MARKUS LARSSON ASIANAJAJANA
Muutamia vuosia sitten kuoli historiallisten taulujen maalaaja D. vinttikamarissaan kaukana Norra Badstugukadun varrella. Mies pääsi kunnialla hautaan ja hänen nimensä näkyi jonkun ajan kuluttua Illustrerad Tidning'issä ja saatettiin unholaan muutamilla säälivillä elämäkerrallisilla tiedonannoilla. Jollei hänen nimensä olisi merkitty Boijen maalarinimikirjaan ja jollei Kaarle XIV ostamalla erään hänen taistelumaalauksensa olisi sitä ikuistanut linnan kokoelmien joukkoon, olisi mies ehdottomasti joutunut unohduksiin.
Dahlström nimittäin oli niitä ihmisiä, jotka ottavat tehtäväkseen suututtaa ihmisiä ja tässä tehtävässään pysyi hän johdonmukaisesti, mikä ei olisi tuottanut hänelle enempää mieliharmia, jos hänellä olisi ollut onnea yrityksissään, mutta sitä hänellä tavalla ja toisella ei ollut, koska hänestä ei koskaan "tullut mitään", kuten sanotaan.
Ukko oli kuitenkin kunnianarvoisa mies vanhanaikuisine tapoineen. Kuten mainittiin oli hän asettunut kauvas Badstugukadun varrelle Surrbrunnikadun toiselle puolelle sekä vuokrannut vinttiasunnon puutarhamaineen, jota minä hänen poikiensa tuttuna poikana huvikseni kaivoin ja hoidin. Tämä minun haluni puutarhahoitoon, joka oikeastaan heräsi minussa omenapuiden syystöiden aikaan, hankki minulle pääsyn taloon, missä minä pian sain osakseni pieniä tehtäviä, muun muassa seistä modellina tai väritellä piirroskuvia.
Minä uskallan siis kieltää, että Dahlströmin kykenemättömyys olisi riippunut modellin halveksumisesta tai modellin puutteesta, kuten muuan elämäkerrankirjoittaja on väittänyt, ja saman saattaa kuninkaallisen teatterin puvunhoitaja tehdä, sillä niin koreita vaatteita kuin me silloin käytimme, en koskaan ennen enkä jälkeenkään ole kantanut ja ne tuotiin suoraapäätä teatterin puvustosta.
Etteivät muotokuvat onnistuneet, oli minun syyni eikä poikien, sillä vanhin oli oikea jättiläinen ruumiiltaan sekä "luotu" Kaarle X:ksi, jota kuningasta D. usein mielellään maalasi. Toinen poika oli pitkä koikale Pfalz-Zweibrükkiläisine kasvoineen ja hän seisoi usein Kaarle IX:tenä.
Tämä poika on nyt kuollut, ja "Kaarle X" on farmarina Etelävaltioissa.
Oli ilta kahdeksan päivää ennen joulua. Minä seisoin puettuna taalaalaispojaksi ja minulla oli kivipainokivi, mikä oli olevinaan taalaalaiskello. Ukko istui piirrellen, molemmat Kaarlot seisoivat vierittäen kivipainokuvia silityslaudalla ja katselivat toisinaan pilkalla minua joko minä väsyisin.
Käsiä kolotti ja valtasuonet sykkivät, mutta minä olin päättänyt pysyä pystyssä kunnes ukko itse käskisi lopettamaan. Sen hän kuitenkin tavallisesti unohti. Silloin aukeni ovi, ja huoneeseen astui pelastajana Markus Larsson, sillä ukko nousi heti tervehtimään häntä. Larsson nimittäin oli niitä harvoja, jotka joskus kävivät vanhusta katsomassa ja D. oli häneen ihastunut, sillä hän väitteli niin hyvin ja hänessä oli paljon D:n tapaista vastustushalua, mikä teki kiivaat keskustelut mahdollisiksi.
Larsson määräsi heti rommitotit esille, ja keskustelu oli käynnissä. Larsson puhui aina jyrkällä katkeruudella ihmisistä ja hän koitti osoittaa kovasydämmisyyttä ja kyynillisyyttä, mitkä ominaisuudet olivat hänelle vieraita, sillä hän oli pohjaltaan herkkätunteinen luonne, ja hänen hyvä sydämmensä saattoi hänet usein arveluttavaan asemaan. Keskustelu kääntyi sattumalta avunantamiseen, ja Larsson vaati jyrkästi, ettei koskaan saisi ketään auttaa, sillä "se olisi sallimuksen oikaisemista, joka toi niin hyvän kuin pahankin." Tällöin syntyi pitkälle punottu ja syvämietteinen väittely, mikä päättyi sillä, että Larsson kertoi seikkailun, mitenkä hän kerran hankki eräälle ihmiselle kahden vuoden pakkotyön tahtoessaan pelastaa hänet kolmikuukautisesta yksinkertaisesta vankeudesta.
Koitan oratio recta'ssa esittää tämän kertomuksen niinkuin sen silloin käsitin hänen kertoessaan. Juttu oli tosin aijottu kerrottavaksi vain selitykseksi, mutta kertomuksen kuluessa, minkä hän erinomaisella väriaistillaan vähitellen muistissaan kertoi kaikkine yksityiskohtineen, huomasi hän, ettei kertomus itsessään ollut tarpeeksi mieltäkiinnittävä ja sitä täytyi sentähden värittää, sillä ei voi olla mahdollista, että hän olisi muistanut, mitä hän ajatteli kortinpeluun aikana eli millaiselta ilma näytti sen tunnin ajalla, kun hän kulki Skäggan ohi. Sain kuitenkin kuulla kertomuksen, mikä samalla oli runoilijan ja maalarin, tosin en ole sitä unohtanut, mutta minä voin sen paraiten muististani kertoa kuvailemalla mielessäni kertojan. Kuvaillessaan luontoa liikutti hän kättään ikäänkuin hän olisi käyttänyt sivellintä, ja minä näin heijastukset hänen silmissään puhuessaan auringon laskusta. Minä näin marraskuun tuulen puhaltavan hänen tumman tuuhean tukkansa läpi; näin kuinka viikset kohosivat mieliharmista seistessään tuomarin edessä, ja kuinka kummallisen lauha raivo kipenöi hänen silmistään pilkatessaan itseänsä ja ivatessaan omaa puolustuspuhettansa. Koko mies vaikutti kuin sinooperi ja asvaltti, hänen elämänväriänsä.
