XIII.
UUSIA JUONITTELUJA.
Haraldin aika oli Ristilässä kulunut jotenkin samalla tavalla kuin ennenkin. Stellan siellä oltua hän ei yön aikana ollut nähnyt eikä kuullut mitään erinomaisempaa. Alati hän kuitenkin jännityksellä odotti tapahtuvan jotakin, josta saisi aihetta ruveta ahdistamaan talon kunnotonta haltijaa. Pastorilta hän oli saanut kuulla kaikki, mitä jo tiedämme Stellasta, ja hän oli myös puolestansa kertonut sen vähän, minkä tiesi. Tämän johdosta kävi hänen asemansa yhä jännittävämmäksi ja itsekseen hän oli melkein päättänyt jäädä Ristilään kotiopettajaksi niin kauaksi, kuin vapaaherra vain tahtoisi häntä pitää, kunnes hän huomaisi jotakin, joka selvittäisi hänelle tämän sekaisen vyyhdin. Vaikka olikin tullut tänne vain yhdeksi lukukaudeksi, niin hän vapaaherran ehdotuksesta oli luvannut jäädä kokonaiseksi vuodeksi ja luultavasti vapaaherra mielellään pitäisi hänet vielä kauemminkin huomattuaan, että hänen poikansa olivat luvuissaan edistyneet hyvin ja Irene laulussaan vielä enemmän.
Enemmän kuin tämä jännitys ja uteliaisuus pidätti häntä Ristilässä kuitenkin Irene. Hänen läheisyytensä, kun hän tiesi hänen alati olevan tavattavissa, lyhensi Haraldilta monta pitkää tuntia, joita hän ei muuten olisi saanut kulumaan. Vain Irenen vuoksi hän mielellään olisi jäänyt vaikka koko ijäkseen Ristilään ja sitäpaitsi hän epäselvästi aavisti, että hänen armaansa myös voisi joutua vaaraan ja kaivata hänen suojelustaan. Olisihan suloista saada häntä varjella!
Soittotunnit olivat nyt, kuten ennenkin, onnellisimmat. He eivät vielä olleet virkanneet sanaakaan rakkaudesta, mutta heidän laulaessansa yhtyivät heidän sielunsa vielä suloisemmaksi sopusoinnuksi kuin heidän sävelensä. Ken olisi heidät nähnyt, heidän liidellessään sävelten ja rakkauden siivillä aavistamattomissa, autuaallisissa avaruuksissa, hän varmaankin olisi rukoillut, että kohtalo varovasti kohtelisi heidän nuoruuttaan ja kauneuttaan, eikä unohtaisi, että heidän sielunsa varmaankin olivat yhtä kauniit.
Sanotaan rakkauden olevan ihanimmillaan ennenkuin se on lausuttu julki, ja niin oli heidänkin rakkautensa laita. Molemmissa se oli yhtä haavaa syttynyt, eikä siinä ollut minkäänlaisia, lempivissä niin tavallisia vaiheita, heissä kun rakkaus välistä näyttää heikkenevän, esiintyäksensä jälleen sitä kiihkeämpänä. Heidän rakkaudessaan ei ollut mitään tuulenpuuskia, ei mitään heilahduksia, vaan niinkuin kulma anastaa sitä suuremman tilan, kuta enemmän sen sivuja tasaisesti pidennetään määrätyn suhteen mukaan, niin johdonmukaisesti kasvoi heidän rakkautensakin.
Yksinäisyyttä Ristilässä häiritsi vain joskus jonkun vieraan tulo. Vapaaherraa, pidettiin sekä ylpeänä että ahneena, mutta siinä ei kuitenkaan ollut syy, miksi läheisyydessä asuvat herrasperheet niin harvoin kävivät Ristilässä, jossa heitä päinvastoin kohdeltiin hyvin kohteliaasti ja vieraanvaraisesti. Asia oli vain se, ettei kukaan oikein voinut häntä sietää. Hän herätti ihmisissä jonkinlaista pelkoa, häntä kartettiin, epäiltiin ja kentiesi halveksuttiinkin. Perheenisät tuskin olisivat tulleet käyneiksi Ristilässä tavallisilla velvollisuusvierailuilla, elleivät heidän tyttärensä niin mielellään olisi tahtoneet tavata "herttaista Irene-neitiä". Ja nuorten herrojen oli laita ihan samoin, sillä kernaasti hekin tahtoivat nähdä kaunista tyttöä ja ehkä päästä hänen kanssansa pakinoimaankin.
Kamarijunkkari von Assar oli kuitenkin silloin tällöin jonkun viikon oleskellut Ristilässä Olipa hän taas ollut siellä kokonaisen viikon, eikä nyt yksin, sillä hänen seurassaan oli kaksi naista. Toinen oli hänen sisarensa, neiti Emilia v. Assar, toinen nuori, kuudentoistavuotias ruotsalainen tyttö, nimeltä Adéle Hassel.
v. Assarin perhe oli oikeastaan kotoisin Suomesta, mutta oli jo siksi kauan asunut Ruotsissa, että oli siellä kokonaan kansalaistunut ja puhuikin sitä ruotsia, jota siellä puhutaan, mikä suuresti eroaa siitä, mitä täällä puhutaan.
