XII.
VANHOJA ASIOITA, MUUAN LÄÄKÄRI Y.M.
Enemmän kuin koskaan ennen olisi lääkäri nyt ollut tarpeen. Mutta voidakseen olla ihan varma tämän tulosta, päätti pastori itse lähteä kaupunkiin, koska ei enää uskaltanut luottaa kirjeen vaikutukseen.
Niin kauan kun oli pimeä ja yötä kesti, ei hänellä vielä ollut niin suuri hätä saada lääkäriä, eikä hän myöskään olisi hennonnut jättää sairasta tyttöä. Mutta marraskuun aamun ensimäiset auringonsäteet synnyttivät kuitenkin, niin himmeät kun olivatkin, hänen rinnassaan voimaa ja uskallusta. Kaikeksi onneksi oli aamu myös jäähdyttänyt Stellan tulikuumaa otsaa, jotta hän sai nauttia virkistävää unta, jota eivät mitkään unennäöt häirinneet. Pastori painoi suudelman hänen otsalleen ja pakottautui väkisinkin poistumaan huoneesta, antaen järjen saada mielettömästä hellyydestä voiton.
Ohimennen hän poikkesi Ristilään pyytämään Haraldia kysymään vapaaherralta lupaa olla Stellan luona niin kauan, kun hän itse viipyisi poissa. Tosin Haraldin lääketieteelliset tiedot eivät olleet minkään arvoiset, mutta pastori katsoi mahdolliseksi, ettei Stella eläisikään, kunnes hän palaisi kaupungista, ja piti Stellankin vuoksi parempana, että rakas ystävä olisi hänen kuolinhetkellään saapuvilla.
Ymmärrettävissä on, että vapaaherra mielellään suostui tähän pyyntöön.
Olisihan ollut liian julmaa, miltei mieletöntä sitä evätä.
Saatuaan tämän tietää, pastori lähti matkalle. Luontokin näkyi olevan täydellisesti sopusoinnussa hänen sisäisten tunteittensa kanssa. Ilma oli aivan tyyni ja sakea sumu peitti auringon kokonaan. Pihlajasta varisivat viimeiset lehdet ja nurmi oli kuihtunut ja kellastunut. Elämää tuokin oli olevinaan, mutta voi, kuinka kaikki kuitenkin näytti kolkolta ja elottomalta!
Mutta hänen katsellessaan alati vihannoivaa katajapensasta, viheriäisiä puolanvarsia ja luodessaan katseensa pitkiin kuusiin ja mäntyihin, noihin pohjolan metsien muhkeihin havupuihin, joiden väri pysyy aina viheriäisinä, heräsi hänessä toivo, joka ulottui haudan toisellekin puolelle.
Puolenpäivän aikaan hän saapui perille ja tapasi lääkärin muutamain hyväin seuratoverien kanssa päivällispöydässä. Muutamat kaatuneet viinipullot osoittivat mistä syystä pöytävieraitten naamat niin punaisina hohtivat.
Tohtori Kinin oli tosin pastori Ortmanin ylioppilastoveri, mutta ystävyksiä eivät he silti olleet koskaan olleet. Erilaiset pyrinnöt olivat siihen syynä sekä se, että he niin aivan eri kannalta käsittivät asioita.
Tohtori oli köyhän torpparin poika. Yhdeksänvuotiaana hänellä oli onni päästä erään vanhan lääkärin juoksupojaksi. Tämä vanha herra oli hyvin lystikäs mies, jolle ei mikään maailmassa tuntunut mahdottomalta. Eräänä päivänä hän näki pikku Mikon hyvin vakavana tirkistävän pöydällä olevaa kiinapulveria.
— Tiedätkö, poika, mikä se on?
— Tiedän kyllä, vastasi poika, lääkettä se kai on, sellaista joka väliin tappaa ihmisen.
Tämä vastaus oli vanhalle, leikkisälle tohtorille mieleen. — Ehkä sinäkin haluaisit päästä lääkäriksi, kysyi hän, katsoen poikaa suoraan silmiin.
— Miksi en. Eihän siinä olisi mitään pahaa.
— No, koetetaanpa tehdä sinusta lääkäri. Sillä en minäkään näe siinä mitään pahaa.
