V.
LUKU, JOSSA MUUN MUASSA PUHUTAAN TÄTYRUOHOISTA.
Seuraavana päivänä pidettiin poikain tutkinto, jossa vapaaherra sekä molemmat toiset herrat olivat saapuvilla. Tämä tapahtui Haraldin ehdotuksesta, koska hän vapaaherran läsnäollessa tahtoi ottaa selkoa oppilaittensa tiedoista, ennenkuin ryhtyi heitä opettamaan, voidakseen erotessaan osoittaa missä määrin he olivat hänen aikanansa edistyneet, aivan kuten talonvoutikin, näyttääksensä että tahtoo menetellä rehellisesti, toimeensa ryhtyessään yhdessä isännän kanssa tekee luettelon talon työkalustosta.
Ikäisikseen eivät pojat tiedoiltansa suinkaan olleet huonoimpia. Puoleen vuoteen heillä tosin ei ollut ollut varsinaista opettajaa, mutta kuitenkin olivat he pitäneet muistissaan, mitä olivat oppineet, koska herra von Nit vapaaherran pyynnöstä tuontuostakin oli heidän kanssansa kerrannut, mitä he ennen olivat lukeneet.
Mutta lukijaamme ehkä liiaksikin kyllästyttäisi, jos me perinjuurin rupeaisimme selittämään kaikkia Haraldin opettajatoimeen kuuluvia yksityisseikkoja. Siinä kyllin, että hän pian oli siihen perehtynyt ja toimitti iloisesti ja halukkaasti tehtävänsä sekä vapaaherran että oppilaittensa tyydytykseksi.
Itsestään selvää on, että laulutunnit olivat hänestä vieläkin hauskemmat. Vaikka hän ei noudattanutkaan mitään määrättyjä sääntöjä, oli hänellä kuitenkin oma keksimänsä suunnitelma, jota paremmin osasi sovittaa muita opettaessa, kuin milloin itse harjoitteli. Seurauksena oli kuitenkin, että Irene, jolla oli erinomaisen suuri taipumus soitantoon, ennen pitkää oli siihen niin perehtynyt, ettei enään olisi kaivannutkaan opetusta. Sitä hän ei kuitenkaan olisi itsellensäkään myöntänyt, kentiesi vaatimattomuudesta, hän kun ei ollenkaan tuntenut omaa etevyyttänsä, taikka ehkä senvuoksi, että laulutunnit olivat hänestä niin hauskat.
— Olisitteko hyvä ja antaisitte minulle sen laulun, jonka lauloitte ensi iltana, pyysi Irene erään laulutunnin päätyttyä.
— Kirjoitan mielelläni siihen nuotit, koska te pidätte siitä. Teen sen oikein kernaasti.
— Osaatteko siis omasta päästänne kirjoittaa nuotteja siihen, mitä te soitatte? Mikä tuon laulun nimi on?
— Yksinäisen tytön suru.
— Yksinäisen tytön suru! Sanat minä jotensakin hyvin muistan, mutta kirjoitattehan nekin minulle. Kuka on ne sepittänyt?
— Eräs ylioppilastoverini kirjoitti sen nimenomaan minulle, vaikka hän ei muuten vaadikaan runoilijan nimeä.
— Hän on ehkä iloinen ja onnellinen, vaikka kirjoittaakin sellaista. Sepä on kummallista! Tunteista ja mielikuvituksesta johtuu, että voidaan asettua muiden tilalle. Mutta kuka on sepittänyt nuotin tuohon lauluun?
— Minä.
— Vai tekö, sanoi Irene, nyökäyttäen somasti ja kiitollisesti päätään.
Sitten hän uteliaasti katseli Haraldia. Lapsellinen kun oli, hän usein, mieltyessään johonkin soittokappaleeseen, olisi tahtonut tietää, millainen sen säveltäjä oikeastansa oli. Niinkuin kaikki, jotka ovat mieltyneet johonkin taiteeseen, ovat tottuneet kunnioittamaan tuon taiteen ylimyksiä, minkä kunnioittamisen syytä taiteeseen nähden välinpitämättömät henkilöt eivät käsitä eivätkä voi aavistaa, niin oli Irenekin ajatuksissaan kuvitellut, että säveltäjässä pitäisi olla jotakin erityistä, joka kohotti hänet muitten ihmisten yläpuolelle. Hänen mielestänsä! Harald tosin oli erilainen kuin muut, mutta tunne, minkä hän hänessä herätti, oli pikemmin se, että hän tunsi olevansa hänen kanssansa saman hengen lapsia. Ja ujosti häntä tarkastettuaan hän näytti ajattelevan: vai tuollainen se säveltäjä onkin!