Siinä oli aurinkoa ja ruumiinpaareja, tulenloistetta ja yötä, ehkä myös hiukan kuiluja ja liekkejä. Hän antoi oliosanoilleen sivunimityksiä, jotka vaikuttivat kuin punanen sinisen rinnalla. Määräsanat pimeyden mailta kulkivat käsi kädessä taivaisten laatusanojen kanssa ja hän hitti suprrlatiivin superlatiiviin käyttämättä kiroussanoja ja hän sävelsi äänellä: siinä oli värioppia sovellettuna kieleen.
Hän haaveksi ehkä suuremman osan, mutta se oli kaunista ja sentähden minä koitan kertoa sen; jollen minä sitä voi, niin — olen minäkin haaveksinut.
Markus Larssonin kertomus.
Joulukuun alussa niin ja niin monta vuotta sitten en sitä muista. Santahamina oli kuin laiva meressä ankkurissa. Kaikki yhteys mantereen välillä oli loppunut, sillä jää ei kestänyt eikä pettänyt, ja ruokaa oli hankittu kolmen kuukauden ajaksi. Majakkatulet oli sammutettu, sillä meri oli vielä avoimena, mutta laivaa ei oltu nähty kolmeen viikkoon.
Oli omituista nähdä, miten hiivatin hyviksi ihmiset tulivat heti talven tultua. Kaikki pikkukaupungin riidat lakkasivat. Kaikessa rauhassa pelattiin dominoa olutkullussa, ihmiset lainasivat toisillensa milloin yhtä milloin toista elämän ylläpitämiseksi, sillä kukaan ei ollut varma kohtaavasta puutteesta.
Niinpä niin, oli joulukuunilta. Oli jo satanut lunta ja se oli levittänyt valkean vaippansa yli saarien ja luotojen. Puhalsi kaksinreivattu märsipurjetuuli ja lämpömittari laski. Sähkölennätinlangat lauloivat surkeasti tulevasta pakkasesta. Luotsit istuivat teelökäriensä ääressä uneksien kuivista vaatteista ja lämpöisistä vuoteista. Mutta sähkölennätinasemalla istuimme viiraa pelaten, minä, sähkölennätinkomisarius ja jäihin jäänyt Möjan pappi, joka ei tilaisuuden puutteesta päässyt kotiin. Olen aina vihannut kortteja, mutta siksi ne minua toisinaan huvittivat.
Me karaisimme itseämme rommitotilla isoista lasimaljoista, jotka kuuluivat sähkölennätinlaitokselle ja olivat tarkoitetut paikallispattereita varten. Olin juuri ottanut papilta turneen seitsemän yhdellä neljää vastaan ja aloin juuri tarkastella ylijäämiä kortteja. Peli oli päinmäntyä mutta minä tunsin väkeni.
Komisarius oli varovainen laskumies, pappi oli oikea kanalja, joka puolestaan otti laskelmiinsa minun luonteeni ja tiesi, että minä halveksin häntä. Pidin siis päätettynä asiana, ettei hänellä ollut korttia; toisella oli seitsenpeli, eikä itselläni ainoatakaan korttia, siis täytyi löytyä jotain ylijäämässä korttiläjässä. Silloin alkoi yht'äkkiä relaiji rämistä… — — — ja sen jälkeen — useita kertoja.
"Vaxholman mamselli se siellä vaan tahtoo puhua", sanoi komisarius, hän ei voinut kieltää itseltään nautintoa saada kaikki toiveeni yhdestätoista kortista menevän hukkaan. Pärinä jatkui. Minä poimin ja kääntelin lehtisiä saamatta yhtäkään kuvaa.
Nyt pärinä yhä kävi pahemmaksi. Kone elämöi, sähinöi huudahdusmerkkejä, ja haukkumasanoja sateli kuin rakeita, kunnes vihdoin kello rupesi soimaan; silloin nousi komisarius, ja minä laskeuduin pitkälleni.
Tukholmalaisethan ne siellä soittivat. Sittenkuin oli vaihdettu herjaussanoja ja luoti oli vedetty esille, ryömi seuraava kaksikymmenrivinen yksityissähkösanoma, mikä muutamille ihmisille oli syynä surulliseen tarinaan.
Luotsinvanhin, Santahamina.
Kuunari Jensina lähtenyt Malmöstä. Odotetaan luultavasti illaksi. Tähystys tarpeen. Ankkuroikaa karikon läheisyyteen. Hinaajalaivoja sähkötetään.
Flygarsson.
Nyt syntyi kylässä levottomuutta, ja muutamia minuuttia sen jälkeen näkyi 2 luotsia kiipeevän mäntyyn, jota käytettiin tähystyspaikkana ja josta saattoi nähdä kuuden peninkulman päähän merelle.
Kello kahdeksan ilmotettiin, että laivalyhty oli näkyvissä etelässä läntisellä suunnalla. Kutteri pantiin kuntoon ja 6 miestä varustautui matkalle, joka näytti tulevan mieltäkiinnittäväksi, sillä pimeys oli läpitunkematon, tulossa oli lumisumu, ja meri oli myrskyisä; kaikki nämä olivat seikkoja, jotka saivat minut lähtemään mukaan.
Pian oli lumi kannelta lapioitu ja pakkasesta kangistunut isopurje reivattiin. Sillä aikaa istuin minä kajuutassa, lämmitellen itseäni. Talituikun heikossa valossa tarkastelin minä kajuutan sisustaa: siinä oli neljä lammasnahoilla peitettyä laveria, luukulla varustettu laatikkokirstu, luotsiohjesääntö, virsikirja sekä leivänkuoria viinaa varten.
Muutamien minuuttien kuluttua huomasin minä kynttiläjalan liikunnoista, että olimme päässeet haminan ulkopuolelle; minä kiinnitin kynttiläjalan ja työnsin virsikirjan ja ohjesäännön laatikkoon.
Nyt alkoi vene jyskytä, niin että leivänpalat hyppelivät pelästyksestä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä makasin minä taaksepäin ojennettuna ikäänkuin keinutuolissa. Menin kannelle, hapuroiden pitkin sen jäistä pintaa kunnes saavuin varppi-aukolle, mielipaikalleni. Luulin saavani tukea keulaköydestä, mutta paikka oli jo anastettu. Siinä seisoi Otto Viklund, nuori luotsi ja tuijotti yli merenpinnan.
