XIV.
KAKSI KARKELOIVAA PARIA.
Jotta emme kokonaan jättäisi joulun ja uudenvuoden välistä aikaa kuvailematta, tahdomme kirjoittaa muistiin muutamia hajanaisia piirteitä.
Pienessä pappilassaan nautti pastori Ortman sitä iloa, että päivä päivältä näki Stellan voimistuvan, mutta siitä huolimatta kalvoi häntä salainen murhe, jota hän ei voinut kenellekään ilmoittaa, ei ainakaan Stellalle. Hän näet alati pelkäsi uutta murhayritystä. Tosin Heikki renki kulki vartioiden ikäänkuin uskollinen koira ja oli monesti hyökännyt jonkun pensaan tai kannon kimppuun, luullen sitä vaanivaksi ihmiseksi… mutta hänestä ei ollut suurtakaan turvaa. Pastori oli itsekin ryhtynyt kaikellaisiin varokeinoihin, mutta mitäpä apua niistä, kun oltiin tekemisissä viekkaitten, salaisten murhamiesten kanssa!
Pimeän ja kolkon yön jälkeen hän eräänä aamuna löysi portailtansa tahallaan muutetulla käsialalla kirjoitetun kirjelapun. Se kuului näin:
"Kunnioitettu Herra Pastori!
Voin ymmärtää, kuinka levoton olette viimeisen tapauksen johdosta. Siinä suhteessa saatan kuitenkin rohkaista mieltänne. Minun on onnistunut uskotella sille henkilölle, joka pelkäsi, että Stella olisi joku toinen, ettei niin ole laita. Minulta hän ei koskaan salaa ajatuksiaan ja olen varma siitä, että hän nyt on luopunut ilkeistä aikeistaan. Älkää peljätkö mitään Stellan suhteen.
Tuntematon ystävä".
Olipa tämä kirje nyt tullut keneltä tahansa… tietysti pastori eniten epäili erästä henkilöä… niin se ainakin vaikutti rauhoittavasti ja hän päätti kokonaan jättää Stellan elämän ja kuoleman taivaallisen isänsä huostaan, ollen vakuutettu siitä, että hänen huolenpitonsa ei sallisi lapsen, jonka askeleita hän niin monissa vaiheissa ja vaaroissa oli ihmeellisesti johdattanut, päättävän niin kauhealla tavalla nuorta elämäänsä. Pastori ei huomannut, että hänen käsityksensä oli samanlainen kuin ihmisten yleensä on… Heidän mielestään Jumalan muka pitäisi pitää huolta siitä, että viaton jo tässä maailmassa pääsee voitolle, eivätkä he tyydy siihen mitä haudan toisella puolella tapahtuu… Sellaisia me ihmiset olemme, kun vaadimme että jumalallinen oikeus suorastaan sekaantuu asioihimme!
Rehellisenä miehenä pastori mikäli mahdollista tahtoi saada selon Stellan syntyperästä. Tosin se oli häntä pelottanutkin, koska Stella luultavasti oli liian korkeaa sukua, sopiaksensa hänelle vaimoksi, jota hän rohkeudessaan kuitenkin oli sydämestään toivonut. Hänen kosketellessaan kerran tätä asiaa oli Stella lempeästi nuhdellen hänelle vastannut: — Olet paha, kun noin Stellaasi epäilet. Tapahtukoon mitä tahansa, niin aina olen pitävä sinua tarpeeksi ylhäisenä minulle, sillä olenhan vakuuttanut rakastavani sinua. Minun silmissäni sinä, Erkki, olet kaikista ylhäisin koko maailmassa.
Näin sanoen tyttö lyödä Iäimähytti häntä huivillaan, siten haihduttaen hänen lapselliset epäilyksensä. Stella ei välittänyt muusta kuin sielun ylevyydestä.
Kun Harald joskus Irenen kanssa kävi pappilassa, niin ne olivat mitä onnellisimpia hetkiä heille kaikille neljälle. Tosin on kyllä autuaallista olla kahden kesken armaansa kanssa, mutta kun vielä lisäksi on seurassa kaksi toista rakastavaista, jotka myös ovat ystäviämme ja ymmärtävät meitä, niin tuottaahan se oloissamme suloista vaihtelua.