Kamarijunkkari von Assar kierteli Ireneä niin innokkaasti ja uutterasti, että Harald alkoi epäillä hänellä olevan jonkun muunkin syyn viipymiseen Ristilässa kuin pelkkä terveydenhoito. Koska Harald ei ollut sellainen ihminen, joka läsnäolollaan olisi tahtonut estää kahta rakastavaa olemasta kahdenkesken, niin hän ei tunkeutunut heidän seuraansa, vaan jätti kernaasti sijansa v. Assarille, toivottaen hänelle hyvää menestystä. Ja olisi hänen erilläänpysymiseensä voinut olla toinenkin syy, se että hän vain oli kotiopettajana talossa ja v. Assar sitä vastoin, joka oli aatelismies, aivan kuin kotonansa. Mutta sitä Harald ei tullut ajatelleeksikaan, tahtoipa vain kaikin tavoin edistää v. Assarin hankkeita, kunnes ne onnistuisivat taikka hänelle annettaisiin rukkaset. Aivan varma asiasta Harald ei kuitenkaan ollut, sillä tapahtuuhan varsin usein, että nuoret miehet ilman vakavia aikomuksia juoksevat nuorten naisten perässä. Olipa asia miten tahansa, mutta ainakin hän pysytteli erillään.
Joskus kuitenkin tapahtui, että hän sattumalta joutui kahdenkesken
Irenen kanssa.
Lupauksensa pitäen Harald hyvin usein kävi Ortmannin luona. Paitsi että tarpeeksi pitkä kävelymatka häntä virkistytti, oli hänelle mieluista nähdä, kuinka nopeasti Stella edistyi ja kuinka jalosti ja hellästi hänen vanhempi ystävänsä kohteli tyttöä. Tämä oli jo oppinut tuntemaan uskonnon totuuksia ja hänen näköpiirinsä oli kuudessa viikossa äärettömästi laajennut. Valtava virta oli vihdoinkin murtanut tokeensa.
Eräänä iltana — se oli heinäkuun viimeinen päivä — hän, palatessaan kappalaistalosta, tunsi sekä ruumiin että sielun puolesta olevansa tavallista virkeämpi ja astui reippaasti kotiin päin. Mutta puistoon tultuaan hän jäi katselemaan tuota harmaata linnaa, jonka nimen Stella oli antanut Ristilän kartanolle. Hän oli jo niin tottunut tähän paikkaan, ettei se enään tuntunut hänestä kamalalta. Mutta nyt — joko sitten sielu, ollessaan virkeimmillään, on alttiimpi ulkonaisille vaikutuksille, taikka lieneekö kirkonkellojen kumea ääni yht'äkkiä muuttanut hänen mielensä — ainakin hänestä nyt tuntui ikäänkuin tuo vanha kaksikerroksinen ja jyrkkäkattoinen päärakennus kaarevine ikkunoineen olisi kertonut hänelle niistä moninaisista suruista ja pahoista himoista, jotka vuosien kuluessa olivat jäytäneet sen asukkaita, kaikista juonista ja vehkeistä, joita sieltä oli keksitty ja pantu toimeen. Tuntuipa hänestä ikäänkuin rakennus olisi ruvennut elämään, alkanut lähestyä häntä, ja hänen rintaansa ahdisti ikäänkuin painajainen olisi häntä vaivannut.
Mutta samoin kuin ne, jotka taistelevat kauheaa unennäköä vastaan ja ovat jo tukehtumaisillaan, mutta suurimmassa hädässään heräävät ja jälleen virkoavat, niin kävi Haraldinkin. Hän toipui ja, astuttuaan muutaman askeleen eteenpäin, katsahti ylös ja näki — Irenen.
Matkustaja, joka on eksynyt kolkkoon metsään ja joutunut jo vallan epätoivoon, mutta ennenkuin laskee väsyneen päänsä sammaltuneelle kivelle lepäämään, vielä yrittää astua muutaman askeleen ja äkkiä näkee edessään ihanan laakson ja siinä ihmisasumuksen… niin, kenelläpä on syytä iloita, ellei hänellä! Samoin Haraldillakin, hänen äkkiarvaamatta nähdessään Irenen.
Tämä istui Henrik Henningin hautakivellä ja hänen kädessään oli kokoonkääritty paperi.
Harald olisi tuskin voinut katkaista äänettömyyttä ja Irene puhuikin ensiksi.
— Tullessanne huomasin teidät. Näin teidän jäävän asuinrakennusta katselemaan, ikäänkuin olisitte sitä odottanut. Mitä te ajattelitte?
