UHRI
(KAPPALE TALONPOIKAISELÄMÄÄ)
Isällä oli talo Uplandissa, hän oli ollut talonpoikana, mutta eli nyt kartanonomistajana. Hän nautti jotenkin suurta luottamusta paikkakunnallaan, hän oli saanut kunnallisia tehtäviä sekä hajaääniä valtiopäivämiesvaalissa. Sanalla sanoen hän oli arvossa pidetty mies, hurskas, rehellinen, moitteeton ja hyvissä varoissa oleva mies; muuten oli hän hyvin huono ihminen, mutta se oli luonnonvika, josta ei kellään ollut oikeutta häntä moittia, mutta tämä oli hyvin ikävää pojalle, joka sai siitä kärsiä.
Perheelle oli syntynyt suuri joukko lapsia, tulot eivät kasvaneet samassa määrin kuin lasten luku, sentähden täytyi supistaa menoja; tämä ei ollut isän mieleen, hän piti itäindialaisista nenäliinoista ja tahtoi oikein hopeahelalla varustettuja merenvahapiippuja; hän arveli, ettei hänen vaimonsa sopinut käydä puolisilkkiin puettuna koska kerran lautamiehen rouva käytti täyttä silkkiä. Kun hän huomasi näiden pienten toivomuksiensa raukeavan tyhjiin, suuttui hän ensin lapsiin ja piti niitä huonoissa vaatteissa; sitten saivat ne vanhemmiksi vartuttuaan hyödyttää taloa ja vihdoin hoiti hän taloa niiden avulla. Tämä löi leiville, sillä hän piti niitä palveluksessa paljaasta ruo'asta.
Kukaan ihminen ei epäillyt hänessä mitään huonoja tarkoitusperiä, kaikki kiittivät erinomaisia vanhempia heidän kohteliaista ja ahkerista lapsistaan, jotka arkoina ja nälästä vavisten aina tervehtivät niin kohteliaasti. He saivat hyvin vähän ruokaa: "se on terveellistä", sanoi isä, jolla aina oli kunnioitettavia perussyitä huonoille teoilleen; he saivat kurjia vaatteita: "lasten pitää karaistua", sanoi kunniallinen isä, ne eivät saaneet mitään kasvatusta, vaan saivat tehdä työt kuin rengit ja palvelustytöt: "lasten täytyy oppia työtä tekemään"; ja kansan kesken sanottiin: mikä kelpo kasvatus, hän ei ole lainkaan ylpeä, vaikka on noussut omalla voimallaan, sillä hänen lapsensa saavat raataa renkeinä ja piikoina!
Olisivatpa tietäneet, kuinka ylpeä hän oli! Hänessä kuohahti aina tuntiessaan alemmuutensa köyhän pappivintiön rinnalla, jota hän aina koitti ärsyttää riitaan kuntakokouksissa, mutta joka aina niin ylevällä tavalla sai hänet alakynteen asiallisesti valaisemalla kysymystä tietojensa varastoilla. Hänen intohimoisessa mielessään kävi myllerrys tuntiessaan, että kuitenkin oli jotakin, jota ei rahalla voinut ostaa: hän ei voinut täyttää hänen ja papin välistä kuilua vaikkakin hän lisääntyvän varallisuutensa kautta oli saanut kunnioitusta, arvoa ja mainetta osakseen. Pappi käytti sanoja, joita hän ei ymmärtänyt; pappi saattoi solmia yhteen jopa kolmekin ajatusta sekä vetää ne umpeen niin, että tuntui ikäänkuin järjen ympärille olisi vedetty ansa; papin koneistossa oli varmaankin hienompia rattaita; sitäpaitsi — mikä olikin pahinta — pappi oli eräänä sunnuntaina korjannut pari hänen pöytäkirjaansa erehdyksestä joutunutta kirjainta. Joka tapauksessa vihasi hän pappia kaikella sillä voimalla, minkä hänen auran ja varstan ääressä karaistut hermonsa saattoivat kehittää.
