II.
STELLA.
Kello viiden seutuvilla, mikä hänelle oli kylläkin myöhäistä, torppari heräsi ja rupesi hankkimaan työhön lähtöä. Hänen liikkuessansa heräsi vaimokin sekä kyytimies ja Harald, joka muutamaksi tuokioksi oli vaipunut unentapaiseen horrostilaan. Vaikka kyytimiehen olisikin tehnyt mieli jäädä katsomaan kuinka asia päättyy, piti hän kuitenkin velvollisuutenaan palata takaisin majataloon, varsinkin koska jo oli tullut viipyneeksi yli määräajan. Mutta kun Harald lupasi ilmoittaa asianomaisille syyn hänen viipymiseensä, jäi hän odottamaan, kunnes nainen heräisi, viedäkseen hänet sitten sinne, minne nähtäisiin parhaaksi.
Harald katseli tyttöraukan vaatteita, jotka torpan emäntä oli pessyt ja vääntänyt kuivumaan. Puku oli, taikka ainakin se oli ollut komea ja näytti melkein teatteripuvulta.
Harald seurasi torpparia tämän lähtiessä ulos, jotta vaimo saisi pukeutua yksinäisyydessä, taikka kiitollisuudesta selittääkseen isännällensä sen vähän, minkä itse tiesi tuosta kummallisesta tytöstä. Ja kun kyytimieskään ei enää viihtynyt tuvassa, jäi torpanvaimo yksin nukkuvan tytön luokse, jonka kasvoja hän heltynein mielin alkoi katsella.
— Aivan tuollainen meidänkin Hanna olisi, jos olisi saanut elää. Mutta metsän pedot eivät tunne armoa; ellei niitä olisi, olisi meillä vielä lapsemme, sillä omaksemme sitä kuitenkin sopii sanoa. Tällainen sekin olisi ollut, noin neljän- tai viidentoista vuotias.
Epämääräisen aavistuksen valtaamana aikoi hän kädellään koskettaa nukkuvan olkapäätä, kun tämä äkkiä avasi silmänsä ja pelästyksestä huutaen nousi vuoteessa istuallensa. Mutta kun hän huomasi, että vaimo, joka seisoi hänen vieressään, ei näyttänyt tahtovan tehdä hänelle mitään pahaa, vaan pikemmin hänkin näytti hämmästyneeltä ja pelokkaalta, tuli lempeä ilme hänen kasvoihinsa ja hän kuiskasi sanoja, joita vaimo ei ymmärtänyt. Vihdoin erotti hän sanat Cald' io ja luullen vieraan haluavan tavallista juomaamme, kaljaa, toi hän sitä tuopillisen. Tyttö katseli häntä hämmästyneenä ja epäluuloisesti. Hermostuneessa tilassaan hän varmaankin luuli vaimon tahtovan myrkyttää hänet, mutta vaimon kasvoilla asuvan hyvän ja rehellisen ilmeen rohkaisemana hän otti tuopin, joi siitä halukkaasti ja viittasi tahtovansa lisääkin. Tyhjennettyään vieläkin tuopin, näytti hän hyvin virkistyneeltä ja nousi uudelleen istumaan, sanoen Vesti (vaatteita). Vaimo ymmärsi heti, mitä hän tarkoitti, ja toi hänelle vaatteet. Mutta ne nähdessään heräsi tytössä muisto; hän vaikeroitsi hiljaa ja sanoi: Stella no fece un sogno (ei Stella olekaan nähnyt unta).
Torpanvaimo, joka luuli hänen valittavan sitä, etteivät vaatteet vielä olleet aivan kuivat, avasi arkkunsa ja otti sieltä sangen hienoja liinavaatteita sekä sievän pumpulihameen. Silloin tyttö kärsimättömästi heitti omat vaatteensa lattialle ja viittauksella pyysi vaimoa auttamaan häntä pukeutumaan uusiin, vaimon antamiin vaatteisiin. Pian se oli tehty, ja taputtaen köyhää mökin vaimoa olkapäähän, alkoi tyttö itkeä nyyhkyttää, josta seurasi että vaimokin, tietämättä itsekään minkä vuoksi, purskahti itkuun ja hellästi syleili turvatonta.