— En tiedä; en tainnut ajatella juuri mitään. Mutta nyt, nähdessäni teidät näin perin läheltä, nyt minä ajattelin… niin, enpä nytkään mitään ajatellut.
— Sanokaa kuitenkin mitä ajattelitte.
— Ajattelin samaa kuin se, joka yöllisen myrskyn jälestä näkee pilvien hajaantuvan antaaksensa sijaa siniselle taivaalle ja kirkkaille tähdille. Ehkä en mitään ajatellut, mutta mieleni muuttui iloiseksi.
— Tehän imartelette.
— Tämän yhden ainoan kerran vain… Mutta, jatkoi Harald, muuttaen kiireesti puheenaihetta — mitä kirjettä tässä hautakivellä lueskelette?
— Tätä, vastasi Irene ja viattomasti hymyillen kääri auki pari Haraldin kirjoittamaa nuottilehteä, joissa paitsi "Yksinäisen tytön suru" nimistä laulua myös oli joitakin muita hänen sävellyksiään.
— Nythän te vuorostanne imartelette minua, naurahti hän.
Ikäänkuin karkoittaaksensa tuon luulon Irene äänellä, joka koetti olla välinpitämätön, vastasi:
— Tahdoin oppia kaikki sanat ulkoa. En ennestään niitä osannut.
Irene yritti kiemailla, sillä hänpä oli nainen. Kuitenkin hän kovasti punastui, koska tiesi valehdelleensa. Sanat hän osasi aivan hyvin; hän oli niin usein niitä, laulanut, että jo aikoja sitten oli oppinut ne ulkoa.
Tytön punastus ja suloinen kainous vaikuttivat Haraldiin, niin että hän nyt vasta huomasi hänet ihanaksi. Ja samassa hän myös ymmärsi, ettei hänen edessänsä ollut enkeli, vaan ihminen, johon inhimilliset tunteet vaikuttavat, jonka mieltä toisen ihmisen rukoukset liikuttavat, jota saamme katsoa lempeästi silmiin… ja odottaa vastausta.
— Onko teistä hauskaa istuskella tällä hautakivellä?
— On, koska itsekin tahtoisin olla kuollut. Vainajat varmaankin ovat meitä paremmat ja parempi heidän on ollakseen.
— Serkkunneko hän oli, joka on tähän haudattu?
— Serkkuni oli, ja soisinpa että… niin, soisinpa hänen elävän. Varmaankin hyvin pitäisin hänestä. Ehkäpä rakastaisinkin, jatkoi hän, veikistellen yhtä miellyttävästi kuin äskenkin ja hänen poskilleen nousi jälleen kaino puna.
— Mutta olen kuullut kerrottavan, ettei hän ole kuollut Suomessa, vaan sukulaisten luona ulkomailla.
Miespalvelija sekä kamarineitsyt olivat tuontuostakin kertoneet Haraldille kaikellaisia pahoja huhuja vapaaherrasta ja muun muassa myös maininneet pikku Henrik Henningin. Yleensä Harald ei pitänyt tyhjistä ja todistamattomista juorupuheista, mutta koska vapaaherra ja ensi hetkestä oli tuntunut hänestä vastenmieliseltä, niin hän ei hänen suhteensa yhtä tarkasti pitänet kiinni tästä mielipiteestään, vaan kuunteli yhtä halukkaasti näitä kertomuksia kuin lapset, jotka jännityksellä kuuntelevat hoitajansa kertomia inhoja satuja.