Poikanulikka ajatteli itsekseen, että kelpaisi sitä päästä papiksikin, koska hänellä ikäisekseen oli hyvin kova ääni, niin että hän usein oli saanut selkäänsäkin, herätettyään aamusilla laulullaan talon piiat heidän makeasta unestaan. Oli nimittäin pientä vihaa Mikon ja näitten välillä ja varmaan voimme sanoa, että se oli jälkimäisten syy. Herrasväen piiat eivät yleensä pidä pienistä juoksupojista… Luonnostaan Mikko ei ensinkään ollut kostonhimoinen, mutta olipa hänelle joskus johtunut mieleen, että juuri tuolla äänellään, jolla hän oli heitä suututtanut, hän ehkä vastaisuudessa saisi heitä masentaa ja nöyryyttää. Tietysti tämä tulevaisuuden kuvitelma oli mitä läheisimmässä yhteydessä mustan papinpuvun ja leuvan alle asetetun liperin kanssa. Mutta kun vanha tohtori nyt tahtoi tehdä hänestä lääkärin, niin poika heti oli valmis heittämään koko papillisen uran siksensä. Hän ajatteli itsekseen näin: "Koska ukko itse oli lääkäri, niin tahtoo hän tehdä minustakin lääkärin. Jos nyt väkisin tahtoisin papiksi, niin hän ei tekisi minusta sitä eikä tätä." Näin hän ajatteli, ja tyhmempiäkin ajatuksia voisi yhdeksänvuotiaalla poikanulikalla olla.
— Mutta jos teette minusta tohtorin, arveli poika, niin minusta kai tulee herra. Mutta herroillahan on aina liikanimi.
— Sellaisen sinä kyllä pian saat. Pannaan sinulle tuon lääkkeen nimi,
Kinin.
— Sama se. Jos elän, kunnes tulen lääkäriksi, niin kaikki luulevat minua hyvin taitavaksi, koska minulla on lääke nimenäkin. Mikko Kinin, sehän kuuluu oikein komealta.
Vanha tohtori ei tyytynyt vain lupauksiin. Samana vuonna kun hän kuoli, oli hänellä ilo nähdä kasvattipoikansa päässä tohtorinhattu.
Tohtori Kinin oli hyvin suosittu seuramies. Vaikka hänen pilapuheensa joskus olikin hiukan raakaa, niin hänelle annettiin anteeksi, koska hän näytti hyvää tarkoittavan ja hänen naurunsa sitäpaitsi tuli niin sydämen pohjasta, että se houkutteli muutkin nauramaan. Hänen vartalossaankin oli jotain, joka yhdessä hänen pienten kokkapuheittensa kanssa herätti naurua, ilman että hän silti itse oli tämän naurun esineenä. Varreltaan hän oli lyhytläntä ja paksu, jollaisiksi yleensä lääkäreitä, majureja ja rovasteja kuvaillaan.
Siitä huolimatta, että oli näin suosittu seuramies, tohtori Kinin kuitenkin usein oli saanut rukkaset. Kerran oli hän sattunut kosimaan sellaista, joka jo ennestään oli salakihloissa, toisen kerran erästä tyttöä, joka ei voinut häntä sietää, koska hän tuon tuostakin tuoksui väkeviltä, kolmannen erästä, joka ei sellaisesta välittänyt, mutta jonka mielestä tohtori sen sijaan oli hiukan talonpoikamainen eikä tarpeeksi runollinen. Meidän kesken sanottuna olikin tässä moitteessa perää, sillä ainakin hänen rakkautensa oli hyvin käytännöllistä laatua. Yleensä hän oli kokeellinen mies, joka ei uskonut muuta kuin sitä, jota kävi käsin tavottaminen.
Arvattanee, että tohtori tyynin mielin ja ilman erityistä surua kärsi nämä pienet vastukset. Hän ajatteli vain, että tuhannet nuoret ja kauniit tytöt… hän piti, kumma kyllä, vain nuorista… aivan kernaasti olisivat hänet ottaneet, joten hänellä ei siis ollut paheksumisen syytä, vaikka olikin sattunut kosimaan sellaisia, jotka eivät tahtoneet rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä.
Esitettyämme tohtorin, lienee paikallaan, että esitämme hänen pöytäkumppaninsakin. Niistä tahdomme vain mainita, että toinen oli pitkä, laiha, keski-ikäinen ja kaljupää tuomari, toinen kauppias, joka kolmasti oli tehnyt vararikon ja tämän johdosta niin vaurastunut, että häntä jo pidettiin upporikkaana. Siitä huolimatta hän vielä eli poikamiehenä, jota naima-ijässä olevat naislukijani tuskin antanevat hänelle anteeksi.
