VII
STELLA JA IRENE.
Stella istui vanhan Reginan kamarissa ja leikkeli tämän kanssa papuja.
— Ovatko nämä nyt kyllin ohuita ja tarpeeksi vinoon leikatuita? kysyi hän.
— Kelpaavathan nuo, vastasi Regina asiantuntijan tavalla.
— Niitä ei saisi sanoa kuutioiksi, vaan viipaleiksi, huomautti Stella.
— Ainakin keittokirjoissa niitä sellaisiksi nimitetään ja samoin keittiöissäkin.
— Vai niin, vastasi Stella hiukan nolostuneena, mutta nähdessään, kuinka Regina oli olevinaan mahtava, hän purskahti sydämelliseen nauruun.
— Ellen pitäisi niin paljon Stella neidistä niin todellakin suuttuisin.
— Oikein minä pelkäisin, jos Regina vihastuisi. Muistan kyllä, kuinka ensi päivinä ajattelin, teidän ollessanne vielä niin äreä: kunpa ei tuo vain tosissaan minuun vihastuisi! Nyt ei enään ole syytä näin ajatella, koska en vielä ole nähnyt teitä vihan vimmassa.
— Niin, myöntää täytyy, etten ensi aluksi oikein tahtonut teitä sietää, kun te silloin puhuitte niin kummallista kieltäkin. Ja ajattelin minä pastoriakin: mitähän ihmiset rupeaisivat sanomaan, kun hän on ottanut taloonsa näin nuoren tytön? Mutta en ole kuullut seurakuntalaisten sanovan siitä muuta kuin hyvää; ovat kai ymmärtäneet, että pastori on sen tehnyt Jumalan-pelosta ja ihmisrakkaudesta ja ovat vielä entistään runsaammin tuoneet hänelle ruokavaroja ja muita tuomisia. Näkyvät ajatelleen, että ken holhoo turvatonta, häntä ovat myös hänen lähimäisensä velvolliset auttamaan.
Oli vielä tärkeämpikin syy, jonka johdosta Regina ei ensi aluksi sietänyt Stellaa. Hän näet pelkäsi tämän jollain tavalla sekaantuvan hänen emännöitsijäntoimiinsa ja anastavan häneltä vallan. Mutta kun hän huomasi, että Stella päinvastoin näkyi pyrkivän hänen suosioonsa ja sitäpaitsi joutohetkinään sekä keittiössä että kanakopissa ja vielä muuallakin koetti kaikin tavoin olla hänelle avuksi, ottaen hänen neuvoistaan vaarin, niin hän pian jopa mielistyikin tyttöön.
— Kumpi on Stella neidistä parempi: suurustaa turkinpavut maidolla, vaiko vedellä?
— Vedellä suurustettuina niissä on hienompi maku.
— Mutta onhan maito paljon parempaa kuin vesi.
— Onhan viinikin vielä parempaa kuin maito, mutta miltä maistuisi, jos papuja suurustettaisiin sillä?
— Olettepa aika veitikka! No, ehkä pavut maistuvatkin paremmalta vedessä keitettyinä. Sellaisina pastorikin pitää niistä enemmän. Hänen isä- ja isoisävainajansa muistaakseni tahtoivat syödä niitä maidolla suurustettuina. Mutta nykyajan ihmisillä lienee toinen maku kuin meillä vanhanaikaisilla.
— Ehkä Regina jo antaakin lomaa Stella neidille, ehdotti pastori, katsellen ystävällisesti vanhaa palvelijatarta.
— Kuinka pastori viitsii noin puhua, vastasi tämä, ikäänkuin minä olisin mikäkin itsevaltias talossa!
— Tiedättekö, että Regina on latinankieltä ja merkitsee kuningatarta.
— No, silloinpa annan pastorille luvan viedä tyttö muassaan. En häntä enää tarvitse.
Niinkuin näkyy, oli Regina luonteeltaan leikkisä, mikä vanhemmissa palvelijoissa tuntuu hyvin hauskalta, eikä ole ensinkään haitaksi.
Stellan asetuttua istumaan pienen lukupöydän ääreen vastapäätä pastoria, oli tämä sanomaisillaan hänelle jotakin, mutta luodessaan katseensa häneen hän sen kokonaan unohti, katsellakseen vain tyttöä hellästi ja herkeämättä.
— Miksi te minuun tuolla lailla tuijotatte?
Pastori, joka jo aikoja sitten oli jättänyt nuoruuden ijän taaksensa, tunsi kuinka hänen poskensa tuon viattoman kysymyksen johdosta alkoi kuumottaa. Ehkä tunsi hän omassatunnossaan piston ja huomasi, ettei olisi pitänyt tyttöä "tuolla lailla" katsella. Ja kun hän ei heti tullut vastanneeksi, lisäsi Stella:
— Olitte sen näköinen, kuin olisitte aikonut kysyä minulta jotakin.
— Niin aijoinkin. Eilen lupasit tänään vastata kysymykseen, jonka silloin sinulle tein. Mistä se johtui, että jo ennestäänkin osasit vähän lukea ja kirjoittaa?
Stella näytti käyvän hämilleen ja vastasi:
— Nähdessäni ilveilijäseurueen ilmoituslehtisiä, pyysin aina jonkun joukosta lukemaan ne minulle ääneen. Sillä tavoin sain vähän vihiä kirjaimista ja tavuista. Lyijykynällä yritin sitten mukailla painetuita kirjaimia, joka ehkä oli jonkinlaista kirjoittamisen alottamista. Pitkälle en kuitenkaan ehtinyt, niinkuin itse näette.
— Kuitenkin niin pitkälle, että jo ilokseni kuulen sinun puhtaasti ja selvästi lukevan samaa kirjaa, jota minun vielä muutama päivä takaperin täytyi lukea sinulle ääneen. Aiota siis, lapseni, siitä mihin viimekerralla lopetit.