Ristilässä Harald ja Irene vähitellen olivat muuttuneet varovaisemmiksi kuin mitä he viimeksi heidät tavatessamme olivat. Kuitenkaan eivät he voineet estää sitä, että neiti v. Assar kerran heidän huomaamattansa oli nähnyt heidän suutelevan toisiansa. Kovasti nolostuneena hän heti vetäytyi pois, ymmärtäen kohta mitenkä asian laita oli ja selvillä siitä, ettei hänellä eikä hänen veljellään enään ollut suurtakaan toivoa. Ilkeä mustasukkaisuus täytti koko hänen sydämensä ja hän päätti, ettei ainakaan säästä lreneä. Hän koetti kuitenkin, niin hyvin kuin osasi, hillitä itseänsä.
Kummallinen ja mutkallinen ajatus johtui hänen mieleensä. Hän sekä hänen veljensä olivat kutsutut viettämään joulua erään serkun, rouva Arendalin luo, joka asui maalla, kahdentoista peninkulman matkan päässä Ristilästä ja aivan Helsinkiin vievän valtatien varrella. Hänelle Emilia nyt kirjoitti, pyytäen häntä kutsumaan luoksensa myös neiti Irene Henningin sekä Ristilän kotiopettajan, maisteri Thalbergin. Kauneudellaan ja suloudellaan edellinen kyllä olisi herättävä kunnioitusta maalaistytöissä ja jälkimäinen oli hauska, nuori mies, josta olisi iloa sekä vanhoille että nuorille. Tällaiset suositukset olivat omiansa vaikuttamaan serkkuun, sen Emilia aivan varmaan tiesi.
Kun olemme sanoneet tätä ajatusta mutkikkaaksi, niin meidän on myönnettävä, että sen syyt olivat aivan yhtä kierteleviä. Näyttääpä ikäänkuin Emilia ei ensinkään olisi pitänyt väliä rakastavaisten erottamisesta, koska tämän kutsun kautta antoi Haraldille tilaisuuden olla alinomaa Irenen rinnalla. Niin ei kuitenkaan ollut laita, mutta hän piti sen sivuseikkana, ottaen huomioon vain päätarkoituksen.
Tämä päätarkoitus olikin kahtalainen. Hän tunsi aivan hyvin veljensä, joka oli luonteeltaan hyvin tulinen ja rakastui helposti. Emilia oli kuullut, että siinä pitäjässä, jossa hänen serkkunsa asui, sekä myös naapuripitäjissä oli hyvin kauniita tyttöjä, joihin hänen veljensä ehkä voisi mielistyä ja unohtaa Irenen. Sellaista ei voisi tapahtua, jos Irene olisi mukana ja hän alati näkisi hänet.
Emilia tiesi myös, ettei kamarijunkkari ollut mikään häijy ihminen, koska hän usein oli osoittanut, että hänellä oli hyvinkin hyvä sydän. Ja saadakseen hänet pysymään Ireneä koskevassa päätöksessään, ei mikään olisi niin tepsivä keino kuin yllyttää häntä mustasukkaisuuteen. Senvuoksi Haraldin täytyisi tulla mukaan.
Mutta olipa vielä toinenkin syy, jota Emilia ei olisi itselleenkään myöntänyt, mutta joka kuitenkin oli hänestä siksi tärkeä, että… jos se vain olisi käynyt laatuun… hän olisi kaikin mokomin toimittanut Haraldille kutsun, vaikka toiset eivät olisi tulleetkaan. Hän näet rakasti Haraldia kiihkeästi, eikä voinut elää hänestä erillään. Aivan varmaan hän tiesi, ettei tämä tulisi ilman Ireneä, mutta ennemmin hän suostui kärsimään mustasukkaisuuden tuskia kuin luopumaan Haraldin seurasta.