Voi mielessään kuvitella, kuinka oudolta tämä kaikki tuntui vaimosta, kahden kesken kun hän oli tytön kanssa, jota hän ei tuntenut, jonka kieltä hän ei ymmärtänyt, eikä tiennyt mistä hän tuli ja mikä kohtalon oikku hänet oli tänne johdattanut.
Suuren maailman nainen, joka on lukenut joukon romaaneja ja mielessään kuvitellut jos jonkinlaisia kohtauksia elämässä, olisi kentiesi ollut enemmän hämmästynyt kuin tämä kokematon vaimo, joka varmaankaan ei koskaan ollut ajatellut mitään ihmeellistä ja joka tuskin oli nähnyt muita ihmisiä kuin omansäätyisiänsä ja heidän peltojaan ja torppiaan.
Ja hänen asemassaan tämä tapahtuma oikeastaan ei ollutkaan pelottava, vaan päinvastoin miellyttävä.
Haraldin astuessa sisään, he vielä sylitysten itkivät. Hän aavisti heti, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut, eikä voinut olla pelastettua tervehtimättä, vaan astui esiin ja painoi hellästi huulensa tytön viattomalle otsalle.
Tyttö näkyi jo niin kotiutuneen näihin outoihin oloihin, ettei tämä tervehdys ensinkään häntä peloittanut, vaan päinvastoin näkyi se häntä miellyttävän. Hän viittasi kysyvästi torpan emännälle, ikäänkuin olisi tahtonut tietää, oliko se tuo, joka… Vaimo ymmärsi mitä hän tarkoitti ja nyökäytti myöntäen päätään. Silloin tyttö lankesi maahan ja syleili pelastajansa polvia; tämä nosti hänet ylös ja kysyi italiankielellä: che nome? (mikä on nimenne?) Hän vastasi äänellä, joka osoitti kummastusta sen johdosta, ettei tuota muka tiedetty:
— Stella.
Nyt Haraldille vasta johtui mieleen tytön outo puku ja hän muisti kuulleensa Helsingissä puhuttavan tämän nimisestä pienestä ja kauniista nuoralla-tanssijattaresta, jota hän ei koskaan ollut tahtonut mennä katsomaan, koska surkutteli tuollaisia pieniä taiteen uhreja. Sitäpaitsi kaikellaiset ilveet, joihin hän myös laski nuorallatanssimisen, herättivät hänessä vastenmielisyyttä ja inhoa.
Koska hän osasi italiankieltä hyvin huonosti, niin ei häntä haluttanut sitä puhua paitsi suurimmassa hätätarpeessa. Hän koetti siis saksaksi tehdä jonkun vähäpätöisen kysymyksen, mutta kun tyttö ei näkynyt ymmärtävän, kysyi hän samaa ruotsiksi ja tämä kieli näytti olevan tytölle tutumpaa, koska hän osasi matkiakin muutamia sanoja.
Harald oli puoleksi saksalaista sukua ja syntynyt Rügenilla. Kuitenkin hänelle oli mieleen, että Stella paremmin ymmärsi ruotsia kuin saksaa. Sillä vaikka hän, joka viidennestä ikävuodestaan alkaen oli asunut äitinsä kotimaassa, Suomessa, saattoikin hiukan rakastaa oikeaa isänmaatansa ja sen kieltä, niin tämä Stellaan nähden ei ensinkään kuulunut asiaan. Hänelle juolahti mieleen tuuma, jonka toteuttamista varten oli tärkeämpää, että Stella osasi paremmin ruotsia kuin saksaa.
— Onko Stella käynyt Tukholmassa ja Helsingissä?
— Olen kauvan ollut sekä Tukholmassa että Helsingissä.
Osoittaen hänen pukuaan, Harald kysyi: Onko Stella ollut?
