleet edustetuiksi kuninkaallisella näyttämöllä
saavutettuaan suuren maineensa jo muilla näyttämöillä.
Kustaa kolmannen, Kellgrenin ja Leopoldinko oopperatekstit ilman soittoa ja soiton kera, muodostaisivatko ne kansallisen näyttämötaiteen?
Nyt saapui kansallisen näytelmätaiteellinen maunmäärääjä luotsihallituksesta, missä hän oli kanslistina ja toi mukanaan kappaleen, minkä hän heti tahtoi esitettäväksi. Luotsiosastopäällikön rouva nimittäin oli näytelmäksi muodostanut ranskalaisesta Le Printemps nimisestä muotilehdestä otetun kertomuksen ja makuneuvos oli sitä muutellut ja antanut sille nimen Herttuatar. Siinä oli sopiva osa "herttualle" ja kuusi pukua herttuatarta varten. Kaikki oli omiansa takaamaan kappaleen menestyksen eikä sihteerillä ollut omasta puolestaan mitään sitä vastaan.
Nyt kysyttiin neuvoa kansallisrahastonhoitajalta, joka juuri tuli armeijahallinnosta ja kuului "tuntijana" teatterijohtokuntaan, hän vakuutti luettuaan näytelmän nimen ja rooliluettelon, kappaleen menevän 25 kertaa. Lupasi antaa puoltosanansa. Vähitellen saapuivat kamarikollegiosta kuninkaallisen teatterin kansalliskamreeri, jonka tehtävänä oli valvoa kansallissihteerin toimia, sitten Ruotsin Näytelmällisen Kirjallisuuden kansallisylihoitaja valtiopankin rahakonttorista. Muita ei saapunut ennen kello 3, jolloin Herttuatar oli hyväksytty näyteltäväksi, osat olivat jaetut ja johtaja saapui maaherravirastosta. Nyt täytyi kiireellisesti toimittaa asia, sillä johtajan täytyi kello neljä olla valtiomarsalkan virastossa.
Ensin luki hän hovilehteä varten kirjotetun johtavan, muutti lauseparren kuninkaallinen kansalliseksi. Sen jälkeen hyväksyi hän Herttuattaren näyteltäväksi.
Ruotsin näytelmällisen Kirjallisuuden Kansallisylihoitaja ilmotti nyt, että hänellä oli valmiina suunnitelma henkivarustusväen kappaleeseen, minkä hallitus oli tilannut. Sen jälkeen pyysi johtaja saada kuulla sitä kaikessa lyhykäisyydessä. Sisältö oli seuraava: Luutnantti Aksel rakastaa tyttöä, jolla ei ollenkaan ollut rahoja, hän päättää ampua itsensä, mutta silloin tulee eräs ystävä ja toimittaa hänelle mahdollisuuden virkaylennykseen, jos hän kirjoittautuu jäseneksi seuraan henkivarustusväen ystävät. Aksel jättää ampumisen, mutta muuan talonpoika, joka ei luota henkivarustusväkeen, vastustaa sitä, niin että siitä ei tule mitään. Kolmannessa näytöksessä syttyy sota. Kuuluu villiä huutoja. Ruotsalaiset joutuvat tappiolle sentähden, ettei heillä ole henkivarustusväkeä ja talonpoika haukutaan pataluhaksi. Kuitenkin poltetaan Akselin toverit luuvalla ja Aksel ylennetään kapteeniksi. Sitte haukutaan taas hiukan talonpoikaa ja Aksel joutuu naimisiin. Esirippu laskee alituisella talonpoikien haukkumisella sekä kehoituksella yleisölle kirjoittautumaan henkivarustusväen ystävien seuraan, minkä vuosimaksu on viisi kruunua vuodelta. Kappale hyväksyttiin heti näyteltäväksi isänmaallisen tarkoituksensa tähden, mutta sitä ei saa nyt näytellä ennenkuin valtiopäivien jälkeen.