Vaikka nämä huhut yksityiskohdissaan hiukan erosivatkin toisistaan, olivat ne kuitenkin pääasiassa yhtäpitäviä ja kuuluivat näin:
Vapaaherran vanhempi veli oli kreivi ja hänen nimensä oli Henrik. Hän oli uljas ja ylevämielinen herra, joka oli ylpeä ylpeille, mutta nöyrä alhaista säätyä oleville sekä kaikin puolin hyvä ja antelias. Tässä suhteessa hän oli veljensä vastakohta, tämän joka koko ikänsä oli ylimyksiä liehakoinut, mutta sen sijaan polkenut ja sortanut alhaista kansaa. Henrik, vanhempi veli, oli Ristilän omistaja, kun sitä vastoin nuoremmalla, Arvilla, joka silloin oli kapteeni, oli vain muutamia Ristilään kuuluvia taloja hallussaan. Nyt sattui niin, että vanhempi veli rakastui alhaista sukua olevaan nuoreen tyttöön, jolle Jumala oli suonut sekä kauneutta että suloutta ja, huolimatta nuoremman veljensä nuhteista, hän menikin hänen kanssansa naimisiin. He tulivat onnellisiksi ja heille syntyi poika, jolle annettiin nimeksi Henrik. Jonkun ajan kuluttua täytyi kreivin tärkeitten asiain tähden matkustaa kauas ulkomaille ja kun hän viipyi kauvan yli määräajan, eikä tullut kirjettäkään, joka olisi ilmoittanut, oliko hän hän enää edes hengissä, vai oliko jo kuollut, niin nuori kreivitär pani tuon niin pahaksensa, että joutui mielenvikaan ja vietiin hullujenhuoneeseen. Nuorempi veli alkoi nyt huolehtia pikku Henrikistä ja hänen sanottiin pitäneen lasta hyvänä. Näyttipä siltä, ettei hän voinut tulla pojatta toimeen, koska hän matkustaessaan kerran Saksaan, vei kaksivuotiaan lapsen mukanansa. Vapaaherra palasi sieltä ystävänsä von Nitin seuraamana, mutta lapsen sanottiin kuolleen Lyypekissä ja vapaaherralla oli näytettävänä lääkärin kirjoittama todistus sen taudin laadusta, johon lapsi muka oli kuollut. Kuitenkin luullaan, ettei lapsi ole kuollut luonnollista kuolemaa, vaan että se on surmattu taikka jätetty jollekin asumattomalle rannikolle. Ainakin ovat sekä kertojat että monet muutkin ullakolla ja pihassa kuulleet huokauksia ja kummallisia ääniä, jotka ovat puhuneet asumattomasta saaresta sekä maininneet yhtä ja toista muutakin, josta on saatu syytä arvella jos jotakin. Selvänä asiana pidettiin, että surmattu poika siellä huokaili ja kummitteli, ja sanoivatpa kertojat nähneensä aaveitakin. — — — Pikku vainajan muistoksi oli parooni kuitenkin pystyttänyt hautakiven.
Monen vuoden kuluttua palasi sitten takaisin lapsen isä, kreivi Henrik, ja se vaikutti niin hänen rouvaansa, että hänen aivonsa heti selvenivät ja he rupesivat uudelleen elämään onnellista elämää Ristilässä, jolloin heille syntyi tyttö, joka ristittiin Helenaksi. Mutta puolen vuoden kuluttua lapsen isä kuoli ja äiti tuli jälleen mielipuoleksi surusta, joka vihdoin viimein vei hänet hautaan. Ja ruumiina hänen sanottiin olleen yhtä kaunis kuin eläessänsäkin. Nyt vapaaherra tuli pikku Helenan holhoojaksi, mutta ennenkuin oli elänyt täyttä kahtakaan vuotta, kuoli myös lapsi, vaikka hoitaja väitti sen, silloin kun hänet ajettiin talosta pois, vielä olleen niin terveen ja reippaan, ettei siinä ollut sairauden hiventäkään. Ja tällä tavoin vapaaherra sai haltuunsa sekä Ristilän että kaikki muut maakartanot.
Irene kalpeni kuullessaan Haraldin muistutuksen ja vastasi:
— Sanoin väärin; hän ei ole tänne haudattu, vaan tämä on hänen muistokivensä.
Irene oli siis tahtonut pitää Haraldilta salassa, ettei Henrik ollut tänne haudattu. Olikohan Irenekin tunnottomilta palkollisilta saanut kuulla kaikellaisia arveluja? Taikka miksi hän kalpeni, epäilikö hän omaa isäänsä?
Harald oli pahoillaan, että oli tullut kajonneeksi näin kipeään ja arkaluontoiseen asiaan. Hän koetti korvata ajattelemattomuutensa muuttamalla heti puheenaihetta.
— Mitä pidätte auringosta, joka laskee tuonne kummun taakse?
— Pidän aurinkoa onnellisena, sitä kun aina rakastetaan, tulipa se minne tahansa.
— Onko rakastettuna oleminen siis niin suuri onni?
— Onhan toki… suurin onni, mitä maailmassa voi olla.
— Tarkoitatte ehkä, että silloin ei tekisi mieli kuolla?
— Juuri sitä tarkoitan. Kun tietää olevansa rakastettu, niin haluaa myös elää. Mutta miksi tuollaista kysyitte?
— Kysyinpähän vain arvelematta, sillä mitään tarkoittamatta, ja… suotteko anteeksi?… Samallaisia kysymyksiä teidän olisi sopinut tehdä minulle ja minä ehkä… olisin voinut vastata samoin kuin tekin.
— Mutta tehän olette mies. Onhan miehelle koko maailma avoinna, mitäpä hän siis ikävöisi kuolemaa, vaikkei häntä rakastettaisikaan!
