IX.
ERÄÄN KÄVELYRETKEN SEURAUKSET.
Pastori ja Stella istuivat eräänä iltapäivänä kappalaistalon yksinkertaisessa salissa. He olivat juuri lopettaneet maantieteen opetustunnin. Pastori ei tosin pitänyt maantiedettä oppilaallensa tärkeämpänä kuin muitakaan tieteitä, jos sitä tieteeksi edes voikaan nimittää. Mutta kun Stella kerran oli pyytänyt häntä selittämään, mitä seinällä riippuvalla kartalla tehdään, oli hän ruvennut hänelle opettamaan yleisiä maantieteellisiä asioita. Stellalla oli erinomaisen hyvä muisti ja muutamassa päivässä hän jo oli oppinut monen maan ja meren nimet. Pastorin huomattua, millä innolla hänen kasvattinsa seurasi näitä opetuksia, hän alkoi lukea hänen kanssansa maantiedettä oppikirjastakin. Alkeet hän kuitenkin nyt kuten aina tahtoi itse opettaa, koska se oli Stellasta mieluisampaa, hän kun kyllä ymmärsi suullisen sanan, varsinkin jos se lähti rakkaan opettajan suusta, vaikuttavan kaikkia kirjoja tehokkaammin.
— Sanonko, minkä vuoksi niin kernaasti tahtoisin oppia maantiedettä? Minun on tunnustettava, että olen ollut paha ja tottelematon ystävälleni.
— Kuinka niin, lapseni? Ehkä et olekaan ollut niin paha, koska näytät noin veitikkamaiselta.
— Olen tehnyt jotakin, johon minun enään olisi pitänyt pyytää teiltä lupa. Menen heti noutamaan kirjan, jonka olen varastanut huoneestanne ja jota siellä teidän poissa ollessanne olen vähän silmäillyt.
Hän palasi pian, tuoden muassaan muutaman osan Nösseltin historiaa naisia varten, ja vilkaisi kysyvästi pastoriin, ikäänkuin odottaen nuhteita. Mutta kun niitä ei tullutkaan, hän katsoi tarpeettomaksi pyytää anteeksi, sanoihan vain selitykseksi:
— Ymmärrättehän, että tässä puhutaan valtakunnista ja kaupungeista, joista en ollenkaan tietänyt, missä ne ovat. Nyt tiedän jo montakin.
Pastori oli kyllä huomannut, että jotkut niteet Nösseltin historiaa olivat poissa ja oli tietysti niiden katoamisesta epäillyt Stellaa. Mutta siitä oli hän vain mielissään, varsinkin kun nyt huomasi, etteivät nämä enään olleetkaan kaksi ensimäistä nidettä, vaan molemmat seuraavat, mikä osoitti tytön vakavasti ja järjestelmällisesti harjoittavan lukemistansa.
— Mutta kuinka olet saanut selvän vuosiluvuista?
— Tarkoitatte kai niitä, jotka kirjoitetaan numeroilla? Niin, pyysin vanhaa Reginaa avukseni. Hän opetti minulle numerot ja luvut tuhanteen asti, joka kirjoitetaan ykkösellä ja kolmella nollalla… näin… Hän arveli, ettei tarvitse osata sen enempää. Ensi nidettä lukiessani en ymmärtänyt numeroista mitään, mutta hauskaa se kumminkin oli.
Pastori nauroi ja lupasi pian ruveta kiusaamaan häntä laskennon opetuksella. Tähän asti se oli jäänyt tekemättä, mutta nyt hänen täytyi myöntää laskennon olevan tärkeimpiä oppi-aineita, jotta Stellasta ei tulisi aivan epäkäytännöllinen nainen. Hän ei ollut tullut kysyneeksi, osasiko kasvattinsa edes laskea rahoja, sillä tuskinpa nuorallatanssija-seurueessa oli hänelle annettu siihen tilaisuutta.
Milloin ilma oli kaunis, oli pastorilla aina hämärän aikana tapana käydä kävelemässä kirkolle päin. Oltiin lokakuun lopussa; lunta ei ollut vielä maassa, joka kuitenkin oli jäätynyt kovaksi, niin että oli hyvä kävellä. Stella aikoi vain kääriä ympärilleen saalin, mutta kun pastori huomautti, että ulkona puhalsi kylmä viima, heitti hän kaapun yllensä.