Minä puhuttelin häntä ja pysyttelin pystyssä pitäen kiinni hänen turkkiensa solkitampeista.
"Kenen vahtivuoro on tänä iltana?"
"Minun vuoroni."
"Pelkääkö Otto?"
"Mitä pentelettä; mutta tänä iltana tuntuu niin oudolta!"
Mies oli kelmeä kasvoiltaan ja hän oli kauhean näköinen.
"Mitä on tapahtunut?"
"Jos olette hiljaa, niin saatte kuulla!"
Minä tulin hiukan — en tiedä kuinka sanoisin — mutta asema oli sovelias taikauskolle. Me olimme juuri sivuuttaneet Korsöön ja suuntasimme ulos Södergrundanin ja Stålbådanin purjehdusmerkkien väliseen väylään.
Edessä vain tumma seinä, niin paksu, että saattoi ikäänkuin tuntea, kuinka se töytäisi vastaan milloin tahansa, ja seinällä näkyi kaksi valokohtaa. Toinen oli Grönskärin majakka, tyyni ja liikkumaton; toinen kuunarin laivalyhty, levottomana kuin virvatuli, liikkuen milloin ylhäällä, milloin alhaalla. Ja pimeässä sitten kohosi vielä tummempi esine: meri. Se nousee uhaten päitämme korkeammalle, se käy meitä vastaan, se juoksee ääneti — nyt se on täällä.
Nyt salamoi; tumman aallon keskellä on valoisa ympyrä ja minä näen valossa sen kauhean vihreän värin, mikä seuraavassa silmänräpäyksessä muuttuu ruumiinvalkeaksi. Me olemme aallon harjalla ja kuohu ryöppyy ympärillämme, mutta taasen näen minä loistavan ympyrän leimahtavan ja häipyvän pimeyteen. Minä tempaan luotsin takista niin, että napit natisevat:
"Näitkö sinä?"
"Näin kyllä, se tulee meidän laivalyhdystämme." Minä käännyin ja valo laivalyhdystä, jonka olimme hinanneet huippuun, valahti kasvoilleni. Samassa kuulin läppäileviä lyöntejä, raskaasti ja kumeasti kuin palomerkit. Nyt tuli luotsin vuoro.
"Kuulitteko?", kuiskasi hän värjöttäen, ja minä näin, miten hänen hengityksensä huurtui minun hiuksiini.
Vielä läppäys!
Minä tunsin palelevani saappaisiin saakka ja hiukset turkin kauluksella nousivat pystyyn. En koskaan kurjassa elämässäni ole tuntenut itseäni niin pieneksi, sillä minä seisoin selittämättömän ihmeen edessä. Kirkkoa ei ollut kolmen peninkulman päässä. Mitään kellonmerkkiä ei ole koko ruotsalaisessa saaristossa, kuunarilla ei voinut olla niin isoa kelloa ja päälle päätteeksi tuli ääni alhaaltapäin.
"Tämä merkitsee jotakin", sanoi luotsi, "niin, niin, kyllä minä sen tiedän, ettei kohtaloansa voi kukaan välttää. Tietääkös herra, että minä tahdoin palkata vahdin täksi illaksi ja tarjosin pojille kymmenen riikintaaleria, mutta ketään ei haluttanut. Saammepas nähdä!"
"Uskooko Otto taikoihin?"
"Ei pidä sanoa taijaksi, mikä sitä ei ole!"
Annoin keskustelun päättyä, sillä minulla ei ollut mitään lisättävää.
Olimme pian aavalla merellä ja suuntasimme kuunaria kohden, joka risteili päästäkseen haminaan. Puolen tunnin kuluttua oli se suoraan edessämme ja me pysyttelimme nyt jälessä tarkastaaksemme, koska se kääntyisi.
Kun käännös oli tehty, kulki se takaperin, ja kone liikkui tuuleen.
Ratkaiseva hetki oli tullut.
Kutteri kulki täyttä vauhtia ja luisti peräpuolelta eteenpäin tuulen alla. Samassa tuli hyöky, nosti meidät märsyn tasalle, yhdellä hyppäyksellä keikahti luotsi mastotouville. Minä loin katseeni alas kuunariin, ja yleissilmäys, minkä ehdin tehdä, vaikutti rauhoittavasti. Keitinkojun avonaisella ovella seisova konstaapeli ravisti koukuissa riippuvaa puurokattilaa; kokki puhdisti veitsiä; kapteeni katseli paitahiasillaan ulos kojusta ja tervehti rauhallisesti hyvää iltaansa; kaikki miehet seisoivat valmiina kääntönuorien ääressä siinä oli pala koti-elämää parin sekunnin kestävällä lokkikatsanto-alalla — ja me olimme taas pimeässä.
Menin alas, asetuin laverille ja mietin. Minäkin tulin taikauskoiseksi.
Sitten otettiin leivänkuoret säiliöstä ja tarjottiin viinaa. Kunnon luotsit saivat kamiinat punaisiksi hehkumaan, he kietoivat minut lammasnahkoihin ja pakottivat minut lepäävässä asemassa pelaamaan likaisilla korteilla piirongin laskulaudalla.
Hauskaa mariaasia pelaten liuvuimme taas satamaan, eikä meitä vastaanottaneet levottomat vaimot eivätkä valittavat lapset.
Nukuin hyvin huonosti yöni ja minä kuulin, kuinka ikkunaruuduille naputettiin, huudettiin luotsien nimiä ja meluttiin runhulteilla. Sillävälin iski tuuli kattopuihin, kahmaloi jättikourillaan tupani savupiippua ja tunkeutui ihon ja nahan väliin, niin että irtaantuneet seinäpaperit irtaantuivat vielä enemmän ja muurisaviryöppy rapisten kolisi alas rappauksen ja seinäpaperien väliä. Katsahtaessani ulos, vilkutti Korsöön majakka veitikkamaisella silmällään ikäänkuin se olisi tahtonut jotakin kuiskata — mutta minä en ollut halukas kuuntelemaan, vaan ryömin peitteen alle.
Aamulla tavallisella kävelylläni kuljin minä ohi vaiteliaiden luotsiparvien salaperäisine katsantoineen. Jotain oli tapahtunut. Kysyin, mutta sain vältteleviä vastauksia. Vihdoin sanottiin, että Otto oli syössyt kuunarin perikatoon. Silloin korvissani soi ja minä ajattelin kellonläppäystä.