Selvällä, heleällä äänellään Stella alkoi lukea uudesta testamentista, kunnes tuli tähän värsyyn: "Katsokaa taivaan lintuja, eivät ne kylvä eivätkä niitä, eivät myös kokoo riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii heidät. Ettekö te ole paljoa enempi kuin he?"
Tähän Stella pysähtyi ja katsoi pastoriin surullisesti.
— Itseäsikö tuota lukiessasi ajattelit? kysyi tämä.
— Itseäni. Oliko se väärin?
— Eihän se ole väärin, jos ihminen sitä tehdessään ajattelee sielunsa tilaa ja tuntee kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Jotakin sellaista se kai oli?
— Ja eiköhän tuo kiitollisuuden tunnekin tullut Jumalalta? Eikö kaikki hyvä, mikä meissä liikkuu, Vapahtajan ansiosta tulekin Häneltä? Mutta pahaan olemme itse syypäät, se johtuu syntisestä luonnostamme ja esivanhempiemme lankeemuksesta.
Stella oli hyvin halukas selvästi käsittämään pastorin opetuksia ja kertaamalla hän näin tahtoi tutkia, oliko hän ymmärtänyt ja muistissaan säilyttänyt, mitä hänelle oli opetettu.
Eikä pastori kauvan tahtonut vaivata häntä samalla aineella, vaan vaihteli, antaen hänen milloin lukea, milloin kirjoittaa. Sillä välin keskusteltiin ja tehtiin pieniä kävelyretkiä.
Muutaman luvun luettuaan Stella yht'äkkiä sanoi:
— Tiedättekö, mitä nyt ajattelen? Oi, jospa uskaltaisin sen sanoa!
— Tarvitseeko sinun pelätä veljeäsi ja ystävääsi?
— Niin, tahtoisin niin mielelläni nauttia armopöydässä siunattua viiniä ja leipää. Menisin niin kernaasti Herran pyhälle ehtoolliselle.
— Miksi menisit?
— Koska en sitä ennen mielestäni ole Jumalan lapsi. Tuntuu ikäänkuin olisin vain pakana. Mutta jos saisin maistaa… oi, sallikaa minun mennä ripille!
Pastori oli ääneti ja mietti asiaa. Silloin Stella jatkoi:
— Ette vastaa mitään. Mutta olettehan itse sanonut, että ollakseen mahdollinen käymään Herran pyhällä ehtoollisella, ei vaadita muuta kuin uskoa.. Ja minä uskon.
Näin sanoen hän luottamuksella kohotti päätään, hänen kasvonsa säteilivät ja näyttivät kirkastetuilta.
Nähdessään hänet tuollaisena, ei pastori enään empinyt ja hänenkin kasvonsa kirkastuivat.
— Huomaan olleeni väärässä, sanoi hän. Aijoin ensin antaa sinun oppia katkismuksen ulkoa sekä muutaman kerran lukea läpi raamatun historian ja muita hyödyllisiä kirjoja. Mutta huomaan sinulla jo olevan tarpeelliset tiedot ja onhan sinulla usko, mikä on kaikkia kirjoja parempi. Niinpä siis, Stella, en tahdo kieltää sinua tyydyttämästä sydämesi halua. Päinvastoin minä, joka herran armosta olen sielunpaimenesi, kehoitan sinua notkistamaan polvesi Herran alttarin juurella.
Näin sanoen hän laski kätensä Stellan pään päälle, rukoillaksensa hänelle Jumalan siunausta. Mutta äkisti hän veti sen pois.
— Minkä vuoksi noin äkisti veditte kätenne pääni päältä, tiedusteli
Stella. Enkö mielestänne olekaan sellainen kuin minun pitäisi olla?
— Ei, ei, en minä sitä tarkoittanut, vastasi pastori hänelle harvinaisella kiivaudella, sinähän olet — hän aikoi jatkaa, mutta saikin sanotuksi vain: Stella.
Tapa, millä pastori hillityn tunteen koko voimalla lausui tuon nimen, vaikutti että Stella aran tutkivasti katsoi häntä silmiin.
— Mitä tarkoitatte?
— Saat kyllä ehtoollisessa nauttia siunattua leipää ja viiniä, mutta minä… niin, joku toinen saa jakaa ne sinulle. Minä en voi sitä tehdä.
Pastori ei tahtonut kaunistella asioita omalletunnolleen. Hän tunsi itsessään, että jos hän nyt menisi Herran ehtoollista jakamaan, niin hän pettäisi mestarinsa, jolle oli vannonut uskollisuutta, koska enemmän ajattelisi armon välikappaleiden nauttijaa kuin pyhää toimitusta.
— En ymmärrä, miksi toisen tulee se tehdä. Selittäkää se minulle.
— Kentiesi joskus tulevaisuudessa. Nyt en voi. Mutta sinullehan se on yhdentekevää. Kun Herra puhuu, niin ihmisestä ei ole väliä.
— Suokaa anteeksi. Tiedän, että kaikki, mitä sanotte ja teette on hyvä ja oikein, enkä enää kiusaa teitä kysymyksillä.
— Lähdetäänkö nyt hiukan kävelemään maantielle ja kirkolle päin?
— Kirkolle päin mennään… Mutta miksi ette enään kulje kanssani käsitysten, niinkuin teitte ensi aikoina?
Vähän mietittyään pastori vastasi:
— Koska et enään ole sama Stella kuin silloin… Näetkö tuossa puussa linnun, joka laulaa niin kauniisti?
— Näenhän minä sen, tuon herttaisen linnun. Mikä sen nimi on?
— Keltasirkku. Ehkä ottaisit sellaisen huoneeseesikin, jotta usein saisit kuulla sen visertävän?
— En muuta kuin joiksikin päiviksi. Sitten laskisin sen jälleen ulos, sillä varmaankin linnut ulkona laulavat kauniimmin kuin sisällä.
— Puolivälissä Ristilästä näkyy tuolla tulevan joku herra ja nainen.
— Herra on Harald ystävämme. Mitä pidätte hänestä?
— Miksi sitä kysyt, lapseni? Olen sangen usein häntä kehunut. Entä sinä itse, pidätkö sinä hänestä?
