IV.
KOTIOPETTAJA JA PERHE.
Kotiopettajan tointa pidetään tavallisesti opintoja harjoittavan nuorukaisen viho viimeisenä hätäkeinona. Voima, jonka hän niin hyvin tarvitsisi oman itsensä kehittämiseksi, lamautuu, kun hänen ennen aikojansa täytyy ruveta toisia opettamaan, mikä useinkin hänen oppilaihinsa nähden on hyvin epäkiitollista työtä. Kuitenkin kuullaan semminkin naisten kehuvan kotiopettajan tointa erinomaisen sivistyttäväksi nuorille miehille, joilla sitä ennen on ollut vain koulutietoja, mutta joilta on puuttunut esiintymiskykyä. Tietämättänsä tällaiset naiset pitävät sangen tärkeänä asiana, että nuorukainen sievästi ja keveästi siirtää tuoliansa, että hän ei ole neuvoton siitä, mihin asettaa kätensä, että sopivasti osaa käyttää seuraelämässä tavallisia korulauseita — sanalla sanoen, että hän kaikin puolin osaa käyttäytyä somasti ja kohteliaasti.
Harald Thalberg tavallisesti käsitti asiat toiselta kannalta kuin muut ja niin hän teki nytkin. Hän näet alotti opettamisen silloin, kun muilla oli tapana se päättää.
Ehk'ei se kuitenkaan olisi johtunut hänen mieleensä, ellei uteliaisuus olisi häntä kiihoittanut. Ristilän vapaaherra oli jo puoli vuotta kuulustellut opettajaa lapsillensa, ja kun hän tarjosi hyvänlaisen palkan, olisivat useatkin nuorukaiset mielellään ottaneet tämän toimen vastaan, mutta Ristilän ja sen omistajan huono maine pelotti heitä, niin että he peräytyivät. Tämä houkutteli Haraldia, jota kaikki salaperäinen viehätti; häntä huvitti tutkia tällaisten huhujen alkua ja siis hän ryhtyi siihen, johon eivät muut uskaltaneet ruveta.
Vähän ennen auringonlaskua hän saapui perille. Hän ajoi käyden läpi puiston, jotta paremmin saattaisi katsella rakennuksia ja istutuksia.
Puisto oli romantillinen ja synkkä. Tuuheita kuusia, koivuja ja haapoja kasvoi siellä sekaisin. Hän oli kyllä ennenkin nähnyt kuusien kasvavan koivujen seassa ja pitänyt sitä kyllä kauniina, mutta se, että täällä oli haapojakin, ei häntä oikein miellyttänyt. Haapametsä semmoisenaan on kyllä kaunis, mutta jos tämä puu kasvaa hajallaan koivujen ja kuusien seassa, niin se tekee kamalan ja vastenmielisen vaikutuksen.
Erään tällaisen haavan juurella hän huomasi hautakiven, jossa luki Henrik Henning, syntynyt 1815 kuollut 1817. Olisipa tuo poika saanut elää ja olla täällä linnassa, jotta minulla ajan kuluksi olisi ollut samanikäinen puhetoveri, ajatteli Harald.
Pian oli kuljettu puiston läpi ja kyytipoika juoksi aukaisemaan pihaporttia, joka oli iso ja paksusta raudasta tehty ja joka kovasti ja pahaa ennustaen narisi.
Kolinan kuultuaan riensi yksi palvelustytöistä paikalle. Hän näytti hyvin ylpeältä ja kysyi nenäkkäästi:
— Herra on kai se, jota tänne on odotettu?
Harald tiesi aivan hyvin, kuinka mahtavia palkolliset paremmissa paikoissa yleensä ovat. Hän ei siis ensinkään nolostunut, vaan vastasi ivallisesti:
— Arvasitte aivan oikein, armollinen neiti; teidän luvallanne todellakin aijon tänne… Ja nyt näytät sinä, missä huoneeni on, heti paikalla!