Keskipäivän aikaan saapui hinaajalaiva maihin tuoden mukanaan pelastetun laivaväen sekä haaksirikkoutuneen luotsin. Luotsinvanhin oli laiturilla vastassa.
"Kuinka Herran nimessä sinä olet käyttäytynyt, Otto?"
"En tiedä, en; se oli kohtaloni. Neljätoista vuotta olen minä johtanut laivoja satamaan ja vielä pahemmassa säässä, mutta nyt piti onnettomuuden tuleman, ja silloin sitä ei kukaan voinut torjua", vastasi Otto täydellä mielenmaltilla ja vaipui mykkyyteen.
Silloin ratkesi kuunarin kapteeni kiroustulvaan sadatellen luotsia ja uhkasi vaatia korvausta viimeiseen killinkiin saakka, vaikka luotsi sitte saisi lähteä kodistaan, konnuiltaan. Tämä teki voimakkaan ja ikävän vaikutuksen kaikkiin läsnäoleviin, ja minä tein hiljaisuudessa itselleni valan auttaakseni luotsia jos vain hipenenkään löytyi keinoja, kyllä silloin laivurikin saisi osansa, sillä minä tunsin itsessäni, että luotsi oli syytön ja että oli olemassa sellaisia vaikutteita, jotka minä valistuneen tuomarin kuullen saattaisin päivänvaloon.
Seura lähti kaupunkiin, luotsi lähti odottamaan sotaoikeuden käyntiä. Minä kävin katsomassa pelastustyötä ja tein havaintoja — tavattoman surullisia.
Sitte hankin minä itselleni merikartan, luotsiohjesäännön ja Klintin merikulunopin sekä aloin tutkia. Tutkittuani aamupäivillä paikkaa ja majakoiden pohjaa, kutsuin minä kokoon ne kuusi miestä, jotka olivat olleet vahdissa. Kysyin, voisivatko he kertoa jotakin toverin puolustukseksi.
Eivät he voineet kertoa mitään.
Kompassit oli huomattu olevan juuri äsken tarkastettuja ja oikeita; sää oli ollut pilvinen vaan ei suinkaan sumuinen; itse pimeys auttoi majakan pohjien tutkimista eikä virtapaikkaa siellä ollut. Asia oli siis selvittämätön. Luotsi oli tunnettu suuresta säännöllisyydestään eikä hänen tapansa ollut juopotella, mutta hän oli ollut hiukan kummallinen edellisinä päivinä, sillä hänen vaimonsa oli juuri silloin maannut kipeänä, ja hän oli valvonut öitä.
"Siinä on meillä yksi kohta", ajattelin minä.
"Minkä rangaistuksen luulette hänen saavan?"
"Noin kolme kuukautta!"
"Kuritustyötä?"
"Saa kai vankilaa, kuten tavallista."
"Kautta autuuteni, hän saa vapautensa, niin totta kuin nimeni on
Larsson, nyt minä sen vannon!"
Ukot katselivat minua ihmeissään, minä kiitin tiedonannoista ja menin.
Seuraava sotaoikeuden istunto oli kahdeksan päivän päästä, ja silloin hän saisi tuomionsa. Kuulustelin häntä yksityisesti ja sain hänet vihdoin kertomaan kuusi tosiseikkaa, joita minä pidin vapauttavina; hän piti kuitenkin häpeällisenä syyttää vaimonsa sairautta.
"Ole sinä, poikani, rauhallinen, ja hoida eukkoasi, niin seuraan sinua kaupunkiin jahka seuraavalla kerralla astut oikeuden eteen, ja luota sinä vaan minuun!"
Luotsiraukka tekikin niin. Neljä päivää kirjoitin minä hänen puolustuspuhettansa ja sitten opin minä sen ulkoa. Tämä oli melkein vaikeinta. Vastapäätä saarta, toisella tähystyspaikalla, oli ranta aivan merelle avoimena. Merituulen puhaltaessa vyöryivät hyökyaallot monta syltä sileälle santarannalle, ja juuri sinne minä menin saadakseni sopivan paikan ajatellulle sotaoikeudenistunnolleni.
Suoraan mereltä näkyi kaksi mastoa viistoon vedettyinä vasten taivaan rantaa, heti idässä näkyi Svartbådanin kirkko ja kauvempana Grönskärin majakka.
Tuli pitkä, läpikuultava hyöky, sen pää oli valkoinen, siinä se oli sotatuomari. Juoksin santapohjalle kun kuohun maininki vetäytyi takaisin ja heti tuli iso, paksu, vihreä komentyörikapteeni ja pyyhki jälkeni näkymättömäksi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se murtuneena lepäsi jalkojeni juuressa. Minä puhuin tuulta ja aaltoja vastaan; hietakallio taipui ja laastiin, mutta kohosi jälleen kunnes tuli seuraava aalto. Päästyäni keskelle puhetta unohdin minä loput ja jatkoin omin päin, eksyin aineestani ja lopetin epätoivoisesti rukoillen armoa.
Tämä suututti minua, sillä olinhan minä oikeassa ja minä nautin, kun santa ruoski kasvojani rangaistukseksi pelkurimaisuudestani.
Ryömien kalliolle, sillä tuuli olisi kaatanut minut, lähdin minä metsään, söin mädänneitä marjoja ja aloin taas puhua uudelle kuulijakunnalleni.
Seitsemäs päivä oli käsissä ja meidän täytyi matkustaa.
Sisäiset Vaksholman puoliset selät olivat olleet jäässä, mutta raikas itäinen tuuli oli ne murtanut auki. Oton, hänen veljensä ja minun piti lähteä vaivaloiselle matkalle purjehtimalla pienessä avonaisessa veneessä. Kello 12 päivällä seisoimme matkapuvuissamme rannalla. Oli kahden asteen pakkanen, sää oli selkeä, ja silloisen tuulen vallitessa arvelimme me 8 tai 10 tunnin kuluessa ehtivämme Vaksholmaan, jossa oli määrä yöpyä.
Olin valmistautunut kaikkea varten ja naukattuamme muutamien luotsien luona matkaryyppyjä, kasvoi rohkeus siinä määrin, etten kiinnittänyt huomiotani siihen, että vene oli varattu vain kolmea varten ja kuitenkin oli siihen lastattu silakkanelikko, kahdeksan tyhjää viinanassakkaa ja pari säkillistä vaatteita niin, että laita veneeseen ryömittyämme oli vain korttelin verran veden yläpuolella. Isosta ratkotusta säkkikankaasta tehty isopurje nostettiin, samoin samallainen etupurje, ja me olimme merellä. Otto istui peräsintä pitäen, veli hoiti etupurjetta ja minä istuin keskituhdolla silakkanelikon vieressä.