Hän tarkasti eräänä iltana lapsilaumaansa ja valitsi isän tarkalla silmällä heikomman pojista. Ikäänkuin sattumalta vei hän hänet syrjään ja puhui hänelle Upsalasta, ylioppilaslipusta, laulusta, valkoisista ylioppilaslakeista ja muusta. Sitten antoi hän pojalle luvan lueskella; mutta, sanoi hän, sinä olet köyhä poika ja sinä saat itse pitää huolta itsestäsi, minä en voi sinua mitenkään auttaa, vaan sinä saat muiden köyhien poikien tavoin itse auttaa itseäsi antamalla kotiopetusta; ja sinä pääset kotiopettajaksi hienoon kotiin, niin on onnesi taattu, on sellaista ennenkin nähty!
* * * * *
Poika pääsi kouluun ja oli ahkera. Toverien ollessa vapaita sai hän lukea, alaikäisten lasten kanssa eikä tämä ollut hauskaa työtä; omat lukunsa valmisti hän öisin. Isä otti omiin hoteisiinsa sen vähän, minkä poika ansaitsi ja osti hänelle vanhempien veljien käytetyt vaatteet: "rahojen pitää pysyä talossa", sanoi hän.
Kuitenkin kamppaili hän läpi nuoruutensa taistellen ja hätää kärsien, mutta vahvalla luottamuksella, sillä hän uskoi tulevaisuuteen. Jahka minusta vaan tulee ylioppilas! tämä ajatus piti häntä pystyssä. Ja hänestä tuli ylioppilas! Juosten lähti hän viimeisillä rahoillaan ostamaan valkoista ylioppilaslakkia; ja sitte käveli hän ulos kaupungista saapuakseen kotiin vanhempiensa luokse; hän sai kävellä neljä peninkulmaa, mutta olihan kevätilta!
Hän kulki pitkän kauhean Vaksalan tien, ja hänen mielestänsä se oli niin kaunis; hän lauloi, juoksi ja huusi ilonsa ilmoille, sillä eihän hän kenellekään voinut ilmaista tunteitaan; aurinko oli hänen takanansa ja hän huomasi varjonsa yhä pitenevän; mutta ympäri kääntyessään huomasi hän kaupungin olevan yhä hänen takanaan, takana olivat Carolina-opisto, linna ja tuomiokirkko, Vaksalan kirkon luo noustessa oli hän jo kerran huomannut niiden hälvenneen silmistään, mutta sitte sukeltautuivat ne taasen esiin. Auringon mennessä mailleen ja leivojen vaijetessa laajoilla pelloilla, tunsi hän itsensä väsyneeksi, hänellä ei ollut yhtään rahaa. Hän jatkoi matkaansa ja kärsi näläntunnetta, sillä paljaan levottomuuden tähden ei hän ollut syönyt koko päivänä. Hän käveli vaan; hän ei enään lauleskellut, mutta hän ajatteli, mitenkä iloisiksi äiti ja siskot tulisivat nähdessään hänen valkoisen lakkinsa. Maa hänen jalkojensa alla alkoi narista, sillä kostea tie oli vielä jäässä. Silloin karaisi hän mielensä ja meni erääseen tupaan. Tuvassa istui kolme talonpoikaisrenkiä kiukaan syrjällä piippua poltellen.
"Anteeksi, antaisivatkohan herrat minulle hiukan maitoa ja saisinko minä yöpyä taloon?"
Nuo kolme herraa katselivat toisiansa, mutta eivät sanoneet sanaakaan.
Hän uudisti pyyntönsä.
"Ei!" kuului vihdoin ystävällinen vastaus, ja kolme miestä vaipui taas samaan hiljaiseen hämmästykseen ja liikkumattomuuteen.
Hän meni tiehensä; maantielle tullessaan kääntyi hän takaisin, nenät akkunassa kiinni irvistelivät nämä kolme herraa.
Seuraavassa tuvassa kohdeltiin häntä ystävällisesti ja ravittiin runsaasti, vaikka hän nimenomaan selitti, ettei hänellä ollut rahoja.