— Olen, mutta en ole enään. Ei, ei, nyt saatte Stellasta tyttären taikka sisaren; te rupeatte isäkseni tai veljekseni.
Tuota samaa oli Haraldkin ajatellut, koska ymmärsi ettei tyttöä haluttanut palata takaisin niiden luo, joiden huostassa ennen oli ollut.
Mutta kuinka tämä kävisi päinsä? Sehän kysyisi rahaa ja sitä Haraldilla ei paljoakaan ollut. Velkaa hänellä tosin ei ollut, ja että hän, joka pian oli puolivälissä kolmenkymmenen ja jo oli maisteriksikin vihitty, tahtoi ruveta koti-opettajaksi, riippui vain siitä että hän, samoin kuin moni muukin nuorukainen, pelkäsi velkaantumista. Sitäpaitsi hänellä oli hyvin romanttiset taipumukset ja koti-opettajan toimi voi välistä antaa tilaisuutta sellaisten tyydyttämiseen, varsinkin jos opettaja on sattunut saamaan sopivan paikan, eikä ole mikään kokematon ja lukuihinsa piintynyt keltanokka.
Rikkautta hänellä siis ei ollut, mutta, kas, olihan hänellä vielä jälellä lähipitäin tuhat markkaa äitinsä perintöä! Nepä ensi aluksi riittäisivätkin Stellan kouluuttamiseen. Mutta mistäpä löytäisi sopivan oppilaitoksen? Ja mistä opettajan, jolla olisi tarpeeksi ihmistuntemusta sekä ymmärtämystä, voidakseen kasvattaa tämänlaatuista tyttöä? Eiköhän erämaassa jylhien vuorten välissä hoidotta kasvanut orjantappurapensaskin pian kuivettuisi ja kuolisi, jos se kesken kukkimistansa istutettaisiin toiseen paikkaan?
Näin Harald mietiskeli ja jätti siksensä kaikki koulusuunnitelmat. Entä jos itse yrittäisi häntä kasvattaa? Mutta hänpä oli ottanut vastaan kotiopettajanpaikan ja hänen oli siis aivan mahdotonta peruuttaa lupaustansa. Ja kukapa tiesi, pystyisikö naisopettaja paremmin tähän toimeen. Voisipa niinkin käydä, että hän rakastuisi tyttöön, joka oli nuori ja kaunis… ja sekin olisi ikävä asia..
Hänen näin miettiessänsä, keskeytti torpanvaimo hänen tulevaisuudentuumansa sanomalla:
— Kaikesta päättäen on herra pelastanut tämän naisen hengen. Luultavasti saan kuulla enemmän kyytimieheltä taikka mieheltäni, jos hän ehkä tietää jotakin. Mutta mihin herra nyt aikoo hänet viedä? Ja mihin itse olette matkalla?
— Ristilän vapaaherran luo ja sinne minä vien Stellankin… sehän on hänen nimensä… Ainakin aluksi vien hänet sinne.
— Vai Ristilään? Ei, hyvä herra, älkää viekö sinne!
— Miksi en veisi?
— Mitä te pidätte tuosta hameesta, joka nyt on Stellan yllä? — Se sopii hyvin ja kaunistaakin häntä. Mutta eihän se ole teidän omia hameitanne?
— Eihän toki; olen perinyt sen veljeni tyttäreltä, joka veljeni kuoltua oli kuin oma lapseni. Minun kehoituksestani hän meni Ristilään palvelukseen. Siellä hän sai hyvät vaatteet ja häntä kohdeltiin kaikin tavoin hyvin, niinkuin kerrottiin. Mutta kahden vuoden kuluttua oli hän entistään kurjempi ja hänen loppuansa en tahdo mainitakaan. Onneton tyttöraukka!
— No, mihinkä sitten neuvoisitte minua viemään Stellan?