Emilian toiveet toteutuivatkin… Harald ja Irene saivat kumpikin kutsun ja lupasivat tulla, eikä vapaaherrakaan pannut vastaan. Haraldille soveltui tämä matka mainiosti, koska hän muutenkin oli aikonut omissa asioissaan matkustaa Helsinkiin.
Oli mainio rekikeli ja matka kului hauskasti. Kun ajettiin kyydillä ja illalla oli kirkas kuutamo, saavuttiin perille ennen yötä. Oikeastaan kamarijunkkarin olisi pitänyt siskoineen istua toisessa reessä ja Haraldin kyyditä Ireneä ja pikku Adélea, josta meillä tässä kertomuksessa on ollut hyvin vähän tietoja annettavana, mutta toisinaan tehtiin tästä poikkeus, niin että Harald joutui istumaan esimerkiksi Emilian vieressä, jolle oli pistänyt päähän aina istua samassa reessä.
Joulunpyhinä pidettiin sitten yleiset tanssiaiset, joihin oli oikein pääsymaksukin. Siellä Harald tanssi Irenen kanssa, mutta hänen otsansa oli synkissä pilvissä ja turhaan Irene koetti karkoittaa hänen totisuuttaan.
— Harald, sanoi hän, koettaen näyttää niin iloiselta kuin suinkin saattoi, miksi olet noin surumielinen? Katsopa, kuinka minä olen iloinen.
— Sinua minä ilokseni katselenkin. Niinhän teurastajakin katselee karitsaa, sen hyppiessä iloisena laitumella, houkutellaksensa sitä luoksensa. Mutta sinä, Irene, olet jo teurastettu karitsa, vaikka elätkin. Minä olen myrkyttänyt sinun elämäsi.
— Ei, sinun kauttasi on elämäni tullut jonkin arvoiseksi. Nyt sillä vasta on suuri ja ääretön arvo!
— Irene, kuinka jalomielinen oletkaan! Paras olet kaikista.
— Nyt pidän sinusta, kun noin puhut. Olen niin kovasti mielissäni, kun sinä minua kehut.
Katsoessaan Irenen tummansinisiin silmiin Harald unohti huolensa. Mutta
Irenen ääni herätti hänet:
— Pidätkö lupauksesi? Palaatko Irenesi luo ennenkuin…
— Ellen ehdi päivällä, niin tulen yöllä. Uudenvuodenpäivän aamuna olen
Ristilässä.180
— Uudenvuodenpäivä, voi tuota kauheaa päivää! voivotteli Irene. Tanssiessani äsken hänen kanssansa, hän muistutti sitä minulle. Mutta sinun turvissasi minä en pelkää… en toki!
— Vai muistutti? Mokoma katala konna, joka ei ymmärrä, ettei hän ensinkään sovi Irenen mieheksi! Tahtoo, kurja, kytkeä kauneutesi… ainoa, johon hän tietää panna arvoa… omaan kehnoon ja surkeaan olentoonsa. Mutta sitä hän ei saa tehdä, ei vaikka hänellä olisi liittolaisenaan sisarensa ja vieläpä…
— Herkeä jo, Harald, pyysi Irene, käyden kalpeaksi.
— Olen vaiti, koska sitä pyydät. Mutta lupaukseni pidän. Älä pelkää, Ireneni, ole huoleti, valkoinen, kaino kyyhkyseni! Sinun puolestasi ja sinun kanssasi voin seisoa koko maailmaa vastaan. Käsilläni kantaen pelastan sinut kaikista vaaroista, vaikka olisi vielä vaikeampiakin esteitä voitettavina kuin tällaiset joutavat.
Kaikkina aikoinahan rakastajan nuorekas ylimielisyys on miellyttänyt hänen lemmittyänsä ja Irenekin katseli ihastuneena Haraldia, ikäänkuin tämä olisi pystynyt vaikka mihin.
* * * * *
Kamarijunkkarin päähän oli pälkähtänyt tanssia tämä tanssi sisarensa kanssa.
