TAITEEN VUOKSI
Oli kevätpäivä 60-luvun alkupuolella. — Minä menin torille kuuntelemaan kaartin soittokuntaa sekä näyttelemään uutta kevättakkiani.
Soitettiin juuri uvertyyriä Don Juaniin, olin tilannut viiden äyrin tuolin ihan soittokunnan läheltä tutkiakseni soitinsovellusta, sillä minä olin soitonharrastaja, s.t.s., olin ylimääräinen kaupungin huutokauppavirastossa ja annoin opetusta pianon soitossa.
Soitannollista nautintoani häiritsi tahdinpoljenta ihan lähelläni. Katsahtaessani näin vanhan miehen, varmaankin kuudenkymmenen vanhan, harmaine, takkuisine kiharoineen sekä rohkeapiirteisine älynilmeisine kasvoineen. Hän oli puettu punaisenruskeasta kankaasta tehtyyn pitkään takkiin — verasta se ei ollut tehty. Mies oli hiukan kumarassa, mutta jos hän olisi suoristautunut, olisi hän varmaankin ollut kuuden ja puolen jalan pitkä.
Hänen silmänsä olivat lakkaamatta kiinnitetyt soittajiin; ihmeellinen tuli tuikki hänen silmistään ja hänen liikkeistään huomasi, että hän haaveksi johtavansa soittoa.
Kun soitto taukosi, kuului yksinäinen "hyvä!" Ihmiset kääntyivät ympäri, he katselivat toinen toisiansa ja tirskuivat; lapset, jotka aina ovat sydämettömiä, nauroivat ääneensä ja osoittivat sormellaan vanhaa miestä, sillä juuri hän, ollen tarpeeksi lapsi voimatta hillitä tunteitaan, oli ilmaissut kovaäänisen suosionsa. Sydäntäni viilsi, kevätaurinko pimeni silmissäni, minä olin vihoissani ihmisten pahuuden tähden ja kaduin, että olin ottanut uuden takkini antaakseni yllykettä heidän turhamielisyydellensä. Luonnollisesti heidän tähtensä olin minä pukeutunut uuteen vaatekappaleeseen. Kaihoisa, säälivä hymy liiti vanhuksen huulilla. Minä nousin tuoliltani ja tarjosin sen vanhukselle; hän katseli minua niin kummallisen läpitunkevasti, kiitti tarjouksestani mutta esitti sensijaan yhteistä kävelyä.
"Herra on soitannollinen?" sanoi hän.
"Minä rakastan soittoa, mutta en kuulu valittujen joukkoon."
"Tahtooko herra tulla minun luokseni, niin me hiukan soittelemme?
Mitä herra soittaa?"
"Pianoa."
"Huono soittokone, mutta menee hyvin mukiin huilun säestämänä. Katsokaas herra, minä soitan huilua. Minä olen sitä jo soitellut viisikymmentä vuotta, sillä nyt minä olen 67 vanha ja nuotteja minulla on parin tuhannen riikintaalarin arvosta; mutta ehkä me ensin syömme päivällistä?"
"Minä syön tavallisesti 'Tinanapissa'."
Me kuljimme yhdessä alas Rauhankatua ja söimme yksinkertaisen päivällisen. Syödessään otti ukko lestyleipiä takataskustaan.
"Nähkääs herra, tämä on niin terveellistä, tämä lestyleipä, minä syön nykyään aina täällä, sillä täällä sallitaan minun syödä mitä leipää minä tahdon. Vanhassa ruokapaikassa minulle ensin naurettiin, sitte kiellettiin minulle mitään tarjoomasta, jos minä edelleenkin häiritsisin vissien herrojen ruokahalua mauttomalla leivälläni. Eivätkö ihmiset ole hulluja? Ja sen minä sanon herralle, että jos meistä ystäviä tulee, minkä minä uskon tapahtuvan, niin älkää koskaan puhuko minulle väkijuomista eikä tupakasta…"
"Mutta lähtekäämme nyt kotiin, niin herra saa nähdä, mitenkä vaakamestari L. elelee."
Me suuntasimme tiemme Kauppamieskadulle neljä porrasta ylös vanhaan taloon.
Siellä oli ukolla kaksi samanlaista hyvin omituisesti kalustettua huonetta. Huono fortepiano, pari viulua, violonselli ja lopuksi jotakuinkin mukiinmenevä huilu sekä hylly täynnä likaisia ja kuluneita nuotteja. Täällä oli dueteista ja trioista aina oktetteihin ja orkesterisävellyksiin saakka, kaikki huilulle sovitettuja.
Jo ensi yrityksestä — soitimme duetin pianolle ja huilulle — huomasin minä ukon elämän traagillisen perustan.