Mieliala ei lainkaan ollut synkkä. Minä soitin huuliharppua, jonka olin saanut hollantilaiselta merimieheltä, ja veli lauloi jankeelauluja. Me polttelimme piippunysiämme yhtä rauhallisesti kuin olisimme istuneet kotona. Aurinko alkoi jo ruusuiseksi punata itäisillä luodoilla olevaa lunta tullessamme "Voirasian" kohdalle. Siellä noukimme kiviä veneeseen. Tämä näytti minusta epäilyttävältä, mutta miehet syyttivät Kanholmanselkää sekä yltyvää tuulta. Laskimme vielä maihin Hassel-luodolla, missä samannimiset naukut tyhjennettiin, sillä nyt piti meidän lähteä avomerelle.
Aurinko meni mailleen, ja läntiselle taivaanrannalle oli kokoontunut vuorenkaltaisia pilvenmöhkäleitä. Toisinaan ne katkesivat, ja mustasta seinästä virtasi ikäänkuin tulivuoresta punaista valoa sellaisella voimalla, että silmää häikäsi ja kaikki jälkeenpäin näytti vielä mustemmalta. Keulan puolelta alkoivat kuohut ryöpsähdellä; keskustelu taukosi, piippunysät sammuivat; hyökyaallot kävivät yhä korkeimmiksi ja veneen liikunto rauhattomammaksi. Jokainen tuulen nykäys tuntui. Silloin purje tempautui ja tuulen alla oleva laita oli veden alla ja vesi kohisi yli jalkojen.
"Päästä purjenuora!" huusin minä vasten tahtoani.
"Pelkääkö mies?", kysyi Otto kiristäen nuoraa. Silloin minä vaikenin. Veneen kylki puristautui nyt niin tiukalle, ettei vettä enään tullut veneeseen. Sen sijaan syöksähtivät aallot tuulenpuolelta. Eteenpäin sitä mentiin, niin että vinkui. Silloin tempautui etupurjeen nuora irti. Silloin vene alkoi tehdä mutkia, purje räpätteli ja leiskui niin pahanenteisesti, että minä pelkäsin. Koko hanke näytti äärettömän hävyttömältä, niin naurettavan uhkarohkealta, että minä aloin nauraa. Istuin kuin meressä. Vettä veneessä, puoleksi murtuneita hyökyjä selän takana, kuohu tuiskuna nokassa ja tuulen alla oleva laita korttelin verran veden pinnan alla. Sillä välin minua palellutti, sillä vesi sinkui yli turkinkauluksen ja imeytyi alas pitkin selkärankaa, jalat olivat sääriin saakka vedessä.
Pian oli purjenuora laitettu ja me täydessä vauhdissa taas. Otto oli kiivennyt tuulen puolelle. Kaapunsa yli oli hän vetänyt valkoisen tikatun röijyn ja se teki yhtä kylmän vaikutuksen kuin paidanhihatkin. Viimeinen punainen auringon heijastus valahti hänen tummille kasvoillensa. Joka kerta kun häntä varoitin, vastasi hän kumealla naurulla ja vaikeni sen jälkeen. Oliko hän juovuksissa? Sitä en tänäpäivänäkään tiedä. Vai aikoiko hän purjehtia kumoon epätoivossaan, sillä hän oli epätoivossaan vaikka hän tekeytyi iloiseksi. Minä aukasin kuitenkin turkkini napit ollakseni varuillani, otin varovasti veitseni ja leikkasin muiden näkemättä lapatossujeni nyörit. Sitten pistin minä avatun veitseni turkin hihaan ja päätin varmasti tarpeen tullessa leikata poikki purjenuoran.
Kuta selemmälle tulimme, sitä suurempaa puhkua sai tuuli, ja hyökyaallot pitenivät. Kurjuuden kukkaroiksi alkoi minua vielä palelluttaa, mutta minä en uskaltanut pyytää viinaa, sillä minä pelkäsin jokaista liikettä. Otto oli kuitenkin kiinnittänyt purjenuoran ja alkoi mätätä vettä veneestä. Silloin katsahdin minä tuulen puolelle, yhdellä kohtaa vesi vallan tummeni, ja jälessämme kiiti pitkin vettä tuulenviuhke, sanoisin sitä hengeksi, sillä se oli näkymätön vaikka saattoi nähdä sen tummat jäljet.
"Päästä purjenuora, muuten minä leikkaan poikki!" — ja salaman tavoin oli veitsi esillä. Samassa silmänräpäyksessä istuin minä jalat vedessä, tunsin vahvan käden tarttuvan ranteisiini, ja vene kohoutui taasen. Purjenuora oli vahingoittumaton, ja se oli pelastuksemme. Silloin sanoi veli hämmentävällä tyyneydellä: "älä purjehdi niin kiivaasti, Otto", ja sen jälkeen: "ei herran tartte olla peloissaan, sillä eihän tämä vielä mitään ole."
Tällä tavalla kului vielä puolinen tunti ja ilma pimeni. Mutta keulapurjeen ja harusköyden välistä näin minä pienen Kanholman majakan, joka loisti kiinteällä, liikkumattomalla valollaan, mikä olisi vaikuttanut rauhoittavasti, jolleivat minun hermoni olisi olleet niin äärettömän kiihoittuneita alituisista nykäyksistä.
Rupesin ajattelemaan kuolemanajatuksia. Silakkanelikon kansi oli pudonnut, ja minä katselin sen valkoisia haamuja, jotka nukkuivat niin levollisesti avosilmin. Nekin olivat kuolleet nuoruuden kukoistuksessaan, hiljaisilla retkillään tummissa liekometsissä alhaalla, ilkeällä merenpohjalla.
