X.

ODOTTAMATTOMAN ONNEN VAIKUTUS.

Niin vähän lukenut ja oppinut kuin olikin, lienee lukkarilla kumminkin tässä suhteessa ollut jonkinmoista kokemusta, taikka sattuiko hän muuten oikein arvostelemaan sairaan tilan, mutta ainakin kävi niinkuin hän oli ennustanut. Stellan haava ei ollut kuolettavaa laatua, mutta verenvuodosta ja ehkä myös säikähdyksestä hän sairastui lavantautiin, joka oli hyvin pitkällinen ja hivuttava. Valtasuoni tykytti heikosti ja hengitys kävi hitaasti ja vaivalloisesti. Joskus houraillessaan hän ei milloinkaan käyttäytynyt rajusti ja väkivaltaisesti.

Pastori oli lähettänyt noutamaan lääkäriä, selittäen kirjeessään taudin laadun sekä syyn, jota lääkäriä maalle haettaessa ei kuitenkaan koskaan pitäisi tehdä. Tämäkin vain neuvoi joitakin vahvistavia rohtoja, kirjoittaen, ettei tauti ollutkaan vaarallinen.

Tämä rauhoitti pastoria ja hän katseli nyt vähemmän huolestuneena tytön kauniita kasvoja, jotka julma tauti oli muuttanut kalpeiksi ja kuihtuneiksi, ja kuunnellessaan tyynemmin hänen hengitystään, hän myös oli huomaavinaan, että valtasuoni tykytti vilkkaammin.

Astuessaan aamulla Stellan huoneeseen pastori ilokseen tapasi hänet istumassa päänalukseen nojautuneena. Tyttö oli pyytänyt Reginaa auttamaan yllensä tummanvärisen karttuunipuseron, josta pastori, kuitenkin mitään virkkaamatta, aina oli paljon pitänyt.

— Hyvää huomenta, Erkki, miltä mielestänne näytän uudessa puvussani?

— Mutta entä jos vaatteet jollakin tapaa ovat sinulle vaivaksi, Stella kulta! Ja eiköhän auringonpaistekin tee pahaa silmillesi?

Ja pastori aikoi peittää ikkunan isolla, tummalla saalilla.

— Ei, ei, antakaa olla! Herttainen päivänpaiste ei ollenkaan vaivaa silmiäni; se loistaa vain niin kauniisti viheriäisen ikkunaverhon läpi.

— Tuntuuko puhuminen sinusta hyvin vaikealta?

— Ei ollenkaan. Onko minun siis ennen ollut vaikea puhua? Enpä itse ole sitä tietänyt, mutta silmistänne näen, että niin kait se on ollut. Mutta nyt on jo aivan toisin. Oletteko siitä mielissänne?

— Olen, Stellani, kovasti mielissäni!

— Näin unta, että ystävämme olivat täällä. Miksi he eivät ole käyneet?
Tottahan he tietävät, että olen sairastunut. Kylläpä he ovat pahoja!

— Irene on käynyt täällä kahdesti ja Harald melkein joka päivä.

— Vai niin, vai ovat käyneet. Enkä minä ole siitä mitään tiennyt.
Luultavasti olen silloin nukkunut, ettekä te tahtoneet minua herättää.
Mikä viikon päivä nyt on?

— Lauantai.

— Huomenna siis saarnaatte kahdeksasta autuudesta. Huomennahan on pyhäinmiesten päivä, enkä minä kykene lähtemään kirkkoon. Teko siellä saarnaatte?

— Olet jo kaksi viikkoa sairastanut. Pyhäinmiesten päivä on ollut ja mennyt.

— Joko siitä on niin pitkä aika? Kuluuko aika sairastaessa niin nopeasti? Te kai silloin saarnasitte, enkä minä saanutkaan sitä kuulla.

— Toinen pappi silloin saarnasi ja toinen saarnaa huomennakin.

— Kuinka te olettekaan hyvä! Ette ole saarnannut, kun minä olen ollut sairaana. Mutta nyt teidän täytyy totella minua.

— No, koetanpa totella.

— Saarnatkaa huomenna. Minähän olen vain yksi, mutta kirkossa niin monet teitä kaipaavat.

— Kuinka nyt voin sinua totella? En voi.

— Luuletteko painun kuolevan?

— En nyt enää sitä luule. Olet jo terveempi. Tuskallisesti hän koetti torjua tätä luuloa, joka jo vaikutti, että hänen äänensä vapisi ja hänen silmissään ilmeni pelkoa.

— Mutta silmänne näyttävät niin surullisilta; ehkä kuitenkin pelkäätte, että se voi tapahtua. Ja nyt vielä itkettekin! Te iso, vankka mies ja viitsitte itkeä. Hyi, hävetkää!

Sairaan pilanteossa on yleensä jotakin sydäntäsärkevää, joka saattaa ihmiset itkemään, mutta nyt kävi aivan päinvastoin. Pastori pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja koetti väkisin hymyillä. Mutta katsahtaessaan Stellaan, hän näki tämän ikäänkuin tervein suin naurahtavan ja nyt hänkin pakotta saattoi yhtyä nauruun.

— Jumala, joka on elämän ja kuoleman herra, tehköön niinkuin hänestä parhaalta näyttää. Olen tyytyvä Hänen tahtoonsa, sanoi pastori ikäänkuin itsekseen.

— Mutta jos nyt kuolen, Erkki… emmehän sitä tiedä… niin enpä mielelläni kuolisi, ennenkuin olen kysynyt teiltä jotakin. Miksi ette koskaan ole pyytänyt suudella minua?

Tähän kysymykseen, joka saattoi hänet ensin punastumaan ja sitten kalpenemaan, pastori ei vastannut ja Stella jatkoi:

— Taikka oletteko luullut, että olisin ollut sitä vastaan?

Aivan kuin oppilas opettajansa edessä oli pastori nyt tutkittavana. Ja samaten kuin koulupoika kyllä mielellään vastaisi kysymykseen, jos vain osaisi, niin samasta syystä jätti pastorikin tähän kysymykseen vastaamatta. Mutta Stella ei antanut hänelle rauhaa, vaan lisäsi:

— Ette vastaa kysymykseeni, joka teidän mielestänne kentiesi ei kaipaakaan vastausta. Vai kuinka?

— Oi, Stellani! Kysymyksesi kaipaa kyllä vastausta, mutta entä jos vastauskin muuttuisi kysymykseksi, niin kuinka sitten kävisi?

— En oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte. Jopa unohdin mitä kysyinkin… muistoni ei enään ole yhtä hyvä kuin ennen… te kun aina sitä kehuitte… Mitä minä taas sanoinkaan? Mitä kysyin?

— Minäkin olen sen unohtanut, vastasi pastori.

Iloisesti hymyillen tyttö äkisti huudahti:

— Mutta nyt minä sen muistan jälleen!

Hän vaikeni hetkeksi ja hänen kalpeille poskilleen nousi vieno puna.
Sitten hän uudelleen jatkoi:

— Kysyin miksi ette koskaan ole pyytänyt minulta suudelmaa ja ettekö luullut minun siihen suostuvan. Mutta kuulkaa, mitä sanon… Silloin olisin mielelläni antanut teille suudelman, nyt pyydän sitä.

Ja hän kohotti päätään päänalukselta, mutta kun toinen ei lähestynytkään, hän antoi sen jälleen vaipua takaisin.

Pastoria säikähytti tällainen autuus, jota hän ei koskaan ollut rohjennut ajatellakaan, paitsi ehkä joskus unissaan. Hän jäi liikkumattomana istumaan tuolilleen ja… kalpeni.

Stella sanoi nuhdellen:

— Ette huolinut, vaikka kohotin päätänikin!

Erkki kumartui, mutta veti äkisti päänsä takaisin, ennenkuin hänen huulensa olivat koskettaneet Stellan huulia. Hänestä tuntui ikäänkuin tuo vaalea tyttö ei olisikaan ollut mikään ihminen, johon uskaltaisi kajota, siksi hän oli liian vieno ja hento. Kukapa tiesi, eikö hän silloin katoaisi hänen näkyvistään, jättäen hänet ihan yksinänsä maailmaan.

