VI.
TÄRKEÄHKÖ LUKU.
Irene oli jo monena päivänä aikonut pyytää isältään lupaa käydä pastori Ortmanilla, mutta joko hän pelkäsi isää taikka hämärästi aavisti, että syy tuohon hänen haluunsa tavata entistä opettajaansa voisi olla toinen kuin hän itse luuli, hän ei vielä ollut uskaltanut sitä tehdä, vaikka jo kauan oli miettinyt, keksiäksensä siihen sopivan tilaisuuden.
Eräänä päivänä Irene vähän ennen määrättyä laulutuntia, joka oli kello kahdestatoista yhteen, istui salissa soittaen "Lied ohne Worte" nimistä, ihmeen kaunista kappaletta, jonka säveltäjä, Mendelsohn-Bartholdy, tämänlaatuisilla sävellyksillä on musiikin alalla raivannut, joskaan ei varsin laajaa, niin kuitenkin uuden uran. Vapaaherra oli kuuntelemassa ja näytti Haraldin astuessa sisään hyvin innostuneelta. Tätä tilaisuutta tahtoi Irene käyttää hyväkseen, osaksi sen takia, että Haraldin läsnäolo rohkaisi hänen mieltänsä ja osaksi siitä syystä, että sävelet olivat saattaneet hänen isänsä paremmalle tuulelle. Ja hän olikin oikein arvannut, että tämä, Haraldin ollessa saapuvilla, olisi myöntyväisempi.
— Kuulkaapa, isä, alotti hän äänellä, jonka koetti saada rohkeaksi, pastori Ortman kuuluu ihmetelleen, etten tänä vuonna, kuten joskus ennen, ole käynyt hänen hauskassa kodissaan häntä tervehtimässä.
— Sitä hänellä ei ole syytä ihmetellä, vastasi vapaaherra, sehän riippuu siitä, että olet tullut vanhemmaksi eikä se siis enää käy laatuun.
— Mutta olisiko siinä sitten mitään pahaa, että joskus kävisin sen luona, joka on valmistanut minut pyhälle ehtoolliselle? Sopisiko kenenkään sitä moittia?
— Sopisi kyllä. Asemasi maailmassa ei salli sinun tehdä kaikkea, mikä käy laatuun lapselle. Sinähän olet jo täysikasvuinen nainen.
— Mutta hän on pappi ja sitäpaitsi hengellinen opettajani.
— Entä sitten! Papit eivät aina ole parhaimpia. Vapaaherra ei ollut aivan väärässä, samoin kuin hänen tyttärensä ei ollut aivan oikeassa, mutta tuo paroonille omituinen pilkallinen alahuulen nyrpistys vaikutti, että Haraldia puolueettomampikin kuulija olisi pitänyt sitä aivan vääränä, että parooni kielsi tyttäreltään näin viattoman huvituksen.
Vapaaherra vilkaisi Haraldia, joka samalla sattui katsomaan häntä. Haraldin levollinen ja tutkiva katse lienee vaikuttanut, että parooni jälleen puuttui puheeseen sanoen:;
— Mutta miksei pastori Ortman tule tänne, jos häntä niin suuresti haluttaa nähdä rippilastansa? Silloinhan hän saisi halunsa täytetyksi!
Pahoillaan näistä sanoista vastasi Irene niin tyynesti kuin saattoi:
— Hän kai arvelee, ettei isä välitä hänen seurastaan, koska häntä ei puoleen vuoteen ole tänne kutsuttu. Niin minä ainakin luulen.
Silmäten syrjästä Haraldia, parooni, luullen herättävänsä hänessä kunnioitusta, röyhkeästi vastasi:
— En tosin paljon välitä hänen seurastaan, sillä en oikein tiedä, mitä minulla olisi häneltä opittavaa.
Ikäänkuin ei olisi kuullut noita sanoja vastasi Irene:
Tai ehkä aika hänen mielestään niin tarkoin kuluu tuon turvattoman tytön kasvattamiseen, jonka isä tietää hänen ottaneen taloonsa, ettei hän jouda kyläilemään.
— Niinpä kai, ilkkuen virnisteli vapaaherra, kentiesi hän on niin innostunut tuon nuoren ja luultavasti kauniin tytön opettamiseen, ettei malta jättää häntä yksin hetkeksikään.
— Mutta voihan tapahtua, pikku Irene, jatkoi vapaaherra oltuaan hetken ääneti, että täällä kotona joku kaipaa sinua vielä enemmän kuin mitä vierailusi miellyttäisi pastori Ortmania.
Selvästi vapaaherra tarkoitti näillä sanoilla v. Assaria, ja Irene punastui, mutta tämä punastus ei johtunut kainoudesta. Isä käsitti sen väärin, luullen tyttärensä joutuneen hämilleen. Kääntyen Haraldiin hän kysyi:
— Maisteri kai on tuonut tyttärelleni terveisiä pastori Ortmanilta ja koettanut ajaa hänen asiaansa?
— Niin on, vastasi Harald aluksi välinpitämättömästi, mutta jatkoi sitten vähän kiivaammin: — mutta en kenenkään muun asiaa, siihen vapaaherra saa luottaa. Ainakaan minä puolestani en ole aikonut pyrkiä neiti Irenen seuraan.
Samassa hän kuitenkin huomasi ehkä menneensä liian pitkälle ja sanojansa oikaisten lisäsi:
— Tarkoitan vain sitä, ettei neiti Irene pastori Ortmanin seurassa kaipaakaan muuta seuraa.
— Suotta te suututte, koska näytte käsittävän sanani toiselta kannalta kuin olen tarkoittanut, vastasi parooni mielistellen.