Murtuneessa mielentilassani täytyi minun katsella niitä, sillä minä en voinut kääntyä ja mitä minä ajattelinkaan, aina vaan näin niiden punaisten silmien tuijottavan itseeni. Silloin minä käsitin, miksi isä asetti kahdentoista killinkin lantteja siskon silmiin hänen kuoltuaan. Minä ajattelin tulitikkulaatikkoani, kiinnittääkseni ajatuksiani. Minä näin siinä vielä steariinikynttilän jättämän renkaan jäljen, kynttilän sammutin minä eilen illalla, sillä minä käytin aina laatikkoa kynttilän sammuttajana. Mieleeni muistui, mitä juuri silloin olin lukenut tuon kynttilän valossa ennenkuin nukahdin lämpöiseen vuoteeseeni. Luin käsittämätöntä filosofiaa, jonka pappi oli minulle lainannut. Koska minä en koskaan taita lehden syrjiä vaan panen sivuluvut muistiini, muistin minä heti sivun 26, millä kohdalla minä lopetin. Siinä käsiteltiin Kant'ia. Muuta en ole tämän miehen kummallisista opeista ymmärtänyt kuin imperatiivin, että täytyy uskoa. Nyt nytkähytti taas. Päätin uskoa, mutta minun aivoni olivat niin hämmennyksissä, etten tiennyt, mihin uskoa.
Ottoon ei ollut uskomista, sillä hän oli selvän selvästi hämmentynyt, eikä häneen ollut luottamista, koska hän hiljakkoin oli saattanut kuunarin haaksirikkoon. Tosin veli oli luotettavampi, mutta hän hoiti etupurjeen nuoraa. Niin hoipertelivat aivoni etukeulan ja perän väliä, kunnes minä lopulta uskon uskoneeni Kanholman majakkaan malttaen salaa mieltäni siinä toivossa, että me pian pääsisimme tuulen suojaan maan puolelle.
Aivan oikein. Nykäykset taukosivat ja niiden mukana kuolinajatukset, ja kun me pian sen jälkeen kuljimme "Valkean tamman" ohi, joka valkoisen haamun tavoin seisoi kalliollaan, tunsin olevani kuin kotonani ja haudoin mielessäni kaikessa rauhassa hyvin ansaittua virkistysjuomaa. Nyökkäsin ystävällisesti päälläni majakalle ja kiitin hyvästä seurasta, sitten me käännyimme toista valoa kohti, mikä loisti paljon levottomammin, mutta myöskin lämpöisemmin — valo tuli sepän tuvasta, missä me aijoimme viivähtää.
Mikä mielihyvän tunne astuessa maihin ja oikoessani puutunutta ruumista sellaisen matkan jälkeen!
Pian istuimme tukkivalkean ääressä sepän tuvassa, missä puuhattiin jouluvalmistuksia puhellen äsken eletyistä tapahtumista kuin vähäpätöisestä hauskasta asiasta.
Syötyämme ja juotuamme, aloimme me leikkiä. Tanssittiin huuliharpun säestyksellä; koirat haukkuivat ja hyppivät pitkin lattiaa kuin hullut; Ottokin oli unohtanut surunsa eikä kukaan kysynyt myöhäisen matkan syytä. Siellä puhui Ottokin syystä, mikä aiheutti ihmeellisen kellonläppäyksen. Sen aiheutti nivelratas, jota pitkin etupurjeen nuora kulkee, se oli irtaantunut toisesta päästä ja se soi sitten jonkunlaisena äänirautana.
Pian olimme taas veneessä ja aloimme risteillä yli merenlahdelmien Vaksholmaa kohti. Olin hankkinut itselleni tietoja siitä, ettei isompia vesistöjä ollut jälellä olevalla matkalla ja minä luotin sitäpaitsi virkistyneihin sielunvoimiimme.
Ei kuitenkaan kestänyt kauvan, ennenkuin alkoi uusi surkeus, seitsemän kertaa entistä pahempi ja minä huomasin pian, että merenlahdelmat voivat olla jotakuinkin isoja, vaikka ne ovat pieniä — luotsien mielestä. Me purjehdimme "Silferkannorna'n" editse, ja meitä uhkasi vaara tulla rikkirunnelluiksi vasten jyrkkää vuorta.
Kuu oli kuitenkin noussut ja se pistäytyi esille repaleisten pilvien railosta, mikä teki tapauksen vielä hirvittävämmäksi, nyt näimme surkeuden sen kaikessa kurjuudessa. Hyökyaallot olivat mustia kuin muste, ja kuunvalo loisti kuin taottu hopea, paikka paikoin. Se näytti jo ruumisvaunulta! Veli, joka istui keulassa tähystellen, oli vetänyt ylleen mustan öljytakin, hyökyaallot sitä yhtämittaa kastelivat, ja valon langetessa takin raskaille, teräville poimuille näytti mies rautaiselta kuvapatsaalta. Kiljuen tuli tuuli yli mannerten ja iskeytyi suin päin veneen kimppuun, ja vene puristautui ja voihki. Tehdessämme käännöksiä maiden kohdalla, kuulimme hetken lumisten kuusien suhinan tai kaislojen kuiskeen, sitä kuullessani minä ajattelin: "Herra Jumala, kunhan oltaisiin maissa." Samassa olimme taas ulompana, ja silloin heräsivät kaikki hyvät päätökset. "Sinä olet ollut sika, Larsson, mutta jos sinä ehjin nahoin pääset tältä matkalta, niin tulee sinusta mies", ajattelin minä kauniisti. En minä muuten merta pelkää, mutta nyt olivat minun hermoni lopen heikontuneet, koska keinotekoinen mielenlujuuskin alkoi haihtua. Minä typerryin vähitellen ja vaivuin jonkinlaiseen onnettomaan horrostilaan. Äkkiä kuului, "pling, plang, kling, kling, klong." Heräsin ja kuuntelin. Taasen! Kuulin ikäänkuin lasiharmonikan, pelituosan ja fortepianon soittoa, mutta kaikki oli niin kaunista, ja minä lämpenin. Soittoa merellä kuutamossa, keskellä selkää!
"Kling, klong", kuului räyskinä kuin raanasahan ääni, ja vene seisahtui keskelle meren lahtea.
Siinä oli jäätä. Aika mela! Purjeet alas ja airot vesille!
Tahdon vain lisätä, että me sousimme kaksi peninkulmaa vasten tuulta alituisen pianosäestyksen seuraamana Vaksholmaan saakka. Ensi peninkulman minä sousin, toisen minä nukuin. Herättyäni Träthafvetilla, särki päätäni, sillä lakki oli pudonnut. Minä hourailin ja näin kuutamossa Kristuksen ristinpuulla ryövärien keskellä kuvastuvan metsää vasten, ja minä olin täysin vakuutettu näyn todenperäisyydestä, kunnes minulle myöhemmin selitettiin sen aivan yksinkertaisesti olleen kolmimastoisen laivan, jonka purjeet oli riisuttu ja joka oli asettunut talviteloille rannalle.