Kolmannen kerran Stella vielä sanoi:

— Miksi minua noin tirkistätte? Enkö ole teidän pikku Stellanne, joka kauniisti pyytää ystäväänsä antamaan hänelle pienen suukkosen. Vai olisiko se liikaa?

Silloin lumous katosi. Tyttö eli vielä, mutta oli ehkä pian muuttuva enkeliksi. Eikö hän, kurja, silloin katuisi, ettei ollut häntä suudellut…

Ja hän teki mitä Stella pyysi.

Tiesikö hän edes mitä teki? Mitä vielä! Taikka tunsiko? Tunsi kyllä. Näkikö ihanaa unta? Ei… sillä sehän oli täyttä totta, vaikka tuntuikin unelmalta!

Hänen näin kumartuessansa Stellaa syleilemään ja suutelemaan, tämä kuiskasi hänen korvaansa:

— Minä rakastan sinua.

Ja kun tuohon ei tullut mitään vastausta, niin hän kysyi:

— Entä sinä? Rakastatko sinäkin minua?

Erkki laski hänet sylistään ja virkkoi:

— Oi, taivaallinen Isä, anna minulle, palvelijallesi, anteeksi, että tämän tytön tähden, joka on vain ihminen, usein olen unohtanut sinut. Anna anteeksi, että rakkaus häneen sinua rukoillessanikin on hämmentänyt tunteitani.

Erkki ei ollut sitä mieltä, että maallinen rakkaus olisi kielletty papilta enemmän kuin maallikoltakaan, eikä hän sitäkään vaatinut, että rakkaudessa "järkevyys" ja maltillisuus olisi pääasiana. Sitä hän vain ei olisi saattanut uskoa, että se voi tuntua näin suloiselta ja… miltei taivaalliselta.

— Ehkä Jumala täten on tahtonut antaa meille hämärän aavistuksen omasta äärettömästä rakkaudestansa, lohdutteli Stella häntä lempeästi.

Ja ikäänkuin nämä sanat olisivat muuttaneet hänen mielensä, Erkki nyt vasta vastasi:

— Minäkin rakastan sinua.

Yksinkertaiset sanat, jotka eivät koskaan jää vanhanaikaisiksi; ikuisesti uudet sanat, jotka soivat suloisesti korvissamme. Oi, kuinka paljon ne sisältävätkään, yksinkertaisuudestaan huolimatta!

Pitkään aikaan he eivät puhuneet mitään, ainoastaan itkivät. Erkin kyyneleet tippuivat Stellan kaulalle ja Erkin poski oli kostea Stellan kyynelistä.

Hymyillen kesken kyyneleitään Stella vihdoin sanoi:

— Muistatko, ystäväni, mitä pyysin ennenkuin rupesin tätä kyselemään, ennenkuin…?

— Muistan, armaani. Pyysit minua huomenna saarnaamaan, vastasi Erkki, irroittautuen hiljaa hänestä — ja minä lupaan totella. Taikka sinua en tällä kertaa tottele… vaan… Mutta sama se, lupaan kuitenkin saarnata.

Pian hän istui omassa huoneessaan kirjoittamassa saarnaansa ja tehden sitä niin suurella uskalluksella ja niin tyynesti, että häntä itseäänkin ihmetytti. Muutama tunti takaperin hän oli epäillyt omaa voimaansa, kykyänsä, jopa tahtoansakin, mutta nyt kävi kaikki niin helposti, eikä maallinen rakkauskaan enää tuntunut vaimentavan Jumalan sanan voimaa.

XI.

ERÄÄN SAARNAN VAIKUTUS.

Olemme jo ennenkin viitanneet sinnepäin, että pastori Ortman oli niitä saarnamiehiä, jotka voimakkaasti vaikuttavat kuulijoihinsa. Eikä hänen saarnansa ollut ohimenevää tunteitten kiihottamista taikka ijäisen kadotuksen kauhuilla pelottelemista, jolla muutamat ankarat lainsaarnaajat pelottelevat arkaluontoisia ihmisiä, vaan hän opetti, että meidän rakkaudesta, eikä vain rangaistuksen pelosta, tulee kääntyä Jumalan puoleen, Eikä hän saarnatessaan huutanut ja morkannut, ei lyönyt nyrkkiään saarnastuoliin eikä muuten käyttäytynyt sopimattomasti, vaan tyynesti ja selkeästi hän, osoittamatta erityistä kiihkoa, voimallisesti selitti kuulijoilleen evankeliumia.

Tekstinä hänellä oli kuninkaan miehen tilinteko, ja vaikka se ei sisältönsä puolesta ollutkaan muita saarnatekstejä parempi, ne kun kaikki ovat yhtä hyviä, niin hän kirkkomiesten arvostelusta päättäen tällä kertaa kuitenkin saarnasi tavallistakin voimakkaammin.

Suntio läksi kirkosta yhdessä eukkonsa ja nuoren, Anni nimisen tyttärensä kanssa. Samaa tietä asteli eräs toinenkin perhe, nimittäin lautamies emäntineen ja tyttärineen. Tuleva vävy, joka oli erään rikkaan rustitilallisen vanhin poika, kuului myös seuraan.

Lukija huomaa siis joutuneensa talonpoikaissäädyn ylimyksien pariin, sillä näiden välillä on yhtä suun arvoerotus kuin konsanaan korkeampaan säätyluokkaan kuuluvien keskuudessa.

Kirkon tienoilla ei kumpikaan perhe luultavasti katsonut sopivaksi kulkea yhdessä joukossa, mutta kirkkoväen hajaannuttua eri taholle, suntion perhe lähempänä kotia saavuttikin lautamiehen väen.

— No, mitä piditte, lautamies, saarnasta?

— Oma pappimme saarnaa aina hyvästi. Mutta mitä itse siitä piditte, koska kysytte?

— Minun mielestäni hän tänään saarnasi, niin että se olisi voinut liikuttaa kiviäkin.

— Tavallista ankarammin hän ainakin puhui, huomautti suntion emäntä.

— Saarnan alussa vain, oikaisi häntä hänen miehensä, mutta niinhän sen pitikin olla tekstin mukaan. Meidän tulee muistaa, että Jumala vaatii meidät tilille samoin kuin kuninkaan mies palvelijansa.

— Ymmärrän kyllä, että se on vertaus, vastasi vaimo.

— Mutta sitten puhui hän sekä lempeästi että vakavasti, puuttui puheeseen lautamiehen emäntä, kehoittaen meitä antamaan anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet, aivan kuten Jumalakin antaa meille anteeksi.

— Ei se aivan niin ollut, oikaisi lautamies taas vuorostaan vaimoansa, hän sanoi, että jos me annamme lähimäisellemme anteeksi hänen rikoksensa, niin saattaa myös tapahtua, että Jumala antaa meille syntimme anteeksi. Meiltä siis vaaditaan, että ensin annamme lähimäisellemme anteeksi.

Ääneti kuunteli vaimo miehensä selitystä, mutta käänsi sitten puheen toisaalle:

— Muistatteko, kuinka pastorin tänne muutettua alussa olimme yksinkertaisia, kun hän ei mielestämme saarnannut tarpeeksi oppineesti?

— Eikä huutanut yhtä kovasti kuin edellinen pappimme, lisäsi lautamies.

— Eikä myös osannut saarnaansa ulkoa niinkuin sen edellinen pappi, jonka ei koskaan tarvinnut "kartasta" lukea, muistutteli suntion emäntä.

Tämä oli lautamiehen arkoja puolia ja siinä suhteessa hän ei oikein hyväksynyt pastori Ortmania. Olipa tuonnoin vähän kiistellytkin vaimonsa kanssa, joka tässä asiassa oli pitänyt pastorin puolta. Nyt hän siis virkkoi:

— No, mitä siihen tulee, niin totta kai vapaasti saarnaaminen olisi parempaa, mutta eihän kukaan ihminen ole joka kohdassa täydellinen. Sitäpaitsi on myönnettävä, että pastori osaa laskettaa pitkälti ulkoakin, tarvitsematta alinomaa tirkistää "karttaan", niinkuin tuo lasisilmäinen pappi, joka pyhäinmiesten päivänä saarnasi kirkossamme.