Mitähän Irene tarkoitti tuolla "rakastettu" sanallaan ja kuinkahan laajassa merkityksessä hän sen käsitti? Siitä tyttö itsekään tuskin olisi voinut saada selkoa ja parasta oli, ettei Harald kysynyt sitä häneltä. Selvästi hän kumminkin huomasi, että tyttö kaiken ikänsä oli kaivannut hellyyttä.
Nyt seurasi kotvan äänettömyys, jonka kestäessä Irene haaveillen katsoi maahan ja Harald kävelykepillään löi poikki muutamia tätyruohoja, joita tässä paikassa kasvoi oikein kosolta. Havaitessaan tämän Irene pisti hienon kätensä kepin eteen, varjellaksensa kukkaa, joka nyt vuoroonsa oli tulemaisillaan katkaistuksi. Nuhdellen, ehkäpä samalla ystävällisesti hän katsahti ylös Haraldiin ja sanoi:
— Antakaa niiden olla; niiden on niin hyvä olla ja varmaankin tahtovat ne mielellään elää, kun ympärillään näkevät sukulaisia ja ystäviä, jotka rakastavat heitä.
Tässä hän ikäänkuin malttoi mielensä, mutta tunteet valtasivat hänet ja äänellä, jonka vieno surumielisyys syvästi liikutti Haraldin sydäntä hän huudahti:
— Ystäviä, niin, sellaisiahan minulla ei ole… ei ainoatakaan.
Hiljaa ja empien Harald häntä lohdutteli:
— Kukkasethan ovat ystäviänne ja sävelet siskojanne. He teitä ymmärtävät.
Katseella, jossa ilmeni kiitollisuutta ja surua, jopa veitikkamaisuuttakin, Irene vastasi:
— Pitäisi teidän toki ymmärtää, etten suinkaan ole niin eetterinen olento, että niihin tyytyisin.
Tämä suora vastaus huvitti Haraldia niin, että hän yhdessä Irenen kanssa nauroi oikein sydämellisesti.
— Maisteri luultavasti tulee pastori Ortmanin tyköä, eikö totta? Hän on kai kertonut, että kävin hänen luonaan rippikoulua. Se oli ihana aika, paras koko elämässäni. Silloin hän tuntui minusta ikäänkuin Jumalan lähettämältä ystävältä. Miksi ei hän enään ole käynyt täällä? Eihän isä ole koskaan ollut hänelle epäkohtelias.
Nyt Harald kertoi kaikki, mitä lukija jo tietää Stellasta. Siitä Irene ei ollut kuullut enempää kuin että pastori oli ottanut luokseen köyhän ja turvattoman tytön ja että hän nyt kasvatti häntä kuin omaa lastaan. Haraldin lopettaessa kimmelsi ilon kyyneleitä Irenen silmissä. Ihaillen hän katseli Haraldia ja huudahti:
— Varmaankin Jumala erityisellä tavalla rakastaa teitä, koska on valinnut teidät näin jalon tarkoituksen välikappaleeksi… Tahtoisin mielelläni nähdä tuon Stellan, ehkä saisin hänestä ystävän. Teidän täytyy toimittaa niin, että saan hänet tavata.
— Eiköhän teidän sopisi käydä sen miehen luona, joka on valmistanut teidät Herran pyhälle ehtoolliselle? Vai olisikohan isällänne mitään sitä vastaan?
— Varmaankin olen paha lapsi, koska kernaammin olisin salaa sinne mennyt… Mutta te olette oikeassa; eihän isälläni sovi olla mitään sitä vastaan. Ja yksin minä menenkin sinne — hän jatkoi äänellä, joka osoitti mitä hän tarkoitti: sinä et ainakaan saa tulia mukaan.
He kuulivat askeleita ja Irene nousi hautakiveltä. Tien mutkasta kamarijunkkari tuli näkyviin.
— Kas, tämäpä vasta on romantillista, hän huudahti, hautakumpu on ollut teillä yhtymäpaikkana!
Kamarijunkkari ei tarkoittanut mitään pahaa näillä sanoillaan, mutta koska jo se, että täytyi hänet nähdä, tällä hetkellä tuntui Haraldista vastenmieliseltä, hänellä kun vielä olisi ollut niin paljon Irenelle sanottavaa, niin vielä enemmän häntä harmitti se, mitä hän puhui.
— Jos te olisitte ollut minun sijassani ja minä odottamatta olisin nähnyt teidät neiti Irenen kanssa tämän hautakiven luona, niin tuskinpa vain olisin nähnyt siinä mitään romantillista.