Hän oli syntynyt soitannollisena, harrasti soittoa mutta kaipasi kaikkein hienointa — korvaa ja tahti-aistia.
Näyttää todellakin siltä, ikäänkuin Herramme olisi todellakin huvitteleinnut tekemällä pilaa useista ihmisistä ja sen hyvin omituisella tavalla. Hän antaa heille palavan halun luoda jotain kaunista tai ainakin toistamaan, mitä muut ovat luoneet, mutta kieltää heiltä samalla kyvyn esittää sitä. Korvaukseksi lyö hän sitävastoin nämä onnettomat sokeudella, niin etteivät he huomaa köyhyyttänsä, vaan elävät tyytyväisinä pienessä uneksitussa maailmassaan ja nauravat nauravalle joukolle.
Mutta minä tahdon ensin lyhykäisesti puhua L:n edellisestä elämästä voidakseni sitte kertoa muutamia piirteitä meidän kolmivuotisesta soitannollisesta yhdyselämästämme.
L. oli Tukholmassa tunnettu omituisuus, ja koska ei Blanche L:n eläessä epäröinyt sirotellessaan hänestä muutamia kokkapuheita romaaniinsa, en minäkään emmi kuvaillessani muutamia piirteitä sekä mikäli mahdollista selvitellessäni tätä omituista henkilöä ajalta, jolloin ei vielä ollut päässyt voimaan moderninen tasoitusperiaate, mikä tahtoo asettaa kaikki ihmiset höyläpenkkiin ja sitte vetää höylällä vatupassin mukaan niin, että kaikki tulevat samanlaisiksi kuin pari höylättyä lautaa.
L. alkoi uransa muonakaupassa, mutta osoitti jo siellä niin suuria taipumuksia soittoon, että ajettiin tiehensä. Puodin isäntä tapasi hänet kerran istumassa puotipöydän sisäpuolella puhaltaen huiluunsa, minkä hän äsken oli voidellut hienoimmalla pähkinäöljyllä, kun muuan palvelustyttö tuli puotiin ja pyysi ostaa puolinaulaa ruukkujuustoa. L. katsahtaa ilmaan nuottiensa äärestä tarkastellen, josko ruukkujuusto olisi lähitienoilla. Valitettavasti seisoi se ylimmällä hyllyllä katon rajassa.
"Ei ole", vastaa hän isäntää huomaamatta.
"Niin, mutta minä näen sen seisovan tuolla ylhäällä", toisti palvelustyttö.
"Ei myydä", vastaa Lampa ja on juuri aikeessa alkaa skaalan, kun isäntä astuu esille — tempaa huilun ja heittää sen jauhotynnöriin.
Tässä on elämän kertomukseen tullut aukko, kunnes tapaamme L:n omana muonakauppiaana. En tiedä, miten tämä oli käynyt päinsä; luultavasti perinnön kautta, sillä ei hän palvelemalla ollut siihen päässyt. Hän oli kuitenkin päässyt niin pitkälle, että saattoi joka ilta toimeenpanna soittoiltamia kotonaan. Kestitys ei saanut huveta, arveli hän, sillä mitäs muuta kuin otti vain puodista "niin ei se maksanut mitään." Niinpä niin, hänen täytyi tehdä vararikko ja kaikki oli kuin tuuleen puhallettu. Sitte alkoi hän panna toimeen tanssiaisia, mutta ei sekään luonnistanut sen paremmin ja lopuksi tulivat onnettomat soittajaiset pörssissä, jolloin tulet sammutettiin ja kelloja soitettiin L:n esiintyessä huilusolistina.
Tämä koski häneen syvästi, mutta hän unohti tuskan eikä puhunut siitä asiasta minulle ennenkuin viimeisenä eliniltanaan.
Vaikka hän oli jo ijäkäs, kirjoittautui hän virkamieheksi vaakatoimistoon ja pääsi pian vakinaiseksi. Siihen aikaan, jolloin minä häneen tutustuin oli hänellä palkkaa 1,000 rdr, mutta viransijainen vapautti viranhoitamisesta saaden osakseen sivutulot, ja nyt kukoisti ukon soitto hänen elämänsä viimeisiin viikkoihin asti.
Kenen tahansa soittokoneen käyttäjän hän tapasikaan, vei hän kotiinsa pyynnöllä ja pakolla, mieluimmin niin, että heitä oli neljä, silloin hän aina veti esille erään Aigner nimisen saksalaisen kvartetin, jossa ukolla oli obligaattihuilun osa.