— Ette kuitenkaan voi kieltää, että pastorimme on aika saarnamies, intti suntio, joka ei mielellään olisi suonut, että rahtuakaan pastorin ansiosta olisi supistettu.

— En puhuisi totta, ellen myöntäisi pappimme olevan parhaimpia, mitä eläessäni olen kuullut.

— Ja saarnansa hän kirjoittaa itse, kertoi suntio, ja silloin on yhdentekevää, vaikkapa ei muistakaan joka sanaa ulkoa, koska ne kumminkin ovat hänen omasta päästänsä lähteneet. Voi sitä ulkoa opetella toisenkin kirjoittaman saarnan, mikä ei suinkaan ole yhtä hyvä, kuin jos itse olisi sen sommitellut.

— On sekin tosi, vastasi lautamies myöntäen. Kentiesi hän ei näin pyhäpäivänä tahtonut ryhtyä sanakiistaan.

Tähän tapaan vanhukset keskustelivat. Molemmat tytöt astuivat yhdessä, kun sitä vastoin sulhasmies, näyttääksensä vakavalta, oli siirtynyt vanhain joukkoon.

Kuullessaan lasisilmäistä pappia mainittavan, lautamiehen Maiju kysyi
Annilta:

— Miksei pastori itse saarnannut pyhäinmiesten päivänä, vaan pani puolestaan sijaisen?

— Luullakseni hän ei kyennyt saarnaamaan, kun tuota nuorta tyttöä, jonka hän oli ottanut omaksi lapsekseen, oli niin pahoin ammuttu. Varmaan en sitä kuitenkaan tiedä.

— Kai hän sitten…

— Pitääkö hänestä? Tietysti, mutta tyttö onkin niin ihmeen ihana.
Oletko häntä nähnyt?

— En. Mutta kukahan tahtoi tehdä hänelle niin pahaa?

— Ei sitä varmaan tiedetä, epäillään vain.

— Ketä?

— Ei ole oikein levittää pelkkiä epäluuloja. Kyllä sitä on minulle kerrottu, mutta silti en tahdo ilmoittaa sitä muille.

Maiju loi Anniin katseen, jossa kummastus taisteli uteliaisuuden kanssa. Ja ihmeelliseltä tuntuukin, että nainen voi pitää suunsa kiinni, kun kysymyksessä ovat huhut ja uutiset. Hänen vanhaksi tultuaan se ainakin on hänelle mahdotonta.

— Kai se on ollut Inttilän Jussi, sillä ei hän ainakaan liene omia seurakuntalaisia, arveli Maiju.

— Enpä oikein tiedä, puhunko vai olenko vaiti. Mutta koska epäilet aivan syytöntä miestä, niin en voi olla ilmoittamatta, että hän samana iltana oli meillä auttamassa isää uuden rysän kudonnassa… ja lujia rysiä hän tekeekin… menipä vaikka kuinka iso kala tahansa satimeen, niin hänen rysänsä ja verkkonsa eivät koskaan repeä… Niin, näin paljon tulin nyt sinulle sanoneeksi, mutta älä yritäkään houkutella minulta enempää.

— Oletpa kaikin puolin hyvä ja kelpo tyttö, Anni kulta. Kas, kun ei
Samuli sinua kosinut, sinä kun joka tavalla olet minua parempi.

Kentiesi Maiju tahallaan lausui nämä sanat niin kovaa, jotta Samuli ne kuuli. Hän lähestyi heti tyttöjä, väittäen Maijun olevan hänelle parhaimman, niinkuin ehkä Anni jollekin toiselle. Kietoipa kätensä morsiamensa vyötäisille ja olisi suudellutkin, elleivät vanhemmat olisi olleet saapuvilla.

Ja nyt jätämme nämä arvoisat perheet siksensä, koska he eivät oikeastansa kuulu kertomukseemme.

Kirkosta tuli myös kaksi henkilöä, jotka näkyivät karttavan kaikkea seuraa ja pelokkaan näköisinä astelivat kumpikin erikseen. Taikka oikeastaan se olikin niin, etteivät muut ihmiset piitanneet heidän seurastaan.

Toinen näistä oli Inttilän torpparin vaimo. Tämän torpan väki ei ollut hyvässä maineessa ja siksipä pitäjäläiset nyt kuten aina karttelivat häntä.

Toinen oli renki, joka hiljan oli tullut pastori Ortmanin palvelukseen.
Sitä ennen hän oli palvellut Ristilässä.

Ristilästä huhuttiin niin paljon pahaa, ettei sieltä otettu palkollisiakaan muihin taloihin pitäjässä. Pastori piti tuollaista ennakkoluuloa vääränä, ja koska eräs Ristilän rengeistä hiljan oli tarjoutunut hänen palvelukseensa, niin hän mielestänsä voi ottaa tämän yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin. Mies oli luultavasti riitaantunut entisen isäntänsä kanssa ja juuri muuttoaikana eroitettu palveluksestaan. Päältä katsoen hän kyllä oli jotensakin vallattoman näköinen, mutta kun pappilasta hiljattain oli kuollut renki, eikä toista ollut tiedossa, täytyi pastorin pakostakin hänen sijaansa ottaa Ristilän Heikki.

Niinkuin jo mainitsimme, pysyi muu kirkkoväki hänestä erillään sen takia, että hän oli Ristilässä palvellut, mikä, niin väärin kuin se olikin, oli heistä kyllin pätevä syy. Toiset huhusivat keskenään jostain muustakin syystä, joka, jos siinä edes oli perää, olisi ollut edellistä pätevämpi.

Hän astuskeli siis aivan yksinään, eikä mielestänsä koskaan ennen ollut tuntenut itseään niin hyljätyksi kuin nyt. Ennen se ei ollut häneen paljon koskenut, mutta nyt se kovasti kalvoi hänen mieltänsä, vaikka hän tiesi tähän ylenkatseeseen tällä kertaa olevan täyden syyn.

Hän poikkesi maantieltä pieneen metsikköön. Siellä hän istahti jäätyneelle mättäälle, johon jäi kauaksi aikaa istumaan. Muutamat paikat papin saarnasta muistuivat elävinä hänen mieleensä ja hän alkoi mietiskellä sielunsa tilaa.

* * * * *

Saman sunnuntain iltapäivällä istui vanha Regina lueskellen jotakin hengellistä kirjaa. Tässä rakkaassa toimessa häiritsi häntä eräs tuntematon vaimo.

— Tunnetteko minua? kysyi vieras. Mutta kun hän ei heti saanut vastausta, hän kohteliaammin jatkoi:

— Taikka kuinka pastorin emännöitsijä voisikaan tuntea kaiken maailman ihmisiä!

Hiukan alentuvaisesti Regina vastasi:

— Muistan nähneeni teidät joskus kirkossa, mutta usein teitä ei ole siellä näkynyt, koska en tiedä edes nimeänne, enkä tunne juuri ulkonäöltäkään. Ahkerat kirkossakävijät tunnen kyllä sekä nimeltä että ulkonäöltä.

Regina oli tuntevinaan kaikki seurakuntalaiset, joiden luku nousi tuhansiin. Tämä mahtoi siis olla hyvin laiska kirkossakävijä, koska hän ei häntä tuntenut.

— Meidän torppamme kuuluu emäseurakuntaan, vastasi vaimo, ja me käymme siellä kirkossa; vain joskus tulemme tänne kuuntelemaan hyvää pappianne.

— Entä mitä pidätte hänestä?

— Pidän niin, että olen tullut hänen puheillensa.

— Mistä olette kotoisin?

— Inttilän torpasta.

— Olen kuullut tuota paikkaa ennenkin mainittavan, vastasi Regina jotensakin nyrpeästi. — Mitä teillä on asiaa?

— Pastorilla kuuluu olevan nuori kasvattitytär, joka hiljattain on yritetty tappaa. Saisinko nähdä hänet?

— En ymmärrä, mitä se hyödyttäisi. Sitäpaitsi hän nukkuu.

— Jos tietäisitte, että hän makasi kattomme alla sen yön, jolloin Ristilän maisteri pelasti hänet suosta, niin ette suinkaan hylkäisi pyyntöäni.