— Kas, kuinka silmäsi alati seuraavat tuota yhtä ja samaa paria, huomautti sisar.
— Entä miten on omien silmiesi laita? Eikö niilläkin ole taipumusta katsoa vain samalle taholle, kiusotteli kamarijunkkari häntä.
— Etkö ymmärrä syynä siihen olleen sen, että tahdoin nähdä, oliko se Irene, jota sinä alinomaa tähystelit. Sinä siis oikein täyttä totta rakastatkin häntä?
Tästä voi ymmärtää, että Emilia vain tahtoi kiihottaa veljeänsä.
— Josko rakastan! Kuinka sinä, joka olet olevinasi sellainen isoviisas, saatatkin sellaista kysyä. Rakastan häntä? Häntä minä, saakeli soikoon, rakastankin, jotta oikein on pääni pyörällä.
— Älä puhu niin kovaa, Emil. Pitkin seiniä istuu rouvia ja neitosia, joilla on tarkat korvat.
— Niistä minä viisi… vaikka voinhan sinua totellakin. Mutta rakastunut olen, jotta riittää!
— Olet niin kummallinen, Emil, ja puhutkin niin oudosti. Ethän toki liene vähän…
— Vähän päissänikö? En ainakaan ole aivan selvä. Ja rakastunut minä kumminkin olen.
— Ja kuitenkin olet kahden vaiheilla, mitenkä menetellä silloin uudenvuodenpäivänä, jonka niin juhlallisesti panit määräpäiväksi.
— Niin, hän näetkös ei rakasta minua, ja ellen ennen olisi sitä tietänyt, niin täällä ainakin olen sen huomannut. Hyvät ystävät ovat sitäpaitsi avanneet silmäni. Hän rakastaa, paha kyllä, toista ja ikävintä on, että se on tuo kirjatoukka, jonka kanssa hän parastaikaa tanssii.
— Mitä varten se on ikävintä?
— Enpä tiedä. Ehkä sentakia, että kaikki naiset pitävät häntä niin miellyttävänä.
— Vai pitävät? sanoi Emilia, kiinnittäen rintaneulansa paremmin. Mutta puhutaanpa, Emil, ranskaa.
— Tämä maalaisherrasväki ei liene hyvillään, jos puhumme kieltä, jota tuskin yksi sadasta heidän keskuudessaan ymmärtää. Mutta antaa mennä!
— Eihän heidän sovi sitä paheksua, vaikka tanssikumppaninsa kanssa puhuukin kieltä, jota he eivät ymmärrä… Mutta miksi et, Emil, pane aijettasi täytäntöön?
— Koska hän ei rakasta minua.
— Kas, kuinka äkkiä olet muuttunut romantilliseksi!
— Eikä se olisi jalomielistäkään.
— Oletpa olevinasi pyhä! Mutta usko minua, tytön haaveet haihtuvat pian. Ja ajattelepa kaikkia niitä etuja, joista olet luopumaisillasi! Itsepä sanoit, että hän on nuori, rikas ja kaunis.
— Mutta jos hän ei annakaan itseänsä pakottaa. Silloin suotta teen hänet onnettomaksi. Tunnen kyllä millainen on hänen isänsä.
— Olkoonpa niin, että häntä täytyisi pakottamalla pakottaa… sama se.
Mistä olet saanut sellaisen käsityksen, ettei hän anna itseään pakottaa?
— Sanon sen sinulle kahdenkesken, koska tiedän, ettet petä luottamustani. Sain sen kuulla serkultamme, rouva Selma Arendalilta. Asia oli sellainen, että toissapäivänä olin, kuten tiedät, vähän humalassa… täällä maaseudullahan pidetään kunniana tyrkyttää väkisinkin kaupunkilaisille kaikellaisia syötäviä ja juotavia, ja minä, joka olen heikontunut terveysvesien juonnista niin…
— Niinpä siis olit vähän humalassa. Mutta eihän kertomus siihen pääty?