Mitään vastaamatta nousi palvelustyttö toiseen kerrokseen ja osoitti hänelle huoneen, joka oli ullakkokamari.
Siinä, mihin kiertoportaat päättyivät ja mistä ullakko alkoi, heräsi Haraldissa yksi noita kummallisia, unelmantapaisia muistoja, joihin erinäiset paikat toisinaan antavat aihetta. Tuntuu ikäänkuin joskus ennenkin olisi ollut ihan samallaisessa paikassa ja silloin tuntenut aivan samaa kuin nyt. Paikka ja tunteet vaikuttavat meihin niin valtavasti, että meistä on ikäänkuin meidät olisi siirretty kauas menneisyyteen. Mutta pian nämä tunteet haihtuvat, emmekä yritäkään selvittää noita salaperäisiä mielikuvia.
Harald oli hyvin tyytyväinen ullakkohuoneeseensa. Yleensä hän piti tällaisista erillään olevista huoneista ja tämä oli sitäpaitsi tarpeeksi tilava sekä hyvin kalustettu. Ei hän kuitenkaan kauvan ehtinyt katsella ympärillensä, ennenkuin sama palvelustyttö, joka äsken oli käyttäytynyt niin kopeasti, avasi oven ja kohteliaalla, miltei nöyrällä tavalla pyysi maisteria tulemaan alas, koska illallispöytä oli jo katettu.
Samassa paikassa kuin äskenkin, siinä missä käsipuut alkoivat, heräsi hänessä uudelleen sama tunne, sama unelmantapainen, hämärä muisto. Mutta koko tahtonsa voimalla hän karkoitti sen luotaan ja riensi nopsan ja ketteräjalkaisen palvelustytön jälessä. Hänen oli vielä kuljettava eteisen, salin ja vielä kolmannenkin huoneen läpi, ennenkuin hän tuli siihen, niissä perhe oli koolla.
Vapaaherra tuli häntä vastaan kätelläksensä, mutta jäikin seisomaan ja loi silmänsä maahan. Tämä vapaaherran kummallinen hämmästys oli vaikuttaa Haraldiinkin, niin että hänkin oli punastumaisillaan… joka olisi ollut mitä kiusallisinta… mutta samassa vapaaherra jo tointui ja katsoen häntä rohkeasti sanoi:
— Suokaa anteeksi hajamielisyyteni, herra maisteri! Nähdessäni ensi kerran ihmisiä, minun aina käy niin, että heidän ulkomuotonsa muistuttaa minulle jotain rakasta vainajaa tai poissaolevaa tuttavaa. Niin kävi nytkin. Kuitenkin: terve tuloa!
Hän löi kättä, mutta tapa, jolla hän sen teki, oli niin kylmä ja veltto, ettei se ensinkään ollut Haraldille mieleen. Ja yhtä vähän vapaaherran ulkomuoto miellytti häntä. Hänen katseensa oli tosin terävä ja hän katsoi ihmisiä suoraan silmiin, mutta tässä katseessa ei kuitenkaan ollut mitään hyvää ja luotettavaa. Näytti ikäänkuin hän olisi totuttautunut katsomaan ihmisiä silmiin, ikäänkuin sillä peittääksensä teeskentelyänsä.
Pituudeltaan parooni oli keskikokoinen, mutta muuten roteva. Nuorena hän näytti olleen kaunis, mutta nyt oli hänen otsansa kamalasti rypyssä, mikä usein on hurjien himojen seurauksena, suu hymyili ilkeästi ja alahuuli oli inhottavasti nyrpistynyt. Tämä ei näyttänyt luotettavalta, eikä hänen harmahtava tukkansakaan herättänyt katsojassa kunnioitusta.
Harald muisteli joskus nähneensä vapaaherran näköisen roiston.