Olemme huomanneet, että pastori mielellään otti osaa pieneen pilaan ja sellaiseenkin keskusteluun, jossa ei kosketeltu uskonnollisia asioita. Mutta hänen tavanmukaisella kävelyllään kirkolle päin johtui puhelu molempain huomaamatta aina hengelliselle alalle.
— Niiden, jotka kaiken ikänsä ovat saaneet käydä kirkossa ja yhdessä seurakunnan kanssa ottaa osaa jumalanpalvelukseen, tulisi todellakin kiittää Jumalaa, sanoi Stella. — Minun suhteeni tähän asiaan on hyvin kummallinen, minulla kun vielä on kahdeksan kuukautta jälellä, ennenkuin olen saanut nauttia kaikista vuoden sunnuntai- ja juhlapäivistä. Niistä on jokainen oleva minulle ihan uusi. Nyt tulee pyhäinmiestenpäivä, jolloin saan kuulla teidän vielä laveammalti kuin eilen illalla selittävän kahdeksaa autuutta.
— Kuulin sinun kerran sanovan, että kernaammin kuulet minun saarnaani kuin kenenkään muun papin. Mistä se johtuu?
— Se ei riipu siitä, että pidän teistä enemmän, enkä saarnatessanne edes muistakaan, että juuri te seisotte saarnastuolissa. Mutta tuntuu ikäänkuin puhuisitte omasta kokemuksestanne. Kyllä toisetkin papit osaavat oikein selittää, mutta silti tuntuu ikäänkuin he eivät käsittäisi asiaa yhtä hyvin kuin te.
Jos itsekkäisyys oli antanut aihetta pastorin kysymykseen, niin se Stellan näin vastatessa hävisi kokonaan. Sillä suora ja vilpitön kiitos nöyryyttää ihmistä, niinkuin raamatussa puhutaan hengellisesti nöyristä.
Taivas oli jo tähtien peitossa ja sattuivatpa he näkemään tähdenlennonkin.
— Irene kertoi minulle, että jos tähden pudotessa muistaa toivottaa itselleen jotakin, niin se käy toteen, sanoi Stella. Onko paha uskoa sellaista? Onko siinä mielestänne jotakin taika-uskoa ja syntiä?
Tällaisia kysymyksiä kuullessaan pastori usein joutui ristiriitaan itsensä kanssa. Nytkin hänen toiselta puolen oli taisteltava lapsellisia taikaluuloja vastaan, joista nuori tyttö ei kernaasti olisi luopunut, ja toiselta itseänsä vastaan, hän kun ei kokonaan voinut olla luottamatta aavistuksiin ja muihin sellaisiin. Kuitenkin hän vastasi:
— Jos tosissaan sellaista uskoo, niin se on synti. Mutta jos vain on sitä uskovinaan, niin siinä ei ole mitään pahaa. Toivotitko nytkin itsellesi jotakin?
— Toivotin kyllä. Mutta… ei… sitä en sano teille. En, vaikka mikä olisi.
Ensi kerran Stella kieltäytyi ilmaisemasta hänelle ajatuksiansa ja tästä pastori niin ällistyi, ettei hänkään tullut mitään sanoneeksi. Ehkä Stellan vastaus johtui jonkinmoisesta epäselvästä ja kainosta aavistuksesta siitä, että hän ainakin yhdessä suhteessa oli pastorista riippumaton nainen, ja kentiesi tämä vastaus hänessäkin herätti samallaisen aavistuksen, ehkäpä vielä selvemmässä muodossa.
He näkivät jälleen tähdenlennon, jolloin Stella sanoi:
— Tiedättekö mitä nyt toivoin? Olisinpa suonut, etten viime kerralla olisi itselleni mitään toivonut koska sillä ehkä pahoitin teidän mielenne. Mutta nyt kuitenkin toivoin, etten koskaan maailmassa tuottaisi teille, hyväntekijälleni, minkäänlaista surua.
Ei pastori nytkään saanut vastatuksi, olisipa vain suonut, että tähdet olisivat ilmoittaneet Stellalle sen, mitä hän ei kyennyt ilmaisemaan.
