III.
PASTORI ORTMAN.
Pastori Ortman istui keinulaudalla yksinkertaisen asuntonsa edustalla, kahvia odotellessaan poltellen aamupiippuansa.
Kuten kelpo isäntä ainakin, hän jo aamulla oli käynyt tarkastamassa erään renkinsä ja torpparinsa työtä ja katsomassa mitä vahinkoa viime yön halla oli tehnyt viljamaille, kiertäen pienet peltonsa moneen kertaan.
Pian hänen pahat aavistuksensa toteutuivat. Ennen heilimöimistään arimmillaan oleva ruis oli pahoin vahingoittunut, eikä vehnän laita ollut juuri paremmin. Pienet perunanlehdet ja arat herneenvarret olivat kellastuneet ja retkallaan.
Sellainen ei ilahuta maanviljelijää, joka otsansa hiessä on tehnyt työtä, toivoen parempaa tulosta. Ei siis sovi ihmetellä, että pastori istui hyvin totisena laudallaan, keinuen tavallista hiljempää.
Pastori Ortman oli puolivälissä neljänkymmenen. Hän oli lyhyehkö mies eikä paksukaan, pikemmin laiha kuin lihava, joten ne, jotka luulevat papin arvokkuuden vaativan, että hän on hyvässä lihassa, tuskin olisivat häntä papiksi luulleetkaan. Vaikka hänen kasvonsa eivät suinkaan olleet kauniit, olivat ne kuitenkin sen laatuiset, että ne ensi silmäyksellä herättivät luottamusta, koska ne tekivät hänen muussa suhteessa vähäpätöisen ulkomuotonsa arvokkaan näköiseksi.
Jo kymmenkunta vuotta oli hän ollut pienen seurakuntansa pappina, hakematta kertaakaan sieltä pois. Sitä asiaa ei hän ollut tullut edes ajatelleeksi ja vielä vähemmin kirkkoherrantutkintoa, minkä suorittaminen olisi ollut hänelle helppo tehtävä. Kun hänellä oli ollut kunniasija eräissä maisterinvihkiäisissä, niin häneltä ei suinkaan puuttunut maallisiakaan tietoja, joita sanotaan sellaisessa tutkinnossa eniten kysyttävän.
Jos hänelle ilman matkustuksia, vaalisaarnoja ja muita vaivoja olisi tarjottu vaikka piispanistuin, niin hän ei olisi ottanut sitä vastaan. Niin suuresti hän oli kiintynyt pieneen seurakuntaansa, jonka sivistyttämistä hän piti elämäntehtävänään.
Seurakuntalaisten ja heidän sielunpaimenensa välit olivat sellaiset, että he menivät hänen luokseen ikäänkuin lapset isänsä tykö ja hän puhutteli heitä kuin veli veljiään. Mutta hänen selittäessään heille saarnastuolissa Jumalan sanaa, eivät he enää muistaneetkaan, että siinä puhuikin vain ihminen.
Hänen istuessansa keinulaudalla ajatuksiinsa vaipuneena, häiritsi häntä hänen vanha Regiina-niminen emännöitsijänsä, joka käveli tavallista vinhemmin.
Tämä Regiina, joka oli yli viidenkymmenen oleva vanhapiika, oli viidennestätoista ikävuodestaan kymmenen vuotta palvellut hänen iso-isänsä ja iso-äitinsä sekä sen jälestä kaksikolmatta vuotta hänen vanhempiensa luona. Entisen "nuoren herran" saatua vakinaisen kappalaisviran, hän sittemmin oli siirtynyt hoitamaan tämän taloutta.
Ei Ortman ollut jäänyt naimattomaksi siitä syystä, että Regiina niin hyvin hoiti hänen talouttansa… ei suinkaan.
Asia vain oli suoraan sanoen se, ettei hän ollut milloinkaan ollut rakastunut.