"Hohoo, eipä sen vuoksi, kyllähän rikkaalla Lundmarkilla rahoja on!"
Kansa tunsi hänen isänsä, hänen rikkaan isänsä. Tämä antoi hänelle ajatuksen aihetta.
Hän laskeutui pehmeään sänkyyn ja nukkui hyvästi, mutta uneksi istuvansa koulussa muka kuulusteltavana. Aurinko oli jo noussut hänen herätessään pienessä tuvassa, ja ensi silmäys kohtasi valkeata ikkunalla riippuvaa lakkia; ruusunpunainen silkkivuori loisti valkoisen sametin läpi ja se näytti hienolta ja iloiselta samalla kertaa. Ja hän katseli huonoja vaatteitaan, jotka riippuivat kellokotelolla ja hän tarkasti risaisia saappaitaan ja häpesi, sillä hän muisti eukon sanat.
Samassa avautui ovi, ja palvelustyttö tuli huoneeseen, astui suoraan saappaiden luo ja vei ne harjattaviksi. Senjälkeen kuuli hän ulkopuolella olevasta kyökistä hillittyä naurun tyrskettä; hän punastui häpeästä ja mielipahasta.
Noustuaan vuoteesta ja juotuaan kahvin, jätti hän hyvästi ja uudisti selityksensä ja anteeksipyyntönsä. Eukko vakuutti, ettei hän mitään pyytänyt mutta jos hän tahtoi jotakin antaa tytölle… Kuinka raskaalta tuntuivatkaan hänen askeleensa yli kynnyksen.
Ulkoilmaan päästyään kuuli hän avatusta akkunasta:
"Yhtä saita kuin isäkin! Eipä tosiaankaan ollut enemmän kunniantuntoa… tulee vaan kuin kerjäläinen!"
Silloin meni hän tien varrella olevalle metsämaalle ja purskahti rajuun itkuun; hän ei tietänyt itkikö hän harmista, surusta vai häpeästä; mutta hän tunsi saaneensa sisällisen haavan, mikä vuoti ja myrkytti hänen verensä; sillä hänen mielessään syntyi pahoja ja sairaita ajatuksia. Hän koitti tutkia tunteitaan. Hän huomasi, ettei tämä ollut niin kovinkaan nöyryyttävää, sen opin hän oli käynyt kotiopettajana ollessaan; hän oli saanut istua ajurilaudalla, häntä oli sinuteltu, hän oli saanut joululahjaksi sukkia ja muita tarpeellisia tavaroita, hän oli saanut rahansa takaisin pelatessaan neljäntenä miehenä ja hävitessään preferanssipelissä; tuon tunsi hän vallan hyvin; ei, jokin muu asia tuntui kaivavan hänen sydäntään; hän tunsi kadottaneensa uskon isäänsä, joka aina oli pysynyt hänelle totuuden, kunnian ja rehellisyyden ihanteena. — Kuinka usein hän olikaan kuullut isän sanovan hänelle: ei mikään ole vilppiä halveksittavampaa; en vihaa mitään niinkuin epärehellisyyttä j.n.e.
Mutta hän ilostui taas lähetessään kotia; mielikuvituksessaan kuvaili hän siskojen ja äidin seisovan kuistilla viuhtoen hänelle hänen tullessaan pitkin isoa maantietä, sitte juoksisivat siskot häntä vastaan Tellu kintereillä — tämä silmänräpäys korvaisi hänelle kaiken!
* * * * *
Sunnuntain iltapäivällä kello kymmenen ja yhdentoista välissä sulki hän viimeisen veräjän ja koto näkyi hänelle.
Hän ei nähnyt yhtäkään ihmisolentoa ei kuistilla eikä sen ulkopuolella. Hän koitti laulamalla saada huomion puolellensa, mutta ilman menestystä!