Yöllä nukuimme me Vaksholmassa, ja minä olin terve seuraavana päivänä.
Tultuamme laivalle, minkä piti viedä meidät laivalle, kuletettiin kahta varasta kannelle ja kytkettiin etukannelle, missä ne joutuivat yleisön ahneiden katseiden esineeksi.
Tämä seikka saattoi Oton hyvin synkälle tuulelle.
Emme kuitenkaan ehtineet kauvemmaksi kuin Tenön ohi, kun hän iloisena ja hymyillen tuli luoksemme ja tarjosi meille kahvia etusalongissa. Hän oli myynyt silakkanelikkonsa (minun silakkanelikkoni) eräälle matkustajalle… Poika raukka!
* * * * *
Neljännestä vaille kaksitoista seisoimme minä ja Otto Skeppsholman kansliahuoneen ulkopuolella virkistettyämme mieliämme aamiaisella "Messingsstången'illa".
Tykkimies, joka piti ulkopuolella vahtia, oli jo ryhtynyt valmistavaan kuulusteluun ystäväraukkani kanssa, ja minä koitin sitä turhaan estää.
Joku upseeri oli jo tullut. Me menimme taloon ja istuuduimme etuhuoneeseen tai oikeastaan esitupaan. Nyt tuli laivuri asiamiehensä pitkän välikauppias-keikaleen seurassa. He tervehtivät luotsia todellisella säälillä ja loivat minuun epäileviä silmäyksiä. Seuraavan hirveän odotuksen aikana supattelivat molemmat kanteennostajat puhellen luotsin talon myynnistä. Vereni kuohahti, mutta minä vaikenin.
Asia otettiin esille, ja me astuimme oikeuden istuntohuoneeseen.
Mustan pöydän ympärillä istui kuusi upseeria ja yksi siviilihenkilö. Istuntoa johti pieni henkilö, jolla oli kolme juovaa kaulassa, yksi päässä sekä iso miekka vatsalla.
Ovensuussa seisoi vääpeli, joka toimi yleisenä syyttäjänä, mutta hän ei koskaan astunut ovea edemmäksi enkä kuullut hänen sanaakaan sanovan. Laivuri ja kaupustelija asettuivat oikealle, luotsi ja minä asetuimme tietysti vasemmalle puolelle.
Kokous avattiin minuun kohdistetulla ystävällisellä ärjähdyksellä:
"Kukas te olette?"
"Kuulija", vastasin minä.
Edellisen tutkinnon pöytäkirjat luettiin ja tarkastettiin. "Luotsi, onko sinulla mitään vastaan väitettävää?", kysyi puheenjohtaja.
Luotsi aikoi vastata, silloin hänet keskeytti laivuri ja alkoi lukea jaarituksensa. Luotsi jatkoi myöskin käskyä totellen puhettansa.
"Vaiti, luotsi, sinun pitää oppia vaikenemaan kun ihmiset puhuvat!" huusi sotatuomari keskeyttäen nyt vuorostaan puheenjohtajan.
Silloin huusin minä minkä jaksoin: "Minä ilmoittautuisin luotsin asiamieheksi!"
Laivuri kalpeni, sotatuomari vaikeni, ja oikeudenjäsenet riisuivat kojeensa ja näyttivät levottomilta, sillä he olivat luulleet pääsevänsä kotiin niin pian kuin mahdollista. Kuiskailtiin ja minua silmäiltiin vihaisin katsein, joka sisälsi kaiken sen ylenkatseen, mikä piilee sanassa "nurkkasihteeri."
Vihdoin keskeytti puheenjohtaja: "Sitä ei voi teiltä kieltää."
"Nimenne?"
"Larsson."
"Ammatti?"
"Merimaalaaja."
Hetki oli tullut. Minähän olin syytetty. Raukan tavoin vapisivat polveni, mutta minä tunsin, että oli läsnä näkymätön olento, joka voimassa ja vallassa oli koko seuran yläpuolella. Lakihan oikeutti minut puhumaan ja käski heidän vaijeta.
Minä aloin: "Hyvät herrat!"
Puheenjohtaja koitti haukotella, ja sotatuomari oli lukevinaan kirjaa.
Yhdessä hengenvedossa vieritin minä esille johdannon. Puhuin siitä tärkeästä hetkestä elämässä, jolloin nainen synnyttää lapsen — luotsin vaimo oli juuri saanut sen vamman; kuvailin äidin iloa, kenties puhtainta, mitä tässä kurjassa elämässä on, jossa ihminen aamulla herää kunniallisena miehenä ja illalla menee levolle vankikoppilaisena. Hartmannin mukaan kuvailin minä taudin oireita insomnia tai unettomuutta, mikä todellakin on taudin laji, vaikkei sitä uskota. Luotsi ei nukkunut kolmeen yöhön, siksi häntä ei voi pitää syyntakeisena. Sitte seurasi vilkas kuvaus matkastamme kuunarille. Päästyäni kuvauksessani merkillisiin kellonläppäyksiin, näin minä kaikkien yhdeksän kasvojen kääntyvän puoleeni. Kasvojen ilmettä en voi eroittaa, sillä minä olin liiaksi mielenkuohuissani ja koska minä seisoin vasten valoa, näytti koko huone mustalta, ja kasvot näyttivät yhdeksältä pilkulta pimeässä. Lopetin johdantoni kuvailemalla ihmisen vähäpätöisyyttä suhteessaan maailmankaikkeuteen ja eritoten suhteessaan selittämättömään arvoitukseen.