Melkeinpä Irene näiden sanojen johdosta oli hyvin tyytyväinen häneen. Kamarijunkkari sitä vastoin ei tietänyt, miltä kannalta ne oikein olivat käsitettävät, eikä tiennyt, sopisiko suuttua, vai ei. Sanoipa vain:
— Maisteri laskettelee luullakseni arvoituksia.
— Jos niin on, vastasi Harald kohteliaasti, niin pyydän anteeksi ja lupaan vast'edes parantaa tapani.
Tiedämme, ettei Harald läsnäolollaan tahtonut estää kamarijunkkarin mahdollista edistymistä. Mutta nyt, kun hän itse oli tullut häirityksi ja hänellä siis oli vanhempi etuoikeus, niin hänen ei myöskään sopinut erota seurasta. He alkoivat siis kävellä toinen toisella, toinen toisella puolella Ireneä ja lähestyivät kartanoa, puhellen mitättömistä asioista.
Astuessaan sisään he tapasivat vapaaherran ja herra v. Nitin istumasta vierekkäin vilkkaasti keskustellen, edellinen aivan punaisena kasvoiltaan ja jälkimäinen kalpeana. Luultavasti vapaaherra ei ollut kuullut heidän tulevan, koska oven auetessa ikäänkuin hämmästyneenä hyppäsi ylös, eikä enää virkannut mitään v. Nitille. Sivumennen mainittakoon, että nyt sattui olemaan tämän raitis ilta, joita hänellä oli kolme viikossa. Vapaaherra ei näet nähnyt hyväksi suoda hänelle hänen mielijuomaansa muulloin kuin sunnuntaisin ja sen lisäksi vielä joka toinen päivä viikossa.
Harald oli ennenkin välistä tavannut vapaaherran ja v. Nitin keskustelemassa, niinkuin näytti, jostain hyvin tärkeästä asiasta. Mutta muiden läsnäollessa osoitti vapaaherra tätä "nuoruudenystäväänsä" kohtaan mitä suurinta välinpitämättömyyttä. Oliko se sitten ylpeyttä, vai eikö siihen pikemmin ollut joku pätevämpi, salainen syy?
Tultuaan hauskaan huoneeseensa, joka tuntui sitä hauskemmalta, koska hän kokonaan sai pitää sitä omanansa, opetus kun näet tapahtui poikain huoneessa, Harald otti piippunsa ja alkoi astuskella edestakaisin lattialla. Siinä juolahti hänen mieleensä vapaaherran ja v. Nitin keskinäinen suhde. Miksi vapaaherra, jota yleensä pidettiin saiturina, joksi Haraldkin oli hänet huomannut — sillä kun hän kotiopettajalle antoi jotensakin hyvän palkan, riippui tämä ehkä siitä, ettei hän muutoin olisi sellaista saanut — miksikä hän maksutta, jopa komeastikin elättäisi tuota herra v. Nitiä, hän, jonka sanottiin nylkevän omia alustalaisiansakin? Miksi, ellei hän olisi ollut hänelle kiitollisuudenvelassa jostain heidän nuoruudessaan tapahtuneesta tärkeästä palveluksesta ja siis oli jollakin tavoin hänen vallassaan ja hänestä riippuvainen.
Tätä mielessään hautoen Harald edestakaisin kävellessään poltti pari kolme piipullista tupakkaa. Mihinkään varmuuteen hän ei tullut eikä päässyt epäluuloja pidemmälle. Hyvin mielellään hän kuitenkin olisi selvittänyt tämän sotkuisen vyyhdin, jos vain olisi saanut päästä kiinni.
Kyllästyneenä turhaan miettimiseen, hän vihdoin viimeinkin pani piippunsa pois ja, juotuaan lasillisen vettä, valmistautui levolle.
Yleensä Harald hyvin pian uupui uneen, joten ei hänen koskaan tarvinnut turvautua unettavaan lukemiseen. Mutta nytpä ehtoopäivän tapaukset pitivät häntä hereillä. Hän muisteli Stellaa ja Erkkiä sekä heidän keskinäistä hyvää väliänsä, johon hänkin oli osallinen. Mutta pian nämä muistot haihtuivat ja hän näki Irenen, sellaisena kuin hän hienossa ja ohuessa, vaaleansinisessä hameessaan, Haraldin kirjoittama nuottivihko kädessään, oli istunut hautakivellä. Hän muisteli, kuinka tyttö oli punastunut ja miltä hän kalvetessaan oli näyttänyt. Hän muisti, kuinka surulliselta Irenen ääni oli kuulunut, hänen sanoessaan: — Ystäviä, niin, sellaisia ei minulla ole — ei ainoatakaan. Hän muisti niin selvästi, kuinka Irene, milloin hienosti kiemaillen sanoi liian vähän, milloin luonnonlapsen jalolla avomielisyydellä puhui liiaksikin. Ja yht'äkkiä hänelle johtui mieleen: "varmaankin olen ainoa, jolle hän on sellaista puhunut". Hän tahtoi hyljätä tämän ajatuksen, pitäen sitä turhamaisen sielun keksimänä, mutta se ei onnistunutkaan, se palasi kohta jälleen takaisin.