Tuomarikin oli vielä naimaton ja nämä kolme vanhaapoikaa haasteli vapaasti ja sujuvasti kaikellaisista asioista, kertoen erittäinkin tapauksia entisiltä nuoruuden ajoiltaan. Näitä kertomuksia keskeytti milloin lasien hauska kilinä, milloin iloiset naurunremahdukset. Mitä jälkimäisiin tulee, lienee hauska, tietää, että tohtori nauroi eniten omille sukkeluuksilleen, tuomari taas, joka oli olevinaan nokkela, koetti puhuessaan pysyä vakavana, mutta kauppias nauraa hohotti yhtä paljo, olipa hän itse taikka jompikumpi toisista sattunut sanomaan jotakin hauskaa. Tästä ei kuitenkaan ole syytä tehdä mitään johtopäätöksiä heidän eri luonteittensa suhteen; he olivat vain sellaisia kuin ihmiset yleensä ovat.
Tuomari oli vastikään lopettanut pienen, jotensakin arveluttavan, vaikka hauskan jutun ylioppilasajoiltaan. Naurettuaan aikalailla, tohtori tyhjennettyään lasinsa, sanoi:
— Te, lakimiehet, olette hauskaa väkeä. Mahtaa tuntua mukavalta tuomita rikoslain mukaan muita rangaistavaksi, kun vain pääsee sovelluttamasta sitä omaan itseensä. Varsinkin sen hauskimpia pykäliä, joita en kuitenkaan tunne.
Tuomaria näytti hiukan hävettävän, mutta kuitenkin hän tyytyväisesti naurahti. Sitten hän sanoa tokaisi:
— Entä herrat lääkärit sitten! He kyllä osaavat neuvoa muille raittiutta, mutta itse he, piru vieköön, eivät suinkaan sylje lasiin.
— Mitäpä niistä, puuttui puheeseen kauppias, — mutta mitä te sanotte papeista? Nehän vasta osaavat saarnata ja varoittaa, mutta itse eivät sitä usko, ainakaan eivät elä Jumalan sanan mukaisesti.
Kaikki papit tuntuivat näet kauppiaasta vastenmielisiltä siitä asti, hänen toisen vararikkonsa jälestä, kun yksi heistä, joka oli saanut vähän vihiä siitä, kuinka se oli tapahtunut, ei voinut olla koskettamatta saarnassaan kysymyksiä, jotka ihmeellisesti antoivat aihetta varoituksiin tässä suhteessa. Kuitenkin kauppias hiukan hätkähti, kun heti, hänen hyökättyään pappien kimppuun, eräs heistä astui huoneeseen.
Yleensä tohtori Kinin oli vähän ylpeänluontoinen, mutta tuota vikaa ei huomattu, kun hän oli hiukan ryypiskellyt, koska hän aina silloin oli niin alhainen kuin kuka hyvänsä. Ehkä hän selvällä päälläkin olisi alhaisesti kohdellut halpaa maalaispappia, nyt hänessä ei ainakaan huomannut mitään ylpeyttä. Päinvastoin hän halaili ja suuteli pappia ja oli olevinaan entisestään hänen kanssansa hyvinkin hyvä ystävä, vaikkeivät heidän välinsä silloin olleet olleet läheskään niin tuttavalliset kuin tohtorin käytöksestä päättäen olisi voinut luulla.
Siksi ei tarvitse luulla hänen olleen juovuksissa… viini oli häntä vain virkistänyt ja saattanut hänet hyvälle tuulelle.
Pastori Ortman ilmoitti asiansa ja tohtori lupasi olla valmis häntä seuraamaan niin pian kuin päivällinen oli päättynyt ja lääkkeet, joita varten hän heti istahti kirjoittamaan reseptiä, oli tuotu apteekista. Tämä reseptin kirjoittaminen kävi niin nopeasti, että siitäkin huomasi hänet hyvin harjaantuneeksi. Pastorille olisi kuitenkin ollut enemmän mieleen, jos hän kauemmin olisi asiaa harkinnut.
— Kas niin, veikkoseni, älä ensinkään kursaile, vaan käy tähän viereemme istumaan. Onhan linnunpaistia vielä jälellä, eikä viinistäkään, Jumalan kiitos, ole mitään puutetta.
Eipä liene syytä moittia pastori Ortmania, vaikka hän surustaan huolimatta suostuikin tohtorin tarjoukseen. Ruumiin ja sielun toimitukset ovat näet kuitenkin kaksi eri asiaa.
Pian oli keskustelu jälleen saatu vireille ja pastorikin otti siihen osaa, koska ei voinut olla sitä tekemättä ja murheet ja ajatukset sitäpaitsi ovat aivan eri asioita. Heikkoluontoiset ihmiset eivät saata puhua muusta kuin siitä, joka heillä on mielessään, mutta niiden joukkoon pastori ei kuulunut.