— Tiedättekö, mitenkä laitani oli ensi viikkoina! Minun oli Haraldia niin kovin ikävä, koska silloin pidin hänestä paljon enemmän kuin teistä. Mutta nyt… vaikka pidänkin hänestä yhtä paljon kuin ennen, niin en kaipaa häntä enää samalla tavalla, koska pidän teistäkin ja rupean päivä päivältä yhä enemmän pitämään.
Nuo sanat kuullessaan pastorin sydän ankarasti sykähti. Hän luotti niihin ja inhimilliset tunteet valtasivat hänet. Hän ei voinut sille mitään, että Stellan sanat tuottivat hänelle suurta iloa.
— Kas, tuossa he jo näkyvät tulevan ja Harald tuijottaa vain maahan.
Eiköhän se lienekin Irene neiti, joka on hänen mukanaan?
— Hän se on. Astutaan vähän reippaammin, niin sitä pikemmin saat nähdä
Irene neidin.
Herrat esittelivät kumpikin naisensa, mainiten heidät vain heidän ristimänimiltään.
Ulkonäöltään nämä tytöt olivat hyvin erilaiset. Stellalla oli tumma, vähän kihara tukka ja ruskeat silmät. Irenen silmät olivat tummansiniset, ja hänen pitkät, paksut hiuksensa olivat aivan sileät otsan kohdalta ja palmikoidut, kun sitä vastoi Stellan lyhyeksi leikattu tukka vapaasti liehui tuulessa. Stellan kasvojenpiirteet olivat säännölliset ja plastilliset ja hänen hienomuotoinen nenänsä muodosti yhdessä otsan kanssa melkein suoran viivan, koko kasvot kun muutenkin olivat aivan kreikkalaismalliset. Irenen otsa oli Stellan otsaa sekä korkeampi että kaarevampi, mutta muuten hänen kasvonsa olivat tuota epäsäännöllistä lajia, joka todistaa, että sulot joskus voivat olla muodosta aivan riippumattomat.
Heidän kasvojensa ja silmiensä ilmeet erosivat myös suuresti toisistaan. Stellan totisenakin ollessa ilmestyi kuitenkin hänen ruskeihin silmiinsä jotakin iloista, ujostelematonta ja miltei veitikkamaista, kun sitä vastoin Irenen hymyillessäkin huomasi hänessä jotakin hiljaista surumielisyyttä. Ensinnämainitussa surumielisyys pysyttelihe vain pinnalla ja sen takana piili luonnonlapsen vilkas hilpeys. Irenen huulet saattoivat hymyillä, mutta hänen tummansinisissä silmissään ilmeni haaveksivan naisen surumielisyyttä.
Niin riippumaton on ihmisluonne, että se kaikista kohtalon vaiheista huolimatta pysyy samana. Niinpä Stellakin, vaikka oli viettänyt luonnonlapsen seikkailurikasta elämää, kuitenkin oli osannut estää kaihomielisyyden pääsemästä, niinkuin Ireneen nähden oli tapahtunut, luonteensa vallitsevaksi puoleksi.
Molemmat tytöt eivät tervehtiessään suinkaan noudattaneet vapaaherra v. Kniggen "Seuratapoja", mutta silti emme tahdo halventaa sen nimisen kirjan arvoa, vaikka mainittu seuramies itsekin toisinaan olisi poikennut sen säännöistä.
Kumpikin tyttö näytti iloisesti hämmästyvän ja kumpaisenkin silmät näyttivät sanovan: vai tuollainenko sinä oletkin! Kumarruksesta ei ollut puhettakaan, mutta empien ja verkalleen he tarttuivat toistensa käteen.
Epämiellyttävälläkin maailmannaisella on aina jotakin sanottavaa. Jos Irene olisi ollut tällainen, niin hän ensin muutamalla sanalla olisi kääntynyt isännän puoleen, lausuen ilonsa siitä, että sai nähdä hänet näin terveenä siihen verraten, mitä hän heidän viimeksi tavatessaan toisensa oli ollut, ja ehkä piloillaan maininnut jotakin siitä, että hänen taloonsa oli kertynyt lisää väkeä y.m.
Irene tunsi sisäistä vetoa Stellan puoleen ja sama oli tämänkin laita edelliseen nähden. Mutta he eivät keksineet sanoja sitä ilmoittaaksensa ja ikäänkuin ujostelivat toisiansa.
Molemmat miehet nauttivat tuota katsellessaan kumpikin tavallaan, mutta pastori ehkä enemmän. Hän oli näet perin kiitollinen siitä, että Irene näytti huomaavan Stellan miellyttäväisyyden.
Irene, joka juuri kuin noiduttuna oli jäänyt paikalleen seisomaan, havahtui vihdoin hajamielisyydestään ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, herra pastori
— Ymmärtääkseni pyydätte anteeksi sitä, joka on minulle hyvinkin mieluista. Mutta mitä me jäämme tänne seisomaan! Menkäämme pappilaan, jonka seinäin sisäpuolella luullakseni paremmin tutustumme kuin tässä maantiellä.
— Minäkin olen samaa mieltä kuin sinä, veli hyvä, sanoi Harald. — Seinät, joiden sisäpuolelle olemme suljetut, ikäänkuin pakottamalla pakottavat meidät tuttavuuteen, kun sitä vastoin luonnon suuruus ja äärettömyys vieroittaa mielemme kaikesta pienestä, yksityisestä ja tuttavallisesta.
Voitaisiin sanoa aivan päin vastoinkin. Ja todella luulenkin, että esimerkiksi kirjailijat yleensä väittävät luonnon enemmän kehottavan tuttavuuteen kuin helteiset suojat, joksi he niitä nimittävät. Mutta sellaiset asiat, joita vaaratta voidaan käsittää monelta eri kannalta, ovat jätettävät jokaisen ratkaistettaviksi oman mielensä mukaan, niin kuin kukin parhaaksi näkee.