Kansallisrahastonhoitaja jättää kaksi kappaletta, jotka hänen kälynsä on kääntänyt, ja makuneuvos hyväksyy ne.
Kansalliskamreeri huomauttaa nyt, että esille tuomatta on vielä hiilivadillinen ruotsalaisia alkuperäisiä teoksia. Johtaja kysyy makuneuvokselta, onko hän lukenut niitä ja kun tämä on vastannut myöntävästi, käsketään vahtimestari viemään hiilivati ullakolle. Kukaan ei ole vielä saanut selville, miksi ruotsalaisia alkuperäisiä teoksia säilytetään hiilivadissa.
Sitten alkaa vastaanotto. Sihteeri istautuu ulomman huoneen ovensuuhun ja hän tietää, kenen hänen pitää laskea huoneeseen. Muille ilmotetaan, että johtajalla on niin paljon tehtäviä, että olisi parasta tulla uudestaan perjantaina. Tämä ilmotus tehdään säännöllisesti kaikille näytelmäntekijöille, jotka eivät kuulu kansallisteatterin kansliaan, kaikille alottelijoille ja kaikille teatterin jäsenille, joilla on palkkaa alle 2,000 kruunua.
Markiisitar lasketaan ensin huoneeseen, sillä hänen asiansa on tärkein.
Ensimäisessä näytöksessä lilavärinen atlaspuku kuuden kyynärän pituisine laahustimineen.
— Pyydän, kahdeksan kyynärää; herttuattarella oli seitsemän kyynärää
Docotissa tai Koketissa!
— Siis kahdeksan. Te naiset olette sellaisia kiusankappaleita. Viisi vaatekertaa crepinistä ja seitsemän cyklonista puolen cottillonin; kaksi riviä stalaktiitista tehtyjä nappia selkään.
— Pyydän, kolme riviä; prinsessalla Monsieur Jean'issa oli kolme riviä.
— Kolme riviä stalaktiitista tehtyjä nappia… Toinen näytös: viheriästä bombastista tehty poloneesi kallerioineen à la Dauphine; seitsemän rintaröyhelöä, kalmukista tehtyjä, nikkelöityine hakasineen sekä koprolitista tehtyine espagnoleineen. Kolmas näytös: lohenkeltainen robe ynnä juovitetut viistoleikkelyt ja volangit a la Concorde; passementerie prune.
— Mahdotonta! Kolmannen näytöksen sortiita en voi laittaa ilman tunique chorivari — — —
— Täytyy sopia! Kamarioikeus on tehnyt muistutuksia naisten puvuista.
— Pyh! kamarioikeus! Mitä on taiteella tekemistä kamarioikeuden kanssa. Vai arveleeko johtaja, että sitä voi lausua loppusanat puettuna passementerie russe'en?
— Miten kuuluvat loppusanat? En muista!
— "Isäni! Te hylkäätte lapsenne sentähden, että hän rakastaa miestä, jolla on vain 6,000 frangin korot! Oi, Jumalani, tätä minä en elävänä kestä!"
— No miksi se ei käy päinsä?
— Eikö johtaja käsitä, että nämä sanat täytyy lausua polvistumalla ja silloin täytyy hameen riittää…
— Minä kiitän! Taide ennen kaikkea! Neljänteen ja viidenteen näytökseen saa neiti itse hankkia puvun!
— Itsekö! Mahdotonta! Tiedättekö johtaja, mitä maksoi toinen puku, joka minulla oli Cocotte'ssa?
— En! Mutta se oli hurmaava!
— Kokonaisen kuukauden palkan!
— Hm! — Millä neiti eli sen kuukauden?
— Hm! — Säästöillä.
— Jatkakaa siis säästäen niin ei meidän tarvitse saada moitteita kamarioikeudelta! Anteeksi, mutta minulla ei ole enempi aikaa!
— Yksi ainoa sana!
— Ei ole aikaa! Rekisööri saa tulla!
— Yksi ainoa sana: Neiti Rose on sanonut, että…
— Hiljaa, minä en tahdo kuulla teidän kirottuja juorujanne. Ulos!