— Ei, hiisi vieköön, tuskin se on alkanutkaan. Niin, näetkös, pälkähti päähäni uskoa hänelle suhteeni Ireneen, joten hän siis tietää siitä melkein yhtä paljon kuin minä ja sinäkin. Ja tänään hän vuorostansa uskoi minulle erään salaisuuden. Mutta en tiedä, kerronko sen sinulle… se olisi väärin.
— Kuinka arkatuntoiseksi oletkaan tullut! Äsken sanoit voivasi luottaa minuun ja nyt puratkin lupauksesi.
— No, no, en minä niin turhantarkka ole! Tänään Selma, näetkös, tuli sanomaan, että jos tahdon olla hänen ystävänsä, niin minun pitää luopua kaikista aikeistani Irenen suhteen. Vastasin, etten ikimaailmassa sitä tee, ellei ole pätevää syytä, miksi sitä minulta vaaditaan. Silloin hän, tietysti varovaisesti ja empien, kertoi, että Irene joko eilen taikka tänään — päivää hän ei maininnut — oli tullut hänen huoneeseensa ja, heittäytyen polvilleen, sanonut ettei hän enää ollut kelvollinen oleskelemaan hänen kattonsa alla, koska muka oli rikkonut vieraanvaraisuuden pyhää lakia vastaan… Äkisti hän kuitenkin näytti ikäänkuin katuvan tunnustustaan… olipa hypännyt ylös ja painaen käsillään otsaansa kaatua romahtanut laattiaan. Siinä oli hän sitten valittanut ja voivotellut, sanoen tehneensä kahdenkertaisenkin rikoksen… ensin vieraanvaraisuutta ja nyt taas tunnustuksellaan rakkauttansa vastaan. Selma, joka on niin hyvä ihminen, koetti turhaan häntä lohduttaa, mutta se onnistui heti eräälle toiselle vain yhdellä silmäyksellä… hänelle, joka nyt tanssii tuossa hänen kanssansa… Sellainen tämän asian laita nyt on… Minulle Selma sanoi: — Jos sinulla on ihmisen sydän, niin älä käy mustan varjon tavoin heidän välilleen. Luovu kaikista vaatimuksistasi, ja jos tämä uhri tuntuu sinusta vaikealta, niin etsi lohdutusta puhtaasta omastatunnostasi. Näin puhui Selma ja tämä pehmitti ja liikutti sydäntäni.
Tanssi oli päättynyt ja Emilia veti veljensä erääseen nurkkaan. Kauvan mietittyään hän vihdoin sanoi:
— Myönnän kyllä, että Selma puhui kauniisti ja liikuttavasti… mutta voihan katsella melkein joka asiaa maailmassa kahdelta eri kannalta, ja siis tätäkin. Selma käsitti sen romantilliselta puolelta. Hän uskoo ijäiseen rakkauteen täällä maan päällä, uskoo, että muutamat ihmiset ovat toisiansa varten luodut ja etteivät he voi tulla onnellisiksi kenenkään muun kanssa. Mutta minä en sitä usko.
Emilian sydämeen pisti niin kummallisesti hänen näin puhuessansa, mutta hän jatkoi heikommalla äänellä:
— Mutta mitäpä tällaisia selittelen, koska en kuitenkaan pysty sitä tekemään ja sinä tunnet sitäpaitsi jo ennestään mielipiteeni tässä asiassa. Mitä tuohon hairahdukseen tulee… jos se todellakin on tapahtunut… niin olisihan Irenellä syytä kiitollisuuteen, jos tahtoisit hänet naida… pelastaaksesi hänet… no niin… voisittehan sittekin tulla onnellisiksi.
— Mutta minua et ollenkaan ota lukuun?
— Toivon, ettet ole ylen tarkka ja turhamainen…
— Niinkö tarkka, tarkoitat kai, etten huolisi hänestä?
— Niin, sillä minusta se olisi hyvin päätöntä.
— No, ehkä oletkin oikeassa. Moni on nainut leskenkin ja se on vielä pahempaa.