Hän oli niin kiintynyt katselemaan vapaaherraa, että tuskin olisi tullut vilkaisseeksi toisia, ellei vapaaherra olisi esittänyt jokaista vuoronperään. Tämä kohteliaisuus ihmetytti Haraldia, koska hän oli kuullut kerrottavan, ettei vapaaherra koskaan ennen kotiopettajain suhteen ollut nähnyt sitä tarpeelliseksi.
Ruotsalainen kamarijunkkari v. Assar oli noin puolivälissä neljänkymmenen oleva mies, ulkomuodoltaan kelmeä ja kivulloisen näköinen. Hän oli pitkä ja soreavartaloinen, mutta hänen silmäinsä kirkkaus näkyi kadonneen, lieneekö siihen ollut syynä sairaalloisuus vaiko irstas elämä.
Muutaman päivän hän oli ollut Ristilässä vieraana ja tulisi viipymään niin kauan kun terveysvedenjuontinsa kestäisi.
Kolmannen seurassa olevan herran vapaaherra esitti ikäänkuin sivumennen, mainiten välinpitämättömästi hänen nimensä: herra v. Nit. Tälle miehelle vapaaherra ei siis näkynyt antavan mitään erityistä arvoa. Luultavasti hän oli jonkinmoinen pehtoori, kirjanpitäjä taikka muu sellainen, ajatteli Harald ensi silmäyksellä.
Hän näytti olevan melkein samanikäinen kuin vapaaherrakin, mutta eivät hänenkään harmahtavat hapsensa näyttäneet Haraldin mielestä kunniakkailta. Muuten herra v. Nitillä näytti olleen hyvät päivät. Hänen lyhyt ja tanakka vartalosta ei ollut voimakas, niinkuin tavallisesti sellaiset ovat, vaan lihava ja pöhistynyt, luultavasti ylellisestä juomisesta. Nytkin saattoi huomata, että yksinomaan häntä varten tarjolla olevaa konjakkipulloa oli liiaksi kallisteltu.
Vapaaherran esittäessä näin ohimennen herra v. Nitin, näki Harald tarpeelliseksi mennä kädestäpitäen häntä tervehtimään. Herra v. Nit nousi puoliksi tuoliltaan, mutta lysähtikin takaisin istualleen, kun hänen juopottelemisesta hämärät silmänsä nyt selvemmin erottivat Haraldin. Hänen verevät kasvonsa hieman vaalenivat, hän veti syvään henkeänsä ja änkytti:
— Oh, c'est une merveille!
Herra v. Nitin mielenliikutus ei jäänyt vapaaherralta huomaamatta ja hän sanoi:
— Lyönpä vetoa, että herra v. Nit maisterissa huomaa saman yhdennäköisyyden kuin minäkin, niin silmiinpistävä se todellakin on! Eikö mielestänne maisteri Thalberg ihmeellisesti muistuta yhteistä ystäväämme, herra v. Rohlia?
— Rohlia — herra v. Nit verkalleen toisti, mutta jatkoi sitten kiihkeästi: — kas, hänen näköisensähän maisteri juuri onkin!
Harald oli huomaavinaan, että vapaaherra nuhdellen katsahti v. Nitiin. Kaiken tämän ohessa hän kuitenkin oli ehtinyt tervehtiä rouva Orrbergia, joka oli talossa emännän sijaisena, millä tarkoitamme, että hän vapaaherran toisen rouvan kuoltua oli itsevaltiaasti hallinnut sekä sisätaloutta että karjanhoitoon kuuluvia asioita.
Talossa oli neljä lasta, kaksi edellisestä ja kaksi jälkimäisestä avioliitosta. Irene neiti oli seitsemäntoista ja hänen Aleksi-niminen veljensä neljäntoistavuotias. Solmu oli kahdeksan ja pikku Ulla vain viiden vuoden ikäinen.