Koska he olivat orpoja, oli kamarijunkkarilla tuo tärkeä toimi olla sisarensa opastajana ja holhoojana. Adélen äiti ei ollut viitsinyt tulla Ristilään, mutta neiti v. Assar oli mielestään aivan sopiva hänelle "esiliinaksi", jota ei kenenkään mieleen juolahtanut ruveta epäilemään. Neiti v. Assar oli nimittäin Adélea yhtätoista vuotta vanhempi, josta huomaa hänen jo jättäneen ensimäisen nuoruudenijän taaksensa ja siis todennäköisesti olevan tarpeeksi vakava.
Syy, minkä vuoksi neiti v. Assar oli tullut iloisesta Ruotsista meidän synkkään maahamme, ei suinkaan ollut se, että hänessä olisi herännyt halu nähdä niitä seutuja, joissa oli viettänyt lapsuutensa ja ensimäisen nuoruutensa ajat — sillä häntä ei ainakaan vaivannut koti-ikävä — vaan pikemmin ollakseen seuralaisena rikkaan tehtaanisännän Hasselin rouvalle, jonka oli tehnyt mieli nähdä Suomea, ja toimiakseen hänen oppaanansa. Ellei tahdo olla häijy, niin voi sanoa, että hän oli tullut meren yli tervehtimään Suomessa asuvia sukulaisiaan, eikä suinkaan siinä tarkoituksessa, että jotensakin kypsyneellä kauneudellaan, joka ei enää Ruotsissa tehnyt tarpeellista vaikutusta, hankkisi itselleen miehen.
Emilia-neiti nautti veljensä luottamusta suuremmassa määrässä kuin sisarusten kesken on tavallista. Hänen veljensä oli esimerkiksi uskonut hänelle kaikenlaisia hävyttömiä tapauksia pelipöytien äärestä, ravintoloista ja vielä oudommistakin paikoista, ja vaikka se oli olevinaan vain heidän kesken sanottu, niin ei kumpikaan pitänyt siitä niin suuresti lukua. Ei siis ihme, että hän tunsi veljensä mieltymyksen Ireneen, mikä mieltymys ei suinkaan ollut niin vakava, ettei veli aivan helposti olisi voinut lohduttautua, tarvitsematta ampua kuulaa otsaansa.
Hän tiesi senkin, että veli, ilmoittamalla joitakin pieniä salaisuuksia, voisi pakottaa Irenen antamaan myöntävän vastauksen.
Emilia ei suinkaan ollut välinpitämätön tämän asian suhteen, joka ehkä oli hänelle vielä suuremmasta arvosta kuin hänen veljelleen. Paitsi että veljellä oli palkka, oli hän vanhemmiltaan perinyt kaksi kertaa niin paljon kuin sisar, joten hän tuli paljon paremmin toimeen kuin tämä, jolla oli tuskin enemmän pääomaa kuin että hän töintuskin pelastui olemasta "köyhien tyttöjen" kirjoissa. Jos veli nyt naisi Irenen, niin olisi syytä toivoa että hän, joka oli niin hyväntahtoinen, jakaisi hyvyyksiään sisarellensakin, jonka isänsä kuoltua oli täytynyt kieltäytyä monesta koristuksesta ja monista huvituksista, joita korkeasäätyisten tyttäret saavat nauttia. Ja hyvät naimiskaupat nämä olisivatkin, sillä olihan Irene nuori ja kaunis, rikas ja ylhäistä sukua.
Sitä hän myös uskoi ja toivoi, ettei hänen veljensä tarvitsisi ryhtyä mihinkään pakkokeinoihin, sillä sisarelle anteeksi annettavassa sokeudessaan hän piti veljeänsä erinomaisen miellyttävänä miehenä. Mutta ellei Irene vapaaehtoisesti suostuisi, niin hänet oli pakotettava. Tässä suhteessa Emilian omatunto ei ollut ensinkään arka ja rakkaudesta hänellä oli omat mielipiteensä, hän kun ei koskaan ollut todellisesti rakastunut, vaan pintapuolisesti ja ohimenevästi. Samaa mieltä lienevät myös kaikki vanhat tädit, rouvat ja naineet miehet, joiden tunteet vanhuuttaan ovat laimentuneet.
Neiti v. Assarin kysyessä joku aika sitten veljeltään, miksi tämä ei täyttä totta ryhtynyt toimeen, vaikka tiesi, kuinka edullinen tämä naimiskauppa kaikin puolin olisi, oli veli vastannut jo monesti aikoneensa kosia, mutta ratkaisevalla hetkellä oli aina tuntunut ikäänkuin hän ei olisi saanut ääntä kurkustaan, joten asia oli täytynyt jättää tuonnemmaksi. Emilialle oli nyt pistänyt päähän seurata veljeänsä Ristilään, ei suinkaan suositellaksensa häntä Irenelle, johon puhemiehen kiitokset, siitä päättäen, mitä hän oli hänestä kuullut, eivät suinkaan vaikuttaisi, vaan läsnäolollaan häntä rohkaistakseen, keksiäkseen mukavimman ajan ja tilaisuuden, pannakseen sopivammat sanat hänen suuhunsa sekä tarpeen vaatiessa antaakseen hänelle hyviä neuvoja. Tietysti hän menettelisi niin viisaasti, ettei veli huomaisi olevansa hänelle mistään kiitollisuudenvelassa.