Häntä seurattiin kotiin osaksi uteliaisuudesta, osaksi säälistä. Tapahtuipa, että kuuluisatkin soitonharrastajat lyöttäytyivät yhteen Lampan luona; muistanpa kerran, jolloin muutamat kuninkaallisen teatterin taiteilijat tekivät hänelle sen kunnian. Silloin oli Lampa onnellinen, mutta hänen ilonsa ei ollut sekoittumaton, sillä hän sai koko illan aikana moitteita siitä, että pysyi huonosti tahdissa. Ukko syytti nuhaansa, sentähden hänellä ei ollut "ambichyä." Kun ilta läheni, kävi seura levottomaksi, sillä ei nähty märän eikä kuivan tapaistakaan suuhunpantavaa, ja kun joku nuorempi oli kyllin uskalias huomauttamaan nälkäisestä vatsasta, selitti ukko olevansa syömättä iltasilla ja sanoi muuten kutsuneensa ihmisiä luoksensa soittelemaan, ei syömään eikä ryypiskelemään.
Sen jälkeen katosivat vanhoista useimmat, eikä hänellä ollut muuta valintaa kuin koota ympärilleen nuoria, joiden seurasta hän ei ennen juuri ollut nauttinut, koska he arvostelivat hänen lempisävellyksiään. Pian ympäröi häntä joukko nuoria miehiä, jotka olivat huvitettuja soitosta, ja koska ukko sai käskeä heitä, eikä kukaan uskaltanut moittia hänen tahtiansa tai "ambichyänsä", oli hän heille erittäin suosiollinen ja kutsui heidät usein Picardoon sahvranileivoksille.
"Ottakaa enemmän leivoksia, pojat", sanoi ukko tavallisesti.
Vanhasta kaartista kesti kauvimmin muuan hyvin omituinen henkilö. Häntä sanottiin maisteri Nybergiksi, oli virkaatekevä opettaja alemmassa apologistikoulussa, hän oli ennen ollut ylioppilas sekä pelannut loppuun 11,000 taaleria — viulullaan.
Hän oli ukon suosikki, s.t.s. Nybergin piti joka päivä soittaa duetteja ukon kanssa sekä kuulla toruja joka kerta, kun tahti katkesi, mikä aina oli L:n vika. Korvaukseksi tästä otti L. hankkiakseen paikan Nybergille, mikä tapahtui siten, että L. luki joka aamu suklaata juodessaan Dagbladetin ilmotukset.
Kului aikoja ennenkuin mitään kuului. Maisteri näki nälkää niin että hän kävi laihaksi kuin naula, mutta hän lohdutti itseään sillä, että viulu sitä paremmin sai tilaa yhä enemmän laajenneen mustan ponsuurin alla.
"Herran, joka on suorittanut ylioppilastutkinnon, tulee yrittää virkamieheksi, sillä ei sitä soitosta eletä, herra. Herra kuolee vielä, tuhat tulimmaista, halkovajaan kirstulle, muistakaa halkovajaan ja kirstulle, herra!" Tällä tavalla L. tavallisesti kehoittavasti puhutteli maisteriraukkaa, joka ei koskaan vastannut pelätessään kadottavansa lämpöisen huoneen, josta hän sai nauttia niinä hetkinä, jolloin hän oli L:n luona soittelemassa. En muista sen miehen virkanneen sanaakaan paitsi eräänä yönä, jolloin yhdessä palasimme kotiin hänen kertoessaan, mitenkä hän oli kuullut eräissä soittajaisissa soitettavan Mozartin G-moll synfoniaa.
Vihdoin viimeinkin onnistui L:n eräänä päivänä hankkia sopiva toimi maisteri raukalle. Sanomailmotuksessa haluttiin henkilöä, joka kykenisi maalaamaan ruumiskirstun levyjä sekä kyhäämään niihin runoja.
"Mutta enhän minä osaa tehdä — runoja", väitti Nyberg, joka mieluummin olisi tahtonut päästä koko työstä.
"Mutta minä osaan, nähkääs herra", vastasi Lampa. "Täällä sisällä on jotakin", lisäsi hän ja osoitti sormellaan todellakin kunnioitusta herättävää otsaansa. "Ja sitäpaitsi on meillä apuna virsikirja."
Ja nyt täytyi maisterin L:n johdolla maalata ruumiskirstun levyjä. Ukko saneli ja Nyberg kirjotti. Levätessä soitettiin duetteja. Mutta pian väsyi kumpikin — Lampakin, sillä tämä muistutti hänen mielestänsä liian elävästi hänen tapahtuvaa lähtöänsä, minkä hän toivoi niin etäiseksi kuin suinkin. Ennenkuin hän salli maisterin mennä makasiiniin viimeisen kerran, tahtoi hän sentään pestä kätensä ja muistutti vielä halkovajasta ja kirstusta.
