NELJÄSTOISTA KOHTAUS.
Rouva Äyriäinen. Sitten Majuri ja Amalia.
Rouva Äyriäinen. Minun omani! Minun omani! Aha, pastorin rouva, te arvelitte kai, kun olette muutamaa vuotta nuorempi minua, ettei minusta ole mitään pelättävää. Mutta kas meillä on vielä ominaisuuksia, jotka nuoren miehen niin hurmaavat, että hän meidän jalkaimme juuressa matona matelee. Jaa, polvillansa on hän kontannut minun edessäni, sitä ei signalisti milloinkaan tehnyt.
Majuri. No, rouva Äyriäinen?
Amalia. Mitenkäs on käynyt?
Rouva Äyriäinen. Voi, armollinen herra! Voi rouva pastorska! Mitä pitää minun sanoa? Minun hehkuvat kasvoni, minun ujoksuva katsantoni selvästi osoittavat, mitä täällä on tapahtunut.
Majuri. Tuhattulimmaista? Hänen ujoksuva intonsa?
Rouva Äyriäinen. Minun syyni ei se ole, kun rouva on niin tahtonut.
Amalia. Se on totta, minä olen luopunut oikeuksistani.
Rouva Äyriäinen. Ellei herra majurilla mitään ole —
Majuri. Ei mitään, ha, ha, ha!
Rouva Äyriäinen. Jaa, jaa, armollinen herra, naurakaa vaan! Oikein totinen rakkaus: sillä hän sanoi selvään, että ellen minä olisikaan pastorin rouva hän minut kumminkin siksi tekisi. Rakkauden siivillä hän on rientänyt kotia noutamaan kihlasormusta ja rakkauden siivillä hän on tuleva takaisin, ja sentähden riennän kammariini etsimään esille sen morsiuspuvun, jossa minut kolmattakymmentä vuotta sitte kainona neitona ensi kerran nähtiin. (Lähtee.)