He olivat jo oleskelleet viikon Ristilässä, eikä v. Assar vieläkään ollut ilmoittanut asiaansa, yhtä vähän kuin hänen sisarensakaan oli katsonut tarpeelliseksi vielä ryhtyä „päärynnäkköön". Hän oli vain kaukaa pitänyt „vihollista" silmällä ja tullut siihen johtopäätökseen, että jos hänen veljensä asia ei ottaisi menestyäksensä, niin siihen ei olisi muuta estettä kuin — talon kotiopettaja, maisteri Thalberg.
Vaikka Emilia ominaisuuksiensa puolesta ei ollutkaan erittäin lahjakas, oli hän kuitenkin nainen ja siis sekä veljeänsä että sukkelapäistä vapaaherraa havaintokykyisempi ja oli huomannut Irenen joskus arasti ja kartellen, mutta kuitenkin hellästi katselevan Haraldia.
Siitä hän oli ymmärtänyt, että vaara uhkasi siltä taholta. Hän ei voinut kieltää, että Harald oli pulska mies. Tosin hän ikäisekseen näytti melkein liian vakavalta, mutta se vain kaunisti häntä. Hänen innostuessaan säteilivät hänen ruskeat silmänsä ja hänen puhuessaan herätti Emiliassa kummastusta se, että nuori mies, joka oli nähnyt niin vähän maailmaa ja joka oli saanut vain kirjallista opetusta, kuitenkin milloin leikillisesti, milloin totisesti osasi puhua niin vakuuttavasti ja hauskasti, että se aina miellytti. Ja hänen laulaessansa Emilia ei voinut ymmärtää, kuinka hän keskinkertaisella äänellään osasi niin suuresti viehättää kuulijoitansa.
Kaikki tämä vaikutti, että hän rupesi arvailemaan yhtä ja toista. Hän sanoi itselleen:
— Varmaankin Irene on vähän ihastunut tuohon kotiopettajaan ja siitä syystä käyttäytyy Emiliä kohtaan vähän kopeasti. Mutta siksi ei liene mitään syytä peljätä. Kuinka sitten lienee maisteri Thalbergin laita; ainakaan en hänessä ole huomannut mitään erityistä ihastusta, mutta voinhan pettyä. Paljon olisi jo sillä voitettu, jos saisi hänet aivan välinpitämättömäksi. Entä jos minä… Irenehän onkin vain maalaistyttö, joten hänellä ei liene suurtakaan viehätysvoimaa. Mutta mitäpä juolahtaakaan mieleeni… no niin… miksi ei! Eihän hänestä olisi minulle mieheksi, mutta ajankuluksi… joku suukkonen silloin tällöin… eihän se tekisi mitään. Ja entä jos hänestä ajan pitkään voisi koitua jotain suurtakin. No, mikä nyt taas pälkähtikään päähäni… ajankuluksihan minä vain…
Hän ei olisi itsellensäkään myöntänyt, että hänen vaatimuksensa olivat supistuneet sitä mukaa, kun hänelle oli ikävuosia karttunut. Seitsemäntoistavuotiaana hän vain ajatteli ylimyksiä!
Kuinka kiusallisia nuo ikävuodet ovatkaan tytöille, varsinkin turhamaisille tytöille! Seitsemäntoistavuotiaana he kovasti halveksivat samanikäistä poikanulikkaa; kahdenkolmatta ikäisenä eivät suuresti välitä kahdenkymmenen ikäisestä nuorukaisesta… mutta seitsemänkolmattavuotiaana kelpaa heille kyllä kolme vuotta nuorempi mies. Seitsemäntoista ikäisestä poikanulikasta ei vielä ole mihinkään, kahdenkymmenenvuotiaasta ei vielä ole tietoa, mikä hänestä tulee, mutta puolivälissä kolmenkymmenen oleva mies on jo mikä hän on — taikka ei mitään.
Turhamielisyydessään Emilia jo toisena päivänä päätti houkuttelemalla anastaa Haraldin sydämen. Kaikkia mahdollisia apukeinoja hän olisi käyttävä hyväkseen, niin hyvin keikailemista ja maailmankokemustansa kuin myös sulojaan. Eikä hän suinkaan ollut mikään ruma ja vastenmielinen nainen.
Mutta turhaa on ampua lyijynuolella timanttilevyyn. Etkö tiedä, miten käy? Painostaan huolimatta se, kärki katkaistuna, tupsahtaa maahan. Voi sinua, pehmeä lyijynuoli-parka!