Rekisööri tulee huoneeseen. Herttua on Lysekilistä käsin ilmoittautunut kipeäksi, Anatole ei tahdo olla herra Pettersonin vastanäyttelijänä, kreivinna ei voi tulla kuin vasta lokakuun ensimäisenä päivänä.
— Vai niin, herttua tahtoo näytellä sairasta ja tulla kukitetuksi kuten tavallisesti ensi kertaa esiintyessään; ja kreivinna samalla tavalla, vaikka vaatii transparangia. Kuinka tässä siis saadaan ohjelmisto —
— Onhan meillä "Kuppi teetä", "Kaksi kuuroa" ja "Hän ei ole mustasukkainen."
— Siinä herra on oikeassa. Merkitkää ne. — Hyvästi! Johtaja soittaa kamreeria.
— Odottaako siellä montakin ulkona?
— Huone on täpösen täynnä.
— Tuokaa siis minun päällystakkini ja hattuni. Käsky täytetään.
— Nyt täytyy minun mennä!
Kamreeri kulkee edellä ja raivaa tietä lumiauran tavoin ja pikajunan nopeudella kulkee johtaja läpi ulompien huoneiden, missä odottelevat ovat rynnänneet paikoiltaan ja seisovat molemmin puolin kumarrellen; pian on hän eteisessä ennenkuin kukaan on ehtinyt ahdistaa häntä.
* * * * *
Valtiopäivämies Håkan Olsson on hyviä vuosia elettyään onnistunut säästämään hiukan rahoja; hän oli kauan tuntenut syvää sivistyksen tarvetta, mutta aikaa ei ollut riittänyt sen hankkimiseen, mikä ei oikeastaan näkynyt parantavan ihmisiä, vaan pää-asiallisesti ylvistyttävän niitä, mikäli hän saattoi päättää sivistyneistä tovereistaan kamarissa.
Hän oli teatterimäärärahoista väiteltäessä saanut silmänsä auki kansallisen sivistyslaitoksen tarpeellisuudesta, mikä kuninkaallisen teatterin nimellä oli kaikkien tukholmalaisten ylpeys ja ihastus. Se olisi muutamien herrojen väitteen mukaan parain ja halvin laitos kansallisen sivistyksen hankkimista varten, ja sen vaikutukset olivat mittaamattomat, ja sen ohessa koituisi kansalle ikuinen häpeä, jollei se tahtoisi maksaa sen vuotuisia velkoja.
Tosin oli herra Olsson käynyt monessa muussa teatterissa ja hän oli saanut sekä huvia että henkistä hyötyä, mutta oikein sivistyneeksi ei hän koskaan ollut tuntenut itseänsä. Useiden nuorten konttoristien seurassa oli hän päinvastoin tuntenut itsensä hyvin sivistymättömäksi, kun he alinomaa ahdistivat häntä kysymyksillä, oliko hän nähnyt neiti Rosea Cocottena tai herra Anatolea Monsieur Jeanina ja hänen oli täytynyt vastata kieltävästi. Parantuneine olosuhteineen ja sivistyneiltä konttoristeilta saamiensa selityksien vaikutuksesta valtasi hänet syvä kansallisen sivistyksen tarve, ja hän päätti jakaa siitä myöskin vaimolleen ja tyttärelleen.
Hän osti siis pääsyliput pieneen kansallisteatteriin ja hän odotti jännityksellä, mitenkä kansallinen sivistys iskisi häneen ja hänen perheeseensä, ja tekisi heistä valistuneita isänmaanystäviä. Näytellään kolminäytöksinen huvinäytelmä Monsieur Jean Cassaskon (makuneuvoksen merkki) ranskalaisesta alkuperästä toimittama käännös. Esirippu nousee, näkyy iso brysseliläinen matto nojatuoleineen sekä liesi heilurikelloineen.
