I.
SUON LAIDASSA.
Oli tuollainen valoisa suviyö, jolloin tähtiä ei ole näkyvissä, jolloin hämärä on melkein yhtä valoisa kuin päivä, mistä huomaamme olevamme pohjolassa juhannuksen aikana.
Tällaisten öiden suloa lisäävät tuulahdukset, jotka päivän kuumuuden jälkeen virkistävät mieltämme, tuudittaen meidät puoliksi uneen, jolloin tunteet voittavat ajatus- ja toimintakyvyn ja vain vienot haaveet täyttävät mielemme.
Mutta se yö, josta kertomuksemme alkaa, ei ollut tuollainen, vaan niin kylmä kuin kesäinen yö konsanaan voi olla. Olivatpa sisäjärvien rannat ohuessa jäänriitteessäkin, oli näet yksi kesäkuun rauta-öitä.
Ei siis sovi ihmetellä, että Harald Thalberg, joka ei ollut muistanut varustautua lämpöisillä päällysvaatteilla ja jolla oli vain ohut kesätakki yllään, ei ollut halukas vaipumaan tämmöisiin vienoihin haaveisiin. Hän päinvastoin kävi kärsimättömäksi ja sanoi:
— Kyytimies, mitä ajatteletkaan, kun ajat aivan käyntiä?
— Eikö herra näe, että on vastamäki? Täytyyhän antaa hevosen hieman levähtää. — Onko tämä vastamäki? Kylläpä tunnen teidät, kyytimiehet, kuinka te opetatte hevosianne hiljentämään kulkuansa heti kun mäki on näkyvissä. Antakaa mennä vain, kunnes päästään mäen alle!
— Eikö herra luule minun ennenkin olleen kyydissä?
— Kentiesi olet ollut, mutta toinen asia on, ovatko kyydittävät olleet ajoosi tyytyväisiä. No, nyt on vastamäki, niin että ruunasi saa kävellä.
Mäen yli päästyä ajoi kyytimies vähän parempaa vauhtia, mutta sitä kesti vain lyhyen ajan ja pian ruuna jälleen alkoi juosta hiljaista hölkkäänsä.
— Kuulehan, kyytimies — alotti Harald jälleen — äsken huomautit taipaleen olevan niin pitkän, ettet uskalla liiaksi rasittaa hevostasi. Mutta mitäpä sanoisit, jos minä voisin näyttää toteen, että tämmöinen hiljainen nytkytys on väsyttävämpää kuin oikea juokseminen?
Ällistyneenä kyytimies töllisteli Haraldia ja tämä jatkoi:
— Oletko koskaan kävellyt puolta peninkulmaa tunnissa?
— Usein olen tunnissa astellut enemmänkin.
— Entä oletko kovasti väsynyt?
Enpä juuri. Mutta kerran olin saattamassa äitiä ja naapurin Leenaa kirkolle… ja pulska tyttö se onkin … Matkaa oli puoli peninkulmaa, mutta kesti kuitenkin kävellä lähes kaksi tuntia, ja kelpo tavalla minä väsyinkin.
— Vaikka Leenakin oli mukana, niin sittenkin väsyit, ja minkä vuoksi? Senvuoksi, ettet sinä aikana ensinkään ponnistanut tahtoasi etkä voimiasi. Kenelle Jumala on antanut voimia, hänen täytyy myös kaikella tarmollaan niitä käyttää; näin tehden sekä voimat että kyky kasvavat. Siemen voi itää ja siitä saattaa karttua monia tuhansia jyväsiä; vaan jätäpä se kylvämättä, niin siitä ei tule kerrassaan mitään. — (Mutta nytpä olenkin ryhtynyt vertauksiin, jotka eivät näy pitävän oikein paikkaansa, ajatteli Harald itsekseen.)
— Kas, nytpä minä vasta ymmärrän mitä tarkoitatte, puuttui kyytimies puheeseen — herra kai tarkoittaa, että samoin kuin minä väsyin naisten seurassa astuskellessani, niin samaten hevosenikin väsyy tästä hiljaisesta kulusta, joka ei ensinkään rasita sitä.