Hän kulkee läpi eteisen yhä laulaen, hän kulkee lastenhuoneen ja poikien huoneen läpi tapaamatta yhtäkään ihmistä; hän menee keittiöön, siellä ei ole palvelustyttöä; vihdoin astuu hän saliin yhä hyräillen "laulajalippua", silloin kuulee hän jymisevän: "hiljaa!"
Hän oli perheen ja talonväen keskuudessa, joka kuunteli äidin lukemaa saarnaa. Lukeminen keskeytyi, mutta ainoastaan hetkeksi, isän katseen vaikutuksesta siirsi äiti silmänsä pojasta ja jatkoi lukemista!
Jälellä oli kamala puolituntinen, kaksi tunnelmaa oli murtanut toisensa ja tenho oli haihtunut.
Kaikki tyyni oli niin ikävää ja kylmää! Saarnan jälkeen otti isä pojan kävelylle. He kulkivat ikäänkuin sattumalta kirkolle jumalanpalveluksen päättyessä.
Isä vastaanotti onnittelut kirkkoväeltä ja oli hyvin tyytyväisen näköinen! Sitte tuli pappi.
"Jumalan rauha, pastori, nyt saatte saarnan apua."
Pastori onnitteli poikaa ja kiitti tarjotusta avusta, mutta kysyi, oliko pojalla jo niin määrätty kutsumus, että oli valinnut itsellensä uran!
"Mitä kutsumuksesta?", sanoi isä. "Hohoo, jopa jotakin, eihän sitä niin ankarasti vaadita, niin monihan rupeaa papiksi!"
He seurasivat yhtä matkaa pappilaan päin. Pian olivat poika ja pappi ilmi keskustelussa, johon isä ei ottanut osaa, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä se käsitteli.
Pappilaan päästyä pyysi pappi heitä huoneisiin, mutta isä sanoi jyrkästi: ei kiitos! otti pojan mukaansa ja meni matkoihinsa.
He kulkivat vierekkäin kauvan vaijeten. Vihdoin sanoi isä:
"Ajattelin, ettei sinun kannata ruveta papiksi!"
"En minä siksi ole koskaan aikonutkaan?"
"Etkö?"
"En, minulla ei ole kutsumusta!"
"Vai niin! Mutta minä tahdon, että sinä luet papiksi!"
"Minä aijon ruveta siksi, miksi tahdon, koska minä olen itse opintoni kustantanut —"
Isä ajatteli hetken.
"Jos minä autan sinua opintojen maksamisessa, rupeatko sinä sitten papiksi?"
Hän tarttui pojan käteen ja katseli häntä silmiin.
"En, en voitonhalun takia!"
"Jos minä pyydän sinua?"
"En, minulla ei ole puhdasta uskontunnustusta."
"Ei minullakaan", lohdutteli isä, mutta se ei auttanut.
Keskustelu oli päättynyt. Kummallinen muutos oli tapahtunut isässä näiden tuntien aikana.
Hän oli nyt saanut saman syyn poikaa vastaan kuin minkä hän hiljattain oli tuntenut pappia vastaan; mutta hänen turhamielisyytensä oli suurempi.
Seurauksena oli keskustelu, mikä päättyi pojan lujaan päätökseen kieltäytyä vasten omaatuntoansa saarnaamasta oppia, jota hän ei täydellisesti hyväksynyt. Äiti lähetettiin taivuttamaan häntä rukouksillaan, mutta mikään ei auttanut.
Silloin ajoi isä hänet kotoa pois. Vanhojen opettajien välityksellä sai hän suviopetusta, säästöineen matkusti hän syksyllä Upsalaan ja alkoi lueskella saadakseen arvosanan.
* * * * *
Ensimmäisen lukukauden lopussa oli hänellä ihan selvillä, että tutkinto oikeastaan on rahallinen kysymys, että yliopiston tärkein henkilö on rahastonhoitaja ja että puhe rautaisesta tahdosta, ahkeruudesta y.m. on hölyn pölyä. Syntyi aavistamattomia menoja: sisäänkirjoitusrahat, lunastukset, osakuntamaksut, luennot ja kirjat. Yksi ainoa sanakirja maksoi yhtä paljon kuin millä hän oli aikonut elää koko lukukauden ajan, ja hän eli hyvin säästävästi. Hän asui työläisperheen sisähuoneessa, äiti lähetti kaikessa salaisuudessa pullon maitoa viikossa, minkä hän piilotti ullakolle hirren taakse, pakastaessa täytyi hänen hakata reikä pulloon ja hankkia tarpeensa mistä sai.
