YKSINELÄJÄ
Hän ei etsinyt koskaan ketään, hän ei liikkunut ulkona ja häntä oli hyvin vaikea saada tavata. Hän asui kirkkomaan vieressä kahdessa huoneessa ja luultavasti kyökissä, siitä ei koskaan päästy selville.
Hänen eteisensä ovella, mikä oli varustettu himmeäksi hiotulla lasiruudulla, oli selvän selvä ilmoitus: "Tavataan ainoastaan kl. 7 saakka a.p."
Jos kelloa soitettiin, avautui vallan toinen ovi eteisessä, ja ilkeämielinen vanhemmanpuoleinen nainen pisti päänsä esille ja kysyi: "Kuka siellä?" Jollei silloin kohteliaasti vastannut ja ilmoittanut nimeänsä ja osakuntaansa, sulettiin ovi ijäksi. Jos itsepintaisesti vaan soitti, vaikeni kello pian itsestään tai jonkun muun kautta.
Jos sitävastoin pääsi sisälle, sai ensiksi nähdä luonnontuotteiden varaston kasvistoineen, täytettyine lintuineen, hyönteislaatikkoineen ja kalavesisäiliöineen, sitten tultiin vierashuoneen tapaiseen lukukammioon, jossa näkyi puolikuntaisen ylellisyyden jälkiä. Punaisia shakihuonekaluja, koruommeltuja mattoja, verhoiluompeluksilla varustettuja kuluneita patjoja, seinillä öljyväritauluja, vieläpä joku flaamilainenkin tunnetulta tekijältä; kaunis kirjasto, kallis suurennuslasi ja maalaustelineet.
Vaikka vieras olikin vanha koulutoveri, vastaanotti tämä kahdenkymmenenneljänvuotias ihmisvihaaja hänet epäilyn ja vastenmielisyyden sekaisella kohteliaisuudella.
"Anteeksi että kysyn, mutta onko sinulla kalossia? Saanko vaivata veljeä kuivaamaan niitä eteisessä, se on vasta pesty ja…"
Se oli aina vasta pesty!
Hän otti esille sikaarilaatikon.
"Kiitos, etkö sinä itse polta?"
"En koskaan."
"Ah! Mutta siinä tapauksessa en minä tahdo turmella sinun ikkuna-uutimiasi."
"Ei tee mitään, et sinä tänne polttamaan tullut."
"Sinä olet katkera."
"Enpä! Minä muistan, suo anteeksi hyppäykseni, ensimmäisen lukukauteni. Tunsin itseni kerran yksinäiseksi ja pyysin muutamia koulutovereita illaksi kotiini juomaan lasin punssia ja polttamaan sikaarin. Ne tulivat ja polttivat pilalle molemmat huoneeni, turmelivat skottilaisen mattoni ja rähisivät rappukäytävissä. Seuraavana päivänä tulivat ne uudestaan ja heillä oli korttipakka muassaan; tulivat seuraavanakin päivänä, mutta silloin olivat he jo juoneet loppuun punssin ja polttaneet kaikki sikaarit."
"Olisit ajanut ne pihalle!"
"Ei sitä tarvittu; he eivät koskaan tulleet takaisin."
Vierailu oli aina kankea; hän puhui ainoastaan yhteisistä opinnoistamme.
Minä tahdoin mielelläni päästä häntä lähemmälle, vaan en onnistunut; tahdoin tietää hänen elämäntarinansa, mutta hän ei sitä ilmaissut. Toverit sanoivat, ettei hänellä ollut mitään elämäntarinaa, että hän oli piintyneen itsekäs ihminen, joka ei koskaan lainannut, ettei koskaan tietty milloin hän sai vakuutettuja kirjeitä, sillä niistä ei ollut kartoilla ilmoitusta; että hän eli koroillaan ja oli isätön ja äiditön, että hän oli inhoittava ihminen.
He nauraa virnistelivat hänelle nähdessään hänen leveäliereisen hattunsa mäntyjen takaa kruununpuistossa, jossa hän kulki kooten arachnidejä, he irvistelivät hänelle ikkunasta huomatessaan hänet kirjoituspöytänsä ääressä suurennuslasin yli kumartuneena, lopulla he virnuilivat hänelle milloin hän vaan liikkui ulkosalla ja meni postiin, sillä hänellä oli laaja kirjevaihto, he virnuilivat kuten virnuillaan niille, joita ei ymmärretä. Hän oli luoksepääsemätön, salaperäinen, kylmä, kova.