— Ellet olisi maininnut tuota sanaa vaaratta niin olisin sanonut sinun olevan Ignatius Loyolan oppilaita, naurahti Harald.
He olivat päässeet pois maantieltä ja punaiseksi maalattu veräjä, joka oli sulkeutunut heidän taaksensa, lienee vaikuttanut, etteivät tytöt enää katselleet toisiansa niin arasti. Mutta käytyään istumaan mukavaan sohvaan Stellan huoneessa, jonne tämä puoleksi ilveillen oli osoittanut tien, Irene sanoi:
— Nyt jo uskallan puhua…
— Mutta en vain minä, vastasi Stella ujosti, ehkäpä samalla veitikkamaisesti.
Molemmat tytöt purskahtivat sydämelliseen nauruun, joka heti teki hyvän vaikutuksen. Viattomat ja kokemattomat lapset voivat hilpeällä naurulla useinkin saada aikaan enemmän kuin vanhemmat ihmiset pitkillä ja järkevillä keskusteluillaan.
Herrat olivat siirtyneet pastorin huoneeseen, joka oli porstuakamari erityisine sisäänkäytävineen, saadakseen siellä rauhassa tupakoida sekä myös antaaksensa tytöille aikaa tutustua toisiinsa.
Pastori kertoi Haraldille, mitä äsken oli Stellan kanssa puhellut. Mutta kun hän myös tuli maininneeksi, että toinen pappi tulisi tätä ripittämään ja hänelle ehtoollista antamaan, niin Harald rupesi tiedustelemaan syytä siihen.
— Etkö sitä voi arvata? — kysyi pastori.
— Rakastatko häntä?
— Rakastan.
Harald myönsi hänen siinä tapauksessa menettelevän oikein. Olipa hän kerran kuullut nuoren papin jotensakin kevytmielisesti kertovan antaneensa Herran ehtoollista nuorelle tytölle, jota hän rakasti. Pappi oli myös siinä tilaisuudessa tehnyt selkoa tunteistaan, jotka olivat olleet hyvinkin maallista laatua.
Hiukan arveltuaan Harald yht'äkkiä sanoi:
— Mitäpä syytä minulla olisi pitää sinulta salassa sellaista, jonka ehkä itsestäsikin aavistat? Minäkin olen rakastunut…
— Keneen?
— Ireneen.
Tämä nimi nosti painon papin sydämeltä, jota hänen kuullessaan tuon ainoan sanan minäkin oli ruvennut kovasti ahdistamaan. Hän ei kuitenkaan rohjennut katsoa Haraldia silmiin, kun pelkäsi hänen huomaavan, kuinka kiitollinen hän oli.
— Ireneen, niinpä niin, puhui Harald ikäänkuin itsekseen — vaikka en vielä täydestä sydämestäni häntä rakasta, mutta…
— Mutta vaikka kuitenkin hänen äänensäkin saa sydämesi vavahtamaan, arveli pastori nauraen.
— Ja ehkäpä Stellan pelkät askeleetkin saavat sinun sydämesi kovemmin sykkimään, vastasi Harald puolestansa leikillisesti.
Yleensä Harald oli luonteeltaan iloisempi kuin pastori, mutta tämä oli sen sijaan syvempi ja haaveellisempi. Heidän välillänsä oli melkein samallainen erotus kuin Irenen ja Stellan välillä: Harald muistutti enemmän jälkimäistä ja pastori edellistä. Siksipä sopivatkin Harald ja Irene niinkuin myös Erkki ja Stella paremmin yhteen. Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa.
— Ymmärräthän sen itsestäsikin, kuinka minulle on mieleen, että asiat ovat kääntyneet näin päin, sanoi pastori. Mutta tunnustapa, veikkoseni, eikö sinusta aluksi tuntunut, ikäänkuin olisit ollut mieltymäisilläsi Stellaan?
— Sitä en usko. Ensi hetkestä pidin häntä ikäänkuin sisarenani ja semmoinen hän vastedeskin on minulle oleva. — Ja vaistomaisesti aavistaen, että toinen kuulisi sen mielihyvin, hän jatkoi:
— Niin, jos olisin ollut sinun sijassasi, niin kentiesi silloin olisin rakastunut Stellaan.
Pastori huomasi, mitä hän sillä tarkoitti ja vastasi:
— Mokomakin veitikka! Mutta tahdonpa suoraan tunnustaa sen sinulle. Tulin hyville mielin, kun sanoit rakastavasi Ireneä ja pitäväsi Stellasta kuten sisaresta, mutta salaa iloitsin myös siitä, että olisit voinut rakastuakin häneen… Enpä ole koskaan ennen rakastanut enkä sellaista ajatellutkaan. Mutta luuletko miehen voivan rakastua toiseenkin kuin siihen, joka näin äkisti on valloittanut hänen sydämensä?
— Luulen varmasti.
— Ettäkö voi rakastua vielä toisenkin kerran?
— Luulen. Olenpa minäkin tätä ennen kerran rakastanut erästä tyttöä, joka nyt… makaa mustassa mullassa.
— Ja oliko rakkautesi silloinkin yhtä puhdas kuin nyt?
— Puhdas oli, vastasi Harald vakavasti, milt'ei kiivaasti — niin puhdas kuin rakkauteni koskaan voi olla. Mutta täydellisesti puhdas… Oi, Erkki, veljeni ja ystäväni, onpa mielikuvitukseni toisinaan saanut minut kauhistumaan. Olen silloin epäillyt sydämeni puhtautta.
Pastori ei tuohon virkkanut mitään ja kumpikin pisti piippuunsa. Sitten hän vaihtoi puheenaihetta:
— Kuinka maailmassa kaikki on kummallista! Ei kumpasellakaan meistä enää ole isää eikä äitiä elossa. Tuskin on sukulaisiakaan, ei ainakaan sellaisia, jotka suuresti meistä välittäisivät. Ja ystävistä taitaa olla melkein yhtä suuri puute. Mutta täällä, tämän matalan katon alle suljettuna, on kaikki, mitä maailmassa eniten rakastamme, mikä, vaikka kaikesta muusta olisikin puute, vaikuttaa sen, että tunnemme olevamme rikkaita. Tuskin voin käsittää, että tällä kädelläni saatan ulottua tuohon seinään ja sanoa: ainoastaan sinä erotat minut Stellasta.