Silloin hän tunsi ikäänkuin kiitollisuutta ja hänen sydämensä alkoi sykkiä levottomana ja samalla onnellisena.
— Oi — kuiskasi hänessä sisällinen ääni — jospa minusta tulisi se, jolle hän sanoo enemmänkin kuin minkä hän nyt sanoi minulle! Jospa hän voisi sanoa minulle: Rakastan sinua enemmän kuin kedon kukkasia, viheriäistä nurmea ja sinistä taivasta!
Mutta tuon ihanan kuvitelman takaa kurkisti taas — Irenen isä.
Nähden milloin kamalia, milloin ihania näkyjä, hän vihdoin muistojensa ja toivojensa tuudittamana vaipui unentapaiseen horrostilaan, jossa epäselvät ajatukset ja mielikuvat vielä kiihkeämmät kuin hänen hereillä ollessaan taistelivat keskenään. Vaikeroiva ääni ja kumeat askeleet herättivät hänet horroksista.
Hän nousi sängyssään istualleen, ollakseen varma siitä, että olikin valveilla. Hereillä hän oli ja ääni sekä askeleet olivat myös todelliset.
Yleensä Harald ei ollut herkkä pelkäämään, mutta nyt hän tunsi verensä jonkinlaisesta pelosta hyytyvän. Vaistomaisesti hän sieppasi vesipullon ja joi siitä muutaman aika siemauksen. Kylmä vesi virkisti häntä, hän nousi ja viskasi ylleen vähän vaatteita.
Astuttuaan muutaman askeleen hän jäi kuuntelemaan. Kuului ikäänkuin joku olisi ollut mitä kovimmassa hädässä. Hän oli ottamaisillaan kynttilän, mennäksensä ullakolle katsomaan, mikä siellä on. Mutta kun hän vielä tunsi jonkinmoista pelkoa, joi hän vieläkin lasillisen vettä, mikä ei kuitenkaan enää tahtonut auttaa.
Silloin muistui hänen mieleensä että hän hiljattain omia vieraitaan varten oli tilannut kaupungista vähän "väkeviä" ja että oli käskenyt palvelijattaren viedä korin vaatesäiliöön. Hänen ollessaan ystäväinsä luona, oli kaupungista ehkä jo palattu.
Hän meni siis vaatekammioon katsomaan. Ainoastaan ohut lautaseinä oli tämän ja ullakon välillä ja tänne kuului voihkiminen ja astunta vielä selvemmin. Nyt hän ei kuitenkaan joutanut kuuntelemaan, vaan alkoi etsiä pullokoria. Muutaman minuutin etsittyään hän löysikin sen. Palvelustyttö oli asettanut sen erääseen komeroon ja, luultavasti estääksensä sitä näkymästä, heittänyt sen päälle jonkun verhon.
Harald sieppasi punssipullon ja otti siitä kelpo kulauksen. Nyt hän mielestään uskalsi astua huoneestaan ullakolle. Mukaansa hän otti metsästyspuukon sekä ladatun revolverin, siltä varalta, että käytäisiin hänen kimppuunsa.
Juuri kun hän oli tarttumaisillaan avaimeen, kuuluivat askeleet lähestyvän. Jälleen hän otti aika siemauksen, koska edellinenkin hänen mielestään oli häntä rohkaissut.
Ja tällä toisella oli sellainen vaikutus, ettei se ainoastansa lisännyt hänen rohkeuttansa, vaan myös viekkauttansa ja älykkäisyyttään. Nyt hän huomasi, että olisi parempi mennä ullakolle hiljaa ja ilman kynttilää. Ja niin hän tekikin.
Vaikkei Harald uskonutkaan niin sanottuja kummituksia, niin hän ei kuitenkaan jyrkästi hyljännyt sitä luuloa, että niitä mahdollisesti voidaan nähdä. Itse hän kumminkin kernaimmin olisi ollut niitä näkemättä, niin ettei ole ihmettelemistä, vaikka hän kokikin ulkonaisilla keinoilla rohkaista mieltänsä.
Kuljettuaan kahden oven läpi, seisoi hän nyt ullakolla.