Eikä se, ettei hän koskaan ollut tuntenut tuota valtavaa tunnetta, riippunut siitäkään, että hän olisi ujostellut ja karttanut ihmisiä, sillä nuorempana hän oli katsellut paljonkin maailmaa, eikä vieläkään ollut muuttunut tuollaiseksi kömpelöksi maalaispapiksi, jolle uudenaikaiset ihmiset syystä nauravat. Päinvastoin vieraili hän joka paikassa pitäjässä ja vielä ulompanakin, jopa teki joskus ilman erityistä asiaa pieniä huvimatkoja kaupunkiinkin, jossa hänen monet tuttavansa ilomielin ottivat hänet vastaan. Siitä huolimatta ei ainoakaan nainen vielä ollut saanut hänen sydäntänsä sykkimään niin kovin, että hän olisi voinut pitää sitä rakkautena, joka oli korkeintaan ollut vain haaveksimista.
Viisastelevien ihmisten kuulee väittävän että mies, joka on elänyt keski-ikään kertaakaan rakastumatta, varmaankin on pölkkypää, taikka hyvin epärunollinen olento. Mutta nämä ihmiset olkoot hyvät ja korjatkoot erehdyksensä sekä muistakoot, että sellainen mies, jos hänen sydämessään on rakkaudelle sijaa, useinkin voi olla todellisemmin runollinen kuin joutavanpäiväinen haaveilija, joka ikänsä kaiken on rakkauden hunajaa maistellut.
Nämä välihuomautukset tehtyämme lienee parasta, että palaamme Regiinan luo, jonka esiintyminen onkin antanut niihin aihetta. Kuten jo mainittiin, olivat hänen askeleensa tavallista nopeammat ja hän näytti hyvin uteliaalta huutaessaan:
— Kyytirattailla ajava herra ja nainen poikkeavat maantieltä tänne. Nyt ovat he jo veräjällä! Mitähän noilla lienee asiaa?
— Regiina on hyvä ja lisää kahvia pannuun.
Rattaat pysähtyivät ja niistä hyppäsi alas nuori mies, jolla oli kauniit ja jalot, miltei ylhäisennäköiset kasvot. Hän auttoi maahan nuorta tyttöä, joka mielihyvin näkyi nojautuvan hänen käsivarteensa, vaikka hyppäsikin alas notkeana kuin gaselli. Pastoria kummastutti, että tyttö, jolla oli niin hienopiirteiset ja ylevät kasvot, että hän tuskin saattoi olla alhaissäätyinen, kuitenkin oli niin yksinkertaisesti puettu, yllään vain pumpulihame ja päässä silkkihuivi. Pastorista tämä kaikki tuntui hieman oudolta ja uteliaisuus, ehkäpä myös jotkin muutkin ristiriitaiset tunteet saattoivat hänen verensä kiertämään jonkun verran vinhemmin. Hän nousi ja meni vieraita vastaan.
Harald arvasi, että hänen edessään oli pastori ja vaikka se ei oikeastaan kuulunutkaan asiaan, niin hän kuitenkin kohteliaisuudesta esittäytyi ja sanoi:
— Se että tähän aikaan päivästä tulen aivan ventovieraan luo, todistaa asiani olevan hyvin tärkeää laatua.
Tähän Harald pysähtyi ja näkyi miettivän. Kääntyen sitten Stellan puoleen hän hiljaa lisäsi:
— Suo anteeksi, Stella, että puhumme kieltä, jota et ymmärrä.
— Aivan mielelläni suon anteeksi. Arvaanhan teidän puhuvan minusta, ja silloin lieneekin parasta etten ymmärrä mitään.
Vieras kieli sekä tytön vieno ääni viehättivät niin pappia, ettei hän muistanut edes pyytää heitä astumaan sisään.
Haraldin kertoessa viime yön tapauksista, istahti Stella keinulaudalle ja näkyi vaipuvan ajatuksiinsa. Samaten tapahtuu usein, että uskollinen koira levollisena ja välinpitämättömänä makaa loukossaan, eikä näy muistavankaan isäntäänsä, joka sillä kuitenkin alati on mielessään.
Haraldin kertomus oli tietysti selvempi kuin Stellan, vaikka se välistä vähän erosikin siitä, hän kun arvasi yhtä ja toista, jota Stella ei niin suoraan maininnut. Molemmat herrat kävelivät vähintään neljännestunnin edestakaisin ja vain joskus Ortman jollakin pienellä kysymyksellä tai muistutuksella keskeytti kertomuksen. Sen päätyttyä he vielä ääneti jäivät kävelemään, Stellan istuessa kiltin lapsen tavoin paikallaan, katse maahan luotuna.