Puhuessansa pastori kiihtyi kiihtymistään, mutta tämä ei vaikuttanut
Haraldiin, koska hänkin tunsi ihan samoin.
— Ei tämä kelpaa, sanoi Harald näennäisesti tyynenä. Mennäänpä vähän jaloittelemaan. Tarvitsemme raitista ilmaa ja sopiihan samalla vilkaista kurjia peltojasi.
Ja he läksivät.
Palatkaamme Irenen ja Stellan luo, jotka sillä aikaa olivat ennättäneet sen verran tutustua, että jo sinuttelivatkin toisiansa. Stella sanoi:
— Tiedätkö mitä, Irene…
— Mitä?
— Että Irene on kaunis nimi, yhtä kaunis kuin sinä itsekin olet. Jo nimestäkin tietää, millainen sinä olet.
Stella rupesi taputtelemaan ja hyväilemään Ireneä ja sai palkkioksi suudelman. Nyt he olivat jo aivan kuin vanhat tuttavat.
Yht'äkkiä Stella kysyä tokaisi:
— Mitä pidät Haraldista?
Irene punastui ja kun hän tunsi sen, niin hän punastui vielä enemmän. Olipa onni, ettei kukaan muu sitä nähnyt kuin Stella, joka ei siitä tehnyt mitään johtopäätöksiä. Kun Irene ei vastannut, niin hän jatkoi:
— Mikset vastaa? — kysyin, mitä pidät Haraldista.
— Mitäkö hänestä pidän? No niin, hän on kylläkin mieleiseni, vastasi Irene. Hän oli joutunut pahaan pulaan, kun ei uskaltanut tunnustaa koko totuutta, vaikka kyllä mielellään olisi sen tehnyt.
— Olisiko sinusta mieluista, jos hän kiertäisi kätensä sinun kaulaasi, kuten minä nyt teen? kysyi Stella tuolla lapsellisella uteliaisuudella, joka ei häikäile tehdä välistä hiukan kiusaakin.
— Mutta sinähän likistät kaulaani liian kovasti, huomautti Irene, ajattelematta, että hänen sanansa sopi tulkita kahdella eri tavalla.
— Sinä siis tahtoisit, että se olisi ollut Harald, riemuitsi Stella pieniä käsiään taputtaen.
Irene oli pahoillaan, että Stella oli tullut tällaiseen johtopäätökseen, jonka syystä hän ei vielä itsekään ollut täysin selvillä. Ja hän alkoi itkeä.
Sen nähdessään rupesi Stella itkemään vielä enemmän kuin toinen.
— Suo anteeksi, pyysi hän, olen ollut paha. Hetken vain olemme olleet yhdessä ja kuitenkin olen ollut niin häijy, että olen saanut sinut itkemään.
— Et sinä ole ollut häijy. Itse minä olen paha ja ilkeä. Olisin niin mielelläni sinun sijassasi. Soisin olevani köyhä, turvaton tyttö, joka sinun tavallasi on löytänyt hyvän kodin, lämpöisen pesän, jossa lintu saa levätä.
Stella muisti värsyn, jonka hiljan oli taivaan linnuista lukenut.
Itkien hän sanoi:
— Olen onnellinen.
— Sinulla on kaksi ihmistä, jotka pitävät sinusta, mutta kukapa pitää minusta?
— Harald.
— Niinkö luulet?
— En luule, koska tiedän sen. Siitä minä sen tiedän, että hän ei voi olla sinua rakastamatta. Se on minusta aivan selvää.
— Tämä on varmaan sinun kaappisi, kysyi Irene, väkisinkin tahtoen katkaista keskustelun, joka kuitenkin oli hänelle niin mieluinen.
— Minun se on, vastasi Stella ja sen muistaessaan hän niin suuresti riemastui, ettei muistanut edes kiusoitella Ireneä siitä, että tämä oli kääntänyt puheen muihin asioihin. Hän meni kaapin luo, avasi erään laatikon ja veti sieltä muutamia hameita esille.
— Sanopa, Irene, mikä näistä on somin. Näetkö tämän sinisen, se on paras, koska se on eniten maksanut. Minulle olisi annettu silkkihamekin, mutta minäpä en enää välitä silkkipuvuista. Olen kyllästynyt silkkiin ja koristuksiin, ne kun muistuttavat entisiä aikoja. Sanohan nyt, Irene, mikä on somin, tämä sininen vaiko tuo harmaa tiibettinen, vaiko ehkä tuo villamusliininen? Minulla ei ole muuta kuin yksi karttuunihame, mutta sen sijaan viisi puuvillahametta. Lasken näet mukaan senkin, joka on ylläni.
— Se on kaikista somin, joka nyt on ylläsi, vastasi Irene hymyillen.
— Sinä olet samanlainen kuin Erkki, sillä niin hänkin sanoo. Ja jos puen ylleni toisen, niin hän sanoo samoin.
Hän ei tahdo selittää minulle asiaa, niin se on.
Irene ymmärsi asian paremmin, mutta ei puhunut mitään. Ei hänkään viitsinyt selittää sitä Stellalle.
Hänen kerran kiittäessään pastoria uusista vaatteistaan, tämä ei voinut olla myöntämättä, että hänen tulisikin kiittää Haraldia. Lukija muistanee, että pastori ja Harald, keskustellessaan Stellan puvuista, olivat puhuneet suomea, jotta Stella ei ymmärtäisi. Mutta nyt hän kuitenkin oli saanut tietää, kuka ne oli antanut.
Irene huomautti:
— Sanoit, että olisi annettu, siis ei pastori yksin ole näitä antanut, vaan myös…
— Harald. Häntä sinä kai tarkoitit, ja hänen antamiaan ne ovatkin.