Sitä valaisi vain kaksi ikkunaa, ja koska oltiin ihan heinäkuun lopussa, niin Harald ei voinut nähdä sanottavasti mitään. Kuitenkin hän erotti valkoisen tai harmahtavan haamun, joka surkeasti voivotellen, raskain askelin astuskeli edestakaisin. Harald, joka ei enään ensinkään pelännyt, asettui erääseen nurkkaan, josta saattoi hyvin sekä nähdä että kuulla.
Seisottuaan siinä pari minuuttia hän juuri oli menemäisillään tuon haamun luo, saadakseen sen joko katoamaan taikka jotain puhumaan, kun se yht'äkkiä purskahti naurunsekaiseen itkuun ja kuiskasi:
— Sieluni on ikuisesti kadotettu, pelastuksesta ei ole toivoakaan.
Toinen ääni vastasi:
— Sielusi ei ole ikuisesti kadotettu, jos suostut häpeälliseen rangaistukseen. Antaudu maallisen esivallan käsiin ja tunnusta rikoksesi.
— Sitä en voi. En uskalla.
Ja tuo harmaa haamu alkoi jälleen huoata, itkeä ja vaikeroida. Astuttuaan muutaman askeleen eteenpäin seisoi se aivan Haraldin vieressä ja kuiskasi:
— Mitä sinä, musta aave, ajattelet?
— Ajattelen sinun olevan onneton, koska olet rikoksellinen, vastasi
Harald kuiskaten.
— Sinä siis tiedät kaikki.
— Olen lähetetty sinua kiduttamaan. Enkö siis kaikkea tietäisi? Mutta etkö luule voivasi korvata jotain siitä pahasta, minkä olet tehnyt?
— Naisen tuolla hautaholvissa voisin ehkä pelastaa. Mutta hän, joka jätettiin autiolle, asumattomalle saarelle, kuinkahan hänen lienee käynyt ja tyttö, joka vaihdettiin ja katosi… heitä en enää voi auttaa.
— Auta edes sitä, jota voit auttaa, vastasi Harald yhä kuiskaten.
— Mutta etkö sinä, joka olet henki, voisi häntä auttaa?
— Me henget emme voi auttaa teitä ihmisiä muuta kuin varoituksilla.
Eikä hän kaipaa mitään varoituksia, koska hän on hyvä.
Näin sanoen Harald sattui vähän liikahtamaan. Säikähtäen haamu kimakasti kirkaisi ja kaatui tiedottomana lattialle.
Harald riensi kamariinsa noutamaan kynttilää. Palatessansa hän näki von Nitin, suu vaahdossa ja nyrkit kiinni puristettuina, makaavan ullakon lattialla.
Hän oli puettuna hyvin omituisiin ja ihmeellisiin vaatteisiin ja päässä hänellä oli eriskummallinen musta lakki, jossa oli sarvet ja muita koristuksia. Jos Harald nyt olisi ollut sillä tuulella, että häntä olisi naurattanut, niin hän varmaankin olisi purskahtanut nauruun, sillä niin hullunkuriselta v. Nit näytti kynttilän valossa. Hän muistutti jotensakin mehiläishoitajaa, joka ammattipukuunsa puettuna menee mehiläisparvea kokoamaan.
Harald mietiskeli itsekseen, olisiko parempi pitää, v. Nitin tointuessa tulta kynttilässä, vai ei. Jälkimäinen oli sittenkin hänestä parempi — parasta vain ettei v. Nit tietäisikään Haraldin nähneen häntä sellaisessa puvussa. Harald kasteli hänen ohimoitaan vedellä ja niin pian kun hän alkoi vähän liikkua, sammutti kynttilän ja huudahti:
— Herra v. Nit, mikä teitä vaivaa?
— Voi maisteriko se onkin, v. Nit vastasi ja nousi seisomaan. Suokaa anteeksi, olen varmaankin teitä häirinnyt, mutta väliin tapahtuu että käyn unissani.
— Kyllä vähän säpsähdin, mutta eipä ole hätää, kun se ei sen vaarallisempaa ollut.
— Hyvää yötä, herra maisteri.
Harald ymmärsi, että toinen kuiskaava ääni myös oli v. Nitin. Unissakävijänä tämä unentapaisessa horrostilassaan luuli olevansa kaksi eri henkilöä, ja samalla tapaa kuin unessa yksi henkilö joskus on olevinaan monta eri ihmistä, vaikka todellisuudessa onkin vain yksi, niin oli myöskin herra v. Nit muuttanut äänensä sen henkilön ääneksi, jonka kanssa oli keskustelevinaan.
Niin kummalta kun se kuuluukin, tapahtui kuitenkin, että Harald kamariinsa palattuaan heti riisuutui ja vaipui uneen, näkemättä ollenkaan unta.