Täytyi tehdä uusi raha-asiasuunnitelma köyhän Nybergin hyväksi. Rahoja ei L. hänelle mielellään antanut, sillä osaksi arveli hän sen tarpeettomaksi, osaksi piti hän työtä terveellisenä.
Hän oli nuoruudessaan sovittanut "polakan" ja oli toimittanut sen painettavaksi, se oli sovitettu pianolle "mutta soveltui erityisesti huilulle" kuten kansilehdellä ilmotettiin. Koska ei kukaan ollut sitä ostanut, sai L. itse levittää säveltäjä-nimeänsä ilmaiseksi. Hänellä oli vielä tallella kaksikymmentä kappaletta. Näistä sai Nyberg kymmenen myydäkseen ne alennetuilla hinnoilla tuttavilleen, elääkseen tuloista kunnes oli hankkinut itselleen paikan, mutta kukaan ei tahtonut ostaa siitä syystä, ettei Nyberg koskaan tahtonut tarjota sävellyksiä ostettaviksi, hän oli kyllin soitannollinen, voidakseen niitä arvostella. Niistä ei siis tullut tuloja, ja Nyberg sai elää — Herra ties millä. Laihemmaksi hän ei saattanut tulla, ei myöskään onnettomammaksi mutta hän ei valittanut koskaan. On luultavaa, että L. heitti hänelle yhden ja toisen luun laihalta pöydältään.
Kärsivällisyyttä oli hänellä kuin enkelillä ja suuttunut oli hän minun tähteni vain kerran. Me soitimme Plegelin rioa. L. takeltui, ja tavalleen uskollisena huusi hän:
"Piru vieköön, kun ei maisteri koskaan voi pysyä tahdissa."
"Eipäs, vaakamestarihan ei pysy tahdissa", oli Nyberg kyllin rohkea vastaamaan, sen sanottuaan hän nousi, otti viulun ja lähti.
L. hämmästyi sellaisesta hyväntahtoisen Nybergin osoittamasta rohkeudesta.
"Kummallinen mies, kiivastuu sekin! suuttuu mokomastakin asiasta — hyväntahtoinen raukka —, mutta ei koskaan opi tahtia. Värväytyisipä rekryytiksi joksikin aikaa — hm! hm! menee pilaamaan ilon ärtyisellä luonteellaan. Saamme ottaa duetin, veliseni."
Ja nyt soitimme me duetin huilulle ja violonsellille. Ukolla oli nuotteja kaikkia soittokoneita varten.
Kolmeen päivään ei Nybergiä näkynyt. L. kävi levottomaksi, mutta hän ei tietänyt, missä maisteri asui tai asuiko hän missään, sillä siitä ei Nyberg koskaan puhunut. Neljäntenä päivänä tuli Nyberg takasin yhtä lauhkeana kuin ennenkin. Ruoatta saattoi hän elää vaan ei soitotta.
Tutustuttuani lähemmin L:n kanssa, saavutin minä hänen erityisen luottamuksensa ja minä kävin hänelle välttämättömäksi. Minä olin Tukholman taitavin pianonsoittaja, väitti ukko, ja syy oli siinä, etten minä koskaan niskotellut, vaan seurasin hänen huiluansa niin huonosti kuin hän soittaa kihnuttikin.
Jokapäiväisen seurustelun kautta sain minä tilaisuuden huomaamaan hänessä useita omituisuuksia. Hänestä oli hyvin vastenmielistä kuolla ja pidentääkseen elämäänsä söi hän lopulta raakaa lihaa ja lestyleipää, jota tehdessään hän syventyi tutkimaan vanhoja lääkärikirjoja. Öisin seisoi hän halkokellarissa sahaten puita lämmetäkseen ja voidakseen sitä paremmin maata. Päivin teki hän pitkiä kävelymatkoja ja oli 67 vuoden ijässään täysissä voimissaan.
Kaikessa tässä terveyden säilymisen huolehtimisessa piili kuitenkin jotakin, mikä minulle pian selvisi. Ukko oli naimahaluinen, ei halusta päästä avioliittoon, vaan rikkaan avion toivosta, minkä kautta hän saisi tilaisuuden oikein perinpohjin harrastaa soittoa. Jos minä vaan olen hyvissä ruoissa ja juomissa, niin minä kyllä saan niitä, jotka soittelevat. Sitäpaitsi oli hän monta vuotta uneksinut kalliista "Böhm-huilusta." Jos minä vaan saan rikkaan vaimon, niin minä kyllä saan huilun, ja jos minä vaan saan sellaisen huilun, niin saattepa, tuhat tulimaista, kuulla, että Lampalla on "ambichyä." Ja ukko läksi todellakin kosimaan. Rukkaset sai hän niin oikealta kuin vasemmalta, vaan ei antanut mielen masentua.