— Mitkä ovat pastorin antamia ja mitkä Haraldin?
— Kas, kuinka olet utelias! Erkki kertoi, että Harald oli antanut jok'ainoan. Kai hän itsekin olisi ne antanut, mutta ehkä Haraldilla silloin sattui olemaan… enemmän rahoja. Ja Stellan täytyi nauraa, kun näin käytännöllinen ajatus oli juolahtanut hänen mieleensä.
— Taikka kenties pastori tahtoi suoda hänellekin antamisen ilon. Sillä mielellään hän kumminkin antoi.
Irenestä oli mieluista, että Harald oli kaikki antanut, ja tarkasti hän rupesi hameita tutkimaan, sanoen:
— Tuo harmaa varmaankin kaunistaa sinua eniten.
— Mutta näetkö tämän valkoisen, sanoi Stella äkisti. Se ei ole ollut vielä ylläni; säästän sen, kunnes menen ensi kerran ripille.
Ja nyt hänen veitikkamaisuutensa ja lapsellinen hilpeytensä väistyi vakavuuden ja ilon tieltä, joissa tosin lapsen mieli myös ilmeni, ehkäpä puhtaammassa ja hartaammassa muodossa. Hän kertoi pastorin arvelleen hänellä jo olevan tarpeelliset tiedot, voidakseen mahdollisesti nauttia Herran pyhää ehtoollista. Siitä hän ei mitään maininnut, ettei pastori itse tulisi häntä ripittämään, mutta tuohon pyhään toimitukseen verraten se olikin vain sivuasia. Stellan mieleen muistuivat pastorin sanat: Jumalan puhuessa kaikki muu raukeaa mitättömäksi.
— Oi, kuinka selvästi minä muistan sen päivän, sanoi Irene ja hänen tummansiniset silmänsä säteilivät ilosta, ikäänkuin se olisi ollut eilen tahi tänään. Se oli ihanin päivä elämässäni, sillä Vapahtaja asui silloin sydämessäni.
Innostuksella Stella häntä kuunteli. Sitä, minkä Irene kertoi kokeneena, ei hän vielä ollut kokenut, mutta hänkin toivoi saavansa pian maistaa samaa autuutta. Tämä toivo ilahutti hänen sydäntänsä, jota mikään maallinen rakkaus ei vielä ollut saastuttanut, hän kun oli rakastanut vain Jumalaa.
Kotvan he vielä keskustelivat hengellisistä asioista, kunnes sanat eivät enää riittäneet ilmaisemaan heidän tunteitansa ja heidän täytyi palata jokapäiväisiin oloihin.
Pastorin ja Haraldin astuessa sisään, he heti huomasivat, että tytöt jo olivat kuin vanhoja tuttuja, mikä tietysti miellytti heitä.
— Näetkö, etten enään ollenkaan pelkää Ireneä, sanoi Stella. Enkä enää sano häntä neidiksikään.
Näin sanoen hän pienillä, valkoisilla käsillään taputteli Irenen hienoja, punaisia poskia, tekipä sen melkein läimäyttämällä, mutta soma tuota oli katsella.
Jos Irene olisi ollut parikymmentä vuotta vanhempi, niin häntä olisi voinut luulla hyväksi äidiksi, jota hänen hemmoteltu tyttärensä nuhteita saatuaan koettaa lepyttää. Mutta nyt hän Haraldista näytti nuorelta naiselta, jota hänen viaton ja kokematon nuorempi sisarensa koettaa jonkun erehdyksen johdosta lohduttaa ja viihdyttää.
Sekä pastori että Harald olivat niin kiintyneet tuota katselemaan, ettei kumpikaan tullut puhuneeksi mitään. Stella itse, joka oli kuvaelman päähenkilö, katkaisi myös äänettömyyden. Istuen hiljaa ja levollisena Irenen vieressä, hän ikäänkuin itsekseen puhuen virkkoi:
— Ihmeellistä, että ensimäinen samanikäinen tyttö, jonka kanssa olen tullut tekemisiin, on sellainen, että kohta saatoin häneen tutustua ja pitää hänestä.
— On vieläkin merkillisempää, jos tämä ensimmäinen myös tulee olemaan ainoa, josta voit pitää, sanoi Harald.
— En ymmärrä, mitä tarkoitat, mutta ehkä Irene sen ymmärtää. Mutta,
Irene, miksi et puhu mitään?
— Olemme tässä herrojen poissa ollessa tarkastaneet Stellan hameita, sanoi Irene, joka ujoudessaan ei oikein tietänyt, mitä olisi sanonut.
Harald rupesi puhumaan ilmasta, mikä aihe ei tänään tuntunut niinkään joutavalta, koska helteinen kuumuus ja mustat pilvet eivät ennustaneet hyvää.
Stella pyysi Ireneä katsomaan hänen lemmikkejänsä. Ensiksi menivät he kanakoppiin, sillä sellainenkin oli kappalaistalossa. Siellä hän näytti, mistä kukosta ja mistä kanoista hän eniten piti, ja sitten siirryttiin navetan puolelle, jossa ihmeteltiin kaunista vasikkaa, jolla oli valkoinen tähti otsassa. Stella nosti sen etujaloista pystyyn ja pisti kätensä sen suuhun. Lapsista näet on aina hauskaa antaa vasikkain imeä kättänsä. Mutta Stella meni niinkin pitkälle, että suuteli vasikkaa, jolle tämä näytti olevan niin mieluista, että se alkoi juosta ja hypellä tuolla hauskalla tavalla, joka on vasikoille ominainen.
Surumielin Irene tuota katseli. Alituinen kaihomielisyys oli estänyt häntä ottamasta osaa lapsuusajan viattomiin iloihin.
— Kuinka oletkaan onnellinen! ajatteli hän Stellaa katsellessaan.
— Tänään olen Irene-neidin opas, sanoi Harald tyttöjen palattua, ja vaikka täällä olisi hauska viipyä vieläkin, niin meidän kuitenkin täytyy lähteä, koska rajuilma varmoista merkeistä päättäen pian on tulossa.