Jos hänelle kertoi kuolintapauksen, sanoi hän: jumalankiitos! Jos syntyi lapsi: lapsiraukka! ja kihlauksesta: hävytöntä! Hän näki kaikki suurennuslasin kautta.
Eräänä iltana kuljin minä hänen akkunansa ohi kirkkomaankadulle päin; rullakartiinit eivät olleet alaslasketut ja lamppu paloi huoneessa kirkkaasti. Hän seisoi keskellä huonetta ja poltti sikaaria. Hän poltti, hän, joka ei koskaan polttanut.
Pysähdyin tekemään huomioitani, mikä ei ollut vaikeata, koska mies asui alimmassa kerroksessa.
Hän näkyi äärettömästi nauttivan sikaarista. Hetken kuluttua asetti hän sen luotaan ja valmistui levolle. Hän siirsi yöpöydän päänalasimen viereen, veti kellonsa ja riisui takkinsa. Senjälkeen kantoi hän esille ison lasikuvun, vesisäiliön ja asetti sen varovasti pöydälle; koska lamppu seisoi toisella puolella, saatoin minä selvästi eroittaa vihreät suolavedenlevät, jotka kelluivat mutta mikään elävä olento ei liikkunut. Hän tuli nyt ulommaisesta huoneesta kantaen kuollutta, fysioloogiseksi valmisteeksi muutettua sammakkoa. Minä painoin kasvot ruutuja vastaan.
Nyt otti hän pinsetillä muutamia lihasäikeitä oikeasta reidestä ja pisti ne veteen; silloin syntyi liikettä levien joukossa, ruuttananpoikaset ja salamanterit kiitivät nyt toistensa yli ja nyt pistäytyi esiin Enteromorphapensaan takaa ruusunpunertava sormi, sitten toinen kunnes kaunis Medusa pyöri esille ja asettui selälleen makaamaan, aukasi sitten suunsa ja tarttui hennoilla sormillaan vielä värjötteleviin lihasäikeisiin ja söi ne.
Silloin hymyili kahdenkymmenenneljänvuotias ihmisvihaaja niin lempeästi, niin lempeästi suojatilleen. Samassa pistäytyi ilkeämielisen vanhan naisen pää hänen olkansa yli ja nainen asetti kätensä hänen käsivarrelleen ja nojautui vallan tuttavallisesti yli lasin katselemaan.
Mikä hän oli miehiään? Taasen arvoituksia.
Nainen katosi; mies paneutui vuoteelleen, makasi hetken nauttien nähdessään vaiteliaan ystävänsä pyörähdellen liikuskelevan ruokansa ääressä.
Eräänä pimeänä iltana oli muuan toveri nähnyt hänen lyhty kädessä hiiviskelevän hautuumaalla. Kuiskailtiin kamalia asioita, minä puolustin häntä, vaan en itsekään tiennyt mitä minun piti uskoman, sillä hän oli intomielinen luonnontutkija. Pidin velvollisuutenani hänen kunniansa tähden kysyä häneltä asian todellista laatua.
Hän suuttui eikä vastannut ollenkaan. Samaan aikaan kierteli toinen salaperäinen juttu. Nuori, erittäin ahkera ja hyvin opinhaluinen ylioppilas oli kykenemättä jatkaa opinnoitaan jo hankkiutunut lähtemään Upsalasta kohti pääkaupungin tuntemattomia kohtaloja. Eron hetkellä toi postinkuljettaja vakuutetun kirjeen, joka sisälsi rahasumman ja jossa luvattiin joka kuukausi yhtä paljon niinkauvan kuin hän opiskeli ja oli ahkera.
Käsiala oli väännelty ja salanimi oli allekirjoituksena. Juttu kierteli kunnes se vanheni ja onnellinen nuori ylioppilas oli kirjevaihdossa tuntemattoman kanssa, joka käytti salanimeä a poste restante.
Minä arvailin erakkoa ja olin kyllin tunketteleva häneltä sitä uudestaan kysymään. Hän todisti minulle asian mahdottomaksi, sillä hän ei suinkaan menisi muuttelemaan suuria hallitsevia lakeja, jotka vuosittain eristävät liian ison ylioppilasluvun, taistelussa olemassaolon puolesta osoittautuu kuka on soveliain jatkuvaan elämään luonnon korkeita päämaaleja varten.
"Ja kuka on soveliain?"
"Tietysti voimakkain!"
"Ja toiset?"
"Ne sortukoot."
"Onko tämä päämaali?"
"Voimakkaammat tarvitsevat heidän kuolemaansa olemassaolonsa tähden."
"Hyi sellaisia lakeja!"