— Tarkoitan sitä ja erästä toistakin asiaa: kuta nopeammin hevosesi pääsee perille, sitä pikemmin se pääsee ruoan ääreen.
— Aivan oikein. Nytpä annankin hurista oikein aika mekosta.
— Älähän nyt hätäile! Sehän olisi ruunallesi vahingoksi, jos sitä liikaa rasittaisi. Ei missään liikoja! Anna hevosen juosta näin ja välistä vähän puhaltaa, niin takaan, että sekä hevonen että mies siitä kostuvat.
— Herra näyttää ikäisekseen hyvin viisaalta. Lienettekö kahdenkaankymmenen?
— Lisää siihen vielä neljä vuotta, mutta… älä nyt noin aja neliä!
— Vai Ristilään herra meneekin? Mitä sinne on asiaa?
— Aijon vapaaherran kahden pojan opettajaksi — vastasi Harald, jota kyytimiehen nenäkkyys ei näkynyt ollenkaan suututtavan.
— Ristilään on matkaa vielä peninkulma. Tuntuu ikäänkuin vähän kammottaisi saapua sinne yösydännä. Se on hirveä paikka; yön aikana siellä kuulema nähdään niin paljon kamalaa, sellaisten kuolleitten haamuja, jotka ovat saaneet väkivaltaisen lopun, mikä lienee kaikista kauhein kuolema. Sillä jos siinä on perää, mitä papit sanovat, että itsemurhaajat eivät saa Jumalalta armoa, niin heidän kuolinhetkensä ei kuitenkaan liene niin kauhea kuin niiden, jotka eivät kernaasti tahtoisi kuolla.
Harald kuunteli mietiskelyyn taipuvaa kyytimiestänsä, jonka näköpiiri näkyi laajenevan sitä mukaa kuin asia häntä miellytti ja joka häikäilemättä lasketteli lyhyttä Länsi-Suomen murrettaan. Mutta koska Harald ei tahtonut ruveta kiistelemään asioista, joista ei itsekään ollut täysin selvillä, niin hän kysyi ainoastaan:
— Ketä noista väkivallantöistä syytetään?
— Uskallankohan puhua suoraan teille, joka tulette kuulumaan talonväkeen? Ajatelkaahan, kun sanotaan vapaaherran tehneen liiton paholaisen kanssa! Näytätte hyvältä ja kunnon mieheltä, miksi siis suotta rupeatte sellaisten ihmisten kanssa tekemisiin?
— Muistatko, ystäväni, mitä äsken puhuin siemenjyvästä? Ehkä Jumala nyt käyttää minua niinkuin me ihmiset siemenjyvää. Hän viskaa minut sellaiseen paikkaan, jossa voin kantaa hedelmää ja jossa minusta on jotakin hyötyä.
— Toivonpa menestyvänne! Rohkealta ja pelkäämättömältä te ainakin näytätte, ja puhuttekin niin todennäköisesti ja selvästi, että yksinkertainen talonpoikakin sen käsittää. Ensin luulin teitä vain hevosenrääkkääjäksi, mutta nyt huomaan, ettette suinkaan tahdo hevosta kiusata.
— Ja loppujen lopuksi annetaan sen nyt hiukan levähtää.
Paikka, missä he nyt olivat, oli samalla sekä miellyttävä että vastenmielinen. Se oli Suomen luontoa synkimmässä erämaan muodossaan. Edessäpäin oli vasemmalla suuri suo, joka hallaisena ja tuhoa tuottavana levisi äärettömiin. Oikealla kohosi vuorenharjanne, joka ei ollut varsin korkea, mutta jylhä ja metsätön. Suon ja vuoren välissä kulki maantie, koukerrellen kuin käärme pitkin nevan laitaa.
Hevosen pysähtyessä matkustajat näkivät tuon kaiken edessänsä.
Onko lukijani joskus nähnyt seudun, jonka kolkko yksinäisyys ja jylhä erämaanluonto on vaikuttanut häneen valtavasti, todistaen Luojan ääretöntä monipuolisuutta ja majesteetillista rikkautta?
En tiedä, mikä olisi verrattava tällaiseen seutuun… ellei kentiesi alkuansa jalo, mutta langennut ihmissielu.