Muun muassa tuomari sattui kertomaan viimeisistä käräjistä, joita hän oli ollut pitämässä. Anteeksiannettavaa on, että hän kernaimmin puhui omista virkatoimistaan, ja muiden käräjäjuttujen joukossa myös tuli maininneeksi, että hänellä äskettäin oli ollut käsiteltävänään erään italialaisen nuorallatanssijan asia, ja oli hän selvien todistuksien nojalla saanut hänet tuomituksi murhasta ja kaikellaisista ilkeistä juonista. Miehen nimi oli Jeromio.
— Jeromio?… huudahti pastori Ortman.
Tuomari huomasi saaneensa hänestä tarkan ja innostuneen kuulijan ja alkoi siis juurtajaksain selittää asiaa.
Jeromion omat toverit, jotka myös ammatiltaan olivat nuorallatanssijoita, olivat tehneet häntä vastaan ilmiannon. Seurueeseen oli kuulunut Stella-niminen tyttö, joka oli kihloissa erään nuoren ilveilijän kanssa, jonka nimi oli Guilielmo. Ajaessaan eräänä yönä samoilla rattailla Jeromion kanssa, oli tämä Stella kadonnut. Tämä oli ensimäinen syytös. Siihen Jeromio vastasi, että valepuvussa esiintyvät ratsumiehet väkivallalla olivat tytön ryöstäneet, josta seurueen muut jäsenet eivät tienneet mitään, koska hän itse Stellan kanssa oli ajanut viimeisenä. Todistajat, jotka kaikki ymmärsivät ruotsia, mikä paremmin, mikä huonommin, ja joista jotkut heidän passistaan huomattiin Ruotsissa syntyneiksikin, vastasivat tuomarin kiertelevään kysymykseen, oliko syytetyllä tapana ajaa aina jälestäpäin, ettei sitä koskaan ennen ollut tapahtunut. Päinvastoin hän aina ennen oli ajanut edellä, koska hän seurueen johtajana piti itseänsä kaikkia toisia parempana. Epäilivät hänen nyt tehneen sen, voidakseen pakottaa tytön tunnustamaan, oliko hänellä ja hänen sulhasellaan aikomuksena edelleen jäädä seurueeseen, vai eikö.
Tuomarin mielestä tämä jo oli tarpeeksi raskauttava syy tekemään hänet epäilyksen alaiseksi. Mutta toinen syytös oli vielä tepsivämpi. Seurueen jäsenten saavuttua majataloon ja kauan odotettua, tuli myös vihoviimein Jeromio, mutta yksin. Stellan katoamisen hän oli silloin selittänyt samalla tavalla kuin nyt oikeudenkin edessä. Mutta ei kukaan heistä tahtonut oikein luottaa hänen sanoihinsa, ei ainakaan Guilielmo, joka toisia enemmän oli tyttöön kiintynyt. Hän haukkuikin Jeromiota vasten silmiä roistoksi ja murhamieheksi, josta seurasi, että tämä tikari pystyssä hyökkäsi hänen päällensä. Muut riensivät kuitenkin apuun ja ase otettiin häneltä pois. Nytpä ilveilijät selvästi huomasivat Jeromion olevan niitä miehiä, joita on pidettävä tarkasti silmällä, sillä hän oli sekä kostonhimoinen että viekas ja kavala.
Seura oli jakaantunut kahteen eri joukkoon, joista toinen piti Jeromion, toinen Guilielmon puolta. Viimemainittu oli todellakin houkutellut joukkoansa luopumaan Jeromiosta ja, Guilielmo johtajana, muodostamaan uuden seurueen. Mutta ennenkuin tämä pantaisiin toimeen ja vaikka tiesikin sen vaaralliseksi, häntä huvitti ottaa selkoa, tahtoiko Jeromio vielä saada hänet hengiltä.
Hän houkutteli siis erästä innokkainta, joskin salaista ystäväänsä mielistelemään kaikin tavoin Jeromiota, ikäänkuin hyvinkin pitäisi hänestä. Paremmin onnistuaksensa tämä kelpo lailla panettelikin Guilielmoa ja oli häntä kovasti vihaavinansa.
Menipä hän niinkin pitkälle viekkaudessaan, että Jeromiolle ilmoitti teeskentelevänsä Guilielmon ystäväksi, voidakseen saada selon tämän aikomuksista. Hän oli siis olevinansa Jeromion vakoilija, vaikka olikin Guilielmon, ollen yhtä haavaa sekä rehellinen että petollinen.
Rinaldo — se oli hänen nimensä — oli tällä juonellaan voittanut sen, että sai milloin tahansa jutella Guilielmon kanssa, herättämättä Jeromiossa epäluuloja.