Niinpä hän kerran oli saanut vihiä vanhasta, naimattomasta naisesta, rikkaasta ja soittoa rakastavasta immestä. Hän ei tietänyt, oliko naisella vanhempia, mutta siitä hän välitti viisi. Hänellä oli kuitenkin aavistus siitä, että naisen isä eläisi hyvin korkeassa ijässä. Niinpä niin, L. pukeutuu mustaan pukuun ja valkoiseen kaulahuiviin, lähettää maisterin ostamaan kukkavihon, käärii polakkansa ja sitoo sen ympärille punaisen silkkinauhan kuitenkin niin, että säveltäjän nimi selvästi näkyi, tilaa ajurin ja ajaa vanhan mamselin asuntoon. Hän ei kuitenkaan pääse eteistä pitemmälle, missä tuleva aviopuoliso ottaa hänet hyvin kylmästi vastaan. Hän alkaa polakallaan. Mamselli hämmästyy. Sitte esittää hän kukkavihon ja kosintansa, mutta sen seurauksena on hermostava kohtaus, nainen kuitenkin säilyttää sen aikana malttinsa ja avaten oven työntää ulos ijäkkään kosijan ja heittää hänen jälkeensä kukat ja polakan. Kauheasta sanatulvasta ei ukko voinut käsittää muuta kuin että immen isä oli kuollut saman päivän aamuna.
"Hemmetin huono onni, että ukon juuri piti kuolla, kun minä tulin kosimaan. Huono onni oli sekin, että minun piti tulla kosimaan juuri kun ukko oli kuollut."
Sen koommin ei L. koskaan enään kosinut. Hänen elämänsä loppu läheni ja olivat kyllin voimakkaita vakuuttamaan sitä hänelle itselleen, vaikkei hän koskaan luullut kuolevansa, ennenkuin vasta sata vuottaan lähetessään.
Hän kävi luonteeltaan ärtyisäksi ja kaikki jättivät hänet, nuoretkin.
Vain Nyberg ja minä kestimme loppuun asti.
Eräänä iltana soittelimme yhdessä kvartetteja. L. oli keksinyt nuoren notarion, joka soitti alttiviulua. Ukko oli sinä iltana tuiki mahdoton — ei tahtia, ei ääntä huilussa lainkaan; soitto katkesi tavantakaa.
Notario, joka tavallisesti soitteli mukana Hazerin kvartetissa, kiivastui ja syyti vihaisia sanoja L:lle koko illan kuluessa. Vihdoin huudahti hän mitä ylimielisimmällä äänellä:
"Kuulkaas nyt, vaakamestari! pistäkää te pillinne pussiin ja sulkekaa sen suu tarkasti! Ei herran olisi koskaan pitänyt huulillaan kosketella huilua, sillä herralla ei ole korvaa eikä käsitystä tahdista!"
L. jäi puhumattomaksi. Vielä ei kellään ollut sydäntä sanoa hänelle totuutta, ja nyt se tuli hänen ylitsensä kuin ukkosenisku. Koko kulunut elämänsä oli kuin pilvi hänen takanansa, ja nyt käsitti hän äkkiä kaikki ne salakavalat naurut, joita hän ei ennen ollut huomannut.
Nyberg, jalo sielu, joka aina oli luottanut L:ään, ja näki hänet nyt murtuneena ja nöyryytettynä, kuohahti sisäistä sisuaan harmista ja syöksähti tuoliltaan tavallisella vilkkaudellaan syytääkseen notarion niskaan kovia sanoja. Huulet vapisivat ja silmät olivat kosteat. Sanat tunkeilivat sekavina ja hän sai singautetuksi vain:
"Häpeä, lurjus!"
Notario otti hattunsa ja meni, laskien vielä haukkumasanoja L:stä ja hänen soitostaan.
"Maisteri on levollinen. Se sopii ajattelijalle", sanoi L.
Nybergille, kun tämä aikoi sanoa muutamia jäähyväissanoja poistuvalle.
"Tahdotteko mennä kävelemään, pojat?" jatkoi hän. Ja kun minä ehdotin trion, ravisti hän vain päätään ja laski käsistään huilun.
Tultuamme kadulle kuljimme aivan ääneti toistemme rinnalla, kunnes L. ensimmäisenä puhkesi puhumaan ja suureksi ihmeeksemme kysyi, tahtoisimmeko polttaa sikaarin. Me kiitimme ja ukko meni itse sikaaripuotiin ja osti kaksi sikaaria.
Ulkona odottaessamme, mutisi Nyberg itseksensä: "L. raukka, ei hän elä kauvan."
Tiellä ei lausuttu montaa sanaa, soitosta ei ollenkaan.