Harald huomasi, että ruotsalainen neiti, joka alussa oli esiintynyt hyvin ylhäisesti, yht'äkkiä oli muuttunut äärettömän kohteliaaksi. Hän ei tiennyt mitä siitä ajattelisi ja mihinkä se johtaisi, mutta ainakin se häntä miellytti ja laskemalla leikkiä neiti v. Assarin kanssa, koetti hän haihduttaa valtavia tunteitaan.
Eräänä päivänä Irene tällaisessa tilaisuudessa äkkiarvaamatta tapasi hänet ja katseli häntä surullisesti. Harald huomasi sen ja tunsi tehneensä pahasti.
Niin hyvä kuin Irene olikin, oli hänellä kuitenkin taipumusta mustasukkaisuuteen ja hän tunsi sydämessään katkeraa tuskaa. Ihminen hän oli ja maasta kotoisin, eikä siis ilman vikoja, mutta jalo ja puhdas Jumalan luoma kuva hän kuitenkin oli.
Pahan hengen herättämä ilkeä halu pakotti Haraldin jatkamaan tätä kehnoa pilaa. Oi, mikä katala olento mies kuitenkin onkaan!
Olemme jo maininneet, että hän tällä tavoin koetti haihduttaa tunteitansa, niin kehno keino kuin se olikin. Mutta päätarkoitus hänellä, kumma kyllä, oli sama kuin Emiliallakin. Pysyen aivan erillään armaastansa tahtoi hän rohkaista v. Assarin mieltä, koska arvasi tämän jo aikovan kosia oikein todenteolla, joko sitten tulisi saamaan myöntävän vastauksen tai rukkaset. Harald ei ainakaan tahtonut olla hänen tiellään ja tässä suhteessa hän käyttäytyi jalosti ja omaa etuansa katsomatta, rakastaen Ireneä ilman mitään sivutarkoituksia. Jos hänen turhamielisyydellään oli jotain osaa tuossa hänen lepertelyssään Emilian kanssa taikka hän sillä oli mitään tarkoittanut, niin se ainakin tapahtui hänen tietämättänsä. Ja voimmepa vakuuttaa, ettei hän saanut tunteitansa haihtumaan, vaikka hän sitä oli koettanut, ja toisinaan se tuotti hänelle suurta tuskaakin.
Pantuaan ilman aikojaan alkuun tämän leikin, jonka hän, ainakin mitä häneen itseensä tuli, luuli semmoisena pysyvän, Emilia jo muutaman päivän kuluttua huomasi todeksi vanhan ruotsalaisen sananlaskun, joka sanoo: joka toiselle kuopan kaivaa, putookin siihen itse. Leikki oli muuttunut täydeksi todeksi, josta ei ollut tietoa, mitenkä se päättyy. Emilia alkoi tutkia sydäntään ja miltei pelästyi.
— Onko mahdollista, sanoi hän itsekseen, että hän on voinut saada sellaisen vallan minuun?… Ja jos niin on… rakastaakohan hänkin… minua?… Se ei suinkaan ole mahdotonta, vastasi hänen itserakkautensa.
Päätarkoitus, minkä tähden hän oli seurannut veljeänsä Ristilään, ei silti jäänyt häneltä unohduksiin ja asiaa tyynesti harkittuaan hän luuli huomaavansa, että nyt olisi sopivin aika panna se täytäntöön. Siitä hän keskusteli veljensä kanssa, mutta hämmentynyt kun oli, hän luultavasti ei osannut panna sopivia sanoja hänen suuhunsa, eikä myös sattunut valitsemaan oikeaa paikkaa ja aikaa. Eikä siitä liene syytä häntä soimata, hän kun juuri oli huomannut, että rakkauden nuolet olivat sattuneet hänen omaan sydämeensä.
Irene oli salissa yksinään. Hän oli juuri lakannut harjoittelemasta erästä duettoa Taika-ampujasta, jonka hän ensimäisellä laulutunnilla tulisi laulamaan yhdessä Haraldin kanssa. Emil v. Assarin astuessa sisään, hän parastaikaa näytti hakevan jotakin eräästä nuottivihosta, jota hän hätäisesti selaili.
Kamarijunkkari ei esiintynyt aivan yhtä ylpeästi kuin ennen ja hänen poskensa olivat tavallista kalpeammat.
— Suokaa anteeksi, neiti, että häiritsen, alotti hän äänellä, joka hieman vapisi.
— Ei se mitään tee, vastasi Irene, aikani kyllä muulloinkin riittää tällaisiin. Mutta kas kuinka olette kalpea! Ettehän liene sairas?