— Puolen peninkulman päässä täältä on Ristilä ja sieltä on vielä pitkä virsta kappalaistalolle, joka on aivan lähellä kirkkoa. Kysykää sieltä pastoria, jonka nimi luullakseni on Ortman. Hän on ymmärtäväinen ja kelpo mies, joka kohtelee seurakuntalaisiaan hyvin… on sanalla sanoen hyvä palvelija Herran viinamäessä. Viekää Stella sinne ja kysykää häneltä neuvoa. Varmaankin hän on oleva teille hyödyksi. Suokaa anteeksi, että minä, joka olen köyhän torpparin vaimo, näin sekaannun teidän asioihinne, mutta minusta herra näyttää siltä kuin pitäisi huonompiakin ihmisinä, eikä aivan halveksisi heidän neuvoansa.
— No, tahdonpa noudattaa kehoitustanne ja lähteä sinne. Tunnen olevani hyvin epävarma, jos yksinomaan luotan omaan ymmärrykseeni. Ja tästä saatte Stellan uusista vaatteista.
— Kiitoksia, herra, se on liian paljo.
— Kyytimies, menepä valjastamaan hevonen.
Stella käsitti aivan hyvin, että hänen oli lähteminen Haraldin kanssa, tietämättä ensinkään minne piti matkustettaman. Hän käyttäytyi kuin kiltti lapsi, mutta hyvästellessään torpan emäntää, jota luultavasti ei vastedes enää tulisi milloinkaan näkemään, nousivat vedet hänen silmiinsä. Hän otti tanssiaispukunsa ja laski sen vaimon syliin, viitaten että hän pitäisi sen Stellan muistona.
Pian rattaat mennä koluuttivat pitkin suon laitaa. Silloin Stella kalpeni ja nojautuen Haraldiin puristi hänen kättään. Harald hymyili ja kiersi kätensä hänen vyötäisillensä, ikäänkuin osoittaaksensa, ettei ollut syytä pelkoon, kun hän oli häntä suojelemassa. Yhtäkkiä Stella sanoi:
— Voiko semmoinen olla isäni, joka heitti minut tuonne? Ja hän osoitti sormellaan suota.
— Eihän isä sellaista tekisi. Hän ei suinkaan ollut sinun isäsi.
Mielien olla niin kauvan kuin mahdollista hauskassa seurassa oli kyytimies alkanut ajaa hyvin verkalleen, varsinkin, kun ei kukaan käskenyt häntä kiiruhtamaan.
— Tahdotteko, ystäväni, kuulla elämäkertani, joka on aivan lyhyt?
— Puhu, mia cara! Kuuntelen kernaasti.
Luultavasti oli italiankieli ainoa, jota Stella puhui sujuvasti. Mutta saadakseen Haraldin ymmärtämään, hän nyt puhui kummallista siansaksaa, jossa oli kolme osaa italialaisia, kaksi ruotsalaisia ja yksi ranskalaisia sanoja, Harald käsitti hänen kertomuksensa näin:
— Minulle on sanottu että olen syntynyt Italiassa ja vuoden olen siellä oleskellut, mutta minusta siellä oli niin kuuma, että ikävöitsin sieltä pois. Lapsuuteni ajoilta en muista kerrassaan mitään, ennenkuin vasta sitten, kun rupesin tanssimaan Tukholmassa. Ihmiset pitivät minusta, sanoen minua kauniiksi. Sittemmin olen tanssinut monessa paikassa ja saavuttanut yhä enemmän suosiota. En koskaan ole pitänyt seurasta, johon olen kuulunut. He olivat niin kummallisia, pelasivat ja joivat, jolloin aina olivat häijyjä minulle, niin että löivätkin minua. Kerron kaikki sinulle, jota pidän veljenäni. Isäni sanoi että tuo oli minulle omiansa, koska muutoin olisin tullut liian ylpeäksi. Mutta vähitellen he muuttuivat kohteliaammiksi ja muuan heistä, se joka miehistä oli paras nuoralla-tanssija, sanoi että ilman minua ei koko näyttelijäjoukko olisi