Seuraavalla iltapäivällä kävin minä L:n luona ja tapasin hänet vuoteen omana ja sairaana. Hän oli ollut jalkeilla koko puolen yön ja oli liisteröinyt vanhoja nuotteja, jotka hän aikoi sidottaa naimisiin mentyään. Työstään väsyneenä oli hän pannut maata aamun puolella ja oli herännyt hyvin myöhään kykenemättä nousta sängystään. Hänen kasvonsa olivat koko lailla muuttuneet ja hänen äänensä oli raukea. Sängyn vieressä oli leikkelylauta, sillä hakattua raakaa lihaa ja vesipullo.
"Teit kiltisti, kun tulit, niin että saan sanoa hyvästi — pian tästä lähdetään!" tervehti minua ukko.
Minä koitin vakuuttaa hänelle, ettei se ollut niin vaarallista, mutta hän ei ottanut puhettani kuuleviin korviinsakaan.
"Tahdotko sytyttää tulen kakluuniin? Ilma täällä alkaa käydä vilposeksi", keskeytti hän minut, ja minä ymmärsin, miten asian laita oli.
"Jos sinä tarvitset 'tuohta', niin ota nuottikaapista. Kyllä se riittää", jatkoi hän.
Minä en vastannut, vaan leikkasin puutikkuja ja pian loimusi aimo pesävalkea.
"Avaa nyt kaapin kansi — kolmas laatikko vasemmalla ylhäältä — tuo se tänne?"
Ja nyt selaili hän paperi- ja kirjetukkua, jotka hän pyysi minun heittämään tuleen. Lopulta oli jälellä vain kääre. Hän tuijotti siihen, asetti sen päänalusimen alle. Hetken kuluttua näkyi hän muuttaneen mieltä, otti sen saman taas esille ja jätti sen minulle tuleen heitettäväksi. Paperi paloi ensin niin että minä sauhun lävitse saatoin nähdä palan ennen ruusunpunaisena loistavasta länninkistä. Hetken kuluttua oli se musta kuin muukin tuhka.
"Kuules Kustaa", alkoi hän taas hetken vaitioltuaan, "uskotko sinä elämään tämän jälkeen?"
"Kyllä minä uskon, setä!"
"Niin minäkin uskon! Voin siis uskoa eläväni uudestaan uuteen elämään, parempaan kuin mitä tämä on, mikä on ollut minulle vain erehdys… Miksi minä synnyin? Synnyinkö minä vaan ihmisten pilkkakirveeksi? Minä tiedän, että minulle on naurettu, minä tiedän sen; mutta minä elin kuitenkin, sillä minä uskoin kutsumukseeni. Nyt en minä enää usko. Sentähden on kaikki lopussa… Mutta kuka antoi minulle tämän uskon. Meidän Herramme ehkä? Siis oli hänellä siinä jokin tarkoitus? — Anna minulle huiluni. — — Heitä se tuleen!"
En voinut mitään vastata, mutta minä viivyttelin kuitenkin.
"Tuleen se roisto!" huusi ukko, ja nyt kohosi hän molemmille käsivarsilleen nähdäkseen miten puksipuu räiskyi.
"Kuules kuinka se viheltää? Nyt se osaa soittaa. Katso vaan, kuinka läpät sulavat pitkin koko skaalaa ylöspäin… Kas, siinä on läppä C. Kuules, kuinka se piipittää? Minä luulen, että se itkee! Niin, itke sinä! Ei kukaan sinulle naura vaikka väärinkin menisi."
Ukko vaipui vuoteelleen ja itki.
Silläaikaa oli Nyberg tullut huoneeseen ja seisahtunut ovelle. Hän käsitti heti, mistä oli kysymys, sentähden hän ei välittänyt kysyä voinnista.
Huomatessaan hänet, ojensi L. hänelle kätensä. Nyberg näytti epätoivoisen surulliselta ja vaikeni. Sitte istautui hän tulen ääreen.
"Eikö viulu ole mukana?", kysyi L.
Nyberg meni noutamaan vanhan ystävänsä.
"Soitelkaa minulle, herra Nyberg!"