Harald katseli tutkivasti näitä ihmisvesoja. Hänestä he näyttivät hyvin hiljaisilta ja miettiväisiltä, melkeinpä ikäänkuin joku suru olisi heitä painanut. Molemmat pojat olivat sitäpaitsi kalpeita ja ruumiinrakenteeltaan heikkoja. Pikku Ulla oli ainoa, joka näytti rauhalliselta, eikä ujostellut. Hän vain hiipi sisarensa viereen, ehkäpä enemmän tätä hyväilläksensä kuin etsiäksensä häneltä turvaa.
Lapset tekivät Haraldiin miellyttävän vaikutuksen. Hän tunsi kiintymystä heihin ja piti heistä jo etukäteen.
Illallisen syötyä vapaaherra sanoi Haraldille:
— Jotta päivä päättyisi hauskasti, pyydän saada kuulla maisterin laulavan.
Oli siirrytty salonkiin. Iso avoinna oleva flyygelipiano osoitti, että Irene neiti oli hiljan soittanut. Paroonin kehoittaessa Haraldia laulamaan, tämä sattumalta vilkaisi Ireneä, joka surullisin ja vakavin katsein vastasi hänen silmäykseensä.
— Tyttö parka, ajatteli Harald, varmaankaan et ole onnellinen!
Hän istahti pianon ääreen ja itse säestäen lauloi laulun, jonka sisällön jo arvaa nimestäkin. Se oli "Yksinäisen tytön suru."
Haraldin ääni ei ollut erikoisen kaunis ja laulaessaan hän ei noudattanut minkään erityisen laulamistaidon sääntöjä, mutta osasi hyvin hallita ääntänsä ja lauloi intomielisesti ja tunteellisesti kuin sävelet olisivat nousseet suoraan hänen sydämestänsä. Näin hän ihastutti kuulijoitansa enemmän kuin moni, jolla on parempi ääni ja joka on enemmän harjoitellut.
Syystä kysyttänee, kuinka vapaaherra tiesi Haraldin osaavan soittaa ja laulaa. Asian laita oli niin, että hän, hakiessaan sanomalehti-ilmoituksilla lapsilleen opettajaa, erityisesti oli maininnut, että semmoinen olisi otollisempi, joka osaisi myös opettaa laulua pianon säestyksellä. Vastauksessaan Harald myönsi harrastavansa soitantoa ja lupasi antaa tässä aineessa opetusta kaksi tuntia viikossa. Ja tähän hän suostui sitä kernaammin, kun arvasi tätä opetusta annettavan vapaaherran vanhimmalle lapselle, Irene neidille, josta hänellä kulkupuheitten mukaan oli jonkunmoinen epäselvä käsitys. Harald piti jo ennestään nuorista naisista, eikä siis katsonut heidän opettamistansa ylen rasittavaksi. Työtä se tosin oli, mutta ehkäpä hauskaakin.
Laulun päätyttyä parooni kiitti ja sanoi, että sellainen, joka itse laulaa niin kauniisti ja taidokkaasti, on varsin sopiva muita opettamaan.
— Se on vanhin lapseni, joka tulee hyötymään teidän opetuksestanne. Hän on jo neljä vuotta soittanut ja edistynyt hyvin, mutta ei liene vielä yrittänyt laulaa.
Irene ei virkkanut mitään, vaikka hänellä tässä olisi ollut sopiva tilaisuus puhua. Varmaankin, ajatteli Harald, hänen isänsä on ylen ankara eikä hyväksy sitä vapautta ja suloista tuttavallisuutta, joiden tulisi vallita vanhempain ja heidän lastensa välillä. Ikäänkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa, vapaaherra Ireneen kääntyen kysyi:
— Kuinka on, lapseni, oletko koskaan laulanut?
Hän oli puhuvinaan hellästi, mutta Haraldista se tuntui teeskennellyltä.
— Olen koettanut laulaa muutamia yksinkertaisia lauluja, sellaisia joita käy laulaminen kolmisointuisesti. Siinä kaikki.
Puhuessa Irene aluksi oli katsonut isäänsä, mutta pelosta siirtyi hänen katseensa muualle, ensin Haraldiin ja sitten pikku Ullaan.