Kävihän tämä vielä päinsä, hän oli palelluttanut kätensä, kävihän sekin päinsä, hän heikkeni ja kuihtui huonosta ruuasta, sekin kävi päinsä, sillä tämä ei vahingoittanut hänen sieluansa, mutta siihen vaikutti toinen seikka.
Hän ei voinut maksaa osakuntamaksuaan; omat osakuntalaiset saattoivat vapauttaa hänet siitä yleisessä äänestyksessä osakuntakokouksessa.
Hän seisoi ulkopuolisessa huoneessa sillä aikaa kun hänen nimensä luettiin.
Muuan osakuntalainen pyytää puheenvuoroa ja koska hän ei huomaa anojan olevan läsnä, selittää hän anomuksen halpamaisen voitonhimon aiheuttamaksi, koska isä on tunnettu ainakin hyvintoimeentulevana henkilönä.
Äänestettäessä hyväksyttiin kolmen äänen enemmistöllä hänen pyyntönsä päästä maksamasta lukukausimaksuja.
Hän vetäytyi nyt aivan syrjään, ja ne harvat toverit, jotka ennen olivat seurustelleet hänen kanssaan, nekin vieroitti hän epäluulollaan.
* * * * *
Tuli kevät ja Vapunpäivän ilta. Ylioppilaat kokoontuivat tapansa mukaan illalla torille kulkeakseen lippuja liehuttaen ja laulaen Linnamäelle.
Hän oli juuri ollut kävelemässä pysyäkseen lämpöisenä ja kääntyi juuri Carolinan kulman ympäri nähdessään pitkän jonon tulevan vastaansa. Hän ujostui, hän pelästyi ja tahtoi juosta tiehensä; mutta hän olisi niin mielellään ollut mukana: olihan hänellä siihen oikeus; mutta sitte ajatteli hän sitä kohtausta osakuntatalolla, ja hän häpesi — eihän hänellä ollut mitään oikeuksia.
Nyt ne kulkivat hänen ohitsensa, hänen mielestänsä katselivat kaikki valkoiset lakit häntä, hänellä itsellään ei ollut puhdasta lakkia, päässä oli hänellä vaan hattu, sen hän myöskin huomasi. Hän seurasi kuitenkin jälkisaatossa ja kansa häntä tuuppasi; hän seisahtui muiden katselijoiden joukkoon mäelle; hän työntyi yhä edemmäksi laulajia kohti, hän tunsi vanhoja koulutovereita, mutta ei uskaltanut astua esiin. Ja nyt kajahti "Kevät on tullut" niin riemuisan raikkahasti ja tulet loistivat taivaan rannassa. Täällä oli hän vuotta ennen katedralistina seisonut uneksien sitä hetkeä, jolloin hän saisi olla mukana, ja hän muisti tämän niin elävästi, että unohti itsensä ja yhtyi omaan lauluääneensä.
"Hä, tuki sinä suusi, kun ylioppilaat laulavat!" huusi muuan kisälli ja tönäsi häntä kylkeen!
Siinä oli hänellä nyt todistus siitä, ettei hän ollut ylioppilas!
Hän aikoi myöhemmin mennä kotiin, mutta lähti kuitenkin kaupungille kuuntelemaan laulua ja katselemaan iloisia kujeiluita. Valo loisti kaikista osakuntasaleista; hetken mietti hän mennä oman osakuntansa juhlaan, mutta se maksaa rahaa, ja vaikka hänellä olisikin ollut rahoja, ei hän kuitenkaan olisi uskaltanut mennä sinne. Hänestä olisi kuiskailtu, niin tuo houkkio ajatteli, "liikeneekö häneltä tähän rahoja?"