Tuota v. Assar ei odottanut eikä hänellä ollut mitään vastattavaa. Kävipä hän vielä entistään kalpeammaksi, ryhtyessään ranskankielellä puhumaan:
— Kuulkaa minua, neiti, pyydän että hetkisen kuuntelisitte mitä minulla on sanottavaa… Varmaankin olette huomannut tunteeni ja arvannut, minkä vuoksi olen hyljännyt nuoruuden ilot ja huvitukset, oleskellakseni niin usein täällä maaseudun yksinäisyydessä. Se on tapahtunut sen tähden, että täällä olen tavannut tytön, joka kauneudessa ja ymmärryksessä voittaa kaikki muut tytöt, joita muualla olen nähnyt. Niin se on, kaunis neiti. Ainaiseksi te olette valloittanut sydämeni ja nyt lasken sen jalkainne juurelle siinä rohkeassa toivossa, ettei tämä tunnustukseni olisi teille aivan vastenmielinen.
Tähän Irene ei vastannut mitään, jonka tähden v. Assar jatkoi:
— Te ette vastaa mitään, kaunis neiti, ja minkä tähden? Olenko ansainnut tällaista kohtelua?
— En vastaa, koska en tiedä, mitä vastata. Ja kuitenkin ymmärrän, että minun täytyy vastata.
Emil v. Assar ei suinkaan ollut mies, jolta olisi puuttunut maailmankokemusta ja esiintymiskykyä. Ellei hänen sydämellänsä olisi ollut mitään osaa tähän rakkaudentunnustukseen, niin hän kentiesi olisi onnistunut paremmin. Hän, joka ei oikeastaan koskaan ollut rakastanut, rakasti nyt niin puhtaasti ja voimakkaasti kuin hänen kaltaiselleen miehelle oli mahdollista, ja jouduttuaan näin pois tasapainostaan ja ihan outoihin oloihin, niin hän ei osannutkaan niin mielitellä ja taitavasti kierrellä kuin muuten ehkä olisi voinut. Sillä rakkaus, joka muutamiin luonteisiin vaikuttaa kiihoittavasti ja elähyttävästi, vaikuttaa toisiin joskus masentavasti ja uuvuttavasti. Että v. Assar vaistomaisesti piti itseään viimemainittuun luokkaan kuuluvana, huomaa jo siitäkin, että hän niin kernaasti noudatti sisarensa neuvoja.
Tämän asian kävi kuitenkin niinkuin useinkin käy, kun joku on oppinut ulkoa jonkun puheen tai sellaisen. Sattuu nimittäin usein tapauksia, jotka vaikuttavat, että ulkoa opittu ei sovikaan siinä tilaisuudessa. Tähän asti kamarijunkkari oli menestynyt kutakuinkin, mutta Irenen vastaus oli sen laatuinen, ettei hänen ulkoaoppimansa tähän sopinut, ja hän hypisteli kauan hansikastansa ennenkuin sai keksityksi miten jatkaisi:
— Älkää peljätkö, neiti. Vastatkaa edes jotakin.
Kosijan yhä lisääntyvä hämmennys oli vaikuttanut Ireneenkin ja hädissään hän hermostuneesti selaili edessään olevia nuottilehtiä. Mutta mieltänsä rohkaisten hän pian uskalsi katsoa kiusaajaansa silmiin ja vastasi:
— Teidän tunnustuksenne on tosin minulle hyvin imarteleva.
— Oi, kaunis neiti, sanoi v. Assar ja olisi sanonut vielä enemmänkin, mutta ääni takertui hänen kurkkuunsa ja hänen kalpeat poskensa lensivät tulipunaisiksi. Irene katseli häntä miltei säälien. Mutta Emil v. Assar luuli tuon katseen osoittavat vain myötätuntoisuutta, ellei vielä parempaakin. Tämä suuressa määrässä rohkaisi häntä ja jälleen muistuivat hänen mieleensä muutamat sanat:
— Teidän tulee siis vastata suoraan, onko minun onnistunut teissä herättää samallaisia tunteita kuin te olette herättänyt minussa.
Se naislukijoistani, joka joskus on ollut tilaisuudessa antamaan rukkaset, on luultavasti huomannut, ettei se ole mikään hauska tehtävä. Luulenpa jokaisen tytön koettavan lykätä sen niin kauaksi kuin mahdollista. Mutta jos hän on hyvä ja jalomielinen eikä tavallinen, turhamielinen kiemailija, niin hänen totuudentuntonsa ennen pitkää pääsee voitolle ja hän pelkää herättävänsä vähänkään toivoa miehessä, jota hän ei voi rakastaa. Ja jos hän vielä lisäksi on rakastunut johonkin toiseen, niin sitä vähemmin hän tahtoo antaa aihetta turhaan toivoon, koska silloin samalla pettäisi rakkautensa.
Irenellä oli siis nyt se ikävä tehtävä suoritettavanaan, että hänen täytyi lausua totuus, vaikka se tuntuikin tukalalta.
— Olisinpa suonut, ettei tunnustuksessanne olisi ollut lainkaan perää, koska minä puolestani en ensinkään voi rakastaa teitä, vastasi hän siis.