ollut minkään arvoinen ja ehdotti, että me yhdessä lähtisimme karkuun ja perustaisimme oman seurueen, ellei isäni hyvällä luopuisi minusta. Kentiesi olisin tuon miehen kanssa karannut, koska hän oli minua kohtaan muita parempi ja koska en ollenkaan pitänyt isästä nyt. Mutta isäni suostuikin hänen pyyntöönsä. Eilen aamulla läksimme matkaan eräästä kaupungista, jonka nimen olen unhoittanut. Sulhaseni olisi tullut kanssani samoille rattaille, mutta isäni tahtoi vielä saattaa minut toiseen kaupunkiin. Matkalla oltaessa hän yöllä kysyi, eikö sulhaseni ollut suostutellut minua karkaamaan hänen kanssaan ja ehdottanut, että me omin neuvoin ansaitsisimme elatuksemme. En voinut kieltää. Silloin hän vallan hurjistui ja sanoi, että hän kernaammin ennen auringonnousua toimittaisi meidät molemmat hengiltä, ennenkuin sallisi meidän riistää häneltä hänen ansionsa. Näin sanoen hän riisui yltäni päällysvaatteet sekä kaikki koristukset ja kysyi, kumpaisenko kanssa kernaammin menisin naimisiin, sulhaseniko vai… hänen, joka oli olevinaan isäni. Ajoimme viimeisinä joukossa ja hän oli pysäyttänyt hevosensa. En ikinä, vastasin ja olin niin hämmästynyt, etten tiennyt mitä tehdä. Tiedä, etten olekaan… hän vaikeni… kaukaa kuului rattaiden kolinaa. Päätä heti paikalla, kiirehti isäni. En saanut puhutuksi, en voinut päättää mitään, vaan olin ääneti. Silloin hän koppasi minut syliinsä, astui muutaman askeleen tien sivuun ja kaikin voimin heitti minut kauvas. Vajosin suohon, yritin päästä ylös, mutta vaivuinkin yhä, syvemmälle. Hänen rattaansa kuuluivat vierivän pois, en nähnyt mitään, kun olin selin tielle päin. Yö oli kolkko; en enään uskaltanut liikahtaa, koska ympärilläni oleva jää oli pahoin haavoittanut käteni, näin… ne olisivat menneet aivan pilalle, jos vielä olisin hiemankin liikkunut… Taas kuulin pyöräin kolinaa; luulin että isäni oli katunut ja palasi auttamaan minua ylös… mutta sitten en enää kuullut mitään ja minä… en tiedä, puhuinko enää mitään, nukuin yhä sikeämmin… ja herätessäni huomasin, että sinä olit pelastanut henkeni.
Näin sanoessaan tyttö loi katseensa maahan, mutta katsoi sitten
Haraldia suoraan silmiin ja kysyi:
— Miksi et sano mitään? Puhu toki jotakin!
- Ikävöikö Stella sulhastaan?
— En vähääkään. Hän ei ollut minulle niin paha kuin toiset, siinä kaikki. Mutta sanopas, etkö kertomuksestani ymmärtänyt mitä tarkoitin, nimittäin että mies, joka sillä tavoin teki, ei ollutkaan isäni?
— Ymmärsin, lapseni; kahdesta seikasta käsitin sen varsin hyvin.
— Sittenpä minun ei enää tarvitse hänestä välittää. Varmaankin viet minut sellaiseen paikkaan, jossa minun ei enää tarvitse nähdä häntä, eikä niitä toisiakaan?
— Siihen saat luottaa. Tiedätkö mikä rakennus tuo tuossa on, joka on korkeampi kuin muut?
— Eiköhän se liene kirkko, sellainen huone, jossa Neitsyt Mariaa rukoillaan?
— Onko Stella koskaan käynyt kirkossa?
— En koskaan; hän, joka oli olevinaan isäni sanoi, ettei siitä ole minulle mitään hyötyä.
Harald hymyili surullisesti ja puristi hänen kättänsä.
— Miksi nauroit? Enpä ennen ole nähnyt sinun noin nauravan, sanoi
Stella.