Hän tunsi, että hänestä sinä iltana oli tulla huono ihminen! Hän oli niin varma siitä, ettei koko suuressa ylioppilaskunnassa sinä iltana ollut ainoatakaan häntä onnettomampaa olentoa — ja kuitenkin oli joukossa monta köyhempää.
Hänessä oli tahra, sellainen, jota ei nuoriso anna anteeksi, ja hän oli kuitenkin viaton; hänestä olisi tuntunut helpoittavalta olla syyllinen, niin hän arveli.
Kotiin palatessaan ja mennessään työläisperheen huoneen läpi, istui koko perhe syömässä hyvin katetun pöydän ääressä.
"Voi jesta, eikös maisteri olekkaan juhlimassa; emme luulleet maisterin kotiin tulevan ennenkuin vasta aamulla varhain!"
Ja sitte kuvailtiin hänelle, kuinka hupaisesti kaikki tapahtuu, kuinka koko kaupunki valvoi koko yön ja kuinka ylioppilaat aamun valjetessa lähtivät linnalähteelle, ja kuinka hauska huominen vapunpäivä oli!
Hän meni omaan huoneeseensa ja aukasi akkunan.
"Sjung om studentens lyckliga dag", kuuli hän. — — "Inga stormar än; Inga stormar, Inga stormar", puhuivat passot vakuuttavasti, mutta hän suuttui niin, sillä hän rakasti vielä totuutta, ja hänessä syntyi pahoja ajatuksia runoilijoista "noista ihmiskunnan imartelijoista", niin hän arveli.
Hän meni levolle, kuuli työmieslasten lukevan iltarukouksensa, ja nukahti siinä varmassa vakaumuksessa, että hän oli mennyt mies.
* * * * *
Kahdeksan päivää sen jälkeen aikoi hän osakuntatalolle lukemaan ilmoitusta haettavaksi julistetusta 15 taalarin suuruisesta apurahasta. Hän valitsi päivällisen jälkeisen tunnin, jolloin hän oli varma siitä, ettei ketään olisi rakennuksessa. Hän huomasi eteisen olevan täynnä päällystakkeja, hän meni läpi lukusalin ja huomasi saliin johtavan oven olevan lukossa, mutta hän kuuli puhuvan äänen. Hän kuunteli, "Arvoisat herrat, koska X:n osakunnalla tänään on kunnia ja ilo nähdä inspehtoorinsa läsnäolollaan kunnioittavan saman osakunnan halpaa pöytää, on meillä sitä rakkaampi syy saada lausua hänet tervetulleeksi —."
Hän tirkisti avaimen reijästä ja näki pitkän pöydän, jolla oli kynttilöitä, viinilaseja ja kukkia; kuraattori seisoi sampanjalasi kädessä kääntyen osakunnan inspehtoorin, professori X:n puoleen — — — ja minä pyydän kaikkien osakuntalaisten nimessä saada esittää maljan, kiitollisuuden tunteet siitä väsymättömästä hyväntahtoisuudesta, jota te, herra professori, aina olette osoittaneet X:n osakunnalle, onnittelun maljan tieteen mestarille, joka siinä määrin olette kohottaneet X:n osakuntalaisten vanhaa nimeä! Eläköön X:n osakunnan inspehtoori!
Hurraa, hurraa, hurraa, hurraa! huusi osakunta ja kunniatoitotukset rämisivät.
Hänen täytyi kuulla jatko ja hän istuutui oven viereen.
Napautettiin lasiin ja salissa syntyi kuolonhiljaisuus.
