XV.
VIISI VUOTTA VANHA KIRJE.
Haraldin isä oli ollut piirilääkärinä Rügenin saarella.
Yleensä lääketieteen oppilaat ovat iloisempaa ja vallattomampaa väkeä kuin olisi syytä odottaa ihmisiltä, jotka antautuvat niin vaikeaan, tärkeään ja miltei surkeaan toimeen. Sellainen oli tohtori Thalbergkin nuoremmalla ijällään ollut, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta tunteellisimpia, vilpittömimpiä ja jaloimpia miehiä maailmassa. Leikillisyyttä ja vakavuutta voi näet kyllä esiintyä samassa henkilössä.
Lääketieteen kandidaattina ollessaan Kustaa Thalbergin päähän pälkähti kerran pistäytyä Suomea katselemaan ja tämä maa tuntui hänestä hyvin kummalliselta ja tarunomaiselta.
Täällä hän sai nähdä tytön, joka häntä miellytti. Tyttö oli köyhä sekä alhaista sukua, mutta hyvä ja kaunis. Romantillinen kun oli, Thalberg ei vaatinutkaan enempää. Heidän suhteensa ei venynyt pitkiin, hän rakasti tyttöä ja tyttö häntä. He menivät kohta naimisiin, vaikka hänellä ei ollut mitään virkaa eikä rahoja, tuskin enemmän kuin ne, mitkä olivat hänen taskussaan. Tyttö seurasi häntä, jättäen isänmaansa, sukulaiset ja ystävät, ottaaksensa osaa hänen suruihinsa ja iloihinsa. Tosin heidän toimeentulonsa ensimäisinä kahtena vuotena oli jotensakin vaikeaa, mutta elettiin sitä kuitenkin pahanpäiväisesti, niin ettei ollut erityistä puutettakaan. Ruotsalainen sananparsi kyllä sanoo, että "kun köyhyys astuu sisään ovesta, lentää rakkaus ulos ikkunasta", mutta voidaanhan sanoa päinvastoinkin, että "kun rakkaus astuu sisään ikkunasta, lentää köyhyys ulos ovesta."
Kesti jokseenkin kauan, ennenkuin Suomessa olevat sukulaiset saivat tiedon perheen lisääntymisestä. Ainakin kului neljä vuotta, ennenkuin tohtorin anoppi suureksi ilokseen sai kantaa iso-äidin nimeä. Vuotta ennen oli hänen tyttärensä käynyt Suomessa eikä siis voisi tulla kysymykseenkään, että hän jälleen näin pian tulisi käymään, vaikka mummo olisikin halusta nähnyt tyttärensäpojan, jonka syntymistä hän niin sydämestään oli toivonut. Hän oli torunut tytärtäkin siitä, ettei tällä ollut lasta, jota hän olisi saanut hemmotella.
Muuten tämä mummo oli hyvin kummallinen ja itsepäinen ihminen. Hän ei ollut koskaan käynyt kotipitäjäänsä ulompana eikä olisi sieltä liikkunut, vaikka hänelle olisi luvattu mitä tahansa. Sen hänen tyttärensä kyllä tiesi, eikä nytkään kutsunut häntä luokseen, koska ei tahtonut eukkoa suotta kiusata.
Haraldin ollessa viiden vuoden ikäinen, kuoli hänen hyvä isänsä. Surevalla leskellä ei enää ollut mitään, joka olisi sitonut hänet tähän vieraaseen maahan ja hän muutti siis takaisin Suomeen.
Varoja hänelle kumminkin oli jäänyt sen verran, että ne riittivät pojan kasvatukseen. Aikaa voittaen tästä tuli ensin ylioppilas ja sitten maisteri. Tosin hänelle ei koskaan annettu ylen korkeita arvolauseita, koska hän oli luonteeltaan jotenkin miettiväinen, jota moni pitää laiskuutena. Poikanulikkana hän kerran oli saanut nuhteita opettajaltansa siitä, ettei hän, jolla oli nim hyvä pää, koulussa jättänyt kaikkia toverejansa jälkeensä. — Minun mielestäni, vastasi poika rohkeasti, sen, jolla on hyvä pää, on vaikeampi pysytellä heidän rinnallaan kuin päästä luokalla heidän ohitsensa. — Tästä vastauksesta opettaja huomasi hänellä olevan hyvän sydämen, eikä enää häntä torunut.