Tämä vastaus ei kuitenkaan vaikuttanut v. Assariin niin ankarasti kuin se ehkä olisi vaikuttanut moneen muuhun. Jotenkin tyynesti hän muuttaen menettelytapaa sanoi:
— Kun se ei voi tapahtua tänään, tapahtuu se ehkä huomenna. Onnellinen avioliitto ei kaipaa tuollaista kiihkeää rakkautta, josta puhutaan romaaneissa ja runoelmissa. Molemminpuolinen luottamus, kunnioitus ja ystävyys ovat aivan riittävät ja tälle perustukselle ovatkin useimmat avioliitot rakennetut.
— Mutta vähän aikaa sitten väititte tunteittenne minua kohtaan olevan kokonaan toista laatua kuin nuo laimeat, joiden nyt sanotte riittävän avioliiton onnelliseksi tekemiseen, huomautti Irene.
Kamarijunkkari ei odottanut tällaista väitettä, hän kun luuli kierrelleensä asiaa hyvinkin taitavasti. Hänen viimeksi lausutut sanansa olivat tosin osa sisaren opettamasta läksystä, mutta koska ne sattuivat jotenkin sopimattomaan paikkaan, niin antoivatkin ne aihetta yllämainittuun vastaukseen, jonka vaikutusta ivallinen ilme Irenen kasvoissa vielä oli omiansa lisäämään. Tuossa tuokiossa v. Assarin tyyni rohkeus haihtui ja hädissään hän änkytti muutamia sanoja, joihin hänen sisarellaan tuskin oli mitään osaa. Niillä hän yritti selvittää, että hänen rakkautensa tosin oli ystävyyttä hellempi, mutta jos Irenen laita ei ollutkaan samoin, niin siitä ei olisi mitään estettä heidän avio-onnelleen.
Närkästyksestä Irenen posket punottivat hänen vastatessaan:
— Jos olen oikein käsittänyt sananne, niin te arvelette meidän voivan tulla avioliitossamme onnelliseksi, vaikka minä en rakastaisikaan teitä, niinkuin te minua. Mutta minä en usko, että tuollaisessa puheessa on mitään perää. Eikö sellaisen naisen pitäisi halveksia itseänsä, joka antaisi kytkeä itsensä mieheen, jota ei voisi rakastaa? Ja eikö hän tekisi väärinkin tuolle miehelle, eikö hän ansaitsisi hänen ylönkatsettaan, palkitessaan niin huonosti hänen rakkautensa? Olisiko oikein ottaa vastaan rakkautta, kun ei ole muuta antamista sijaan kuin ystävyyttä?
— Siihen minä kuitenkin tyytyisin, se olisi minulle aivan tarpeeksi, vastasi kamarijunkkari puoliksi vakuutettuna. Ainakin hänen silmänsä osoittivat hänen puhuvan totta.
— Joko olen käsittänyt väärin teidän sananne taikka te ette ollenkaan ole ottanut minun onneani kysymykseen, vastasi Irene, ja loukatusta ylpeydestä sekä myös jostakin ylevämmästä tunteesta hohtivat hänen poskensa tulipunaisina ja silmänsä säteilivät hänen lisätessään:
— Mutta niin heikko kuin tyttö onkin, niin ei mikään maallinen eikä jumalallinen valta voi pakottaa häntä uhrautumaan tuolle väkevälle ja itsekkäälle olennolle, jota nimitetään mieheksi. Niin, vaikka voisinkin tehdä teidät onnelliseksi… jota en kuitenkaan usko, koska se kuulostaa niin mahdottomalta… jos varmaan luottaisin siihen, niin en kuitenkaan panisi omaa onneani alttiiksi uhrautumalla teidän tähtenne. Sekä sydämeni että järkeni hylkäisi sellaisen teon, ja näin itsekkäitä me naisetkin voimme olla!
Irene vaikeni ikäänkuin olisi hän mielestänsä mennyt liian pitkälle, mutta kun ei kamarijunkkari mitään vastannut, hän, vakava ja samalla lempeä ilme tummansinisissä silmissään, hiljaa jatkoi:
— Olen ehkä tullut sanoneeksi liian paljon ja koskettanut asioita, jotka kentiesi käyvät yli naisen ymmärryksen. Minun ei olisi pitänyt sanoa muuta kuin mitä totuus vaatii minua sanomaan. Minä en rakasta teitä, enkä siis voi ruveta vaimoksenne. Unohtakaamme tämä ikävä hetki ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan. Ja antakaa minulle anteeksi, että ennen kaikkea annan arvoa totuudelle.
Katsoessaan Irenen kauniita silmiä, joihin kyyneleet vähitellen alkoivat nousta, syttyi kamarijunkkarissa taistelu itsekkäisyyden ja jalomielisyyden välillä. Jos hänen rakkautensa olisi ollut puhdas ja uhrautuva, niin jalomielisyys olisi saanut voiton, mutta nyt siihen sekaantui kaikellaisia maallisia etuja, josta luonnollisesti oli seurauksena, että itsekkäisyys pääsi kuin pääsikin voitolle. Aikaisempi hämmennys antoi sijaa koston ja vihan tapaiselle tunteelle, joka pani hänen suuhunsa sanoja, mitkä eivät olleet hänen sisarensa opettamia.