"Minä en ole niitä perustanut!"
Siihen asia jäi; minä uskoin häntä.
Eräänä päivänä luettiin sanomista, että hän oli suorittanut kandidaattitutkinnon. Kukaan ei tiennyt hänen käyneen tutkinnossa. Heti sen jälkeen hän väitteli saaden korkeat arvosanat ja niin oli hän kadonnut.
Kolme kuukautta myöhemmin sain minä kirjeen: Aix Bouches du Rhône
Provence. Kirje oli häneltä.
Se henki elämän halua ja rohkeata mieltä. Hän asui rikkaiden sukulaistensa luona Ranskan kauniimmassa seudussa, kaksi peninkulmaa Välimerestä sekä julkaisi nyt kihlauksensa oltuaan kihloissa neljä vuotta. Ja siitä ei tiennyt kukaan!
Hän kirjoitti muun muassa: "Minun puoleltani oli tyhmää olla salaperäinen pikkukaupungissa! jos minä olisin puhunut enemmän itsestäni, ei minusta olisi niin paljon puhuttu. Minä muutan menettelytapaa.
"Päästäkseni olemasta enemmän puheen aineena, paljastan minä yhdellä kerralla sinulle kaikki elämäni salaisuudet.
"Kukako olen? Ah! Toverit ovat sen niin monta kertaa sanoneet, minä olen sen itse todistanut, mutta sinä et usko! Sinä etsit aina jotakin mieltäkiinnittävää! Minä olen, minä minua on pidettykin, vähäpätöinen henkilö, itsekäs; pelkäsin usein, että minua pidettäisiin nerona ja silloin rauhani olisi ollut lopussa. Minä suoritin tutkintoni voidakseni niin pian kuin suinkin vaihtaa Upsalan Provence'en; luulit minun siten menettelevän tieteen tähden. Tiede oli olemassa huvikseni, Upsala oli huvikseni, yksinäisyys huvikseni. Sinä luulet että eletään hyötyä varten; älä sitä luule!
"Mitä tulee nimettömiin rahalähetyksiin, niin olivat ne nimettömiä sentähden, etten tahtonut lisätä vihamiesteni lukua. Luuletko sinä, että hän koskaan olisi antanut minulle sen anteeksi, hän, joka ei voinut minua sietää.
"Minun täytyy sinulle myöskin selittää pari Upsalan historiani tummaa kohtaa. Kuule siis!
"Minun kirkkomaaretkeni lyhdyn valossa koskivat sievää kastematoa, jota minä parastaikaa kuvailin Tiedeakatemian katsausta varten.
"Minun tieteellinen (ha! ha! ha!) kateuteni esti minua itseäni paljastamasta koska olisin joutunut epäluulonalaiseksi ruumiinryöstöstä!
"Viimeiseksi minun elämäntarinani! Tämän kuivettuneen olemassaolon perusteet, syyt tämän maailmanhalveksijan monivuotisiin tuskiin ja katkeruuksiin, olen sinulle, jalo ystävä, velkaa koko totuuden!
"Olin vain seitsenvuotias, pieni valkeakiharainen, avomielinen, turmeltumaton pojan piltti alkaessani polttaa sikaaria. Intohimo kasvoi siinä määrin, että minä kimnaasiin tullessani olin hankkinut itselleni pitkällisen vatsakatarin. Upsalaan tullessani oli myöskin maksani alkanut lievästi oireilla. Ajatteles maksa! Aikaa säästääkseni lykkäsin terveyslähdejuonnin tutkintojeni jälkeen. Vesi Aix'issa on erinomaista ja minä olen paranemaan päin vaan en vielä täysissä voimissani, kuten huomaat. Minä tunnen kuitenkin päivä päivältä, kuinka onnettomuudet lakkaavat, kuinka kohtalo väsyy minua vainotessaan ja kuinka ihmiset parantuvat minä olen jo täällä nähnyt enkelin!
"Siinä minun elämäntarinani. Meneekö se mukiinsa?
"Pitääkö sen olla monimutkaisemman? Ei tässä matoisessa maailmassa ole niin monimutkaista kuin luulet. Luulenpa, että sinunkin pitäisi tulla tänne!"
Seuraavana päivänä minä taas sain kirjeen: Aix, Bouches du Rhône,
Provence.
Se sisälsi vain tämän, mikä nosti viimeisen kiven rinnaltani.
J.K. Unohdin sinulle sanoa, kuka se vanha pelottava nainen oli, joka eli arvoituksellista elämäänsä minun kyökissäni. Hän oli minun siivoojattareni.
S:ma.