Ja Nyberg viritti virittämistään, vihdoin pääsi hän vauhtiin. Hän soitti ilman nuotteja, mutta tuijotti lakkaamatta pesään romahtavia kekäleitä. Hän näki varmaankin kummallisia näkyjä, sillä niin en minä koskaan kuullut hänen soittavan. Siinä vieri silmien eteen koko hänen entinen elämänsä. Ensin virtasi esille adagio hiljaa ja rauhallisesti kuin lapsuuden päivät. Valkeita olentoja astui esiin, sillä äänet saivat muotoja ja niiden joukossa oli nainen, lempeä ja pyhä kuin äidin muisto. Nopeus kasvoi ja pyörivä valssi hyppeli yli kielien niin, että viulu ikäänkuin viserteli. Siinä oli nuorukaisen into ja heräävien intohimojen myrsky. Jousi väsyi hyppelyssä ja viimeisessä kierteessä teki hän rohkean ylikäänteen. Silloin alkoi hellittämätön allegro agitato mitä repivimmässä ääntenvaihteluissa. — Pettyneet toiveet, murtunut usko, kaikki suru ja kurjuus, mikä voi asustaa ihmissydämmessä, ei enää saanut tilaa ahtaassa kuusilaatikossa. Siellä olivat surut levänneet monta pitkää vuotta kuin ruumiskirstussa. Nyt nousivat kuolleista kuolleet muistot. Tenho oli poissa. Nyt sai onneton vihdoinkin esille sen, mitä hän niin kauan turhaan oli etsinyt. Hän sai purkaa liiaksi täyden sydämmensä, vaan ei rikkirepivissä huokauksissa ja katkenneissa huudoissa, joita ei kukaan ymmärtänyt, vaan täysin äänin ja puhtoisin sopusoinnuin. Jokainen surun toukka, joka oli syönyt hänen rintaansa, ryömi esille muuttuen ihanaksi perhoseksi. Pimeys muuttui kevätauringoksi ja huokaukset linnunviserryksiksi. Siinä ei ollut nuorukaisen hillitöntä epätoivoa, vaan miehekästä surua. Itse oli hän ihastuksissaan ja ihmeissään soitostaan, sillä sellaista ei hän koskaan ennen ollut kuullut ja kun hän vaikeni ja antoi viulun vaipua polvelle, heräsi L.
"Tulkaa tänne, pojat", kuiskasi vanhus ja tarttui käsiimme; "hyvää yötä teille ja kiitos tästä päivästä; te ette ole koskaan nauraneet minulle. Jättäkää vaan kirottu soitto!"
Nyberg laskeutui lattialle vuoteen viereen ja piti ukon kättä kädessään. Hän katseli häntä niin surullisesti. Ukko olikin koko maan päällä ainoa ihminen, joka oli häntä suosinut.
Minä menin sängyn luo. Hetken kuluttua oli L. kuollut, ja Nyberg nukkui.
Hän näytti niin onnelliselta, että minua säälitti herättää häntä.
Herättyään ja huomattuaan L:n kuolleeksi, lankesi hän polvilleen ja suuteli ukon kättä sanaa sanomatta, kyyneltä pudottamatta.
Jätettyämme avaimet siivoojattarelle, menimme me. Minä pyysin
Nybergin illallisille Rauhaan. Istuttuamme jonkun ajan pöydän
ääressä, tuli muuan herra huoneeseen ja näytti hyvin tyytyväiseltä.
"Uutisia, L. on mennyt Manan majoille."
"Mitä herra sanoo?"
"Niin, tuo hupsu soitonharrastaja on kuolla kellähtänyt tänä iltana."
"Älä hiivatissa! No niin, eihän se ollut liian aikaista! Saita kanalja koko mies eikä tainnut jättää jälkeensä juuri mitään."
"Jäi tosin vain kalusto ja sen osti hän 50 vuotta sitten huutokaupasta, mutta eikö herra luule löytyvän vanhan romun ostajia?"
"Enkä luule!"
"Löytyypä kylläkin; viime aikoina maikaili ukkoa kaksi kummaa olentoa, mutta ukko ei tainnut tehdä mitään testamenttia, niin että he ovat soitelleet kerrassaan huonoa viulua."
"Muistelenpa herrankin saaneen lupauksia?"
"Kyllä niin, vaan niitä minä en koskaan uskonut ja sentähden heitin minä koko turkasen soittelun ukon kanssa."
Sen illan jälkeen en minä koskaan enää nähnyt Nybergiä, en edes L:n hautajaisissa.
Mutta eräältä hänen sukulaiseltaan olen minä sittemmin saanut kuulla hänen hyvin romanttisen kärsimyksensä ja kuolemansa, mikä todistaa kuinka uskollisena kuolemaansa saakka hän pysyi ensimmäiselle rakkaudelleen, soitolle.
Oli uudenvuodenaatto, pari vuotta L:n kuoleman jälkeen, jolloin Nyberg elätettyään itseänsä tällä ajalla viransijaisena apologistikoulussa, vihdoin väsyi työhön, joka lukuunottamatta aamurukouksien aikana soitetuita virsiä, riisti häneltä kaiken tilaisuuden soitannollisiin harrastuksiin, hän erosi koulusta ja alkoi taas soittaa viulua.