Reginan mieleen muistui nyt, että Stella oli kertonut hänelle eräästä torpanvaimosta, jonka nimeä hän ei ollut kuullut, kehuen häntä hyvin hyväksi ihmiseksi. Näistä hänen lemmikkinsä sanoista oli nyt seurauksena, että torpanvaimo yht'äkkiä kohosi hänen silmissään, niin ettei hän enää muistanutkaan, kuinka vastenmielisesti hänen nimensä oli häneen vaikuttanut.

— Jos lupaatte kävellä hyvin hiljaa, niin ettei lapsiraukka herää, hän kun niin kovin on unen tarpeessa, niin saatte pistäytyä hänen huoneessansa. Kuitenkin täytyy teidän riisua kovat kenkänne.

He astuivat sisään ja katselivat nukkuvaa. Torpanvaimo purskahti itkuun nähdessään, kuinka Stella oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, hän, joka kauhean yön tapauksista huolimatta kuitenkin aamulla herätessään oli ollut niin punaposkinen.

— Minkälainen lieneekään se, jolla on ollut sydäntä ampua tällaista, ajatteli torpanvaimo, katsellen sairasta hellästi.

— Antaisitteko minun hiljaa siirtää hänen paitaansa syrjään, jotta näkisin olkapään? kuiskasi vaimo hiljaa Reginan korvaan. — Vai tekisittekö sen mieluummin itse?

Torpanvaimon kummallinen pyyntö teki Reginaan syvän vaikutuksen, niin ettei hän voinut kieltää. Hän siirsi paitaa syrjään ja molemmat he katselivat tytön paljasta olkapäätä.

Lapaluussa näkyi lähellä käsivarren juurta jotensakin selvästi kirjaimet H.H., jotka olivat liian säännölliset, ollakseen synnynnäisiä. Pikemmin olivat ne jollakin tavalla, ehkä polttamalla, ihoon piirretyt.

Nähdessään tämän, torpanvaimo kiireesti veti Reginan muassaan tämän kamariin ja sinne tultuaan hän pyörtyi.

— Voi taivaan taatto, mitä se tämä merkitsee? päivitteli Regina etikkapulloa haparoiden. Toinnuttuaan torpanvaimo heikosti kuiskasi:

— Mikä onni se olikaan… ei, Jumala antoi minulle voimia, etten hänen huoneessaan kaatua romahtanut lattialle. Hän olisi siitä herännyt ja voinut säikähdyksestä kuolla. Voi, oma Hannani!

— Stellaksi me häntä nimitämme, oikaisi Regina.

— Mutta jos hän nyt on… ja varmaan hän onkin se pikku Hanna, jota pienenä kannoin sylissäni… niin miksi en saisi mainita häntä samalla nimellä kuin silloin?

Ihmetellen Regina katsoa tuijotti vierasta. Olikohan tuolla edes ollut Hanna-nimistä tyttöä? Ja uskoiko hän itsekään mitä puhui, Regina mielessään epäili. Sitten hän kysäsi:

— Miksi ette ennen ole täällä käynyt? Miksi juuri tänään?

— En voi sitä teille selittää, vaan tahdon päästä pastorin puheille.
Missä hän on? Onko hän kamarissansa ja missä se on? Viekää minut sinne.

Se oli pian tehty, ja nyt hän seisoi papin edessä.

Tapahtuu joskus, että korkeampaa tai alhaisempaa säätyä oleva ihminen kunnollisen papin edessä vapisee enemmän kuin jos tämä olisi maailman mahtavia, joku kuningas tai ruhtinas. Kesti kauan, ennenkuin torpanvaimo sai sanaakaan lausutuksi.

Pastori arvasi hänellä olevan jotakin erinomaisen tärkeää mielessään. Luterilaisena pappina hän tosin hylkäsi katoolisen salaripin, mutta jos ihminen sielunsa ahdistuksessa hätääntyneenä kääntyi Herran palvelijan puoleen pyytämään häneltä valaistusta, neuvoa ja lohdutusta, niin hänestä se oli ihan paikallaan, se kun silloin tapahtui ihmisen vapaasta tahdosta, eikä pakosta, kuten katoolisessa kirkossa.

Vaimon ilmoittaessa mistä hän on, pastoria vuoroonsa alkoi hiukan peloittaa, koska hän melkein arvasi sen samaksi torpaksi, johon Harald oli vienyt tiedottoman Stellan, ja hänessä syntyi aavistus, että syy, minkä takia tämä vieras nainen oli pyrkinyt hänen puheillensa, koski hänen holhokkiansa. Hän pyysi vaimoa istuutumaan ja kertomaan pelkäämättä mitä hänellä oli asiana.

Vaimo veti syvään henkeänsä ja alkoi puhua. Hänen sanansa kuuluivat näin:

— Seisoessani hurskaan Jumalan palvelijan edessä, en oikein tiedä, miten alottaisin. Hiukan epäröityään hän jatkoi:

— Olin tänään tämän seurakunnan kirkossa, johon en tosin kuulu, mutta koska tänne on lyhyempi matka ja pastorin saarnat sitäpaitsi enemmän kuin emäkirkon pappien selitykset ovat liikuttaneet sydäntäni, niin olen joskus käynyt täälläkin. Ja pastorin puhuessa tänään tilistä, minkä taivaan ja maan Herra on vaativa meiltä, tunsin olevani kadotettu syntinen. Saarnan lopusta sain kuitenkin vähän lohdutusta ja päätin ilmoittaa teille, joka niin syvästi olette voinut liikuttaa mieltäni, asian, joka vuosikausia on painanut sydäntäni. Tähän asti olen epäillyt, oliko se syntiä, johon annoimme itsemme houkutella… mutta vasta tänään varmasti olen huomannut sen synniksi… sillä omatuntoni nyt sanoo sen selvästi.

Vaimo pyyhkäisi vedet silmistään ja jatkoi jälleen rohkeammin:

— Ensi Tuomaanpäivänä tulee kuluneeksi viisitoista vuotta siitä, kun ukkoni ja minä itkien ja murehtien istuimme töllissämme. Pieni Hanna-niminen tyttäremme, joka jo kävi toista vuotta, oli muutama päivä takaperin kuollut. Kaipauksemme oli sitä katkerampi, kun olimme olleet jo viisi vuotta naimisissa saamatta muuta kuin yhden lapsen, joka kentiesi tulisi olemaan ainoamme. Lapset ovat köyhälle siunaukseksi, ja vaikka niistä köyhdytäänkin, ne kuitenkin tuntuvat rikkaudelta. Kun siis Jumala korjasi lapsemme, niin olimme mielestämme kadottaneet kalliin aarteen ja istuimme itkien takkakivellä. Tuon tuostakin nousimme vilkaisemaan lasta, joka vielä makasi kehdossaan, koska emme vielä olleet malttaneet siirtää sitä arkkuun. Ei tahdottaisi niin pian viedä rakkaitansa hautaan ja melkeinpä toivotaan niiden vielä virkoavan henkiin. Ukkonikin suri niin paljon kuin isä suinkin voi surra, mutta äiti on kuitenkin aina äiti ja tietysti hän, joka on lapsen synnyttänyt, katkerammin sitä kaipaa. Aina välistä kävimme koettamassa, eikö se jo rupea lämpiämään ja eikö sen kangistunut ruumis ala jo taipua. Vaan se oli turhaa. Pidimme peiliä sen suun edessä, nähdäksemme kävisikö sen kalvo himmeäksi, mutta se pysyi vain yhtä kirkkaana. Kutitimme lapsen jalkapohjiakin ja pistimme silmäneulalla sormenpäihin, saadaksemme sen virkoamaan. Ukko, nähkääs, oli hiljan eräästä kirjasta lukenut miten valekuolleita saadaan henkiin ja sen mukaan nyt. yritimme. Ampuipa tuvassa vielä laukauksenkin, nähdäkseen eikö säikähdys mitään vaikuttaisi. Mutta tässä ei mikään auttanut ja meidän oli uskominen, ettei lapsessa enään ollut henkeä. Nyt päätimme vihdoin jättää kaikki tyhjät yritykset siksensä ja melkeinpä kaduimme, ettemme olleet antaneet kuolleen lapsemme rauhassa levätä. Tuntuipa ikäänkuin se olisi uhannut kannella meistä Jumalalle, ellemme jo lakkaisi sitä kiusaamasta…