Irene ei vastannut, vaan otti kiltisti saalinsa ja alkoi hankkia lähtöä.
Pastori, joka myös ennusti myrskyn puhkeavan, oli käskenyt valjastaa hevosen viheriäisiksi maalattujen yhdenistuttavien kääsien eteen, koska ei katsonut sopivaksi vaatia vieraitaan jäämään yöksi.
Pian oli sanottu hyvästi ja kiesit läksivät liikkeelle. Poika, jonka piti tuoda hevonen takaisin, ei mahtunut kapealle taka-istuimelle, vaan kulki jalan, milloin juosten, milloin kävellen jälessä. Sillä vaikka pilvet nousivat yhä korkeammalle, ajoi Harald vain hiljaista hölkkää.
Nuoren, miellyttävän naisen kyytimiehenä olemisessa on aina jotakin viehättävää, vaikka ei olisikaan häneen rakastunut, saatikka sitten, jos jo tuntee itsessään selviä lemmenoireita.
Paljoa ei matkalla puhuttu, mutta Harald oli mielissään siitä, että Irene aina vastatessaan puoleksi käänsi kasvonsa häneen päin, heittäen harson syrjään, jotta hän hyvin voi katsoa häntä silmiin. Eikä hän siksi ollut niin iloinen, että Irene täten tahtoi osoittaa hänelle kohteliaisuutta, vaan siksi, että hän sai katsella hänen ihania kasvojaan.
Ukkonen jylisi jo jotensakin lähellä, mistä Harald sai syytä kysyä, peloittiko häntä.
— Muulloin olen kyllä pelännyt, mutta en nyt.
Tämä vastaus miellytti Haraldia kahdesta syystä.
Ensiksikään hän ei pitänyt naisista, jotka pelkäsivät ukkosta, ja toiseksi hänen itserakkautensa selitti tämän vastauksen hänen toiveilleen mitä suotuisimmalla tavalla.
Kiesien pysähtyessä portaitten eteen, alkoi sataa ryöpyttää ja puhkesi myrsky, joka yksinkertaisessa mahtavuudessaan yleensä vaikuttaa katsojaan valtavammin kuin monimutkaisimmatkin murhenäytelmät.
Kylmästi ja ylhäisesti vapaaherra otti heidät vastaan.
— No, mitenkä tuo mainio vierailunne päättyi?
— Hauskemmin kuin se, joka ei ole ollut sellaisissa mukana, osaa aavistaakaan. Toivonpa Irene neidin olleen siihen tyytyväisen.
— Tyytyväisenkö? Oi, se on liian vähän sanottu!
— Tuo löytölapsiko sinua niin huvitti.
— Hän juuri. Oikein rupesin hänestä pitämään.
— No, kuinka pitkälle tuttavuutenne kehittyi?
Isänsä kanssa kahden Irene tuskin olisi uskaltanut tunnustaa tällaista asiaa, mutta Haraldin läsnäolon rohkaisemana hän vastasi:
— Me jo sinuttelimmekin toisiamme.
Se ei johtunut harhaan suuntautuneesta isänrakkaudesta, ettei vapaaherra yleensä antanut tyttärensä seurustella kaikellaisten ihmisten kanssa, vaan pelkästä ylpeydestä, kun hän oli Irenen isä.
— Vai sinä, ärjäsi hän vihoissaan, mutta samassa salama leimahti ja kuului niin kauhea ukkosenjyrähdys, että vapaaherra sortui lattialle.
Kamarijunkkari v. Assar, joka myös oli saapuvilla, sanoi:
— Näin salaman iskevän vasempaan siipirakennukseen, mutta kuitenkin sitä sytyttämättä.
— Vai vasempaan? ihmetteli herra v. Nit.
— Entä sitten, vastasi vapaaherra vaivoin tointuen, mitä se meihin kuuluu? No niin, Irene. Minä en ole mikään sellainen pedantti, että tahtoisin säätää lakeja nuoren tytön välittömille ja arvaamattomille päähänpistoille. Saat siis mielesi mukaan häntä sinutella. Ymmärrän kyllä, että täällä maaseudulla ajankuluksi tarvitset samanikäistä leikkikumppania ja, niinkuin jo sanoin; en kiellä sinua häntä sinuttelemasta.
— Kiitoksia, isä, vastasi Irene, jota tällainen aulius hämmästytti, varsinkin kun hän äsken oli pelännyt kiivasta kohtausta.
Haraldiakin tällainen odottamaton muutos kummastutti. Hän luuli sen ukkosenjyrähdyksen vaikuttaman säikähdyksen vaikutukseksi, että vapaaherra näin oli muuttanut mieltänsä. Hän ei kuitenkaan pitänyt siitä, että tämä näin viekkaasti osasi puolustaa asiaa, josta äsken oli niin silmittömästi suuttunut. Mutta hän näkyi olevan sellaisia ihmisiä, jotka kameleontin tapaan muuttavat väriänsä ja osaavat viisasteluilla salata aikeitansa.
Illallinen syötiin erityisettä ruokahalutta ja perästäpäin vapaaherra ehdotti, että Harald vähän laulaisi, rauhoittaaksensa niitä, jotka pelkäsivät ukkosen voimaa.
— Ukkosen käydessä en tahdo laulaa, vastasi Harald.
— Vai niin. No, jokaisellahan on omat mielipiteensä. Entä sinä, Irene, tahdotko sinä laulaa?
— Ukkosenilmalla en voi laulaa.
— Hänelle joka ei voi annetaan kernaammin anteeksi kuin sille joka ei tahdo. Siis meidän on tyytyminen ukkosen tarjoamaan musiikkiin.
Jos joku toinen olisi tämän lausunut, olisi se ehkä Haraldia miellyttänyt, mutta vapaaherran suussa se kuulosti herjaukselta.
Irene istui vähän loitompana, pikku Ulla sylissään. Harald otti tilaisuudesta vaarin ja kuiskasi hänelle:
— Älkää pelätkö. Muistakaa… — mutta samassa hän vaikeni.