Harald punastui, huomatessaan kiivastuneensa. Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin vapaaherran sanat olivat saaneet hänet hämmentymään.
Haraldin suuttumus teki vapaaherraan merkillisen vaikutuksen. Se loukkasi hänen aatelisylpeyttään, enemmän hänen tyttärensä kuin hänen itsensä takia, kun hän, ajatteli näin: tuo mies luulee voivansa käydä vaaralliseksi tyttärelleni, koska tahtoo pysyä hänestä erillään. Hän luulee olevansa hyvinkin etevä, mutta minäpä näytän, etten pidä häntä lainkaan vaarallisena. Juuri hän saa saattaa Irenen sinne.
Toinen syy, minkä vuoksi vapaaherra salli Haraldin ja Irenen olla kahdenkesken, oli se, että hän tahtoi saada v, Assarin mustasukkaiseksi, kiihoittaaksensa tällä tavoin hänen rakkauttansa ja pakottaakseen hänet ratkaisevaan päätökseen. Vapaaherra olisi hyvin mielellään suonut, että v. Assar olisi nainut Irenen.
On usein huomattu, että isät eivät ymmärrä tyttäriänsä, eivätkä ollenkaan aavista, kuinka heidän sydämensä laita on. Niinpä vapaaherra Henningkin ihan todella uskoi v. Assarin tehneen hänen tyttäreensä syvin vaikutuksen. Ellei se ollut rakkautta, vaan pelkkää mielikuvitusta, niin se oli vapaaherrasta jokseenkin yhdentekevää Olipa hän itse saanut kaksikin vaimoa, joiden rakkaudesta, kuten hän sittemmin huomasi, ei ollut paljoakaan tietoa, mutta eipä hän niittäkään ollut rukkasia saanut.
Ja jos vapaaherra olisi aavistanut, että jokin vaara Haraldin puolelta uhkaisi, niin tämä vaara vain lisääntyisi, jos hän koettaisi estää häntä olemasta kahdenkesken Irenen kanssa. Päinvastoin menetellessään hän toivoi voittavansa samalla kertaa kaksi etua, nimittäin että kiihoittaisi v. Assaria ja samalla tekisi Haraldin vaarattomaksi. Sitäpaitsi tällainen menettely paremmin sopi yhteen hänen aatelisylpeytensä kanssa.
Syystä voidaan epäillä, etteivät nuo tuumat olleet järkeviä. Hienoja ne kyllä olivat olevinaan, mutta…
Vapaaherra oli kyllä oikeassa siinä, että alkava rakkaus kasvaa sikäli kuin sitä koetetaan estää, ja se myös pitää paikkansa, että vanhemmat, kohtelemalla välipitämättömästi henkilöä, johon heidän tyttärensä on mieltynyt, saavat jälkimäisen tunteet sammumaan. Mutta tämä edellyttää, että vanhemmat ja tyttäret rakastavat toisiaan, mikä ei Ireneen nähden koskaan ollut juolahtanut vapaaherran mieleenkään.
Vapaaherran puolustukseksi on kuitenkin myönnettävä, että isällä voi olla tyttärestään suuri vastus, jos tämä on sattunut rakastumaan sellaiseen mieheen, jota isä ei voi suosia. Jos tämä tekee esteitä, niin rakkaus saa niistä vaan kiihotusta, ja ellei se sitä tee, niin se siitä huolimatta kasvaa kasvamistaan. Mikäpä silloin tulee isä-paralle neuvoksi! Parasta olisi, että isä olisi siksi viisas, ettei sekaantuisi sydämen asioihin, eikä sellaisistakaan isistä, Jumalan kiitos, ole lainkaan puutetta.
Oltuaan hetken ääneti, jolloin yllämainitut ajatukset nuolen nopeudella liikkuivat vapaaherran mielessä, hän jälleen puuttui puheeseen, sanoen iloisesti ja miltei veitikkamaisesti:
— Koska niin kernaasti menisit tervehtimään hengellistä opettajaasi, joksi häntä nimität, niin en tahdo panna vastaan. Mutta ainoastaan sillä ehdolla, ettet mene yksin, vaan että maisteri Thalberg aina seuraa sinua.
Tällä kertaa vapaaherra ei näyttänyt tarkoittavan mitään pahaa, sillä ainakaan Harald ei hänen äänestään huomannut, että hän olisi tehnyt hänestä pilkkaa.
Mutta aivan eritavoin tämä lupaus vaikutti Haraldiin ja Ireneen.
Edellinen punastui ja katsoi vapaaherraa tutkivasti silmiin, kun taas
Irene loi katseensa maahan ja — kalpeni.
Myöhemmin Harald hyvin selvästi muisti tuon kalpenemisen ja hänen mieleensä juolahti, että se kentiesi oli jonkin aavistuksen tai toivon vaikuttama.
— Nyt lienee aika alottaa laulutunti, koska kello näkyy jo olevan ylitsekin ja minun on siis poistuttava. Näin sanoen vapaaherra otti hattunsa ja keppinsä ja läksi viheltäen alas portaita.
Laulutuntien aikana käyttäytyi Harald vakavasti, miltei juhlallisesti. Hän ei virkkanut sanaakaan, ei tehnyt ainoatakaan muistutusta, joka ei olisi kuulunut asiaan.
Tällä tunnilla harjoiteltiin uutta laulukappaletta, Don Juanin ja Zerlinan duettia: Là ci darem la mano. Harald tahtoi, että se laulettaisiin italiankielellä, koska sanat millään muilla kielillä eivät hänen mielestään kelvanneet mihinkään.
Vaikka Irene ei ymmärtänyt italiankieltä, niin hän kuitenkin lauloi ikäänkuin olisi hyvinkin ymmärtänyt, ehkäpä paremminkin.