— Hetkeksi vielä jäimme takan ääreen istumaan, mutta kun valkea jo oli palanut hiilille, niin vihdoin pyyhkäisimme kyyneleemme pois ja rupesimme asettumaan levolle, saadaksemme edes vähänkään nukkua… Tuuli vinkui nurkissa ja lumiräntä pieksi mökin seiniä, mutta siitä huolimatta kuulimme äkisti maantieltä kavionkopsetta ja täyttä laukkaa kuului ratsumies lähestyvän. Tämä ei tosin ollut mitään harvinaista, koska valtamaantie kulki siitä ohitse, mutta kummallisempaa oli, että mieheni ikkunaluukun reijästä näki ratsastajan poikkeavan pyssynkantaman pituiselle kapealle tielle, joka johti meidän mökillemme. Hän pysähtyi portaitten eteen ja koputti ovelle. Mieheni, joka varsinkin nuorempana oli hyvin rohkea ja väkevä, meni hänelle avaamaan. Köyhä kun oli, hänellä ei ollut syytä rosvojakaan pelätä… hän luuli vain jonkun tarvitsevan apua ja arveli, että vieraan tulo ehkä vähän haihduttaisi suruamme. Hän siis aukaisi oven ja palasi vieraan seuraamana tupaan. Takkavalkean himmeässä valossa tämä näytti hyvin kammottavalta ja hänen pukunsa oli niin outo, ettei sitä osaa kuvaillakaan. Hän näytti puoleksi mieheltä, puoleksi naiselta, ollen kuitenkin naiseksi liian pitkä ja mieheksi liian lyhyt. Äänestä kumminkin tunsi hänet mieheksi… Kasvoja ei ollenkaan näkynyt, koska niitä peitti naamio, sellainen, jota ilveilijät käyttävät. Ellen olisi ollut niin murheellinen, niin varmaankin olisin kovasti pelännyt, sillä vasta kun olento alkoi puhua, huomasin, että hän oli ihminen. "Tiedän lapsenne kuolleen", hän virkkoi kummastukseksemme, meillä kun ei moneen päivään ollut käynyt ketään, ei ainakaan muita kuin läheisimpiä tuttaviamme. Sitten hän jatkoi: "Mitäpä te teette kuolleella lapsella, antakaa se minulle, niin toimitan sen hautaan ja tästä saatte elävän sijaan." Näin sanoen hän kummallisen viittansa alta veti esiin pienen käärön, jossa oli kaunis, nukkuva lapsi. "Tahdomme itse haudata lapsemme", ukkoni vastasi. "Jos annatte lapsen minulle, niin saatte olla varmat, että se saatetaan kunniallisemmin hautaan kuin jos itse sen hautaisitte. Voisinpa pakottaakin teitä suostumaan tarjoukseeni" — näin sanoen hän veti esiin kaksipiippuisen pistoolin, jonka nähdessään ukkoni kalpeni, koska muisti suotta laukaisseensa pyssynsä — "mutta koetan asian selittämällä saada teidät järkiinne. Jos ette ota tätä lasta, niin sen täytyy kuolla ja, paitsi että surette omaa lastanne, saatte tämän lapsen kuoleman omalletunnollenne. Jos nyt suostutte ottamaan vastaan tämän lapsen, niin saatte siitä yhtä hyvän vanhuuden turvan kuin omastakin lapsestanne, jos se olisi jäänyt elämään. Aluksi sitäpaitsi saatte kaikki nämä hopeakolikot ja lisää niitä heruu, jos lapsi jää elämään. Jos se kuolee, niin sillä pääsette siitä ja niin tämä juttu loppuu. Neuvotelkaa nyt keskenänne; menen tähän kauas loukkoon istumaan, jotta rauhassa saatte kuiskata, mitä teillä on sanottavaa"…

— Nähtyäni pistoolin, olin niin säikähtynyt, että koko ruumiini vapisi. Ukkoni, jonka laita taisi olla samoin, kuiskasi nyt minulle, että tekisimme hyväntyön, jos ottaisimme tuon lapsen vastaan. Tosin kadottaisimme omamme, mutta sehän oli kuollut, niin ettei meillä enään ollut siitä mitään iloa. Ja olihan nuo rahatkin hyvät saada, köyhiä kun olimme. Mitä siis suotta panisimme henkemme alttiiksi… Mieli apeana annoimme siis vieraalle lapsemme ruumiin, käärittyämme sen ensin vieraan lapsen vaatteisiin, joita mies ei tahtonut jättää. Vieraan lapsen panimme oman lapsemme kehtoon, jonka jälestä mies lähti, heitettyään pöydälle hopearahat, joita oli kaksikymmentä riksiä… Mutta nyt oli vaikea pulma edessä. Kuinka selittää ihmisille, jotka ehkä tiesivät lapsemme kuolleen, että se vielä olikin elossa ja että se ulkonäöltään oli peräti muuttunut? Aijoimme jo mennä tuomarille ilmoittamaan asian ja selittämään, että meidät oli väkisin pakotettu… mutta pelkäsimme, ettei meitä uskota ja kentiesi vielä syytetään lapsen varastamisesta… niin vain kävi, ettemme uskaltaneet… eikä olekaan hauskaa kulkea käräjissä ja joutua kaikellaisiin rettelöihin. Päätimme siis muulla tavalla pelastautua. Ensin kerroimme harvoille tuttaville, joita satuimme tapaamaan, että lapsi oli ollut valekuollut ja sittemmin pidimme mökkimme oven lukittuna, kunnes mielestämme lapsen vaihdosta ei enään niin suuresti huomattaisi. Vaikka torppamme siitä joutui pahaan maineeseen, niin emme voineet sille mitään; saavutimme ainakin tarkoituksemme… Tämä se nyt on, jota en ole uskaltanut tunnustaa yhdellekään ihmiselle, vaikka se alati on vaivannut omaatuntoani, jonka joskus vähäksi ajaksi olen saanut rauhoitetuksi, mutta joka kohta uudestaan on herännyt.

Tässä vaimo keskeytti puheensa, pyyhkiäksensä pois kyyneleitä, jotka yhä uudelleen herahtivat hänen silmiinsä. Syvästi huoaten hän jatkoi:

— Tähän voisin lopettaa, koska jo olen kertonut mitä… niin, kyllähän pastori ymmärtää. Mutta sisällinen ääni pakottaa minut ilmoittamaan kaikki. Pieni tyttö, jota oman tyttöni mukaan nimitin Hannaksi, tuli minulle aikaa voittaen yhä rakkaammaksi. Ja kaunis ja sievä se olikin, suurine ruskeine silmineen ja tummine hiuksineen, ja rupesi jo melkein selvästi puhumaankin. Se vain kummastutti sekä miestäni että minua, että sen selässä lähellä oikeanpuolista kainalokuoppaa oli ikäänkuin puumerkki: kaksi isoa H-kirjainta. Näytti ikäänkuin ne olisivat olleet ihoon piirretyt. Niistä päätin vast'edes saavani selon lapsen syntyperästä… Mutta sitä ei tarvittukaan, sillä pian tapahtui suuria muutoksia… Eräänä sunnuntaina — tyttö oli silloin ollut meillä melkein vuoden ja taisi olla noin puolenkolmatta ikäinen — minä iltapäivällä läksin kotoa, koska mieheni oli juovuksissa ja silloin aina toraili ja riiteli. Menin pitkän taipaleen takana olevaan torppaan, jonka emännän hyvin tunsin. Kotiin palatessani olivat ovet selkosen selällään, mieheni oli poissa ja samoin lapsikin. Säikähdin, että hän juovuspäissään oli vienyt lapsen mukanaan, mutta samassa hän jo tulikin ja ilman lasta. Kysymykseeni hän vastasi, ettei ollut ottanut sitä mukaansa, vaan jättäneensä sen kotiin. Sitte hän meni maata, mutta minä pysyin hereilläni, toivoen että hän kuitenkin humalapäissään oli sen vienyt ja jättänyt kylään, vaikka ei enää sitä muistanut… Mutta seuraavana aamuna hän selvittyään puhui samaa, vieläpä oli muistavinaan, että hän tuona onnettomana iltana oli jättänyt oven lukitsematta… Kaikki etsiminen oli turhaa ja toisen kerran me olimme jääneet lapsettomiksi. Arvelimme lapsen ymmärtämättömyydessään lähteneen ulos tuvasta ja eksyneen metsään, jonne sitten oli kuollut nälkään taikka joutunut petojen syötäväksi… Sille emme mitään mahtaneet; se kai oli tapahtunut Jumalan tahdosta meille rangaistukseksi. Ukko ei muuten olisi niin suuresti piitannut lapsesta, vaikka se olisi kuollutkin; mutta se vain suuresti kalvoi hänen mieltänsä, että hän itse oli ollut syypää sen katoamiseen. Minä taas surin lasta ikäänkuin olisin ollut sen oikea äiti… melkeinpä yhtä paljon kuin olin surrut omaa pikku Hannaani. Vähitellen kuitenkin totuimme olemaan ilman lapsia ja nyt siitä on jo kulunut neljätoista ajastaikaa… Mutta mitä pastori nyt arvelee, jos tyttö, jonka Ristilän maisteri pelasti suosta ja jonka olette ottanut kasvattityttäreksenne, olisikin sama Hanna, jota olen kanniskellut sylissäni ja opettanut puhumaan?