Jeromio meni kuin menikin ansaan, eikä voinut luulla Rinaldoa muuksi kuin todelliseksi ystäväkseen. Siis hän ehdotti, että he yhdessä tappaisivat Guilielmon niin pian kun sattuisi sopiva tilaisuus. Eikä hän pitänyt suurta väliä sen sopivaisuudestakaan; pääasia vain oli, että Guilielmo saataisiin pois hengiltä. Kun hänellä oli puolellaan Rinaldo, joka, häntä itseään lukuunottamatta, oli seurueen etevin taituri, niin taisi hän olla vakuutettu siitä, etteivät toverit, vaikka jotain epäilisivätkin, kumminkaan uskaltaisi ryhtyä heitä syyttämään, koska heidän olemassaolonsa yksinomaan riippui heistä molemmista.
Tätä tilaisuutta ei tarvinnut kauvan odottaa. Koska seuralla ei ollut erityistä menestystä kaupungissa, päätettiin esiintyä tievarrella olevissa suuremmissa kirkonkylissä. He yrittivät siis ensimäisessä ja menestyivät hyvin. Suomalainen rahvas yleensä pitää tämmöisistä huvituksista, joita se yhteisellä nimellä kutsuu ilveilyksi. He jäivät siis muutamaksi päiväksi kylään, jossa pian olivat kuin kotonansa.
Guilielmo ja Rinaldo sopivat nyt keskenänsä, että jälkimäinen luulotteli Jeromiolle, että Guilielmo jo oli unohtanut Stellan ja nyt mielisteli erästä pulskaa talonpoikaistyttöä, joka asui vähän matkan päässä kirkonkylästä. Pistoolit ladattuina he siis asettuivat erääseen maantien varrella olevaan viidakkoon väijymään. Mutta heidän siinä odottaessaan vaihettikin Rinaldo oman pistoolinsa Jeromion pistooliin. Tämä seisoi nimittäin selin häneen, eikä humalassa ollen huomannut mitään, varsinkaan kun jo oli jotensakin pimeä. Rinaldon pistoolissa ei nimittäin ollut luotia. Muutamia Guilielmon ystävistä oli myös kutsuttu paikalle todistajiksi.
Jeromion tulisi ampua ensiksi ja, ellei hän osaisi paikalle, vasta sitten Rinaldon. Toinen pistooli olisi sitten asetettava Guilielmon käteen, ikäänkuin hän olisi itse ampunut itsensä.
Astuessaan hiljakseen viidakkoa kohden Guilielmo ei ymmärtänyt asemaansa vaaralliseksi, sillä yhtä vähän kuin Rinaldo tiesi hänkään aavistaa, mitä tulisi tapahtumaan. Jeromio ei tyytynyt siihen, että puun juurelta, jossa oli väjyksissä, tyynesti olisi vihollistansa tähdännyt, vaan, ennenkuin Rinaldo ennätti häntä estää, hän hurjistuneena syöksyi suoraa päätä Guilielmoa vastaan ja laukaisi pistoolinsa. Pelkästä latingista, joka sattui häntä ohimoon, Guilielmo parka kuolleena sortui maahan, joutuen niinmuodoin oman rohkeutensa ja uteliaisuutensa uhriksi.
Tietysti Rinaldo ja hänen ystävänsä heti vangitsivat Jeromion, joka mielellään olisi pötkinyt pakoon, nähtyään joutuneensa hänelle viritettyyn ansaan. Oikeudessa hän roiston tyynellä hävyttömyydellä tunnusti olevansa syypää tähän viimeiseen murhaan ja sitäpaitsi edelliseenkin, jonka ensin oli kieltänyt, myöntäen todistajien epäluulot oikeiksi ja vielä ilmoittaen, että hänellä tytön suhteen oli ollut riettaita aikomuksia. Kun tyttö ei tahtonut näihin suostua, oli hän aikonut käyttää väkivaltaa, mutta nopeasti lähestyvien rattaiden kolina oli, paha kyllä, häntä pelottanut, jolloin hän ei tietänyt parempaa neuvoa kuin viskata tyttö suohon, jonne hän luultavasti jäikin.
— Mutta ettekö ollut hänen isänsä? oli tuomari kysynyt.