Kamarineitsyt tulee silkkihameessa, katsoo ruusunpunaista pilettiä ja sanoo jotakin, jota ei voi kuulla. Herra Anatole tulee toisesta ovesta ja suutelee häntä yli olan. Herra Anatole on varustettu kultanuppisella kanelikepillä, nenäkakkuloilla, sikarettikoneella sekä paksuilla kellonperillä. Hänen paitansa on kaareen leikattu "alas solisluun putkiin saakka", kuten Håkan Olsson lausui kotiin tultuaan. Anatole valmistaa sikaretin ja sanoo jotakin kamarineitsyeelle. Silloin astuu huoneeseen markiisitar, viittaa kamarineitsyelle, joka heti käsittää asian ja sentähden poistuu. He jäävät kahden kesken.
— Herrani!
— Rouva markiisitar!
Anatole asettaa luotaan sikarettikoneen ja ottaa käteensä kaneliputken.
— Mikä asia tuottaa minulle näin aikaisen vierailun kunnian?
Anatole ruoskii housujaan putkella.
— Suoraan sanoen, rouva markiisitar, en tiedä, mikä oikeuttaa Teitä tekemään sellaisen kysymyksen.
— Teidän poissaolonne oikeuttaisi Teitä minulta kysymään, miksi teidän läsnäolonne oikeuttaa minua kysymään teiltä!
("Mikä kahdenpuhelu: charmanttia!" Heikko kättentaputus! —)
Anatole tekee kulmaviivan brysseliläiseen mattoon, asettaa nenälle kakkulansa, ruoskii sohvaa putkellaan ja sanoo seisten selin markiisittareen:
— Sentähden, että minä rakastan teitä! Markiisitar kääntää hänelle selkänsä ja surauttaa laahustimen jalkojensa ympäri, sitte kääntää hän päätään ruumiin pysyessä liikkumattomana, asettaa kasvot selälle, leuka puristettuna yli selkärangan ja sanoo sfinksintapaisella hymyllä:
— Tänään on kaunis ilma.
Anatole purskahtaa hermostuttavaan nauruun ja ottaa taasen esille sikarettikoneen. Markiisitar kietoo laahustimen ja menee, hän pysähtyy keskelle mattoa ja avaa suunsa ikäänkuin hän aikoisi sanoa jotakin, muttei sano mitään vaan menee.
Raikkaat kätten taputukset kutsuvat hänet heti näyttämölle vastaanottamaan yleisön suosionosotukset. Herttua seisoo yleisön takana astuakseen ensikerran syksyllä esille lysekiililäisen raivonsa jälkeen, hän kiehuu raivoissaan. Hän antaa näyttämön olla hetken tyhjänä jotta se tuulettuisi markiisittaren hyväksi kaikuvista kättentaputuksista ja hän antaa Anatolenkin seistä siinä epätoivoissaan. Nyt kun katsomo on käynyt kuolonhiljaiseksi ja kun alkaa kuulua hiljainen kuiskutus, "nyt hän tulee", astuu herttua esille hitaasti, ohimennen, välinpitämättömästi. Näyttää siltä, ikäänkuin hän todellakin olisi ollut sairas, mutta ei Lysekilissä vaan Venedigissä, hänen kasvonsa ilmaisevat sanomattomia kärsimyksiä, ikäänkuin hän olisi elänyt talven paloavannossa.
Kaikuva kättentaputus tervehtii häntä, mutta hän ei ensialuksi kuule sitä, hänen silmänsä katsovat sanoin selittämättömään kaukaisuuteen. Vihdoin hän herää, katselee hämmästyneenä ympärilleen: "mitä tämä merkitsee?" Sellaista ei hän koskaan ollut odottanut. Heikko tuntemisen hymy liitää hänen kalpeilla huulillaan, hän tulee liikutetuksi, kulkee kuiskaajan luukulle ja kumartaa käsi sydämellä.
Melu lakkaa ja Anatole, joka on kärsinyt helvetin tuskia turhaan yrittäessään keskeyttää kättentaputuksia, iskee nyt sanottavallaan:
— Jean! Sinäkö siinä todellakin olet, vanha kunnon ystävä! Mikä onnen sattuma on meidät yhteen vienyt?