Äänettömyyden katkaisi vanha Regiina, joka tuli kysymään, juotaisiinko kahvia ulkona vai sisällä. Hajamielisyydestään heräten hänen isäntänsä luontevammin kuin olisi maalaispapilta odottanutkaan, tarttui kumpaakin vierastaan käteen ja talutti heidät sisään.
Juotuaan kahvinsa siirtyivät herrat saliin, jättäen Stella raukan taas yksikseen vierashuoneeseen. Hänen ajatuksiansa olisi ollut vaikea kuvailla, koska hän tällä hetkellä ei ajatellutkaan mitään, ja tunteita… niitähän ei käykään kuvaileminen.
— On selvää, sanoi pastori Ortman, että hän on löydetty, taikka pikemmin varastettu lapsi. Mutta se ei kuulu tähän; pääasia on, että hän on turvaton. Olen samaa mieltä kanssanne, ettei sovi panna häntä kouluun. Mutta jotain on hänen hyväksensä tehtävä.
Jos Harald olisi vain kuullut nämä pastorin sanat, hän varmaankin olisi pitänyt torpanemännän neuvoa huonona, tämä kun oli kehoittanut häntä kääntymään papin puoleen, ja olisi pitänyt häntä kehnona auttajana. Mutta pastorin vilkkaalla ja kauniilla katseella oli aivan päinvastainen vaikutus kuin hänen sanoillaan. Harald tunsi, että tämä oli oikea mies häntä neuvomaan ja puristi hänen kättään pitkään ja lämpimästi.
Nyt seurasi jälleen äänettömyys ja sen kestäessä muistui Ortmanin mieleen hänen tuhoutunut viljansa. Tämä johti hänen ajatuksensa erääseen suunnitelmaan, jota hän luultavasti ei olisi tullut ajatelleeksi, jos hänen peltonsa olisivat säästyneet hallalta.
Erikoisemmat luonteet katsovat kaikkea täällä maailmassa toiselta kannalta kuin jokapäiväiset ihmiset. Jos edelliset joskus katsovat niin kauas, että menevät liian pitkälle ja joutuvat harhaan, niin on kuitenkin varmaa, että ne katsovat jälkimäisiä pidemmälle. Kerrotaanpa Kustaa III:sta, että hän, jouduttuaan Venäjän kanssa sotaan, mikä oli sitä uhkaavampi, kun kapina hänen omassa maassaan samaan aikaan lamautti hänen voimansa ja hän sen lisäksi vielä sai kuulla, että tanskalaiset olivat hyökänneet maahan, silloin yhtäkkiä oli huudahtanut: nyt olen pelastettu, jonka kuullessaan läsnäolevat luulivat kuninkaansa tulleen hulluksi. Hän päätti nimittäin itse omaksi ja valtakuntansa pelastukseksi kehoittaa taalalaisia kapinaan sekä saada voimaan yhdistys- ja vakuutuskirjan. Mitkä seuraukset siitä koituivat, sen kertoo meille historia.
Jotakin tuollaista kuninkaallista jalomielisyyttä oli pieniin oloihin katsoen myös pastori Ortmanissa, koska hallan tuhoama vilja johti hänen ajatuksensa siihen suuntaan, että hän mahdollisesti voisi ottaa Stellan omaksi lapsekseen, elättää ja vaatettaa, hoitaa ja suojella, kasvattaa ja sivistyttää häntä. Ja hän piti sitä runsaana korvauksena yhdestä vuodentulosta, piti sitä suurena onnena ja satona, joka antaisi tuhatkertaisesti takaisin. Hän oli tosin köyhä, mutta tämä tekisi hänet rikkaaksi.