Syytetty oli hiukan miettinyt ja tirkistänyt erästä todistajaa, joka kävi kalpeaksi. Jeromio näytti ajattelevan, että olisi hauskaa vetää toinenkin kanssansa onnettomuuteen ja vaikka tälle ei määrättäisikään yhtä kovaa rangaistusta kuin hänelle itselleen, niin tulisi hänelle kuitenkin jotakin. Hän siis kertoi poikenneensa erään läsnäolevan todistajan kanssa noin neljä-, viisitoista vuotta takaperin erääseen torppaan janoansa sammuttamaan. Torpan aseman hän tiesi hyvin tarkasti selittää, muistaen niiden kestikievaripaikkojen nimetkin, joiden puolivälissä se sijaitsi, ja kertoen laajasti kaikki asiaan kuuluvat pikku seikatkin. Hän muisti sanoa senkin, että torppa oli tuon ison suon läheisyydessä, johon hän oli tytön upottanut… Todistajan kanssa, jonka hän mainitsi nimeltään, oli hän mennyt torppaan juomaan. Ovi oli ollut selällään ja tuvassa he tapasivat vain nukkuvan lapsen. Ihastuneina sen kauneuteen päättivät he sen varastaa, koska toivoivat tulevaisuudessa ansaitsevansa sillä paljon rahaa. He panivat heti päätöksensä toimeen ja veivät mukanansa lapsen, jolle aikaa voittaen opettivat ammattinsa.
— Voiko hän myös näyttää tunnustuksensa todeksi? kysyi pastori.
— Kyllä, sillä hän oli haastanut neljä todistajaa, joista yksi oli ranskalainen, kaksi ruotsalaista ja yksi italialainen. Kaikki he olivat seurueen vanhempia jäseniä, noin neljänkymmenen ikäisiä. Viimeksi syytetty mies tunnusti kaikki ja pyysi armoa, jonka hän saikin, paitsi että hänelle tuomittiin vähän rahasakkoja. Toveriensa todistuksen mukaan hän oli hiljainen ja siivo mies, jonka Jeromio uhkauksilla oli saanut vietellyksi rikokseen. Viimeksimainitulle tietysti tuomittiin kaikkein korkein rangaistus… ymmärrättehän.
Tuomarista tuntunee omituiselta, kun hänellä on edessään moisia päällekantajia ja todistajia, arveli tohtori nauraen.
— Täytyyhän ainakin murha-asioissa tyytyä sellaisiin, mitä sattuu olemaan saatavissa, vastasi tuomari. — Olihan näillä sitäpaitsi täydelliset papinkirjat ja kristityitä he myös olivat.
— Onko siis selvästi todistettu, että tuo nuori tyttö, jonka Jeromio heitti suohon, on läheisestä torpasta varastettu lapsi?
— Käräjäkirjat sen selvästi osoittavat ja niiden mukaan voidaan myös löytää torppa. Ihme kuinka te, joka olette pappi, olette niin halukas kuuntelemaan tätä juttua, aivan kuin olisitte lakimies.
— Tämä asia onkin minulle hyvin tärkeää laatua.
Hänen olisi tehnyt mieli sanoa vielä enemmänkin, mutta hän ei uskaltanut, koska hänen mieleensä muistui Ristilän vapaaherra.
* * * * *
Hämärän aikana hän tohtorin seurassa saapui synkkään kotiinsa.
Tohtori pudisti päätänsä ja sanoi, ettei ollut suurtakaan toivoa nuoren neidin paranemisesta. Hän lupasi kuitenkin jäädä seuraavaan aamuun, nähdäkseen oliko käsittänyt asian oikein.
Ilta kului niin hauskasti kuin tällaisessa tilaisuudessa oli mahdollista. Tosin ei Haraldin eikä pastorin seura ollut varsin elähyttävää, mutta siitä huolimatta tohtorin hilpeä luonne vaikutti, että hänellä oli kylläkin hauskaa.
Aamu koitti ja tohtori pysyi sanassaan, ilmoittaen, ettei enään ollut ensinkään syytä toivoa. Tiesipä hän määrätä ajankin, jolloin Stella oli kuoleva. Sitten hän läksi, ollen pahoillaan, ettei häntä ollut tultu noutamaan muutamia tunteja aikaisemmin.
Pastori ei antautunut epätoivoon, mutta hän oli aivan mykkä, jäykkä ja ikäänkuin turruksissa. Henkeään vetämättä hän kuunteli sairaan hengitystä, kestikö sitä vielä, katsellen kauhistuneena kuinka hänen pienet hyppysensä peittoa hypistelivät. Sitähän aina pidetään kuoleman merkkinä ja pastori muisti äitivainajansakin muutamia tunteja ennen loppuansa tehneen samoin, niin että siitäkin syystä hän piti Stellan kuoleman aivan varmana asiana. Sitä hän kuitenkin toivoi ja rukoili, että sairas ennen kuolemaansa edes muutamaksi tunniksi lakkaisi hourailemasta. Olisihan niin suloista nähdä hänen silmistään, että hän vielä oli tullut tuntoihinsa, saada vielä kerran puhua hänen kanssansa ja kuulla hänen suustaan sanoja, joihin ei sekautunut kuumeen vaikuttamaa hourailemista. Pastori olisi niin sydämestään suonut hänelle rauhallisen ja ihanan lopun.