— Mistä päätitte, että tämä olisi sama lapsi? kysyi pastori.

— Sama se on, ei voi olla kukaan muu. Tämänkin oikeanpuolisessa kainalossa on ihan samanlaiset kirjaimet kuin tuon kadonneen lapsen. Tosin ne eivät enää näy yhtä selvästi kuin hänen pienenä ollessaan, koska ne ruumiin isommaksi varttuessa ovat kasvaneet enemmän umpeen. Niin selvät ne kumminkin ovat, että tunnen ne samoiksi.

— Huomasitteko ne jo hänen maatessaan yötä torpassanne?

— Valitettavasti en huomannut. Tosin hämärästi jotakin aavistin, koska aijoin tutkia hänen olkapäätänsä, mutta samassa hän kavahti unesta ja minulta unohtui koko asia. Ei, herra pastori; vasta täällä minä näin nuo kirjaimet. Sama aavistus, joka silloin raukesi tyhjiin, pakotti minua pyytämään emännöitsijältänne luvan mennä sairasta katsomaan ja hän suostui. Eihän pastori siitä häneen suutu? Käänsimme niin varovasti paitaa syrjään, ettei sairas herännyt ja minä sain esteettömästi katsella kirjaimia. Eikö pastorikin luule häntä samaksi tytöksi?

— En oikein tiedä mitä uskoa, vastasi pastori, joka selvästi huomasi vaimon puhuvan totta, joten hänellä ei ollut pienintäkään syytä häntä epäillä. Kuitenkaan hän ei yhtä lujasti kuin torpanvaimo luottanut noihin kirjaimiin, eikä siitä sovi häntä moittia. Hiukan mietittyään hän sanoi:

— Jos nyt olisi päivänselvää ja täydellisesti todistettu, että tämä tyttö todellakin on sama, jota tarkoitat; jos niin olisi, etteivät sudet olisikaan syöneet Hannaasi, vaan että pahat ihmiset olisivat hänet ryöstäneet ja hän todellakin olisi sama Stella, jonka näitte makaavan huonona ja kalpeana tuolla huoneessaan, niin mitä siitä seuraisi?

— Jumala varjelkoon, enhän minä koskaan rupeaisi häntä takaisin pyytämään! Sehän olisi samaa kuin jos juurineen repäisisin kauniin kukkasen päivänpaisteisesta yrttitarhasta, jonka hedelmällisessä maassa se on rehottaen kasvanut, istuttaakseni sen uudelleen kuivaan kangasmaahan taikka suohon. Eihän se millään muotoa kävisi laatuun. Siihen vain tyytyisin, että varmaan tietäisin hänet samaksi… rukoilisin hänen puolestansa ja, vaikka olenkin hänestä kaukana, rakastaisin häntä. Jos sitten joskus saisin hänet nähdä… niin tyytyisinpä siihenkin, että saisin vain suudella hänen hameensa lievettä.

— Mutta asiain näin ollen?…

— Niin kuitenkin rakastan häntä ja rukoilen Jumalaa hänen puolestansa. Oi, jospa hän pian paranisi ja tulisi jälleen entisellensä! Mutta ellei hän rupeakaan tästä toipumaan, niin lähettäkää sana minulle… jos tarvitaan, niin tulen häntä hoitamaan… lupaan pysyä, hereillä ja valppaana. Tekisin vaikka mitä tuon lapsen hyväksi, joka, vaikkei ollutkaan omani, tuli minulle niin rakkaaksi.

— Ja minä puolestani lupaan panna parastani, saadaksemme asiasta varmuuden. Sillä vaikka se tuntuukin ihmisille mahdottomalta, niin se ei ole mahdotonta Jumalalle.

Ja pastori oli oikeassa. Se, jota hän piti miltei mahdottomana, saatiin kuitenkin aikaan yhdistämällä muutamia pieniä asianhaaroja, joita voisimme nimittää sattumukseksi, kohtaloksi taikka oikeammin Jumalan isälliseksi huolenpidoksi..

Stellan ihoon poltetuista kirjaimista oli kuitenkin vähän ohjausta, ja pastori kysyi sentähden vielä torpanvaimolta:

— Voitteko sanoa, kuoliko seudun herrasväen perheistä lasta saman aikaan kuin Teiltä?

— Sitä en tiedä varmaan sanoa. Siihen aikaan emme uskaltaneet paljon liikkua kotosalta; myöhemmin kumminkin saimme kuulla, että syksyn loppupuolella sekä syystalvella oli riehunut kova lastentauti, johon sekä omassamme että naapuripitäjissä oli kuollut paljon lapsia.

— Jos niin oli… no, sama se. Kuitenkin varoitan teitä kertomasta muille, mitä nyt olette ilmoittanut minulle. Tarkoitan sitä, että sillä tavoin paremmin päästäisiin asian perille.

— Kyllä tottelen, vaikka en tietäisikään mitä pastori kulloinkin tarkoittaa… Mutta voikohan Jumala antaa minulle syntini anteeksi?

— Syntisi oli heikkoudensynti ja sellaisia Jumala ennemmin antaa anteeksi kuin teonsyntejä.

— Tuollaiset sanat hurskaan Herran palvelijan suusta…

— Soisinpa ansaitsevani kiitostanne, vastasi pastori tuolla hänelle ominaisella, nöyrällä hymyilyllä, joka usein ilmestyi hänen kasvoilleen, olematta kuitenkaan mikään tekopyhyyden merkki.

Oikaisten sanojaan, vaimo jatkoi:

— Ainakin Jumalan armosta pyritte olemaan hurskas sielunpaimen ja tällaiset sanat teidän suustanne vuodattavat sydämeeni rauhan, jota ei mikään muu maailmassa voi tuottaa. Tuhat kiitosta, herra pastori, tätä hetkeä en ole koskaan unohtava.

— Olette aina tervetullut, vaikka koska tahansa tulette. Menkää Jumalan rauhaan!

Hän kätteli torpanvaimoa, joka nytkin itki, vaikka hänen kyyneleensä olivat peräti toista laatua kuin hänen tänne tullessaan.

Stellan tultua terveemmäksi, pastori oli pyytänyt hänen lähettää häntä kutsumaan niin usein kun hän halusi hänen seuraansa. Tämä oli tapahtunut Reginan neuvosta, joka suoraan oli sanonut isännällensä vasten silmiä, ettei naimattomalle, parhaimmassa ijässään olevalle miehelle sopinut tuntikausia istua nuoren tytön vuoteen ääressä, ei ainakaan tämän tultua tuntoihinsa, niin ettei hän enää houraillut. Pastori oli kyllä mielestänsä koettanut olla varovainen, mutta koska Regina siitä huolimatta kuitenkin häntä nuhteli, niin hän pelkäsi menneensä liian pitkälle, eikä siis pannut emännöitsijänsä muistutuksia pahakseen, vaan noudatti nöyrästi hänen neuvoansa.