Muistamme Haraldinkin kotvan hautoneen tällaista ajatusta, mutta osaksi täytymyksestä, osaksi sen vuoksi, että hän epäili omaa kykyänsä tai nuhteettomuuttansa, oli hän sen hyljännyt. Sellaista Ortman ei tullut ajatelleeksi, ja siksipä hän olikin kykenevämpi sellaiseen toimeen. Sillä jonkun ajatuksen toteuttamiseen vaaditaan itseluottamusta ja oman arvon tuntoa, kun sitä vastoin itsensä epäileminen ei ennusta mitään hyvää. Ja pastorin ilmoittaessa Haraldille haluavansa ottaa tämän lapsen kasvatettavaksensa, oli hänen äänensä niin vakava ja katseensa niin lempeä, että se teki Haraldiin hyvän vaikutuksen.
Vielä kerran hän tunsi, että tähän mieheen voi luottaa ja yhä uudelleen hän puristi papin kättä. Sitten he menivät Stellan luo, joka äkkiä nousi ja kysyvästi katseli Haraldia. Tämä sanoi:
— Pyysit minua viemään sinut sellaiseen paikkaan, jossa sinun ei enää tarvitsisi nähdä häntä, jota luulit isäksesi, eikä niitä toisiakaan.
— Niin, sehän olisi minulle hyvä.
— Tämä on sellainen paikka ja hän, joka tästä lähtien tahtoo olla sinulle isän sijaisena, seisoo tuossa.
— Onpa entisen ja uuden isäni välinen erotus suuri. Tätä saatan katsoa suoraan silmiin.
Ei Harald enempää kuin Ortmankaan luulleet hänen niin pian mukautuvan uusiin oloihinsa. Mutta hän oli muuttunut niin välinpitämättömäksi, että pieni lapsikin olisi voinut häntä hallita, saatikka sitten Harald, jolle hän oli kiitollisuudenvelassa henkensä pelastamisesta.
Kotvan äänettömyyden jälkeen Stella katsoen arasti Haraldia, sanoi:
— Mutta tulethan sinä kuitenkin olemaan veljeni?
— Niin kauan kuin elän tahdon olla veljesi.
— Ja sinäkin jäät tänne, jotta meillä on sama isä. Eikö niin?
— Ei. Mutta minä tulen asumaan täällä lähellä, niin että saat tavata minut usein.
— Suo anteeksi, isä, sanoi Stella Ortmanin puoleen kääntyen, suo anteeksi, että luulin hänenkin jäävän tänne. Mutta ehkä lieneekin parempi, ettei hän asu täällä, eikä Stella hänen lähtiessänsä ollenkaan itke.
Ortman pyysi Haraldia jäämään edes päiväksi tai pariksi, jotta he yhdessä saisivat keskustella Stellaa koskevista asioista. Kun Harald lupasi jäädä päiväksi, katsottiin tarpeelliseksi lähettää pois kyytimies, jolle annettiin todistus hänen viipymisensä syystä. Harald antoi myös tuon merkillisen yön toverilleen tarpeellisia tietoja, joita tämä tietysti oli utelias kuulemaan, eikä Harald myöskään tahtonut, että Stellan tuleva kohtalo pidettäisiin salassa, ainakaan siltä, joka oli ottanut osaa hänen pelastamiseensa.
Erikoiset, yhdessä eletyt tapaukset synnyttävät ihmisissä keskinäistä ystävyyttä, ja kun hyväntahtoinen kyytimies viimeinkin lähti, oli hänen mielensä hyvin liikutettu ja hyvästellessään hän suuteli sekä Haraldin että Stellan kättä. Sitten hän nousi rattailleen ja, antaen hevosensa laiskasti hölkytellä, kääntyi vielä monesti katsomaan taaksensa, kunnes katosi näkyvistä. Emme enää vastedes tapaa häntä tässä kertomuksessa.
Aamiaista syötäessä, jolloin pieni madeirapullokin tuli näkösälle, huomasivat molemmat herrat yhtäaikaa, että heidän yhteinen, jalo pyrkimyksensä ei sallisi heidän olla toisiansa sinuttelematta.
Stellan kanssa sovittiin, että hän sanoisi Haraldia sinuksi tai veikoksi; Ortmania taas hän oman mielensä mukaan saisi nimittää milloin isäksi tai veljeksi, milloin ystäväkseen, sinuksi tai Erkiksi, joka oli pastorin ristimänimi.