Sisar nauroi oikein sydämellisesti tälle veljensä pilapuheelle. Kuitenkaan tämä ei vielä kokonaan kulkenut hänen talutusnuorassaan, sillä hän sanoi:
— Sanoit, että Irenellä olisi syytä kiitollisuuteen minua kohtaan, mutta kuinka se olisi mahdollista, minä kun erottaisin hänet siitä, jota hän rakastaa? Ei, ainakaan vapaasta tahdostaan hän ei minusta huoli.
— Silloin hänet on pakotettava, vastasi Emilia nauraen niin luontevasti, ikäänkuin ei koko asia olisi ollut suuremman arvoinen kuin rintaneula, jota hän jälleen hypisteli.
— Se olisi hänelle kuitenkin suuri uhraus ja Selman mielestä olisi halpamaista pakottaa hänet siihen.
— Etkö muista, mitä jo sanoin tästä asiasta? Samaa sanon vieläkin, ja muista se ei olisi mikään niin erittäin suuri uhraus. Mutta jos niin olisikin, niin eikö sinun olisi samoin laita, jos olisi päinvastoin ja eikö jokaisen etupäässä tule katsoa omaa parastansa?
— Tarkoitat kai, että jompikumpi kuitenkin tulee kärsimään ja kysyt, miksi sen juuri pitää olla minä?
— Sitä minä juuri tarkoitan. Tässä asiassa sinulla näkyy olevan niin kankea käsityskyky kuin konsanaan koulupojalla. Oikein tyrkyttämällä olen saanut sinut ymmärtämään.
— Ehkä olisikin minulle parasta, etten ymmärtäisi näinkään paljon.
— Vielä yksi asia, Emil. Hän on syvästi loukannut sinua, sanoen sellaista, jota en luule yhdenkään naisen vielä sinulle sanoneen. Eikö sinussa ensinkään ole ylpeyttä? Voitko olla siitä mitään piittaamatta? Ja eikö kostonhimo ollenkaan sinua viehätä?
Huomaamme, että tähän asti kätkössä olleet pahat intohimot yhtäkkiä olivat muuttaneet Emilian viekkaaksi ja pahajuoniseksi naiseksi. Viisaasti hän oli jättänyt viimeksilausutut sanat lopuksi, koska tunsi veljensä jotensakin turhamieliseksi ja siis oli syytä yllyttää hänen ylpeyttään, ellei muuten saisi häntä mukautumaan.
Nämä sanat tekivät v. Assariin tarkoitetun vaikutuksen, mutta kuitenkin hän ei vastannut mitään, huokasi vain syvään. Emilia jatkoi:
— Huomenna puhutaan asiasta vielä. Lienee parasta että nyt jätät minut.
Sattuikin niin onnellisesti, että keskustelu päättyi, juuri kun Emilian sanat olivat tehokkaimmin vaikuttaneet, mutta tämä ei tapahtunut hänen ansiostaan, niin älykäs kuin hän muuten olikin. Asian laita oli suoraan sanoen niin, että hän näki Haraldin vilkaisevan häneen ja toivoi hänen tulevan hänelle jotain puhumaan.
Niin kävikin. Harald katseli häntä tutkien ja sanoi:
— Onpa täällä Suomessa harvinaista nähdä veljen ja sisaren keskinäiset välit näin hyviksi. Teidät voisi luulla kihloissa olevaksi pariksi.
Haraldin näin puhuessa Emilia kalpeni. Kuitenkin koetti hän hymyillä.
— Onko siinä mielestänne mitään väärää?
— Ei suinkaan, paitsi jos tämä rakkaus on teeskenneltyä eikä sitä osoiteta kotona, vaan ainoastaan vieraitten nähden.
— Niin, voihan sellaistakin tapahtua. Minäkin tunnen sellaisia sisaruksia. Mutta eihän siinä muuten ole mitään pahaa, vaikka sisarukset näin seurustelevatkin?
— Mitäpä pahaa siinä olisi, elleivät vain panettele muita, vastasi
Harald välinpitämättömästi.
— Ettehän tuolla meitä tarkoittane?
— Mitäpä syytä minulla siihen olisi, hyvä neiti.