He olivat seisoneet paikoillaan kauan aikaa, mutta nyt he verkalleen alkoivat astella kotiin päin. Stella puhkesi taas puhumaan:
— Eiköhän tähtitieteen, jota te nimitätte astronomiaksi, pitäisi olla lähimmässä yhteydessä jumaluusopin kanssa?
— Ymmärrän kyllä, mitä tuolla tarkoitat. Mutta Jumalahan on ihmeellinen kaikissa töissään ja kaikkivaltiaalla voimallaan hän on luonut puut ja kukat, ihmiset ja eläimet. Eikä taivas ja tähdet, paremmin kuin mikään muukaan paikka, ole hänen asuntonsa, sillä hän on joka paikassa läsnäoleva.
— Mutta eikö Jumala asu taivaassa? Niinhän vapahtajamme itse on meille opettanut.
— Vapahtajan vaeltaessa ihmisen muodossa täällä maanpäällä hänellä myös oli inhimilliset ajatukset ja tunteet, vaikka hän olikin ilman syntiä. Ja opettaessaan ihmisille autuuden tietä, hän käytti sellaisia vertauksia ja kuvauksia, joita nämä voivat käsittää. Kuitenkaan hän ei taivaalla, joka on Jumalan ja autuaitten asunto, tarkoittanut tätä näkyväistä taivasta, josta hän on sanonut, että sen pitää katoaman yhdessä maan kanssa, vaan näkymätöntä ja käsittämätöntä autuaitten yhteyttä, jota ei mikään silmä ole nähnyt, eikä mikään korva kuullut ja joka ei ole astunut yhdenkään ihmisen sydämeen.
— Mutta emmeköhän pidäkin taivasta Jumalan asuntona sen vuoksi, että se on ihanin paikka, minkä tiedämme?
— Luultavasti. Mutta tällaisiin kysymyksiin on vaikea vastata, koska vastaukset yksinomaan riippuvat jokaisen eri ihmisen omasta mielipiteestä. Koska Jumala ei ole katsonut hyväksi ilmoittaa sitä meille pyhässä sanassaan, vaan sen sijaan, jos uskomme hänen armolupauksiinsa, on luvannut, ettei hän hylkää meitä, vaan vastaanottaa meidät ikäänkuin hyvät lapset taivaaseensa, niin siinä on kylliksi, että toivomme uskossa.
Ja pastori puhui oikein. Tosin hän olisi voinut vastata Stellalle omakohtaisen käsityksensä mukaan, mutta koska hän ei itsekään ollut aivan selvillä asioista, jotka käyvät yli ihmisen ymmärryksen, niin miksikä hän rupeaisi sellaista Stellalle tyrkyttämään, se kun kentiesi olisi johtanut hänet uskosta mietiskelyihin, ehkäpä epäilyksiinkin. Parempi vain saada hänet hylkäämään tyhjän aprikoimisen, joka on epäilyksen alku ja juuri, sanalla sanoen, saada hänet yksinkertaisesti uskomaan. Ja tässä hän onnistuikin, sillä Stella oli heti valmis luopumaan päätä huimaavista tutkimuksistaan, joihin oli ollut syventymäisillään, luottaen täydellisesti hänen sanoihinsa. Onnellisena hän hymyili kasvattajalleen, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen, pitäen itseään kuitenkin aivan halpana ja mitättömänä. Tarttuipa hän vielä hänen käteensäkin, molemmin käsin sitä puristaaksensa, jota hänellä ei yleensä ollut tapana tehdä.
He olivat nyt tulleet tienristeykseen, josta tie haaraantui kolmelle eri taholle. Yksi näistä teistä oli kuitenkin vain polku, jota kuljettiin pappilaan. Stella jäi tähän seisomaan ja sanoi:
— Kentiesi te ette pidä ennustuksista ja aavistuksista, mutta tätä paikkaa minä kammoksun.
— Ehkäpä jonkun ennustuksen johdosta? Kerropa se minulle.
— Niin, ennenkuin tiesin, mitä astronomia on, olin jo saanut jotenkin selvän käsityksen astrologiasta. Ette tosin ole sitä minulle koskaan selittänyt, mutta tiedän kuitenkin, että se on tähdistä-ennustamistiede.
— Tuskinpa sitä voinee tieteeksi sanoa, korkeintaan taidoksi, oikaisi pastori.