Jean syleilee Anatolea syvästi liikutettuna ja sanoo häntä vanhaksi veikokseen. Anatole huomaa hänen olevan onnettoman näköisen, pyytää istumaan ja kertomaan.
Jean istautuu ja vaipuu olkapäihinsä saakka nojatuoliin: Anatole tarjoo hänelle sikaretin, josta hän ystävällisesti kieltäytyy, sitte alkaa hän kertoa. Håkan Olsson nukahtaa ja herää parahiksi kuullakseen lopun. Jean on perikadon partaalla, niin että hänellä on vain 6,000 frangin korot, eikä tiedä, mitä hän enään tekisi elämässä, mikä on ryöstänyt häneltä kaikki hänen haaveluulonsa.
Anatole kehottaa häntä hakemaan ministerin paikkaa Neapelissa, mutta
Jean on liian ylväs työtä tehdäkseen.
— Ja nyt sinä aijot ampua itsesi, sanoo Anatole.
— Minä pitäisin sitä pyhänä velvollisuutena sukuani kohtaan, jonka nimeä minulla on kunnia kantaa, mutta minä en voi nykyään sitä enään tehdä, sillä — — — minä — — — rakastan. (Hän nousee ja asettuu seisomaan lieden viereen).
— Rakastatko sinä? Ja ketä?
— Markiisitar de Carambolea.
— Markiisitar de Caramboleako?
Anatole lentää pystyyn ja polkee mattoa kiiltonahkakengillään.
Jean antaa pään vaipua solisluiden väliin, nostaa vasenta etujalkaa, lyö heikosti kerran lattiaan ja kuiskaa tuskin kuuluvasti:
— Tjaa!
Sitte huomaa hän Anatolen liikutuksen, hän nostaa taas päänsä hitaasti olkapäille, pyöristelee silmiään molempien etu-alojen välille ja huudahtaa:
— Mikä sinua vaivaa? Mielesi on liikutuksissa?
— Ei mitään! Ei mitään! Pyörtymyskohtaus; kyllä se pian ohi menee!
Jean syöksähtää esille, tarttuu Anatolen olkapäihin, katselee häntä suoraan silmiin ja huudahtaa:
— Sinä rakastat markiisitarta!
Anatole pujotteleikse hänen syleilystään, poimii sikarettikoneen, putken ja hatun, syöksyy juosten raolla olevasta ovesta ja huutaa:
— Minä rakastan häntä!
Mutta Jean on huomannut ilkeän juonen ja tahtoo ennättää ennen kättentaputuksien kilpailussa, heittäytyy takaperin matolle niin, että pää työntyy resooria vasten.
Esirippu lankee. Jean huudetaan näyttämölle ja saa kukkavihon, mutta
Anatole ei uskalla mennä näyttämölle.
Toisessa näytöksessä ovat koko kansallisteatterin oppilaskoulu ja näytelmätaiteelliset jäsenet, joilla on palkkaa alle 200 kruunun, kokoontuneina markiisittaren luona suunnattoman suuren piljaartin ympärille. Teetä ja sampanjaa tarjottaessa punoutuu seuraava, henkevä kahdenpuhelu:
— Guerre!
— Carambolage!
— Pott!
— Markööri!
— Köö!
— Milieu!
— Taashi!
— Cinque!
— Huit!
— Dix!
Tämä on johdantokohtauksena piakkoin tapahtuvaan isoon loppuselkkaukseen. Oppilaskoulu poistuu ja markiisitar tulee Jeanin seuraamana.
— Minä olen teille velkaa tunnustuksen, rouva markiisitar.
— Te ette ole minulle mitään velkaa.
— Minä rakastan teitä.
— Entä sitten?
— Te rakastatte Anatolea.
— Entä sitten?
— Minä olen mennyt mies.
— Entä sitten?
— Minä ammun hänet.
— Sitä ette tee!
— Miksen?