— Sanoitte, ettei mikään maallinen taikka taivaallinen valta voi pakottaa heikkoa naista menemään naimisiin, sanoi hän. — Mutta entäpä jos nyt kuitenkin olisi olemassa sellainen valta… olkoon vain inhimillinen… joka voisi pakottaa teidät avioliittoon sen miehen kanssa, joka hyljättynä ja pilkattuna seisoo tässä teidän edessänne, uskaltaen vielä rohkeasti katsoa teitä silmiin?…
— Sellaista valtaa ei voi olla olemassa. Mitä te tarkoitatte tuolla kauhealla puheellanne?
Irenen näin puhuessa hänen ryhtinsä muuttui ylpeäksi kuin kuningattaren ja kyyneleet katosivat hänen silmistään, jotka suuttumuksesta säkenöitsivät. Tämä ei kuitenkaan säikähyttänyt v. Assaria, joka ilkkuen vastasi:
— Ajatelkaapa, että on olemassa tyttö, joka, kieltäytymällä tekemästä tuota pientä uhrausta, mikä johtaisi avioliittoon, saattaa mitä suurimpaan vaaraan sen, jota hänen on kiittäminen hengestään. Ja ajatelkaapa, ettei vain ole kysymys siitä, jota luultavasti ylevämielisyydessänne pidätte joutavana, niinkuin raha ja tavara, vaan että nyt voi tulla kysymykseen hyvä maine ja kunnia, ehkäpä henkikin. Mitä siitä sanotte?
— Ja noilla sanoillanneko tarkoitatte minua ja suhdettani teihin? sanoi
Irene kauhistuneena, vaikka ylpeydestä osasi sen salata.
— Sitä juuri tarkoitan. Sanani koskevat teitä ja minua ja vielä erästä kolmattakin henkilöä.
— Mutta sanokaa, Jumalan tähden, onko niissä edes yhtään perää?
— Olen puhunut aivan totta, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.
Irene oli usein kuullut v. Assarin kevytmielisesti vannovan, mutta huomasi hänen nyt puhuvan täyttä totta ja kävi kalpeaksi. Kamarijunkkari käytti hänelle edullista tilaisuutta hyväkseen ja kuiskasi tytön korvaan:
— Tehän ymmärrätte, että tarkoitan isäänne.
— Tietääkö hänkin siitä? kysyi Irene koneentapaisesti.
— Tietää.
— Silloinpa… silloin — Irene änkytti ja peittäen kasvonsa kädellään hän horjuen nojautui pianoon.
Enempää hän ei saanut sanotuksi. Uhkaavana hän näki edessään isän ja muitakin kauheita näkyjä; näki kuinka häntä, turvatonta raukkaa, väkisin pakotettiin. Veri seisahtui hänen sydämensä ympärille ja hän oli vähällä tukehtua. Tämä oli v. Assarille sopiva hetki, eikä hän ensinkään empinyt.
— Silloinpa, sanoi hän, ikäänkuin jatkaaksensa mitä Ireneltä oli jäänyt sanomatta — silloinpa ymmärrätte, etten ole joutavia puhunut, että on olemassa valta, joka…
Tuon puheen kestäessä Irene kameleontin tapaan jälleen äkisti muuttui. Puna nousi taas hänen poskilleen, hänen ryhtinsä muuttui ylpeäksi ja ihmeellisen kirkas valo loisti hänen silmistään. Keskeyttäen v. Assarin hän sanoi:
— Tapahtukoon mitä tahansa, niin en kuitenkaan pakosta mene teidän kanssanne naimisiin. Uhatkoon mikä vaara hyvänsä minua tai ketä tahansa maailmassa… teidän vaimoksenne en ainakaan rupea. Nauttikaa vapaasti voitostanne ja tehkää kaikkea pahaa mitä voitte.
Näin päättelläät sanat tämän nuoren ja hennon tytön suusta eivät voineet olla herättämättä mitä suurinta hämmästystä kamarijunkkarissa, joka tästä viimeisestä hyökkäyksestä oli odottanut peräti toista seurausta, ja kestipä kauvan ennenkuin hän sai mitään sanotuksi. Väri hänen poskillaan vaihteli alinomaa, eikä hän rohjennut katsoa Ireneä silmiin. Vihdoin hän näennäisesti tyynenä sanoi:
— Voittehan puhua ajattelemattomuudesta ja punnitsematta niin tarkoin sanojanne, joita ehkä vast'edes kadutte. Siksipä annan teille miettimisen aikaa, eikä niin aivan lyhyttäkään… se saapi kestää uudenvuoden päivään asti.
— Kiitän hyväntahtoisuudestanne, vaikka pidänkin tuota miettimisaikaa aivan turhana, vastasi Irene.
— Ennen uutta vuotta en siis tahdo vaivata teitä puhumalla rakkaudestani ja tunteistani, vaan olen sulkeva ne omaan sydämeeni. Ja nyt jätän teidät yksin.