Mutta sairas ei vain selvinnyt ja kuolemaakin turhaan odotettiin. Oli jo neljäs vuorokausi siitä, kun tohtori lähti ja toista oli kulunut siitä, jonka hän oli määrännyt sairaan kuolinpäiväksi. Tämä ei kuitenkaan herättänyt pastorissa mitään toivoa, koska hän vanhastaan tiesi lääkärien pikemmin tällaisissa tapauksissa panevan aikaisemman kuin myöhäisemmän ajanmäärän.
Irenekin oli tullut Stellaa katsomaan. Vaikka Harald ei ollut sitä kertonut, niin hän kuitenkin muilta oli saanut kuulla syyn tähän tautiin, mikä oli herättänyt hänessä kauhua. Itkien hän istui Stellan vuoteen vieressä ajatellen, että olisi parempi, jos hän itse saisi kuolla ja Stella jäisi elämään.
Yht'äkkiä Stella avasi silmänsä, jotka eivät enään olleet kuumeen himmentämät, vaan kirkkaat ja lempeät, vaikkakin raukeat. Heikolla äänellä hän sanoi:
— Vai olet sinä täällä, Irene kulta. Mutta miksi itket?
Irene pidätti kyyneliään ja koetti näyttää iloiselta.
— Minkä vuoksi Irene itkee?
— Minua itkettää nähdessäni sinut, pikku Stellani, noin laihana ja kalpeana.
— Hyi sinua, Irene, joka tahdot ystävääsi pettää! Itket, koska luulet minun pian kuolevan. Eikö totta?
Koska Irene ei mitään vastannut, katsellen vain lempeästi Stellaa, niin tämä suloisesti hymyillen jatkoi:
— Sinä luulet minun kuolevan, mutta tiedätkö mitä minä ajattelen?
Luulenpa, että rupean elämään.
Irenen lempeissä, syvämielisissä silmissä oli epäilevä, kysyvä ilme.
— Niin, luulenpa jääväni elämään. Ethän sinä antaisi minun kuolla, ja
Haraldkin kyllä minua kaipaisi… mutta Erkki kaikista eniten. Sanopas
Reginalle, että menee häntä noutamaan.
Pian tuli pastori huoneeseen ja kiinnitti katseensa Stellaan ikäänkuin olisi tahtonut painaa hänen kuvansa mieleensä, saadakseen siitä koko ijäkseen lohdutusta. Näyttipä ikäänkuin hän yhdellä siemauksella olisi tahtonut tyhjentää onnen maljan pohjaan, ollakseen lopun ikäänsä kaikkea onnea vailla.
— Kai sinä, Erkki, samaten kuin Irenekin, luulet minun kuolevan?
— Luulen, vastasi pastori. Totuus oli hänestä parempi kuin tyhjät lohdutukset, jotka eivät kuitenkaan tuota lohdutusta Kumminkin hän iloitsi nähdessään Stellan jälleen täydellä järjellä ja tunsi itsessään pyhää voimaa valmistaaksensa häntä, jos hän itse sitä vaatisi, kuolemaan.
Hiven hänen entistä veitikkamaisuuttaan ilmestyi Stellan kasvoihin, hänen sanoessaan:
Nyt olen kuitenkin eri mieltä Erkin kanssa! Olen jo sanonut sen
Irenelle, Luulenpa, että jään elämään.
-— Miksi Stella sellaista luulee? kyseli pastori, johon nämä sairaan sanat eivät ensinkään tehneet miellyttävää Vaikutusta, koska ne herättivät hänessä tyhjän toivon ja siten alkoivat maahan kukistaa sitä kieltäymyksen temppeliä, jonka hän vaivoin oli saanut rakennetuksi ja johon jo oli alkanut tottua.
— Koska näin unta. Näin kolme… tiedäthän mitkä ne olivat… jotka olivat päättäneet, että heitä tottelisin. Ja mitä he minulta tahtoivat? Että jäisin eloon. Minusta tuntui mahdottomalta olla heitä tottelematta, kun he niin lujasti olivat sen päättäneet. Ja heidän valtansa oli niin suuri, että saattoivat panna toimeen mitä olivat päättäneet. Heidän päätöksensä mukaan minun piti toipua… minun piti totella ja elää.