Haraldin käydessä kahtakymmentä oli hänen mummonsa jo kuollut ja äiti, joka kauvan oli ollut kivulloinen, myös muuttanut manalan majoihin. Kuolinvuoteellaan hän antoi pojalle kirjeen, jota hän ei saisi avata ennenkuin olisi viisikolmatta täyttänyt. Holhoojaa ei hän ensinkään määrännyt hänelle, mutta hän itse valitsi sellaisen, jolle uskoi omaisuuden muuttamisen rahaksi ja jolle antoi kirjeen talletettavaksi. Niin nuori kuin olikin, hän kuitenkin tiesi, että ihminen on heikko ja olisi siis voinut tapahtua, että hän ennen äidin määräämää aikaa olisi avannut kirjeen.
Ottaaksensa vastaan tuon kirjeen sekä sen vähän, mitä hänen perinnöstään vielä oli jälellä, hän nyt oli matkustanut pääkaupunkiin.
Uudenvuodenaattona hän koputti pastori Ortmanin ovelle ja tapasi tämän salissa Stellan ja Reginan seurassa. He istuivat juuri syömässä riisiryynipuuroa, sillä niin patriarkaaliset tavat täällä vielä oli, että Reginakin tällaisina juhlapäivinä sai istua samassa pöydässä herrasväen kanssa.
Stellan hauskuudeksi oli myös kuusi sytytetty palamaan. Haraldin astuessa saliin Stella taputti käsiään ja huudahti:
— Katsopa, Erkki, tuossa tulee yksi, joka on vielä joulukuustakin parempi. Kuinka olemmekaan sinua kaivanneet, Harald! Luulin jo, ettei matkasi ikinä päättyisi onnellisesti, mutta nytpä kuitenkin olet täällä.
Harald katsoi häntä surullisesti.
— Mikä sinua vaivaa, Harald, onko sinun ikävä?
— Kuinka minun teitä nähdessäni ikävä olisi, varsinkin kun kumpikin näytätte voivan hyvin?
Stella oli jo täydellisesti toipunut taudistaan, niin ettei hän enään ollut laiha ja kalpea. Kentiesi oli hän vähän lihavampikin kuin ennen tuota surkeaa päivää. Pian hän jo oli täydellisesti kehittynyt neitonen.
Nähdessänsä hänet tuossa niin ihanana kuin enkeli sekä viattomana ja iloisena kuin lapsi, olisi Harald, jos hän nyt ensi kerran olisi hänet nähnyt ja hänen sydämensä vielä olisi ollut vapaa, epäilemättä kiihkeästi häneen rakastunut. Mutta tällä kertaa hänellä oli vallan toista mielessään.
Nähdessään Haraldin ja Stellan siinä vastatusten, kumpaisenkin niin kauniina kuin kuva, ettei tiennyt oliko Harald kauniimpi mieheksi tai Stella naiseksi, Erkki taas itsekseen ihmetteli, ettei Haraldia oltukaan suotu Stellalle, vaan hänet itse, joka oli kaikkea kauneutta vailla. Melkeinpä pisti hänen vihaksensa, ettei Harald rakastanut Stellaa, vaikka hän sydämessään olikin siitä kiitollinen.
— Mutta silmäsihän ovat niin surulliset… sitä ei voi kieltää. Oi, jospa tietäisit mikä päivä tämä on Erkille ja minulle! Etkö näe, että minulla on ylläni valkoinen puku ja luuletko, että ilman aikojani olen siihen pukeutunut?
Harald ei vastannut, katselipa vain vuorotellen heitä kumpaistakin.
Lapsen kärsimättömyydellä Stella jatkoi:
— Etpä ole utelias, koska et edes kysy mitään. Se ei ole ollenkaan minulle mieleen. — Ja oltuaan hetken kainoudesta aivan hämillään, hän reippaasti jatkoi:
— Niin, tiedätkös, tänään kysyin Erkiltä, ottaisiko hän minut vaimokseen. Oikein totta kysyinkin. Ja tiedätkö, mitä hän vastasi, tuo häijy Erkki? Hän vastasi: "Täytyy kai ottaa, koska niin tekee mielesi, oma Stellani". Ellei noita kahta viimeistä sanaa olisi ollut, niin se olisi ollut hyvin pahasti vastattu, eikö totta? Ja kun vielä kysyin, milloin se tapahtuisi, niin hän taas oli olevinaan hyvinkin mahtava ja sanoi, että se ei voisi tapahtua ennenkuin puolen vuoden perästä. Ehkä hän ajatteli, etten vielä osannut ja tietänyt niin paljon kuin olisi pitänyt tietää… ja siinä hän varmaankin on oikeassa. Taikka lieneekö hän muistanut kesäkuun seitsemättätoista päivää, jolloin saavuin hänen luoksensa!