— Sama se. Olkoon vain taito.
— Taikka luulottelutaito, lisäsi pastori.
— No, olkoon niinkin. Mutta nytpä ette enää saa minua oikaista, nyt tahdon kertoa… Ilveilijäjoukossa oleskeli yhteen aikaan hyvin kummallinen, Giuseppe Fiamma niminen mies. Muuten hän oli hyvin siivo ja surumielinen, ja kun hän osasi ennustaa tähdistä, pitivät toiset häntä suuressa arvossa.
— No, mitä hän siis ennusti sinulle?
— Otettuaan käsille kummallisen koneen, jossa piikit olivat olevinaan tähtiä, hän meidän ollessamme kahdenkesken ryhtyi minulle ennustamaan: "Stella, sinä tähtien tytär, hän puhui; täällä maan päällä kohtaavat sinua monet vaarat, joita tähdet sallivat sinun torjua. Niin, näenpä että olet pääsevä niistä kaikista. Myrskystä ja sekasorrosta olet pääsevä tyyneen satamaan. Elleivät tähdet sinua suojelisi, olisi sinulla syytä pelätä asumatonta seutua, harmaata linnaa ja kolmihaaraista haarukkaa". Näin hän puhui ja minä otin hänen ennustuksensa enemmän huomiooni kuin muiden, jotka myös tähdistä olivat minulle aivan toista ennustaneet. Sillä hän piti minusta ja oli niin vakava ja synkkä… Ja onpa hänen ennustuksensa tuosta asumattomasta seudusta jo käynyt toteen… se oli suo, johon vajosin. Ja muistellessani Giuseppen ennustusta, olen myös pelännyt Ristilää, jota nimitänkin harmaaksi linnaksi. Ja nähdessäni nyt tämän tienristeyksen, se muistuttaa minulle kolmihaarukkaa.
Kuten jo kerroimme, oli se yksi pastorin heikkoja puolia, ettei hänkään täydellisesti voinut olla luottamatta aavistuksiin ja muihin sellaisiin. Stellan kertomus ja vielä enemmän hänen johtopäätöksensä ja pelkonsa tekivät siis häneen kamalan vaikutuksen ja hellästi hän veti tytön puoleensa, ikäänkuin häntä suojellaksensa.
Samassa pamahti pyssynlaukaus ja Stellan hento vartalo nojautui raskaasti häntä vastaan.
— Tuohon sattui, kuiskasi tyttö heikosti — katsokaa, tuohon.
Kuului nopeasti poistuvia askeleita, mutta niistä pastori ei nyt joutanut huolimaan.
— Painakaa kätenne tähän, pyysi Stella.
Hän pisti kätensä hänen kappansa alle ja lämmin verivirta sai sen heti punaiseksi.
Verenvuotoa estääksensä hän painoi kätensä lujasti haavalle ja ilokseen huomasi, että se lakkasi vuotamasta. Sitten nosti hän tytön syliinsä ja alkoi varovasti kantaa kotiin päin. Kysymykseensä, tekikö tyttöön kovasti kipeätä, hän ei saanut vastausta ja rientäen hän pian oli saapunut kotiin, jossa laski rakkaan taakkansa tytön omaan vuoteeseen.
Sitten hän heti pani noutamaan lukkaria, joka oli seudun ainoa haavalääkäri, ja vaikka tämän taito olikin hyvin epätietoinen, hän kuitenkin päätti jättää sairaan toistaiseksi hänen hoidettavaksensa. Sillä välin hän vanhan Reginan avulla hyvin varovasti koetti riisua Stellan yltä vaatteet, kastaen vedellä hänen ohimoitaan ja käyttäen kaikellaisia pieniä kotilääkkeitä, joista ei ainakaan ollut vahinkoa, elleivät suuresti auttaneetkaan. Kaikki heidän puuhansa olivat kuitenkin pastorin mielestä aivan turhia nyt, kun jokainen silmänräpäys oli kallis.