Ääni, jonka Harald nyt ensi kerran kuuli, kuulosti hänestä ihmeen suloiselta. Olipa ikäänkuin hän äänestä olisi oppinut tuntemaan tuon helläluontoisen, viattoman ja haaveellisen olennon.
Herra v. Nit, joka tosin syötäessä oli lörpötellyt yhtä ja toista, mutta sittemmin istunut aivan ääneti, katsoi nyt sopivaksi puuttua puheeseen, vaikka hänen kielensä ei tahtonut oikein hyvin kääntyä suussa:
— Kuulepa, veli Henning… herra parooni kai olisi pitänyt sanomani, mutta mitäpä sillä väliä! Enkö minä hoksannut, että kotiopettaja myös voi olla soittoniekka? Enkö minä sillä kertaa taistellut koko seuraa vastaan, jonka mielestä puhuin pelkkää roskaa. Minä Ptolemaeus Seth von Nit sanoin, tiedättekös, näin: Ilmoita vain sanomalehdissä, ettei olisi vahingoksi, vaikka opettaja osaisi soittaakin ja voisi opettaa nuorta herraa… hm, hm… neiti Ireneä laulamaan ja säestämään pianolla. Tytöllä on hyvä ääni, olenpa usein kuullut hänen portaita juostessaan laulaa hyräilevän ja se on, jumala paratkoon, pehmittänyt syntisen sydämeni. Ja se onnistui; tänne on tullut nuori mies, joka, paitsi että hän on korkeasti oppinut ja toivottavasti hyväntapainen, myös pystyy tajuamaan soittoa ja vieläpä opettamaan sitä muillekin. Niinpä niin, sen minä sanon, että siihen herra pystyy, herra, joka on niin kovin tuon nuoruuden ystävän näköinen… hm, hm .. niin, mikä hänen nimensä taas olikaan?
Vapaaherra, joka naurahtaen oli kuunnellut tätä pitkää puhetta, nyrpisti sen lopulla alahuultansa ja loi von Nitiin vihaisen katseen, mikä vaikutti, että mies nousi tuoliltaan ja kumartaen poistui huoneesta. Hänen mentyään vapaaherra hymyili ja sanoi:
— Maisteri näkee, että meillä on talossa tuollainen vanha veitikka, joka silloin tällöin mielellään ottaa naukun, eikä aina osaa pitää suutansa kiinni. Tämä liiallinen lörpöttely on useinkin minua suututtanut, mutta koska hän nuoruuteni aikana on tehnyt minulle suuria palveluksia, olen päättänyt kärsiä hänen vikojaan… niin, minulla ei ole edes sydäntä kieltää häneltä väkijuomia. Olen tuuminut näin: koska miesparka on niihin niin mieltynyt, niin miksikä kieltäisin niitä häneltä? Ja nyt toivon maisterin ymmärtävän syyni.
Harald kumarsi myöntäen. Kamarijunkkari v. Assar kääntyi Irenen puoleen, pyytäen että hän vuorostansa soittaisi. Irene meni pianon luo ja valitsi nuottivihkojensa seasta erään, jota rupesi selailemaan, mutta pani sen jälleen pois, ikäänkuin olisi katsonut vääräksi pitää sitä avoinna, koska taisi nuotit ulkoa.
Kappale, jonka hän nyt soitti, oli Andante Triosta Op. 97, josta muuan
Beethovenin ihailijoista on sanonut, että sanat siihen ovat Göthen
Faustissa.
Tapa, jolla hän soitti, lämmitti Haraldin sydäntä ja vahvisti käsitystä, jonka hän oli saanut, kuullessaan nuoren tytön puhuvan.
— Näytte eniten suosivan Beethovenia, koska aina soitatte hänen sävellyksiään, huomautti kamarijunkkari.
— Niin teenkin, vastasi Irene.
— Soittakaa meille jotain iloisempaa, se olisi kyllä tarpeen. Kello tulee pian kaksitoista, aaveitten aika.