Näin puhuessansa Stella käyttäytyi hyvin veitikkamaisesti, huitoen miellyttävästi käsillään ikäänkuin konsanaan nuoralla tanssiessaan ja katsellen Erkkiä kauniilla, henkevillä silmillään, ikäänkuin pyytääkseen vanhemmalta ystävältään vallattomuuttansa anteeksi. Kun tuo keimaileminen tapahtui aivan vaistomaisesti ja hänen tietämättänsä, niin se myös teki sitä suuremman vaikutuksen. Erkki vallan ihastui ja palkitsi hänet hellällä suudelmalla.
Tämä kaikki vaikutti niin vanhaan Reginaan, että hän purskahti itkuun. Kuten jo olemme kertoneet, oli Stella hänen suuri lemmikkinsä, mutta mitä hän oikeastaan itki, sitä emme suinkaan tiedä sanoa.
Haraldinkin mieli oli kuohuksissa, mutta hänen tuli jo kiire lähteä. Hän tarttui Erkkiä käsivarteen ja veti hänet muassaan hänen omaan huoneeseensa.
Täällä tapahtui peräti toisellainen kohtaus. Keskusteltuaan vähän aikaa molemmat miehet itkivät. Toinen ei nuhdellut toista, pikemmin lohdutti ja surkutteli. Itkivät miehen heikkoutta ja naisen rakkautta.
* * * * *
Ajaessaan nykyänsä niin yksinäisen puiston läpi, Harald oli hyvin mielissään ja hänen sydämensä iloisesti vavahti, kun hän ajatteli pian olevansa Irenen kanssa saman katon alla. Kaukaa oli hän jo nähnyt valon hänen huoneestansa ja lähemmäksi tultuaan näki, kuinka se äkkiä sammui. Kaikki oli pimeää, toinen valkea toisensa perästä oli sammutettu ja koko rakennus näytti nukkuvan. Harmaa linna näytti nukkuvan kuolon raskasta unta, herätäksensä pian uuteen elämään.
Tuota Harald ei kuitenkaan ajatellut, koska tuo vanha rakennus ei enään pitkiin aikoihin ollut herättänyt hänessä vastenmielisyyttä.
Äkkiä hänen mieleensä juolahti hupsu ajatus. Hän käski kyytipojan hevosineen ja kehnoine rekineen palata takaisin jo puistosta. Kyytirahan oli hän jo kappalaistalolla maksanut, mutta antoipa hän vielä juomarahatkin, päästäkseen kuulemasta pojan jupinaa. Poika oli kovasti ihmeissään, mutta totteli kuitenkin. Harald otti matkalaukkunsa ja kantoi sen itse portaille. Sitten hän meni Irenen ikkunan edustalle ja alkoi siinä astuskella edestakaisin.
Tämä tapahtui melkein vaistomaisesti, ikäänkuin hän ulkonaisestikin olisi tahtonut osoittaa sydämensä halun saada tyttöä suojella ja varjella. Niin leijonakin kiertelee luolansa ympärillä ja samoin kotka lentelee pesänsä ja poikasiensa lähellä.
Noin tunnin ajan hän näin käveli edestakaisin, kuohuvien tunteittensa valtaamana. Oli ikäänkuin hän olisi tahtonut hillitä palavaa haluansa päästä jälleen saman katon alle, jossa Irene lepäsi.
Vihdoin hän päätti koettaa päästä sisään. Tultuaan ennen näin myöhään kotiin, oli hänellä aina ollut avain muassaan. Kuitenkin oli vapaaherra ollut niin kohtelias, että oli neuvonut mille ikkunalle olisi koputettava, jos avain sattuisi unohtumaan. Hän koputti siis hiljaa erästä alikerrassa olevaa ikkunaa, eikä kauvan viipynyt ennenkuin raskas porstuan ovi varovasti aukaistiin.