— Ystäväkseni häntä halulla mainitsisin, sanoi tyttö, koska olen saanut siihen luvan.
Näin sanottuaan hän purskahti katkeraan itkuun ja vilkaisi heihin ikäänkuin katsoakseen, oliko tuo kaikki totta. Ja hänen nähdessään, että niin oli, yltyi hänen itkunsa, eivätkä nyyhkytykset tahtoneet lakata. Tällä tavoin luonnonlapsi ilmaisi ilonsa.
Katsahtaessaan jälleen ylös, hän näki toistenkin itkevän. Silloin hän tyyntyi ja kyynelsilmin hymyillen sanoi:
— Stellan elämässä tämä on ensimäinen päivä. Entiset ovat olleet vain pahaa unta.
Suudellen hänen kiharaista päätään sanoi pastori:
— Suokoon Jumala, että elämäsi vastedes olisi todellisuutta, taikka — jatkoi hän hiljaa — taikka valoisaa ja ihanaa unelmaa!
Päivän loppu vietettiin mitä hauskimmin. Monella eri tavalla koetettiin houkutella Stellaa tuomaan ilmi kehittymättömiä käsitteitään ja etupäässä tapahtui se leikillä, koska pastori vasta myöhemmin täydellä todella rupeaisi häntä opettamaan, minkä toimen Harald mielellään luovuttikin hänelle.
Pastori näytti Stellalle huoneen, jossa hän tulisi asumaan. Se oli pieni, valoisa ja iloinen suoja, josta oli näköala kirkolle ja joelle.
— Ja tämänkö saan oikein omaksi huoneekseni! Stella ihmetteli ja taputteli pieniä käsiään. Tuolla raukalla ei koskaan ollut ollut mitään erityistä suojaa, eikä hän edes ollut asunutkaan sellaisessa, paitsi joskus jonkun päivän.
— Ja tämä pieni kaappiko on minun? Ja pian ehkä saan jotain siihen panemistakin.
Tässä keskeytti hänet Harald, joka puhui pastorille suomeksi, jottei
Stella sitä ymmärtäisi:
— Varmaankin lupaat suostua pyyntööni. Anna minun täyttää tämä pieni kaappi.
Pastori naurahti. Hän tiesi aivan hyvin, että lahjoittaminen tässä suhteessa oli heille kumpaisellekin yhtä mieluista kuin saaminenkin. Eikä hän kadehtinut ystävältään tätä pientä iloa, koska ei tahtonut pitää kaikkea hyvää omaa itseänsä varten.
— Olkoon menneeksi, koska näin tahdot, veli kulta! Mutta vain ensimäiset vaatteet sinä saat ostaa.
— Ja osaksi toiset ja kolmannetkin? väitti Harald.
— Jopa nyt jotakin! No, saadaanhan nähdä, vastasi pastori nauraen.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin muuan keski-ikäinen rouva kirkonkylästä tuli pastorin pyynnöstä ottamaan hameiden mittaa y. m. Stellan nähdessään hän hämmästyksestä huudahti, tämä kun oli aivan jonkun naisen näköinen, jonka hän nuoruudessaan oli nähnyt, vaikka ei muistanut, kuka se oli.
Pastori tunsi rouvan kelpo ihmiseksi, jonka vuoksi hänelle uskottiin Stellan pitovaatteiden tekeminen, jonka ohella hän sai toimekseen kaikkien kankaitten ostamisen j.n.e. Laskettiin, paljonko tulisi maksamaan määrätty luku hameita, saaleja, liinavaatteita y.m., joiden laatu myös määrättiin. Harald, joka tässä tilaisuudessa oli mielestänsä hyvin rikas, arveli että neljäsataa markkaa koko vaatetuksesta ei ollut lainkaan liikaa. Rouva taas puolestansa sanoi saavansa voittoakin, niin että tyytyväisyys oli molemminpuolinen. Harald maksoi etukäteen suuren osan sovitusta rahamäärästä, eikä se ollenkaan pilannut asiaa. Rouva läksi tyytyväisenä ja ihmetellen, kuka tämä salaperäinen tyttö oikeastansa oli. Vähän hän tosin oli saanut kuulla pastorilta, mutta tämä ei hänen mielestänsä läheskään riittänyt.