— Siksi, että rakastatte minua.
Markiisitar on vetäytynyt alas vasenta etu-alaa kohden, hän viskaa vasemmalla pohkeellaan laahustimen kulissien väliin, lankee polvilleen ja sulkee sormensa ristiin.
— Te ette tapa häntä, kun minä pyydän teitä, eikö totta?
— Minä tapan hänet!
Jean alkaa nyt kulkea takaperin uunia kohden ja markiisitar ryömii eteenpäin polvillaan seuraavan vuoropuhelun aikana:
— Ei!
— Kyllä!
— Ei!
— Kyllä!
— Ei!
— Kyllä!
Nyt on menty täyttä vauhtia ja nyt täytyy kääntyä. Jean asettaa vasemmalla jalallaan laahustimen paikalleen ja kulkee takaperin alas vasemmalle etu-alalle markiisittaren ryömiessä hänen jälessään; Kohtaus on mitä jännittävin, sillä saattaa joka hetki odottaa hameen repeytyvän vyötäreiden kohdalta ja irtaantuvan, mutta kaikki käy hyvin kunnes Jean syöksyy ulos ovesta. Silloin markiisitar päästää intiaanihuudon ja ryömii pitkin pöytiä ja tuoleja kunnes lopen väsyneenä heittäytyy suulleen ja korolla tunnustelee, onko laahustin hyvässä asennossa.
Anatole syöksyy huoneeseen.
— Missä on se katala!
Markiisitar toipuu närkästyksestään, ettei saanut osakseen kättentaputuksia, ja vastaa terävästi:
— En minä tiedä!
— Te valehtelette, Cocotte! Hän oli juuri täällä! Haa, minä huomaan, että te salaatte jotakin minulta ja minä vannon, että teillä on hänen kirjeensä povellanne. Antakaa se tänne!
— Ei minulla ole kirjettä!
— Antakaa se tänne!
Anatole repii rikki hänen hameenvyötärönsä ja saa kirjeen käsiinsä.
— Haa, katala!
Mutta markiisitar syöksyy hänen kimppuunsa ja ottaa kirjeen takaisin. Nyt alkaa hyvin jännittävä kohtaus. Anatole ryntää markiisittaren kimppuun, työntää hänet takaperin sohvalle ja asettaa polvensa hänen rinnalleen. Markiisitar potkii häntä vatsaan, päästäen tukahutettuja tuskan huutoja ja vie salaa kirjeen suuhunsa. Markiisitar puree hänen sormiansa ja sylkee hänen kasvoihinsa. Anatole lyö häntä kasvoihin ja sanoo häntä cochonneksi. Markiisitar selittää nielleensä kirjeen, jonka jälkeen Anatole pyörittelee itselleen sikaretin ja menee.
Esirippu!
Sisäänhuutoja.
Hän menee alas ravintolakellariin ja tapaa muita valtiopäivämiehiä, etevät taiteilijat kansallisteatterista ovat kutsuneet heidät illallisille. Håkan Olsson on myös kutsuttu, sillä kansallisnäyttelijät pitävät kaikista valtiopäivämiehistä. Hän menee sentähden näytännön loputtua noutamaan naisensa ja vie ne kotiin ja saa tietää, että he ovat olleet hyvin onnellisia ja että kääntäjä on kaksi kertaa tullut esiinhuudetuksi.
Nordissa oli toimeenpantu pienet, huikeat illalliset ja sekä Jean että Anatole olivat isäntinä. Håkan Olsson oli rehellisesti maksanut pilettinsä eikä ymmärtänyt, että velvollisuus oli kiittää kansallisnäyttelijoitä siitä, että ne hyvänluontoisesti palvelivat. Tämä ei lainkaan näkynyt vaikuttavan heidän luonteisiinsa, sillä he olivat hyvin hilpeällä tuulella. Jean kävi heti Olssonin kimppuun ja otti hänet syliinsä.