"Arvoisat herrat, osakuntalaiseni! — Minulla ei ole monta sanaa sanottavaa! Minun osakseni tullut ansaitsematon kunnia pyytäessänne minut vieraaksi loistavaan pöytäänne, on liikuttanut minua suuresti. Tuntuu suloiselta vanhalle miehelle tietäessään olevansa nuorison rakastamana, sitä rakkaammalta, koska tämä nuoriso on syntynyt ja kasvanut kotiseuduilla, niin, nuoret ystäväni, se yhdysside, näkymätön yhdysside, mikä on samoilla kotiseuduilla syntyneiden ja kasvaneiden välillä, on tosiaankin omituinen; ihminen tuntee itsensä ikäänkuin saman äidin lapseksi ja rakastaa toinen toistaan kuin todelliset sukulaiset. X:n osakunta on minulle aina ollut ikäänkuin rakas sukulainen ja huolimatta vähäisestä molemminpuolisesta yhteydestä, olen minä saanut teidät kaikki rakkaikseni — ja minä tunnen teidät kaikki, ei yksikään teistä ole sydämmelleni vieras. Arvelette ehkä, että niin harvoin näemme toisemme? Niinpä niin! Mutta minä näen teidät, minä näen teidät valvovalla silmälläni, sillä minä rakastan teitä!
"Tiedättekö nuoret ystäväni, toisinaan sanon minä itselleni näin: 'Älköön Jumala salliko X:n osakunnan koskaan katuvan sitä hetkeä, jolloin se valitsi minut tähän edesvastuunalaiseen toimeen' —"
Hän juoksi eteiseen saadakseen nauraa sydämmensä pohjasta ja palasi sitten avaimenreijälle.
Inspehtoori seisoi vielä lasi kädessä kyyneleet silmissä ja puhui.
— Kodeissa, nuoret ystäväni, saamme me oppia kaikkea hyvää, kodissa elämme onnellisimman aikamme; kuinka paljon sisältääkään tuo yksi ainoa sana: koti! Ja teillä kaikilla on onnellinen koti — minä tiedän sen! Mutta sentähden tulee teidän olla myöskin kiitollisia! Ajatelkaa isää, joka tekee työtä teidän tähtenne, joka riistää ja raastaa ja kärsii päivän hien ja helteen; teidän tähtenne tekee hän työtä, sillä miksi tekisi hän työtä itsensä tähden — — —
Hän poistui ja kohtasi rappusissa lautasia ja pulloja kantavan vahtimestarin.
Hänestä tuntui ikäänkuin elämä hänessä olisi luiskahtanut umpilukkoon. Hänen mielestänsä valehtelivat kaikki ihmiset, ylioppilaat valehtelivat laulullaan, kuraattori puheellaan, inspehtoori puheellaan, mutta surkeinta oli, että he uskoivat omia sanojaan, inspehtoorihan ihan itki. Vai aiheuttiko sen hiilihappo! He olivat hairahtuneet. Olihan hän vähitellen tehnyt sen huomion, ettei se, mitä ihmisistä sanottiin, ollut yhtäpitävää todellisuuden kanssa. Eihän inspehtoori ollut osoittanut osakunnalle mitään hyväntahtoisuutta, ei hän ollut mikään tieteensä mestari, pidettiinhän häntä hyvin keskinkertaisena; ei inspehtoori tuntenut kaikkia osakuntalaisia, hän näki heidät vain kerran vuodessa kevätpäivällisissä; ja herättihän hänessä sana: koti mitä ikävimpiä kuvitteluja, eikä hänen isänsä tehnyt työtä poikansa hyväksi — paljasta valetta kaikki tyyni.
Illalla kirjoitti hän isälle ja sanoi nyt aikovansa papiksi, sillä hän oli muuttanut mielipidettä erityisissä asioissa.
* * * * *
Kaksi vuotta sen jälkeen suoritti hän erotutkinnon, suoritti käytännölliset kokeet. Hänen elintavoissaan ja ulkonaisessa elämässään on tapahtunut vissiä muutoksia. Hän on loppuun asti taistellut henkisen taistelunsa. Kasvot ovat hiukan vanhentuneet; nenä on enemmän eteenpäin ulkoneva ja sen ääriviivat silmiinpistävämmät, kasvojen iho on kiinteä, keltainen, parran äärtä pitkin kulkee kaksi tummaa varjoa, muutamat lihakset suun ympärillä (buccinatorit) ovat eleellisempiä ja kehittyneempiä ikäänkuin herkkiä hypähtelemään, katse on välttelevä, jos häntä katsoo silmiin, voi hän liikutella silmäteräänsä, niin että voisi luulla näkevänsä sokean, arasteleva on pieni tumma silmäteränreikä, josta sielu säteilee; otsa on korkea, mutta siinä näkyy entisen hiusrajan paikka; kädet ovat kuihtuneet, mutta hän on lihonut.