Kaikeksi onneksi lukkari muutaman minuutin kuluttua saapui. Hän ryhtyi heti tutkimaan haavaa ja huolettomasti ja itsetietoisesti kuin mikäkin oppinut lääkäri hän ilmoitti, ettei haava ole niin vaarallisen laatuinen, että kuolema siitä seuraisi. Luoti oli vasemman lapaluun alitse tunkeutunut sydämen läheisyyteen. Jos se olisi kulkenut suoraan, niin se olisi lävistänyt sydämen ja tappanut heti paikalla, mutta nyt se ei ollut niin syvässä, että olisi ollut mitään erityistä pelon syytä. Verenvuodosta nuori neiti kuitenkin oli käynyt niin heikoksi, että hän pitkät ajat saisi potea vuoteessaan.
Pastori oli niin tyrmistynyt, ettei saanut sanoneeksi vastaan, vaikka lukkari käyttikin sellaisia parannuskeinoja, joita hän ei muuten olisi hyväksynyt. Lukkari nimittäin aukaisi Reginan panemat siteet, antaaksensa muka veren vapaasti vuotaa, kunnes mielestänsä kaikki ruma ja hyytynyt veri oli haavasta poistunut. Vasta sitten hän ryhtyi asettamaan omia siteitään, joihin oli sivellyt jotain salaperäistä rohtoa, ja vakuuttaen, että yöksi ei tarvitsisi tehdä muuta, hän välinpitämättömänä läksi tiehensä. Vaikka vanha Regina hiukan mutisikin, niin pastori ei kuitenkaan estänyt häntä menemästä.
Hän laskeutui polvilleen sängyn viereen ja kuunteli sairaan hengitystä. Vielä hän hengitti, joskin hiljaa ja heikosti. Mitä hän olisikaan antanut, jos Stella olisi herännyt horroksistaan, aukaissut silmänsä, sanonut jotakin.
Mutta vaikka hän niin sydämestään sitä toivoi, rukoillen hartaasti Jumalaa, niin kesti monta tuntia ennenkuin Stella vihdoin aukaisi silmänsä ja kysyi:
— Missä olen?
— Oma Stellani, puhutteli pastori häntä.
— Ystäväni luona olen. Täällä kernaimmin kuolenkin.
— Ei, Stella, sinun pitää elää.
Vaikka Erkki oli pappi, vieläpä parhaimpiakin, niin hän ei nyt olisi tahtonut kuulla puhuttavankaan kuolemasta. Ja jos hänen nyt olisi pitänyt valmistaa joku kuolemaan, niin hän ei olisi sitä voinut. Nyt hän ei ollutkaan pappi, vaan ihminen.
Ja mitäpä hänen valmistuksensa tällä hetkellä olisikaan hyödyttänyt? Ja olisiko Stella sellaista kaivannutkaan?
Vaikka hän niin mielellään olisi kuunnellut tytön heikkoa ääntä, niin hän kuitenkin rupesi häntä estelemään.
— Älähän, pikku Stellani, yritäkään sanoa mitään. Puhu niin vähän kuin mahdollista.
— Siirrä päänalus alemmaksi, pyysi Stella hymyillen.
Vähitellen hän vaipui uneen, joka ei pastorista enää näyttänyt niin kuolemantapaiselta. Hän pyysi Reginaa sammuttamaan kynttilän ja istuen matalalla tuolilla sängyn vieressä, hän nojasi päätään Stellan päänalukseen ja vaipui hänkin vihdoin unentapaiseen horrostilaan, kiitettyään ensin Jumalaa, jonka johdatuksesta hän oli kehoittanut Stellaa pukeutumaan talvikappaansa ja sittemmin vaaran hetkenä vetänyt hänet lähelleen. Jos Stella siis jäi henkiin, niin hänen pelastuksensa riippui yksinomaan näistä kahdesta seikasta, koska paksu päällysvaate oli ehkäissyt luotia tunkeutumasta täydellä voimallaan hänen ruumiiseensa ja sen suora kulku sitäpaitsi oli tullut sillä estetyksi, että pastori juuri silloin sattui sieppaamaan tytön syliinsä. Vielä pastorin nukkuessa oli tämä kaikki hänen mielessään.
Regina tosin koetti kauan pysyä hereillä, mutta kun hän ei huomannut sairaassa mitään erinomaisempaa, niin hän ei enää taistellut vastaan, vaan vaipui virkistävään uneen, mikä olikin hänen väsyneelle ruumiilleen hyvään tarpeeseen.
Näistä kolmesta kuitenkin Stella nukkui sikeintä ja levollisinta unta.