Ja Irene soitti yhden Adamin kehnoimmista kappaleista. Kamarijunkkari oli mielissään ja taputti käsiänsä.
Sitten erottiin ja Harald läksi ullakkokamariinsa. Portaitten ylipäässä vapaaherra saavutti hänet ja sanoi:
— Tästä saatte avaimen. Tahdon sanoa teille asian suoraan. Kuten näette, tämä ovi vie ullakolle ja sitä paitse herra v. Nitin huoneeseen, joka on rakennuksen toisessa päädyssä. Nyt on herra v. Nit sellainen mies, että hän liiaksi ryypiskeltyään usein yöaikaan, jos hänelle on pistänyt jotain päähän, syöksyy huoneestaan ja alas portaita, mellakoiden ja herättäen koko talonväen, ja teitä hän kaiketikin tulisi eniten häiritsemään. Senvuoksi pyydän maisteria sekä oman itsenne että meidän takia tällä avaimella joka ilta lukitsemaan tämän pienen oven ja sitäpaitsi vetämään salvan eteen, se kun on samalla puolella kuin avainkin. Voisin kyllä itsekin sen tehdä, estääkseni v. Nitiä pääsemästä alas. Mutta olen heti tahtonut saada teidät kotiutumaan ja voisihan tapahtua, että joskus yöllä tai aamupuoleen tekisi mielenne pistäytyä herra v. Nitin luona… täällähän, nähkääs, sanotaan kummittelevan… no, no, minä lasken vain leikkiä, ja saattaisihan teillä muutenkin olla syytä liikkua. Nuorella miehellä on usein kaikellaisia kummallisia päähänpistoja, niin että oma huone tuntuu hänestä liian ahtaalta. Mutta täällä teillä on tämä avara, sileälattiainen ullakko, jossa yönaikana saatte jaloitella. Mutta jättäen pilan siksensä, on kuitenkin totta, etten millään muotoa tahtoisi teljetä teitä huoneeseenne ja täällä teillä ainakin on tilaisuus liikkua vapaasti ylimmässä kerroksessa. Ainoa, joka ei pääse ulos, on herra v. Nit, mutta jos hänelle jotain sattuu, niin maisteri kai herää huudosta, niin että menee pelastamaan tuon vanhan pilkkakirveen.
Tultuaan kamariinsa alkoi Harald tarkemmin miettiä illan tapauksia. "Miksikähän vapaaherra on niin kohtelias minulle, onkohan se siitä syystä, että olen tuon nuoruudenystävän näköinen, vai lieneekö ulkomuotoni niin arvokas?" ajatteli hän itsekseen. Harald oli tosin luonnostaan vakava, mutta samalla hiukan lapsellinenkin, joten ei ole ihmettelemistä, vaikka tällaiset ajatukset johtuivatkin hänen mieleensä.
Myöskin sitä hän ihmetteli, miksikä veltto ja kiltinnäköinen v. Nit oli noin teljettävä. Mutta samassa hänelle juolahti mieleen, ettei hän varmaankaan tiedä koko asiasta, ja jos hän joskus turhaan olikin yrittänyt päästä ulos, niin luultavasti hän jo aamulla oli sen unhoittanut.
Hänen viimeinen ajatuksensa oli Irene. Hän ei tiennyt mitenkä asianlaita oli, mutta hänestä tyttö tuntui hyvin onnettomalta. Ja. unissaan hän näki milloin Irenen, milloin Stellan ja lopulta molemmat yht'aikaa. He olivat istuvinaan nurmikolla, puistossa olevan hautakiven vieressä, ja itse hän istui kivellä, pitäen käsiään kumpaisenkin pään päällä. Hänestä tämä oli tuntuvinaan niin autuaalliselta, mutta pian häiritsi häntä vapaaherra, joka oli kurkistavinaan erään puun takaa. Ja siihen Harald heräsi.