Sen jälkeen seurasi puolustus. Luotsi oli ottanut laivan oman piirinsä ulkopuolelta eikä siis ollut vastuunalainen. Mitä majakan vesien mittaamiseen tulee, niin luottaa luotsi mieluummin omiin maamerkkeihinsä kuin kurjaan kompassiin, joka ehkä näyttää väärin. Laivan lastina oli rautaa, ja siksi ei hän luottanut kompassiin. Mitä maamerkkeihin tulee, niin ei tarvitse niin kovinkaan olla meritottuneen tietääkseen, kuinka näennäiset etäisyydet saattavat muuttua eri säiden vallitessa. Sitte maalasin minä merimaalauksen, jossa oli lunta mailla ja sumua ilmassa. Luotsi oli siis kaksinkerroin viaton, mutta vielä enemmän, hän ei ainoastaan ollut viaton, vaan kapteeni oli rikollinen. Kapteeni oli maannut onnettomuuden tapahtuessa ja nyt sanotaan luotsiohjesäännössä, että "päällysmies vastatkoon itse laivan ohjauksesta kuitenkin luotsin opastamana." Täällä oli juurtunut se huono tapa, että luotsia pidettiin päällikkönä niin pian kuin hän astui laivaan. Tämän epäkohdan täytyi muuttua, sillä luotsi ei ole mikään merenkulkija vaan ainoastaan opas. Hän ei voi lokata, hänen ei tarvitse tehdä merkityksiä eikä tuntea jokaisen laivan purjehduskuntoisuutta. Luullaan, että luotsia saa pitää jonkinlaisena Kristuksena, joka jokaisen onnettomuuden sattuessa saa kantaa niskoillaan kaikkien merikapteenien synnit. Ei niin! Ruotsalainen kauppalaivasto on kyllä huomaava, ettei sen etuja saa hutiloida. Parannuksen aika on käsissä, ja nyt täytyy parannuksen tapahtua — nyt tai ei koskaan!
"Mutta merivahingonselitys, väitätte, hyvät herrat. Se on väärä, vastaan minä, se on valetta alusta loppuun. Ette taida tietää, kuinka merenvahingonselitys laaditaan? Niin, laivuri, joka enimmäkseen makaa ja nukkuu, hän juuri laatii selityksen tapahtumasta, jota hän ei koskaan ole nähnyt, ja sitte lukee hän sen laivaväen kuullen, jotka puoleksi ovat aito ulkomaalaisia ymmärtämättä Ruotsin sanaakaan, ja sitte kirjoittavat he selityksen alle vannoen autuutensa nimessä. Luullaanko, että niin saa jatkua? Minä voisin syyttää heitä, koko seuraa vääränvalan teosta, mutta minä en sitä tee. Nyt olen minä lausunut ajatukseni, niin totta kuin nimeni on Larsson, ja mitä minä olen sanonut, on tosi selvä kuin päivä, siitä piru vieköön voitte olla varmoja, koko liuta!" Ja sen sanottuani löin minä nyrkilläni pöytään niin että paukahti.
Puhkesi myrsky, olin kadottanut mielenmalttini. Sapelit kalisivat, enkä muista sen enempää ennenkuin olin eteisessä, jonne minut kaksi tykkimiestä kaikella kohteliaisuudella työnsi.
Harhailin kaupunkia harmin ja häpeän vallassa. En uskaltanut käydä tapaamassa luotsia, joka nyt ehdottomasti oli mennyt mies. Pian tuli pimeys ja minä hiiviskelin "Hässingstångenin" ulkopuolella tavatakseni veljeä ja saadakseni tietää asian päätöksen. — Turhaan! Silloin menin minä "Rauhalaan" saadakseni jotain syödäkseni. Ensimmäisenä äkkäsin minä laivurin. Hän istui yksin pöydän ääressä nojaten päätään kättä vasten ja näytti hyvin alakuloiselta. "Ajatteles, ehkä minun syytökseni on tepsinyt ja minä olen syössyt hänet onnettomuuteen! ajattelin minä edelleen. Niin, muita minä en suo pahaa kenellekään ihmiselle." —
Minä menin miehen luo.
"Hyvää iltaa, kapteeni! Kuinkas sujui?"
"Miksette sanoneet minulle edes sanaakaan edeltäpäin ennenkuin menitte turmelemaan luotsiparan asian!"
"Mitä hän sai?"
"Kaksi vuotta!"
"Niin, mutta minä valitan korkeampaan oikeuteen!"
"Älkää sitä tehkö, herra, ei se ole mikään tavallinen tuomioistuin!"
"Mutta puolustukseni!"
"Niin olipas se soma juttu! Ensimmäinen osa olisi vaikuttanut lieventävänä asianhaarana, mutta toinen! Tehän olitte väärässä joka kohdassa, paitsi siinä, että esititte luotsin valehtelijaksi, sillä puhuihan hän vaaten ensimmäistä tunnustustaan. Ei siinä kyllin. Olitte saattaa minut tilaan, mikä minulle olisi saattanut koitua sangen vaikeaksi. Luulitte kai minun tahtovan vahingoittaa poikaa. Päinvastoin, minä aijoin huutokaupan kautta pelastaa hänelle hänen talonsa. Tämän olette melkein tehneet mahdottomaksi. Luuletteko ehkä, että minulla itselläni nyt on hauskaa. Ette tiedä, mitä maksaa laivurille menettäessään laivansa. Saan alkaa uudestaan perämiehenä. Olin aikeissa matkustaa kotiin mennäkseni naimisiin, sillä minulla on morsian, mutta siitä ei nyt tule mitään, sillä minä kadotin kaiken mukana olevan omaisuuteni.
"Minua vastaan viskatut syytöksenne otti asiamies mielihyvällä onkeensa, hän ilmoitti asian laivanomistajalleni, ja kuka tietää, mihinkä kohtaloon ne minut saattavat. Nyt täytyy minun päästä Itämeren kautta kotiin jouluksi, eikä siitä tule mitään huvimatkaa avoveneessä. Mistä minä kevääseen saakka elän, sen Jumala tiennee. Herra, olisitte tehneet oikein, jos olisitte tukkineet suunne!"
Kuin kirottu menin minä miehen luota, enkä sen koommin koskaan nähnyt häntä enkä luotsia. Eikös tämä ollut hupainen kertomus!
"Oh, hupaisuuden vuoksi niin… mutta ei se myöskään todista, ett'ei pidä auttaa lähimmäisiään", väitti D. Ei vaan saa olla tuhma!
"Sitä tulee tuhmaksi, niin pian kuin vehkeilee auttaakseen ihmisiä. Tule sinä vaan minun luokseni, jos olet pulassa, ja jos sinä onnistut saamaan minut liikutetuksi, voit olla varma vankeudesta tai pyövelin pölkystä aina sen mukaan kuinka avuliaaksi minä itseni tunnen. Ihminen on kurja laitos, ja minä olen kaikista kurjin — hyvää yötä!" Ja hattu syvällä silmillä ja kädet taskuihin painettuina syöksähti Markus Larsson ulos ovesta ja riensi pitkin askelin katua ikäänkuin hän olisi tahtonut juosta pois kaikesta, mikä muistutti häntä onnettomasta luotsista.