Ellei Harald sattumalta olisi tässä pysähyttänyt hevosta, niin maisema ei varmaankaan olisi tehnyt häneen samaa vaikutusta kuin nyt. Pyöräin tärinä ja yhtämittainen eteenpäin kulku olisivat melkoisesti vähentäneet tätä vaikutusta. Hänen mielensä muuttui äkkiä ja, tietämättä minkä takia, hänestä tuntui ikäänkuin hiukset hänen päässään olisivat nousseet pystyyn.
Heidän oltuansa kotvan ääneti, kyytimies, joka hänkin oli vain neljänkolmatta ikäinen, puhkesi yhtäkkiä puhumaan:
— Eikö tämä teidänkin mielestänne ole ison hautausmaan kaltainen?
— On, ystäväni. Iso kalmisto kuolleille ja kuolevaisille. Tahtoisinpa kuolla tähän.
Kaukainen rattaiden kolina herätti heidän huomiotansa. Kyytimies, jolla oli luonnonlapsen tarkka näkö, kysyi:
— Näettekö, herra, tuolla missä tie tekee mutkan vasempaan… sinne taitaa olla noin puoli pitkää virstaa… siellä eroitan rattaat, jotka tulista vauhtia kiitävät eteenpäin.
— Minä en voi nähdä niin kauvas, kuulen vain rattaiden kolinan.
Oltiin jälleen ääneti. Kyytimies oli taas tarttumaisillaan ohjaksiin, kun aivan läheltä kuuluva kummallinen ääni esti häntä. Molemmat kuuntelivat.
— Mio padre — kuului valittava ääni.
He katsoivat sinnepäin, mistä se kuului, ja näkivät jotain pään ja käsien tapaista liikkuvan suossa.
— Jumalalle olkoon kiitos, sanoi Harald. Hän se oli, joka pysähytti hevosemme. Tässä on ihmishenki kysymyksessä.
— I no vorrei morire, puhui ääni jälleen.
— Onkohan tuo edes elävä olento; ehkä se onkin vain kummitus, arveli kyytimies, mutta kumosikin samassa oman väitteensä, lisäten:
— Mutta enpä toki koskaan ole kuullut, että aaveet puhuvat. Kai tuo siis onkin elävä ihminen.
— Kuinka onnellista, etten tullut ottaneeksi kääsejä, vaikka niitä minulle tarjottiin, sanoi Harald. Nyt kiskomme häkin rattaistamme, käyttääksemme sitä siltana.
Tämä työ oli pian tehty ja he lähestyivät maantieltä noin kolmenkymmenen askeleen päässä olevaa paikkaa, josta nyt kuulivat äänen hiljaa kuiskaavan:
— Fra poco Stella e morte. Addio, addio!
— Tässä häkki ei kannata meitä molempia. Koetapa, etkö pysyisi tuolla mättäällä, niin siirrän yksin häkin puoliskoita.
— Kyllä mätäs kestää. Jään tähän odottamaan.
Haraldin tullessa perille, ei enää kuulunut mitään valitusta.
Hän näki aivan nuoren tytön, joka oli tainnoksissa, eikä siis tiennyt mistään. Mustakiharainen pää oli hervottomana vaipunut rintaa vasten ja hartioita myöten oli hän painunut suohon.
Harald yritti nostaa häntä kainaloista, mutta tyttö oli niin lujasti kiinni liejussa, että hän itse alkoi häkkeineen vajota. Hän laski tytön hetkeksi, vetääkseen allensa toisenkin häkinpuoliskon, ja ponnistaen kaikki voimansa, hän yritti uudelleen.
Yhdistettyinä häkit paremmin kannattivat ja hänen onnistui pelastaa tyttö. Silmänräpäyksessä hän palasi samaa tietä kuin oli tullutkin ja kyytimies seurasi jälestä.
Hän kuunteli tytön hengitystä… tämä hengitti vielä; hän kosketti hänen käsiään, jotka olivat jäykkinä vilusta ja säikähdyksestä. Harald riisui yltään päällystakkinsa ja kääri sen lokaisen, puolikuolleen tytön ympärille.