Näin sanoen kamarijunkkari poistui. Hän ei mennyt sisarensa luokse, joka Adélen ja pikku Ullan kanssa istui toisessa huoneessa, vaan läksi ulos raitista ilmaa hengittämään. Ja kylläpä olikin tarpeen saada tällaisen kohtauksen jälkeen olla vähän aikaa yksin.
Sitä ei kuitenkaan hänelle suotu, sillä häntä vastaan tuli vapaaherra, joka oli ollut peltojansa tarkastamassa. Kamarijunkkari ei voinut välttää hänen seuraansa, ja pian olivat he joutuneet vilkkaaseen keskusteluun. Kamarijunkkari oli kuitenkin liian ylpeä kertoakseen, miten hänen asiansa Irenen luona oli päättynyt, taikka lieneekö jonkinmoinen hellyyden tunne estänyt häntä antamasta tytärtä alttiiksi hurjaluontoisen isän kiivaudelle, ennenkuin hänen määräämänsä miettimisaika, jonka kestäessä hän toivoi Irenen muuttavan päätöksensä, oli kulunut loppuun.
Kamarijunkkarin mentyä pääsivät Irenessä valloilleen kaikki ne tunteet, jotka hän ylpeydestä väkisin oli tukahuttanut, ja yksinäisyydessä antoivat kyyneleet hänelle lievitystä. Hän istahti pianon ääreen, laski koskettimille kätensä ja painaen niihin kasvonsa purskahti itkuun. Hänen huomaamattansa astui Harald saliin, tullaksensa soittamaan, mutta vetäytyikin hämmästyneenä muutaman askeleen takaperin.
— Pelkäättekö itkevää tyttöä? kysyi Irene, koettaen nauraa, mutta ettekö näe, että jo olen lakannut itkemästä.
— Enpä luule nähneeni tätä kauniimpaa näkyä. Irene ei ollut häntä ymmärtävinään, vaan sanoi:
— Mitä, onko kaunista nähdä minun itkevän? Olettepa häijy… ette edes kysy, minkä takia itken. Soisinpa, että olisitte vähän uteliaampi.
— Teidän kyyneltenne syytä minä pelkään, enkä suinkaan itkevää tyttöä.
— Muistatteko, että kerran tässä samassa paikassa kertoessani teille… jotakin… että silloin sanoin teidän olevan ainoan, jolle voisin sellaista kertoa. Sen tähden soisin, että nyt olisitte vähän uteliaampi.
— Utelias minä olenkin. Kuuntelen tarkasti ja kiitollisuudella. jokaisen sanan olen kätkevä…
Irene katseli häntä kauniilla silmillään, mutta samassa loi ne maahan ja näytti ikäänkuin miettivän.
— Olen kovasti utelias, sanoi Harald.
— Vai olette. No, olipa kerran tyttö, jota tahdottiin pakottaa naimisiin miehen kanssa, jota hän ei voinut rakastaa. Ellei hän suostuisi, niin kosija uhkasi ilmoittaa salaisuuksia, jotka olivat sen laatuisia, että saattaisivat sen, jota hänen oli kiittäminen hengestään, mitä suurimpaan vaaraan sekä kunnian ja tavaran että hengen puolesta. Ja tytölle kävi selväksi, että niin oli, mutta hän vastasi…
— Mitä hän vastasi, keskeytti Harald.
— Hän vastasi, että kohtaisipa mikä tahansa häntä taikka ketä toista henkilöä maailmassa hyvänsä, niin hän ei kuitenkaan antaisi pakottaa itseänsä sellaiseen avioliittoon… Ymmärrättehän.
— Tyttö vastasi oikein, sanoi Harald tyynesti.
— Teette minut hulluksi ilosta. Niinkö te sanoitte vai ettekö? Lausukaa vielä nuo sanat.
— Tyttö vastasi oikein.
— Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, sillä… minä olin tuo tyttö.
— Lujamielinen, jalo tyttö, kuinka rakastankin sinua.
— Rakastatko, mitä… en ymmärrä… otsaani polttaa… päätäni pyörryttää. Teet minut hulluksi… mitä sanoitkaan?
— Lempeä, suloinen tyttö, minä rakastan sinua.
— Oi, älä niin puhu, sillä… Ketä tarkoitit?
— Ireneä.
— Ireneäkö… Häntäkö sinä rakastat?
— Rakastan sinua elämässä ja kuolemassa, Ireneni.
— Ja lupaatko olla minulta kysymättä?
— Lupaan.
— Kuinka oletkin hyvä. Suot Irenellesi onnen tunnustaa kysymättä:
Harald, rakastan sinua.
Pitkä ja suloinen suudelma vahvisti heidän liittonsa. Ei mikään heitä häirinnyt ja jos joku olisikin sattunut tulemaan huoneeseen, eivät he kuitenkaan olisi eronneet toisensa sylistä.
Tästä hetkestä alkaen oli heidän tulevaisuutensa määrätty. Nyt olivat he saaneet selityksen omaan olemassaoloonsa, ja vaikka heidän ympärillään oli hämärää ja heidän kohtalonsakin oli pimeä, niin heidän sydämissään kuitenkin oli kirkasta ja valoisaa.