Tänä merkillisenä päivänä, jonka kuluessa kolmesta siihen asti toisilleen aivan ventovieraasta ihmisestä oli tullut miltei sisarukset, olivat niin hyvin pastori kuin Haraldkin illalla huomaavinaan, että Stella jo paremmin ymmärsi heidän puhettaan sekä myös itse vähän osasi käyttää ruotsia. Olipa siinä nyt perää tai ei, mutta ainakin pastori siitä sai hyvää toivoa Stellan opinhaluun nähden.
— Kuinka nyt ensi alussa aijot hänen suhteensa menetellä ja mitä opetustapaa tulet käyttämään? kysyi Harald, joka opetustapaa mainitessaan naurahti vähän ivallisesti, osoittaen kuitenkin samalla täyttä luottamusta vanhemmalle ystävälleen.
— Kuinkako alussa aijon menetellä? Kuljettaa häntä ihanassa luomakunnassa ja, näytellen hänelle pellot ja niityt, metsät, vuoret ja laaksot, puhella hänen kanssansa. Täällä kotonakin tulemme keskustelemaan oppiaksemme toisiltamme, hän minulta ja minä häneltä.
Pastorin näin puhuessa olivat hänen kasvonsa miettiväiset ja miellyttävät. Aivan hyvin hän aavisti, kuinka paljo hänelläkin oli oppimista tältä lapselliselta ja tietysti sangen taitamattomalta tytöltä.
— Varmaankin olet tänä ainoana päivänä tullut huomanneeksi, kuinka kiihkeästi minä rakastan maamme kieltä, Suomea, jatkoi pastori, puheenaihetta muuttaen. Kuitenkaan ei minun — ainakaan ensi alussa — sovi puhua tätä kieltä Stellalle, vaikka ensin olin niin aikonut. Luontoni ei sallisi minun antaa valistuksen tarpeessa olevan ihmisen vaivata itseään kielellä, joka on hänelle aivan vieras. Opetusaikana voisivat kentiesi siten monet taipumukset, monet uudet ja arat, ehkäpä vielä epäselvät käsitykset haihtua ja kovettua. Mutta hänen korvansa on jo tottunut ruotsinkieleen ja kuukauden kuluttua hän jo osaa sitä välttävästi puhua. Ruotsia siis aluksi aijomme käyttää.
— Suo anteeksi että ollenkaan otin puheeksi, kuinka aijot menetellä, sanoi Harald. Huomaanhan yhä selvemmästi, että sinä jos kukaan olet sopiva tähän toimeen ja toivotanpa sinulle siinä Jumalan siunausta ja hyvää menestystä. Ja sinusta, Stella, minä toivoisin että rupeaisit pitämään Erkistä enemmän kuin kenestäkään muusta ihmisestä maan päällä.
Katsein, joka siirtyi toisesta toiseen, Stella vastasi:
— Te molemmat olette ainoat ystäväni ja teistä minä pidän kaikkia muita enemmän.
— Ja nyt, Erkki, sanoi Harald, ikäänkuin väkisin olisi tahtonut erota seurasta, joka oli tullut hänelle niin rakkaaksi, nyt minun täytyy muistuttaa, että lupasit minulle hevosen Ristilään.
— En tahdo vaatia sinua jäämään, koska muutenkin sanot pääseväsi perille päivää myöhemmin kuin olet luvannut. Mutta pieni lähtöryyppy, jonka sanotaan olevan meille suomalaisille niin mieleisen, ei suinkaan liene vahingoksi. On todellakin tarpeen, että vähän rohkaiset itseäsi, saapuessasi ensi kerran Ristilään, josta niin paljon pahaa juorutaan ja joudut tekemisiin sen salaperäisten ja ylpeiden asukkaiden kanssa. Mutta huomaanpa rupeavani tässä ilkeäksi, johon minulla heihin nähden ei suinkaan ole mitään erityistä syytä.
— Minua on kyllä varoitettu ja koetettu pelottaa koko toimesta, mutta se on, totta puhuakseni, vain kiihottanut minua yrittämään. Ehkä en muuten olisikaan ruvennut kotiopettajaksi.