— Tiedätkö mitään sopivaa paikkaa, joka olisi likempänä kuin kartano, jonne olemme matkalla?
— Tiedän erään aivan maantien varrella olevan torpan. Sinne taitaa olla noin neljäsosa peninkulmaa. Mutta paikan maine ei ole aivan hyvä.
— Yhdentekevää. Aja sinne vain, äläkä säästä hevostasi. Aijon jäädä sinne yöksi.
— Kun ihmishenki on kysymyksessä, niin en surkuttele hevostani, vaikka matka olisi kymmenen kertaa pitempikin.
Kesti kauvan, ennenkuin torpanväki oli tietävinään Haraldin kiivaasta koputuksesta ovelle. Hänen saatuaan heidät rauhoitetuiksi käyntinsä tarkoitukseen nähden, torpan isäntä vihdoin itse avasi oven. Paitahijasillaan ja palava päre kädessään hän ensin epäilevästi ja sitten kummastellen katseli vieraita. Harald kysyi, saisivatko he täällä yösijaa.
— Kyllä, jos ensin näytätte, mitä teillä on tuossa käärönsä, kuului vastaus.
— Tässä näette ihmisen, joka Jumalan avutta olisi jo kuollut.
— No, astukaa vain pieneen tupaani. Kyllä myöhemmin saan tietää, miten asia on tapahtunut. Nuori neiti maatkoon vaimoni vieressä ja me toiset missä parhaiten sopii.
Hämärän takia ja koska oli toiminut niin nopeasti, ei Harald vieläkään ollut saanut täyttä selkoa pelastetun puvusta ja ulkomuodosta. Mutta hänen astuttuaan tupaan, kun torpan emäntä alkoi riisua nuorta tyttöä, niin tämän outo ulkomuoto sekä kummallinen puku niin hyvin Haraldissa kuin muissakin läsnäolevissa herätti mitä suurinta kummastusta. Tyttöä olisi sopinut pitää kauniina keijukaisena, ellei koko alimmainen osa hänen vaatteistaan olisi ollut aivan loassa ja siis ylen maallista laatua. Ainoa, joka oli pysynyt jotensakin puhtaana, oli vaaleanpunainen, silkkinen miehusta, jossa oli kaikellaisia kummallisia koristuksia. Hame ulottui vain polviin saakka ja alusvaatteet olivat trikoota.
Torpparin vaimo koetteli ensin tytön hentoa ruumista, ikäänkuin vakuuttautuaksensa, oliko se todellakin oikeaa lihaa ja verta eikä mikään aave, joka silmänräpäyksessä voisi kadota ihmisten näkyvistä. Riisumisen hän toimitti hyvin hienotunteisesti, ettei monikaan mökin vaimo olisi osannut niin tehdä, ja laski hänet sitten lämpöiselle vuoteelle. Koska sikeä uni, johon tyttö oli vaipunut, Haraldin mielestä oli paras lääke, sammutti ukko päresoihtunsa ja tutkittuaan ikkunaluukkuja, jotka illalla oli sulkenut, rohkaisi vaimoaan paneutumaan vieraan naisen viereen maata.
Pian kaikki sikeästi nukkuivat. Ainoastaan Harald valvoi. Hän ajatteli, kuinka ihmeellisesti Jumala johtaa tapauksia, joista riippuu ihmisten elämä ja kuolema, onni ja onnettomuus. Jos majatalosta lähdettäessä olisi ajettu kovempaa tai hiljempaa, niin hän olisi tullut joko liian aikaisin tai liian myöhään; ja jos hän ei olisi antanut hevosen levähtää juuri sillä paikalla, taikka ellei olisi tyytynyt tavallisiin häkkirattaisiin… niinpä niin, jos yksi ainoakin näistä sattumuksista olisi jäänyt tapahtumatta, niin tämä hento tyttöparka olisi kuollut surkean kuoleman. Harald ei tuntenut häntä eikä hänellä ollut mitään syytä hänestä välittää, mutta hänen sydämensä sääli turvatonta ja ihmiskunnan suruihin otti hän hartaasti osaa.