— No, oliko setä tänä iltana meihin tyytyväinen? Jean nimittäin ei koskaan ollut nähnyt talonpoikaa paitsi kuninkaallisissa kansallishuvitilaisuuksissa ja luuli sentähden, että heitä kaikkia sanottiin sediksi.
— Kyllä minä olin hyvin tyytyväinen iltaani, ja minä huomaan nyt, että näytelmistä voi oppia yhtä ja toista, jota ei ennen ole tietänyt.
— No kas vaan! Setä siis tunnustaa niiden olevan sivistävää huvia?
— Niinpä niin, minun täytyy sanoa, etten koskaan ole tuntenut itseäni niin sivistyneeksi kuin tänä iltana ja tämä kansallisnäytteleminen on siunattu asia. Se on totta se.
— Hän lausuu sanansa hiukan tyhmästi, kuiskasi Anatole, mutta hän on luotettava.
— Mikä oli sen nimi, joka sai rouvan kumoon sohvalle? kysyi Håkan
Olsson.
Anatole hämmästyi.
— Minähän näyttelin sitä osaa, sanoi hän loukkaantuneena.
— Häh, vai näyttelijäkö? Näyttelijä näytteli oikein rennosti.
— Eikö valtiopäivämiehellä ollut ohjelmaa, kysyi Jean.
— Ei ollut, minä en koskaan käytä ohjelmaa, sillä minä menen teatteriin katsomaan kappaletta enkä näyttelijöitä.
— Ei näyttelijättäriäkään? ehätti Anatole pisteliäästi.
— En niitäkään. Minä tahdon aina ajatella ketä ne esittävät, enkä ketä he ovat.
— Sitä ja tätä, jonnin joutavata joukkoa! kuiskasi Jean ja Anatole myönsi.
Illallisen jälkeen piti Jean loistavan puheen, mainiten Kustaa kolmannen luomia pyhäkköjä, häväisijöitä ja häpeäpilkkuja.
Håkan Olsson vastasi:
— Hän ei mielellään käynyt oopperassa, sillä hän ei ymmärtänyt ulkomaalaisia kieliä; (Hyvä!) hän ei äänestäisi kahta äyriäkään kansallisoopperan hyväksi, sillä sellaista ei ollut olemassa ja ulkomaalaista saattoivat hoitaa samat soittoniekat ilman, että he olivat kansallismusikanttia, (Hyvä!) mutta dramaattista hän tahtoi puoltaa. Hän, joka vietti hiljaista, erillään olevaa elämää maaseudulla eikä koskaan päässyt tilaisuuteen seurustella hienoston keskuudessa, hänellä oli paljon enemmän opittavaa kansallisnäytännön kappaleen katselemisesta, sillä hän sai sen kautta nähdä ja kokea, kuinka hienot ihmiset elivät ja ajattelivat elämänsä. Teatteri, hyvät herrat, on sivistyslaitos, se on ase, joka on hyvin vaarallinen, eikä sitä sentähden pidä jättää sivistymättömien ihmisten käsiin niin, ettei se kääntyisi hallitusta vastaan. Hyvät herrat, te olette kestinneet niin runsaasti, että luulen sanoneeni ajatukseni hiukan epäselvästi, mutta joka tapauksessa se oli hyvää tarkottava. Mitä tulee Kustaa kolmannen luomaan, niin en luule sen olevan minäkään esteenä käymästä oopperan kimppuun, joka nielee kaikki, minkä dramaattinen ansaitsee, (Hyvä!) sillä me olemme ennen käyneet erään Kustaa kolmannen luoman kimppuun.
— Mihinkä niin?
— Kustaa neljäs Adolfiin! (Kätten taputuksia) enkä luule sentähden saaneemme mitään häpeäpilkkuja. Maljanne, hyvät herrat!
Hurraa-huutoja! Håkan Olssonia nostetaan ja kannetaan tuolissa.
— Hän ei ole niin tuhma, kuin päältä näyttää, sanoi Jean.
— Hänellä on repo mielessä, sanoi Anatole, kun he lähtivät juhlasta.