— Toivotan sinulle toki onnea, ja joka tapauksessa olen ystäväsi, jonka turviin toisinaan saat paeta.
Lieventääksensä näiden sanain ylen vakavaa tarkoitusta, pastori ikäänkuin itseänsä pilkaten naurahti. Mutta Harald käsitti asian toiselta kannalta ja vastasi:
— Ainakin on minulla sinussa ystävä, johon saan turvautua ja jolta voin pyytää neuvoa… jos niitä tarvitsen.
Monta sanaa ei sen jälkeen vaihdettu. Jäähyväiseksi Harald lujaa puristi pastorin kättä sekä suuteli Stellaa otsalle. Hänen noustuaan rattaille, seurasivat toiset häntä maantielle, josta jo Ristilä näkyi.
— En pidä tuosta harmaasta linnasta, jonne Harald lähtee, puhui Stella ikäänkuin itsekseen, pääseekö hän edes enää sieltä pois?
— Melkein joka päivä tulen teillä käymään, vastasi Harald. Voikaa sillä välin hyvin!
Hän lähti ja nyt oli pastori kahdenkesken Stellan kanssa. Miksi hänen sydämensä sykki niin rajusti nyt, kun hän oli jäänyt kahdenkesken tuon taitamattoman tytön kanssa? Sen vuoksi, että hän nyt vasta käsitti, mihinkä oli sitoutunut. Kolmannen läsnäolo vaikutti, ettei hän niin syvästi sitä ajatellut, ja nyt oli tämä kolmas poissa. Huomenna hänen opettajatoimensa alkaisi, mutta millä alottaisi, mistä nytkin puhuisi hänelle? Sanoin hän tosin ei tätä kysynyt, mutta sellaiselta tuntui hänessä itsessään.
Kun pastori oli jäänyt yksin tämän aivan taitamattoman tytön kanssa, tuntui hänestä ikäänkuin tämä olisi ollut jonkinmoinen voimakas hallitsijasielu. Ja tämä vaikutus oli sitä voimakkaampi, kun hän oli ottanut tehtäväkseen häntä sivistyttää ja opettaa hänelle kaikkea, mitä tässä matoisessa maailmassa tarvitaan. Mutta nyt hän epäili omaa kykyänsä.
Niin, jopa hän rupesi epäilemään puhdasta tahtoansakin sekä tämän tehtävänsä vaikuttimia. Ehkä oli yhtenä vaikuttimena myös jonkinmoinen turhamainen ja epäselvä toivo saada kasvattaa naista oman mielensä mukaan, tehdäkseen hänestä sellaisen, jonka olisi tahtonut omakseen.
Näiden ajatuksien valtaamana hän oli luonut katseensa alaspäin, mutta silloin herätti hänet Stellan ääni:
— Älä, hyvä ystävä, noin katso maahan. Katso minua ja katsele taivasta, niin et näytä noin synkältä.
Nämä sanat vaikuttivat häneen sähkövoiman tavalla. Hän katsahti taivaaseen ja sitten lempeästi Stellan silmiin ja sanoi:
— Niinpä niin. Taivasta ja sinua katsellessani opin, kuinka sinua on opetettava, jotta pääsisit kerran taivaaseen. Jumala, joka on luonut taivaan, maan ja ihmiset, on myös luonut sinut, tyttöni. Jumala, joka näkee meidät, joka meitä suojelee ja pitää meistä huolen, on myös armosta minun kauttani opettava sinulle tiensä. Oletko koskaan kuullut puhuttavan Jumalasta?
— Jumala, sehän on italiankielellä Dio. Enpä ole usein kuullut heidän häntä mainitsevan. Mutta kuitenkin olen ymmärtänyt, että Jumala on olemassa ja, ollessani yksin, olen usein langennut polvilleni, näin.
Näin sanoen hän katuvaisen tavalla notkisti polvensa, Vaikka ei ymmärtänyt mitään pahaa tehneensä.
Silloin pappikin lankesi polvilleen ja nöyryytti itsensä Jumalan edessä.
Ja hän sai lohdutuksen, avun ja voiman.
Haavanlehdet eivät enää lipattaneet ja aurinko oli mennyt mailleen.