Juuri nyt hän tuli ilmoittamaan, että Stella-neiti mielellään soisi pastorin tulevan pitämään hänelle seuraa. Tämä oli tietysti ilosanoma ja rientäen hän läksi sairaan huoneeseen.

Ruskea karttuunipusero näytti pukevan Stellaa vielä paremmin kuin eilen, hänen istuessaan siinä päänalukseen nojautuneena. Eikä hän enää näyttänyt yhtä kalpealtakaan, sillä rauhallinen, kuumeesta vapaa uni oli virkistänyt häntä ja kentiesi myös hyvä ja voimakas lihaliemi oli häntä virvoittanut.

Pastori oli useamman kerran sairastanut ja tiesi siis omasta kokemuksestaan, kuinka sairaitten suhteen on meneteltävä. Huoneeseen astuessaan hän siis mitään kysymättä istahti vuoteen vieressä olevalle tuolille. Ikäänkuin olisi arvannut mitä hän ajatteli, sanoi Stella:

— Niinpä niin, Erkki. Kyllä voin jo paremmin ja minun alkaa jälleen olla nälkäkin. Lämmittäkää, Regina kulta, minulle taas kupillinen tuota voimakasta ja kirkasta lihalientä. Mitä arvelet, Erkki, valtasuoneni tykinnästä?

Regina oli lähtenyt ulos ja huoneessa oli hämärä. Erkki piteli pientä kätöstä omassaan, tunnustellen valtasuonta, joka tykytti tasaisemmin ja reippaammin.

Salin ovi paiskattiin auki ja huoneeseen kompuroi mies. Hän heittäytyi suulleen lattialle ja virkkoi:

— Anteeksiantamusta en uskalla toivoakaan, mutta tahdon kumminkin tunnustaa. Minä se ammuin Stella-neitiä. Rauetkoot kaikki perkeleen juonet tyhjiin!

Mies oli taloon hiljan muuttanut Heikki-renki. Vaikka hän puhuikin suomea, ymmärsi Stella kuitenkin sen verran, että tiesi mistä oli kysymys. Hän vavahti, mutta kysyi sitten lempeästi nuhdellen:

— Mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt, kun sinä teit minulle sellaista?

Renki ymmärsi hänen puhettaan paremmin, kuin hän rengin. Nämä sanat tekivät häneen valtavan vaikutuksen ja hän kolahutti usean kerran päänsä lattiaan. Itkien ja voivotellen hän vastasi:

— Olin vietelty. Raha, tuo perkeleen keksintö, joka vietteli Juudaankin pettämään Herramme ja Vapahtajamme, se se oli, joka myös minua houkutteli. Niin se kävi.

Pastori oli tämän äkillisen kohtauksen johdosta joutunut pois tasapainostaan, mutta nyt hänen mieleensä muistui kuinka vahingollisesti se vaikuttaisi Stellan heikkoihin hermoihin. Hän käski rengin nousta ja talutti hänet kädestä pois.

Heidän tultuaan pastorin huoneeseen renki jälleen lankesi polvilleen, mutta nousi, kun hänen isäntänsä selitti, ettei tarvitse niin tehdä syntisen ihmisen kanssa puhellessaan. Pastori käski hänen istuutua ja meni itse vähän rauhoittamaan Stellaa, jonka luuli pelkäävän, että mies tekisi hänelle jotakin pahaa. Tällaisessa tilaisuudessa tuo pelko oli aivan luonnollinen, joskin hiukan lapsellinen.

— No, kerropa nyt, mikä vaivaa sydäntäsi, kehotti pastori palatessaan, mutta puhu hiljaa, ettet häiritse toisessa huoneessa olevaa sairasta.

Hiljaisella ja katuvaisella äänellä renki alotti kertomuksensa:

— Niin, rahallahan minut saatiin vietellyksi. Sain sitä kohta käteisesti ja enemmän luvattiin. Palvellessani viimeisiä päiviä Ristilässä sain tietää, että pastori kasvattityttärineen tavallisesti hämärän aikana menee kävelemään kirkolle päin. Asetuin väijymään tuohon pieneen lehdikköön, jonka pastori ehkä muistaa. Tien risteyksessä te molemmat pysähdyitte muutaman askeleen päähän piilopaikastani. Siinä kestin vielä pienen taistelun; valkeuden ja pimeyden vallat sotivat viimeisen kerran sielussani… ja pimeys pääsi voitolle. Tähtäsin vakavin käsin… sillä juuri sen vuoksi, että käteni oli tunnettu niin vakavaksi, minut houkuteltiin tähän rikokseen. Minä siis tähtäsin, enkä ensinkään vapissut, koska pahahenki oli minua tukemassa. Toivoin osaavani ihan sydämeen, mutta painaessani liipasinta huomasin aijotun uhrini siirtyneen hiukan syrjään. Tämä tapahtui Jumalan tahdosta, joka tällä tavoin esti pimeyden ruhtinaan juonet. Luoti sattui, mutta ei siihen paikkaan, mihin se oli aijottu. Pötkiessäni pakoon, viekkaana kuin pahantekijä ainakin, kuulin hänen vielä puhuvan. Enpä voi sanoa, että se alussa oli minusta mieluista, mutta kuta enemmän lähestyin kotia, sitä enemmän iloitsin siitä. Kun piru ihmisen haahmossa, joka oli minut vietellyt, tuli kysymään, kuinka asia oli päättynyt, vastasin niinkuin asia oli. Hän luuli lohduttavansa minua sanoessaan: ”Vaikka se ei sattunutkaan sydämeen, niin se ehkä kuitenkin menestyi hyvin. Nyt odotetaan, miten asia päättyy, ja ellei käy niinkuin toivomme, niin onhan sinulla pastorin palveluksessa muutaman päivän perästä tilaisuus tehdä samallainen yritys.” — Hän luuli sillä rauhoittavansa minua, mutta niin ei käynyt. Siitä illasta asti olen sielussani tuntenut kaikki helvetin tuskat; tuhat kertaa olen ollut tunnustamaisillani rikokseni, mutta heikkouteni, se on pahahenki, on aina estänyt hyvän aikomukseni ja niin se on jäänyt sikseen tähän päivään asti. Pyhäinmiesten päivänä en uskaltanut mennä kirkkoon, kun pelkäsin vain lisääväni syntikuormaani, jos sydän näin saastaisena yhtyisin seurakunnan veisuun ja rukouksiin. Mutta tänään, kun muut rengit kysyivät, lähdenkö kirkkoon ja arvelivat, etten ehkä koskaan käykään kirkossa, päätin mennä. Joko se nyt tapahtui väärästä häpeästä tai pelkäsinkö, että minua epäillään — kumpikin näistä tunteista oli perkeleen viettelystä ja seuraus rikoksestani — niin vain kävi, että läksin kuin läksinkin kirkkoon. Kuulin pastorin saarnan. Sanat olivat lempeät ja kuitenkin ne sattuivat minuun kuin kaksiteräinen miekka. Jok'ikinen sana koski minuun ja tuntui olevan ikäänkuin minulle aijottu. Sain pyhän hengen voimaa katumukseen ja minussa heräsi halu tunnustaa syntini. Paluumatkalla kirkosta poikkesin samaan metsikköön, joka oli rikokseni todistajana, jos nimittäin elottomat kappaleet kelpaisivat todistamaan. Kylmällä ja kostealla mättäällä olen siellä tähän asti istunut. Oi, kuinka pahahenki osaa vietellä ja houkutella ja vähälläpä oli, ettei hän päässyt minussa voitolle… silloin olisin varmaankin ijankaikkisesti ollut mennyttä miestä. Mutta samassa muistui mieleeni, niin selvästi kuin parastaikaa olisin ollut sitä kuuntelemassa, päivän saarna. Näin edessäni ikuisen kadotuksen… ja minua kammotti. Ajatellessani ijankaikkista kadotusta, joka ei koskaan lopu, joutui sieluni suureen tuskaan ja olin jo epätoivon partaalla. Mutta silloin muistin, että Jumala hyvyydessään houkuttelee meitä parannukseen, ja sieluni sai siitä heti vähän lohdutusta. Epätoivo, johon olin ollut joutumaisillani, poistui ja Jumalan kirkkauden valo voitti helvetin pimeyden. Sain voimaa tehdäkseni päätöksen, jota en vielä ole peruuttanut… ja nyt olen täällä.