Tämä ei tuottanut hänelle leipää ja pian täytyi Nybergin ensi kerran eläissään luopua viulustaan korvatakseen siten osan vuokramaksua. Ennen hän aina oli saanut tyyssijan L:n luona, jonka huostaan hän kätki aarteensa. Nyt oli maisteriraukan ilo lopussa. Mille hän nyt eläisi. Luonnollisesti ei millekään ja silloin arveli maisteri paremmaksi, että hänen olemassaolonsa lakkaisi. Oli siis jälellä vain kuolema. Hän vaelsi Djurgårdeniin, jossa hän kuitenkin luuli voivansa saada olla yksin. Oli kirkas kuutamoilta ja niin kylmä ilma, että itse kuu näkyi kelmenevän. Puita peitti huurrekristallit, jotka taittoivat kirkkaan kuuvalon, niin että ilma näytti olevan täynnä äärettömän monta pientä valohöytälettä, jotka hyppivät oksalta oksalle. Tähdet sinkoilivat salamoita. Maa kipenöi. Koko luonto levitti valoa, mutta lämmötöntä valoa.
Hän istahti ison jalavan alle kinokseen, mutta istuttuaan hetken, tuntui hänestä kylmältä ja hänen täytyi lähteä kävelemään lämmetäkseen. Hänen mielensä oli liian synkkä voidakseen nauttia satutenhoisesta maisemasta. Äkkiä hän pysähtyi.
Joku oli kepillä piirrellyt kummallisia merkkejä lumeen. Nyberg ajatteli ja koetti muistella. Hän oli nähnyt nämä kuviot ennen. Hän ei muistanut missä, mutta hänen sydämmensä lämpeni. Hän tunsi hämärien kuvittelujen nousevan ja yhä varmistuvan. Hän eli aikaisen lapsuutensa aikoja. Oli joulu-aamu Klaaran kirkossa. Lapset lauloivat urkulehteriltä ja hän luuli urkujen laulavan. Monet tuikut paloivat ensin niin kirkkaasti, mutta sitten ne alkoivat savuttaa, sillä hän oli ennen pelolla nähnyt isojen suippojen ikkunoiden seisovan tummina kuin aaveet. Nyt alkoi päivä valjeta ja ne kävivät tummansinisiksi, mutta alttarin yläpuolella oleva ikkuna muuttui vaaleansiniseksi ja silloin näki hän kultaisen silmän ja tässä silmässä on juuri eräs kummallinen merkki — — —; ja silmä tarkasti häntä niin terävästi, sen hän muisti, mutta mitä korkeammalle aurinko nousi, sitä pienemmäksi sen katse kävi. Pian loisti ikkuna kullassa ja purppurassa, ja laulettiin jouluvirsi: "päivän iloa yö pakenee" ja hän lähti kotiin katsomaan joululahjojaan, joita ei hän ollut nähnyt sitten eilisen ja niin unohti hän silmän kummallisine merkkineen. Tosin hän sen jälkeen oli oppinut tietämään, mitä ne merkitsivät, mutta hän ei koskaan käsittänyt niitä niin syvästi kuin nyt.
Nyberg oli tullut ihan Tunturituvan edustalle ja kulki eteenpäin maahan tuijottaen.
Silloin kuuli Nyberg virrenveisuuta päänsä päältä. Hän katsoi ylös ja näki Tunturituvan mäellä valossa välkkyvän. Oi, kuinka se valo näytti lämpöiseltä! Ja hän kulki ylös mäkeä esitupaan ja siinä hän istuutui ja unohti että oli kylmä. Laulu tuuti hänet suloisiin unelmiin ja pian vaipui hän uneen nälästä ja kylmästä raukeana.
Pieni hengellinen seura piti tavallisesti jumalanpalvelusta Tunturituvassa ja kun kokoontuneet nyt olivat lopettaneet vanhan vuoden rukouksilla ja ylistyslauluilla ja astuivat ulos, näkivät he puoleksi paleltuneen miehen, joka istui kädet kokoonsuljettuina rinnan yli. He ylistivät Jumalaa, joka oli lähettänyt heille kanssaveljen, jolleka he saattoivat uhrata rakkautensa ja he ottivat hänet huoneeseen ja hoitivat häntä.
Kahdeksan päivää eli Nyberg tämän uudenvuodenyön jälkeen. Silloin kuoli hän lämpöiseen sänkyyn rukoilevien sisarien ja veljien Kristuksessa ympäröimänä. Tuliko hän "käännetyksi" ennenkuin kuoli, sitä en tiedä, mutta kyllä hän oli onnellinen saadessaan kuolla kiitollisena ihmisille, jotka hänen sitä ansaitsemattaan hoitivat häntä, ylväänä tietäessään, että vaakamestari sittenkin oli väärässä ennustaessaan hänen vetävän viimeiset hengenvetonsa halkovajassa.