— Tulet niin myöhään, että minun on jo kovasti uni, kuului naisen ääni nuhtelevan.
— Onko Amalia hyvä ja valaisee minua kynttilällä huoneeseeni?
— Herrajestas, maisteriko se onkin! Tulen heti, kun vain saan hiukan vaatteita ylleni.
Harald ei ollut sillä tuulella, että olisi ruvennut tekemään mitään johtopäätöksiä. Saatuaan enemmän vaatteita ylleen, tuli Amalia pian, palava kynttilä kädessään. Hänelle oli myös annettu Haraldin huoneen avain. Astuessaan tuon pienen oven ohitse, joka vei ullakolle ja herra v. Nitin huoneeseen, Harald ei voinut olla huomaamatta, että se nyt oli avoinna, ja tämä herätti hänet siitä uneksumisen tilasta, johon hän oli vaipunut.
— Vai niin, ajatteli hän, minunko tähteni vain tätä ovea pidetäänkin suljettuna, jottei v. Nit unissaan käydessänsä herättäisi minussa mitään epäilyksiä?
— Odotettiinko minua tänä ehtoona, kysyi hän Amalialta.
— Odotettiin ja vapaaherra antoi minulle maisterin huoneen avaimen, jotta pääsisin sinne siivoamaan ja sijaa tekemään. Illallispöydässä vapaaherra kuitenkin sanoi… enpä tiedä, sanonko sitä lainkaan… niin, hän kuului sanovan: "näyttää siltä kuin ei meidän vielä tänä iltana tarvitsisi nähdä maisteria täällä". Ja silloin Irene-neiti kalpeni.
Pyhäinmiesten päivästä Amalia oli ollut Irenellä kamarineitsyenä. Hänellä oli tosin pienet vikansa, sillä meidän tulee muistaa, että naispalvelijaraukoilla yleensä on enemmän kiusauksia kuin muilla ihmisillä, mutta kuitenkin hän oli hyvä tyttö, joka äärettömästi piti nuoresta neidistään. Sitäpaitsi hän oli ainoa, jolle Irene oli jotakin uskonut… Irene poloisella kun ei ollut parempaa uskottua kuin köyhä palvelustyttö.
— Onko kamarijunkkari täällä? kysyi Harald.
— On, ja hänen sisarensa myös. Heistä en ollenkaan pidä. Adéle neiti ei ole täällä.192
Kun Harald ei vastannut mitään, vaan tuijotti ääneti eteensä, jatkoi puhelias palvelustyttö:
— Riisuessani illalla neitiä — neiti Assar, nähkääs, ei makaa samassa huoneessa — niin, riisuessani neitiä, joka vasta näinä viime aikoina on sallinut minun riisua itseänsä, hän purskahti itkuun ja antoi minulle tämän pienen kultasormuksen muistoksi, kehuen minua hyväksi ja kuuliaiseksi tytöksi. Nähdessäni hänen itkevän, alkoi minuakin itkettää, sillä vaikka olenkin vaan piikatyttö, niin onhan minullakin sydän. Kysyin, miksikä hän juuri nyt antoi tuon muiston, hän vastasi, että hän varmaankin luuli huomenna kuolevansa, ellei — niin, mitäpä sitä salaan — ellei maisteri Thalberg pian tule. Maisterista hän vain pitää, eikä tuosta kamarijunkkarista, joka on niin kiusallinen ja on olevinaan niin hieno ruotsinmurretta pajattaessaan.
Harald olisi jo ennenkin keskeyttänyt puheliaan tytön lörpötyksen, ellei tämän kertomus olisi niin suuresti kiinnittänyt hänen huomiotansa. Mutta tytön poiketessa tästä miellyttävästä puheenaineesta, hän kohta sanoi:
— Pyytäisinpä sinulta, Amalia hyvä, pientä palvelusta. Jos vapaaherra aamulla kysyy, olenko tänä yönä tullut, niin vastaa: ei. Ainoastaan Irene-neidille, jos hän kysyy, saat ilmoittaa totuuden, hänelle eikä kenellekään toiselle.
— Vaikka en tiedäkään syytä, niin arvaan, että tarkoitatte neidin parasta ja toivon Jumalan antavan minulle tämän pienen hätävalheen anteeksi. Lupaan siis valehdella vapaaherralle… mutta luultavasti hän vast'edes saa sen tietää ja silloin olen onneton.