Sitten hän toivotti hyvää yötä ja alkoi vitkalleen nousta ylös portaita, mennäkseen ullakkokamariinsa. Viimeisellä askelmalla pysähytti hänet v. Nit.
— Olisiko maisteri hyvä ja tulisi minun huoneeseeni? Minun olisi silloin parempi olla, koska suoraan sanoen pelkään ukkosta. Salamat leimahtavat eteläpuolella, joten olisi sopivampi istua minun huoneessani.
Harald ei ollut ennen käynyt herra v. Nitin huoneessa, koska ei kutsumatta ollut tahtonut sinne mennä ja kernaasti hän nyt suostui häntä seuraamaan.
Vanhan juopon huone näytti hyvin siivottomalta, siellä kun ei ollut minkäänlaista järjestystä. Vaatekappaleita ajelehti hujanhajan, yksi siellä toinen täällä, vieläpä sängyn alla; peili oli tuolilla, eikä vuodetta ollut pitkään aikaan korjattu. Kirjakaapin ovien päällä riippui vanhoja, hiestä kellastuneita sukkia ja lattialla makasi vesipullon vieressä katkonaisia, Voltairen ja Lafontainen romaanien osia, mikä kaikki näytti hyvin vastenmieliseltä. Sen ohella tuntui huoneessa tympäisevä väkijuomien haju, jota ei edes tupakan savu ollut haihduttamassa, koska herra v. Nit käytti tupakkaa ainoastaan nuuskan muodossa, pitäen myös joskus pikanellia suussaan.
— Suokaa anteeksi tämä siivottomuus, herra maisteri, mutta minun ikäiseni vanhapoika ei kaipaa sen parempaa. Tämän madeirapullon ääressä voimme unohtaa, että huone ei ole kovinkaan hyvässä järjestyksessä.
Siitä huolimatta, taikka ehkä juuri siitä syystä, että oli tullut huomanneeksi hänen salaperäisen suhteensa vapaaherraan, Harald, tavattuaan von Nitin ullakolla kummittelemassa ja kuultuaan, mitä hän unissakäydessään puhui, oli ruvennut pikemmin häntä surkuttelemaan kuin pelkäämään ja inhoamaan. Ja näin ollen hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että ryhtyi pitämään hänelle seuraa.
Väkijuomien nauttimisesta on se hyvä tai paha seuraus, että yleisistä ja arvottomista asioista siirrytään keskustelemaan yksityisistä ja mieskohtaisemmista. Harald, joka ei ollut ehdottomasti raitis, vaikka ei mikään juopottelijakaan, kesti väkijuomia paremmin kuin v. Nit, osoittamatta kuitenkaan vähemmän avomielisyyttä kuin tämä.
Huomaamatta kääntyi puhe onneen ja onnettomuuteen, kuinka edellinen ilman ihmisen omaa ansiota hymyilee toisille, kun taas toiset jäävät siitä aivan osattomiksi, vieläpä joutuvat syyttömästi onnettomuuteenkin. Onnelliset ovat kadehdittavia, onnettomat surkuteltavia.
— Mutta jos ihminen itse on ollut syypää onnettomuuteensa, mitä hänestä on ajateltava ja kuinka hänen suhteensa on meneteltävä? kysyi v. Nit.
Harald ei ollut koskaan pitänyt n.s. opettavaisista kertomuksista lapsille, koska niissä siveysoppi yleensä on hyvin arveluttavaa laatua. Äskettäin oli hän kieltänyt nuorempaa oppilastansa, pikku Solmua, lukemasta erästä kirjaa, koska sitä silmäillessänsä jo alussa oli tavannut kertomuksen, jonka sisältö oli lyhyesti sanoen seuraava. Eräs isä oli kieltänyt lapsiaan menemästä pimeässä lyhdyttä ulos. Yksi pojista ei kuitenkaan totellut: hän lankesi ja vahingoitti toisen silmänsä, niin että tuli silmäpuoleksi. Mutta ei siinä kyllin. Sitäpaitsi hän "kilteiltä" sisaruksiltaan alinomaa sai nuhteita: „Jos olisit isää totellut, niin sinun ei olisi käynyt, niinkuin nyt kävi. Tottelemattomuus vanhempia kohtaan on tosin suuri vika, mutta yllämainitun kirjan tekijällä ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, että on paha suurentaa onnettoman kuormaa, moittimalla häntä siitä, jota hän ei enää voi auttaa, ja että nuo kiitit lapset siis olivat todellisia hylkiöitä.
Tämä kertomus johtui samassa Haraldin mieleen ja hän vastasi ystävällisesti:
— Jos ihminen itse on ollut syypää onnettomuuteensa, vaikka siihen olisikin ollut syynä jotakin vielä pahempaa kuin ajattelemattomuus ja äkkipikaisuus, niin meidän kuitenkin täytyy surkutella sellaista ihmistä… juuri hänen onnettomuutensa takia.
— Mutta entä jos tämä onnettomuus juuri onkin törkeitten rikoksien synnyttämä omantunnon tuska?
— Sitä onnettomampi on hän, jonka täytyy sitä kärsiä ja sitä suurempi oikeus hänellä on vaatia lähimmäiseltään sääliä ja myötätuntoisuutta. Hänen onnettomuutensa syy olkoon meille sivuasia ja itse onnettomuus pääasia. Eikö siinä kyllin, että hän on onneton, pitäisikö meidän vielä tutkia sen syytä?
Nämä suorat sanat, jotka lausuttiin jalon sielun hyvyydellä ja lempeydellä, tekivät herra v. Nitiin omituisen vaikutuksen. Hän nojasi päänsä käsiinsä ja vaipui äänettömyyteen, mikä tuntui sitä merkillisemmältä, kun hän jo oli juonut puolet madeirapullosta.
— Hyvää yötä, herra v. Nit, sanoi Harald.
— Kiitän nöyrimmästi tästä hauskasta hetkestä. Au revoir!