Yhä enemmän hiipi pettävä toivo pastorin sydämeen, mutta häneen se koski niin kipeästi, että hän painoi päänsä käteensä. Myöskin Irenen sydämessä oli toivo syttynyt, mutta koska naisen sydän on toivon tyyssija, niin se hänessä vaikutti vain miellyttävästi.
Seurasi pitkä äänettömyys. Vihdoin puhkesi Stella puhumaan ja hänen äänensä ei enää kuulostanut niin heikolta kuin ensin:
— Niin, uskokaa vain minua! Uniin en kuitenkaan niin varmasti luota… Mutta, Irene, menepä sanomaan Reginalle, että tahtoisin ruokaa. Minun on nälkä.
Maalliset sanat soivat joskus niin ihanasti kuin taivaallinen soitto! Ilosta itkien Irene riensi ulos. Pastorin sydämessä oli kieltäymyksen temppeli jo maata myöten purettu ja toivon temppeliä juuri alettiin rakentaa. Kuitenkin hän vedet silmissä sanoi:
— Sinä et voi elää. Tämä maailma olisi sinulle liian köyhä ja ahdas.
Parempi vain sinulle, että kuolet, Stellani!
Näin puhuessaan pastori ei oikein tietänyt mitä sanoikaan, eikä Stellakaan sitä käsittänyt. Hänen silmänsä vilkastuivat, kun hän vastasi:
— Mutta minä tahdon elää. Maailma tuntuu ihanalta, kun tietää olevansa rakastettu.
Ihmisluonteessa on kummallisia vastakohtia. Pastorin sydämessä tuntui jälleen niin tyhjältä ja kolkolta, sillä toivon rakentama tuulentupa oli sortunut maahan, ilman että sen sijalle oli mitään uutta pystytettävää. Surun suloiset kyyneleet muuttuivat yhä katkerammiksi, kunnes niiden lähde kuivui vallan tyhjiin.
— Ymmärrän kyllä mitä ajattelet, sanoi Stella, mutta luuletko, että kuolemaisillaan oleva ihminen voisi tuntea tällaista elämän halua? Ei, toisellaiselta mahtaa silloin kaikki tuntua. Jumala ei sallisi tämmöisiä tunteita, jos nyt ottaisi minut luoksensa… Ja näetkös, Erkki, että saatan itkeäkin. Eihän kuolevaiset itke, vai oletko koskaan nähnyt kuolemaisillaan olevan itkevän?
Stella hymyili niinkuin joskus ennenkin kyyneltensä lomaan ja uudelleen syttyi toivo pastorin rintaan.
Sairas pyysi häntä koettamaan valtasuontansa. Se ei tykyttänyt liian kovasti eikä liian hiljaa, ei liian verkalleen eikä liian nopeasti. Sykkipä ihan kuin terveellä ihmisellä.
Irenen tuotua kauralientä nisuleivän kanssa, söi Stella sitä halusta, pyytäen enemmänkin, mutta kun hän olisi vieläkin ottanut, niin ei sitä enää hänelle annettu. Silloin Stella ikäänkuin vähän kiukuissaan pudisti pientä päätään, mutta sitten hän hymyili ja kysyi:
— Ettekö vieläkään usko, että jään elämään? Eihän kuolevainen tahtoisi ruokaa, ei ainakaan niin paljon kuin minä. Ei, terve minä jo olen, paitsi että olen vähän väsynyt.
Se miltei kevytmielinen tapa, millä nuo sanat lausuttiin, vakuutti pastorille kaikkea muuta enemmän, että sairaan tila ei enään ollut niin vaarallinen.
Niin, hänen taudissaan oli tapahtunut onnellinen käänne, jota ei mitenkään voi selittää. Hän toipui siitä huolimatta, että lääkäri oli hyljännyt kaiken toivon, olisipa ikäänkuin uhallaan toipunut, vaikka tämä olisi koko ajan istunut hänen vuoteensa vieressä.
Oli yksi, joka melkein yhtä paljon kuin pastorikin, iloitsi Stellan parantumisesta. Se oli Heikki-renki, joka kahdenkertaisesti oli ollut syypää hänen sairauteensa, ensimäisen kerran tahallaan ja toisen ymmärtämättömyydestä ja ajattelemattomuudesta. Hänellä oli ollut sellainen käsitys, että jos Stella olisi kuollut, ei hän olisikaan voinut saada syntiänsä anteeksi. Mutta nyt hän riemuitsi ja itki ilosta.