— Mutta hän ei saa sitä tietää. Mennessäni puolenpäivän aikaan alas, sanon tulleeni vasta aamulla porstuan oven aukaistua ja että jo puistosta palautin kyytimiehen. Matkalaukku kädessäni nousin sitten hiljaa ylös portaita, kenenkään huomaamatta, koska vielä oli pimeä. Huoneeni oven sanon avanneeni tällä toisella avaimella, jonka erehdyksestä olin vienyt muassani.
— Hyvin maisteri osaakin valheita lasketella! Mutta entä jos kuitenkin joutuisin kiinni?
— Luultavasti vapaaherra ei kysy sinulta, mutta jos kysyisikin, niin vastaa niinkuin olen sinua neuvonut. Jos hän panee sinut lujille, niin saat syyttää minua, että minä houkuttelin sinut valehtelemaan. Silloin joudumme molemmat pulaan. Tyydytkö siihen?
— Miksi en, kun se tapahtuu hyvässä seurassa, vastasi Amalia niin miellyttävästi kuin mikäkin hieno maailman nainen.
— Mutta jos jokin vaara uhkaa neitiäsi, niin tulet salaa minulle ilmoittamaan.
— Kernaasti tulenkin. Mutta entä jos joku olisi kuullut, kun avasin porstuan oven?…
— Mutta mitenkä sitten selittäisit asian, jos olisi kuultu sinun avaavan oven, enkä minä olisikaan tullut?
Amalia ymmärsi, että Harald häntä piikitteli ja punastui.
— Tarvitseeko maisteri vielä jotakin? hän käsi lukossa kysäsi.
— En. Siinä kyllin, että muistat, mitä olen sinulle sanonut.
Se, että Amalia antoi vietellä itsensä valehtelemaan, ei ole niinkään kummallista, jos muistaa, että palkolliset hyvin mielellään tekevät pieniä kepposia sellaisille isännille ja emännille, joita eivät oikein voi pitää arvossa. Sitäpaitsi hän ajatteli, että jos hän valheellaan edistäisi Irene-neidin parasta, niin se pikemmin olisi luettava hänelle ansioksi kuin päinvastoin. Pikemmin meillä on syytä ihmetellä sitä, että Harald alentui viettelemään toista ihmistä valehtelemaan… hän kun yleensä oli luonteeltaan niin suora. Mutta hän oli nyt joutunut sellaiseen tilaan, että pani kaikki alttiiksi Irenen, taikka oikeammin sanottuna, heidän keskenäisen rakkautensa hyväksi.
Miten olikaan, mutta Harald ei voinut mitään sille, että hän luuli von Assarin panevan uhkauksensa toimeen ja piti siis uudenvuodenpäivää hyvin tukalana Irenelle. Hän antaisi tämän kuitenkin kestää tulikokeen, ennenkuin astuisi häntä puolustamaan, sillä hän epäili omaa rohkeuttaan ja mielenlujuuttaan, ennenkuin oikein kova hätä olisi häntä rohkaissut. Ehkä hänen läsnäolonsa myös olisi lykännyt asian lopullisen ratkaisun tuonnemmaksi… mutta hän tahtoi saada sen nyt kohta päätetyksi. Siksipä hän aikoi pysyä vaikka koko päivän huoneessaan, jos tarve niin vaatisi, ja sitten olla niinkuin olisi tullut päivää myöhemmin. Niinkuin muistamme, lupasi Harald kamarineitsyelle tulla jo aamupäivällä alas. "Aamuhetki kullan kallis", sanotaan sananparressa ja hän oli melkein vakuutettu siitä, että jos ei kamarijunkkari jo edellä puolenpäivän tekisi hyökkäystä, niin se siltä päivältä jäisi tekemättä. Harald kyllä muisti, että kamarijunkkarin ensimmäinen yritys oli tapahtunut iltapäivällä, mutta tähän verrattuna se olikin ollut vain leikkiä.
Mutta kertomuksemme alkaa jo venyä pitkäpiimäiseksi. Pääasia on, että Harald, niinkuin jo sanottiin, päätti pysyä koko päivän huoneessansa. Näkymättömänä hän sieltä Amalian välityksellä saisi tiedon kaikesta mitä talossa tapahtuisi, ollen samalla sekä läsnä että poissa. Hän olisi melkein kuin saalistaan vaaniva leijona.