— Sitä päätöstä et tule katumaan.

Renki luuli tuon kysymykseksi ja vastasi:

— Katumaanko? En, vaikka sen kautta joutuisin kuinka suureen häpeään tahansa, niin en sittenkään katuisi. Mitäpä tästä lyhyestä elämästä ja mitä on elonaikamme täällä, verrattuna ijäisyyteen, joka kestää ijankaikkisesti!

Nyt pastori oikein ymmärsi, kuinka Jumala iloitsee syntisestä, joka itsensä parantaa, koska hänkin, joka oli vain ihminen, taisi niin iloita.

— Annanko itseni ilmi maalliselle esivallalle? Neuvokaa, pastori, mitä minä teen!

Jos pastori vähänkin olisi häntä siihen kehoittanut, niin tämä mies olisi näyttänyt, ettei hän pelännyt maallista häpeää ja häväistystä, voittaaksensa sen sijaan taivaan ilon.

Mutta pastori ajatteli, että jos renki menisikin antamaan itsensä ilmi, niin sillä ei olisi mitään voitettu. Jos puuttuu todistuksia, niin ei ihmisen oma tunnustus riitä häntä tuomitsemaan, ja jos saataisiinkin sen verran perustusta, että nyt kysymyksessä oleva mies huomattaisiin syylliseksi, niin todistukset kuitenkin olisivat siksi vaillinaisia, ettei itse viettelijää niiden nojalla saataisi kiinni. Tässäkin vanha sananparsi siis toteutui: pienet varkaat hirtetään ja suuret lasketaan menemään.

Pastori ei ollut oikein selvillä siitä, pitäisikö pahantekijän, saadakseen rauhan Jumalan ja oman itsensä kanssa, myös julkisesti tunnustaa rikoksensa. Mutta koska tämä kysymys on tärkeämpi ja siihen on niin vaikea vastata, ettei joka mies pystyisi sitä selittämään, niin jätämme sen siksensä. Totta vain on, että pastorin tuli renkiänsä niin suuresti sääli, ettei hän siitäkään syystä olisi kehoittanut häntä antamaan itseänsä ilmi.

Kentiesi riippui tämä hänen mielipiteensä yhtä paljon varovaisuudesta kuin säälistäkin. Samoin kuin hän hiljan oli varoittanut torpanvaimoa toistaiseksi olemaan salaisuuttansa ilmoittamatta, niin hän nytkin itseksensä harkitsi, että jos renki antaisi itsensä ilmi, niin kävisi entistä vaikeammaksi saada todistettua murhayrityksen todellinen toimeenpanija syypääksi. Viekkaudestaan huolimatta oli hän kuitenkin kiedottava omiin pauloihinsa, sillä ainakaan hän ei rengin kanteen johdosta tulisi tuomituksi, kävisipä vain entistä varovaisemmaksi.

Oltuaan vaiti hetken, jolloin kaikki nämä ajatukset varjokuvien tapaan seurasivat toinen toistaan hänen sielussaan, pastori jälleen ryhtyi puhumaan:

— Tärkein asia on, että pysyt hyvässä päätöksessäsi ja, upottaen vanhan
Aatamin, rupeat uudeksi ihmiseksi.

Renki katseli häntä kummastellen. Siis ei hän pyydäkään kostaa, hän ajatteli.

— Jumalan avulla koetan sen tehdä, vastasi hän, tarkoitan, etten aijo sotia Jumalan hengen armovaikutuksia vastaan… Jos arvelette ettei minun autuaaksi tullakseni tarvitse tunnustaa seurakunnalle rikostani ja antautua maallisen oikeuden tuomittavaksi, niin onhan pastori minusta yhtä hyvä kuin seurakuntakin ja teille minä tunnustan niinkuin jo olen tehnyt sen Jumalalle sekä olisin valmis koska tahansa tunnustamaan maallisen oikeuden edessä. Jotakin vielä puuttuu tästä tunnustuksesta, mutta suoran ja vilpittömän sen tulee olla. Salassa oleva rikos on tuotava ilmi, perkeleen välikappale, tuo ilkeä petturi ja viettelijä on paljastettava, jotta viattomat ja turvattomat tietävät häntä varoa. Tuo korkeasukuinen konna on Ristilän vapaaherra.

Juuri sitä pastori lienee aavistanutkin. Renki jatkoi:

— Tästä hetkestä alkaen koetan, niin kauan kuin voimani riittävät, kaikin puolin suojella sitä, jonka hiljan aijoin… Ikäänkuin uskollinen koira olen valvova, ettei susi pääse tunkeutumaan lammashuoneeseen.

Sivumennen tuli eräs ajatus pastorin mieleen: "Mitenkähän olisi, jos tämä renki, vapaaherraa pettääkseen ja saadakseen hänet kiinni, vielä tarjoutuisi häntä auttamaan?"

Mutta samassa hän jo hylkäsi tämän ajatuksen. Sehän olisi samaa kuin heittää ihminen, joka jo on joutunut hyvien vaikutuksien alaiseksi, yhdestä synnistä toiseen. Sillä synti on valehdella konnallekin.

Parasta siis jättää asia Jumalan haltuun. Vaikkei hän ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi, johtui nyt yht'äkkiä eräs suunnitelma hänen mieleensä. Stellaa suojellakseen hänen sopisi pyrkiä toiseen, kaukaiseen paikkaan. Eihän häntä sopinut moittia siitä, että tyttö oli hänelle kallis ja ettei hän mielellään olisi häntä kadottanut!

Mutta eiköhän kaukaisessakin paikassa vaara voisi olla tarjona?
Eivätköhän pahat juonet osaisi sinnekin?

* * * * *

On suurenmoista ja kunnioitusta herättävää, että pappi sanan voimalla saa ihmisen katumaan ja tunnustamaan syntinsä, jota terävämielinen tuomarikaan ei aina voi. Ehkäpä hyvä sana voi vaikuttaa rikoksellisen sydämeen pehmittävästi, kun sitä vastoin lain ankaruus ja pelotukset sitä vain paaduttavat.

Pastorilla olisi siis ollut syytä riemuita tästä päivästä. Mutta niin suuri suru, kuin samana iltana häntä kohtasi, oli tuskin koskaan ennen häntä kohdannut.

Olemme kertoneet Stellan oppineen sen verran suomea, että ymmärsi mitä renki polvillaan, pää lattiaan painettuna, tunnusti. Mutta vaikka pastori muulloin oli ollut suuresti mielissään kuullessaan kasvattinsa joskus ymmärtävän jonkun suomenkielisen sanan, niin hän ainakin tänä iltana olisi ollut hyvin tyytyväinen, jos Stella ei koko asiasta olisi ymmärtänyt yhtään mitään. Ymmärrettävää on, että kävi niinkuin pastori oli aavistanutkin. Stellan taudista heikontuneet hermot eivät voineet kestää tällaisia kohtauksia.

Tauti muuttui toisellaiseksi. Valtasuoni, joka jo oli sykkinyt jotensakin tasaisesti, muuttui epäsäännölliseksi ja alkoi kovasti tykyttää. Kuume kiihtyi kiihtymistänsä ja sairas rupesi kovasti hourailemaan. Pastorin toivo hänen paranemisestaan oli peräti rauennut.

Vuorottain Regina ja hänen isäntänsä valvoivat lemmikkinsä sairasvuoteen ääressä. Vanha emännöitsijä itki ja nyyhkytti, mutta pastori ei voinut edes itkeä. Jos kyynelistä on mitään lievitystä, niin sitä ei ainakaan suotu hänelle. Pahinta aavistaen ja veri pelosta hyytyneenä hän jäykkänä kuin kivipatsas istui vuoteen vieressä.

Stellan sekavista hourailuista hän tuontuostakin tuskansekaisella ilolla huomasi, kuinka suuri sija hänellä oli tytön sydämessä.