Hän tutkii saarnaoppia ja kateketiikkaa.
Kun hän seisoo kateeterissä ja puhuu suoraa päätä, on hän kaunopuhuja, mutta hänessä huomaa enemmän selittelevän puhujan kuin saarnaajan.
Kateketiikka on hänelle vastenmielinen, mutta hänen täytyy, sillä hän on ankarasti velvollisuutensa tunteva mies. Kello kuuden aikaan aamulla tulee hänen kyseltäväksensä kolme Prinssinkoulun pahankurisinta poikaa, näiden tulee päivemmällä antaa näyte opettajansa taidosta vastaamalla muutamiin katkismuskysymyksiin; lapset eivät mielellään nouse makaamasta sopimattomaan aikaan, sentähden ovat he unisia ja uppiniskaisia, mutta koska he ovat köyhiä, pitävät he raha-avusta. Tämän tietää moni ihmistuntija ja siksi käyttää hän tätä tavallista ja luvallista keinoa.
Nämä hänen kaksi välivuottansa eivät olleet hauskoja, tosin oli hän luennolla saanut seuraa, mutta nämä nuoret miehet eivät olleet miellyttäviä, sillä he olivat hänen mielestänsä sivistymättömiä ja sitäpaitsi pitivät he häntä tarkasti silmällä ja seurustelivat erään professorin perheessä.
Vaikealta oli hänestä tuntunut tottua siihen tyrannimaiseen tapaan, millä opettajat häntä kohtelivat, ja puhuttelusana sinä tuntui ikäänkuin hänet olisi siirretty koulun penkille; tämä vaikutti häneen niin masentavasti, että hän luuli harhakuvaksi koko työskentelynsä poikavuosista saakka, hän epäili ylimalkaan kaikkea kehitystä.
Taistelu oli ollut ankara! Hänen ensimmäinen elinjaksonsa oli päättynyt epäilyihin päättäessään ruveta papiksi, mutta hän ei tyytynyt siihen, vaan heittäytyi ehdottomaan typeryyteen.
Hän tahtoi todenteolla tulla kristityksi, mutta hän ei voinut; hän tahtoi tutkistella itseään kieltäymyksien, itse hankkimien kärsimyksien kautta, mutta hän ei päässyt innostukseen. Kerran kiinnitti hän seinälleen painetun kehoituksen "Tule Jesuksen luo!". Tosin hän sentähden kärsi hiukan pilkkaa, mutta tämä oli niin vähän verrattuna siihen, mitä hän ennen oli kärsinyt, niin että hän otti taas alas kehoituksen.
* * * * *
Vanhempien ja sisaruksien läsnäollessa vihittiin hän papiksi Tuomiokirkossa. Isä otti hänet vastaan ristikäytävällä ja suuteli häntä, äiti itki, siskot myöskin. Hän oli tapansa mukaan kylmä ja tyyni.
Ajan täyttyessä sai hän apulaispapin viran kotipitäjässään.
Nykyään pitävät seurakuntalaiset hänestä hyvin paljon, häntä pidetään hyvänä ja rehellisenä miehenä, ja kunnon mies hän onkin, mutta vieraat, kaupungista tulleet ihmiset sanovat hänestä, kuunneltuaan hänen saarnaansa kirkossa, että hän on "kuollut."
Isän parissa seurustelee hän hyvin tuttavallisesti; he pelaavat lautapeliä lauvantaisin ja syövät yhdessä päivällistä sunnuntaisin.