Mitä hän oikein tekisi ja miten esiintyisi, sitä hän ei nyt ajatellut. Mutta siitä hän mielestään oli varma, että tehokkaisiin toimiin hän ainakin ryhtyisi.
Tämä hänen pieni juonensa ei suinkaan ollut kauan edeltäpäin harkittu, vaan tuokion synnyttämä. Sen sijaan, että peräti olisi joutunut tunteittensa valtaan, hän, astuttuaan Ristilän seinien sisäpuolelle, muuttui paljon käytännöllisemmäksi kuin oli ollut ulkosalla.
Yksin jäätyään hän istahti pöydän ääreen ja avattuaan jotenkin tyynesti äitivainajansa antaman kirjeen, luki seuraavan:
"Hellästi rakastettu Haraldini!
Eroan maailmasta siinä uskossa, ettei Haraldini riko viimeistä tahtoani vastaan. Olet siis jo täyttänyt viidennenkolmatta ikävuotesi, jolloin jo lienet niin vanha ja vakava, ettei totuus, jonka pian saat tietää, sinua liiaksi masenna. Jos ennen olisin sen sinulle ilmoittanut, niin se ehkä olisi ehkäissyt toimintaasi, olisit ehkä ruvennut sureksimaan sitä, johon olet vallan syytön. Sillä nuorukainen on kuitenkin paljon hellätuntoisempi ja peräti toisen laatuinen kuin mies.
Niin, totuus on tuotava ilmi. Velvollisuuteni sinua kohtaan, jota niin suuresti rakastan, vaatii sen minulta.
Olimme olleet viisi vuotta naimisissa, eläen silloin samoin kuin sittemminkin onnellisesti. Tosin kaipasimme lapsia, mutta se ei kuitenkaan estänyt meitä olemasta onnellisia. Kun kerran puoliksi leikillä, puoliksi tosissani soimasin itseäni siitä, etten ollut synnyttänyt miehelleni perillistä, niin hän suuteli minua otsalle ja sanoi: "Lasten tuottama onni voi kyllä olla suuri, mutta minä en kaipaa toista onnea kuin mikä minulla jo on; sinä olet minulle kylliksi, oletpa minulle kaikki kaikessa." Jos mieleni välistä olisikin ollut hiukan surullinen, niin hän tuollaisilla sanoilla sai minut jälleen iloiseksi. Ja niin me elimme onnellisina.
Eräänä iltana istuimme hauskassa asunnossamme Rügenin saaren kauppalassa, kun postiljooni astui sisään tuomaan kirjettä. Saman kirjeen näet tässä. Lue se!"
Harald luki tämän vanhan, kellastuneen kirjeen ja häntä pöyristytti, koska käsiala oli hänelle tuttu:
"Herra tohtori! Olen kuullut teitä kehuttavan hyväksi mieheksi ja nyt voitte pelastaa ihmishengen. Tutkituttakaa pieni karisärkkä, joka on etelässä tuosta pitkästä ja kapeasta saaresta, mikä vasemmalla näkyy kauppalaan. Sieltä löydätte luolasta, jonka suu on melkein kokonaan kätkössä, pienen lapsen. Eräs konna on kätkenyt sen sinne ja toinen konna, joka on edellisestä riippuva, on ilmoittanut asian teille. Turhaa on, että koetatte meitä kuulustella. Saatuanne tämän kirjeen, olemme jo lähteneet Stralsundista, jonne sitäpaitsi olemme väärällä passilla saapuneet.
Hyvää tarkoittava konna."
Kestipä kauan, ennenkuin Harald lakkasi pitelemästä polttavaa otsaansa ja kykeni jatkamaan lukemista:
"Tutkittuamme kauan tuota kivisärkkää, löysimme vihdoin luolan ja sen perimmäisestä päästä noin kahden vuoden ikäisen poikalapsen, jonka kädet olivat sidotut ja suu tukittu liinalla, jotta sen itkua ei kuultaisi. Näin avuttomana sinä makasit siinä, sillä sinä oletkin, oma Haraldini, löytölapsi.
Kaikki Rügenissä tiesivät, että olit kasvattipoikamme. Yhdelle minä kuitenkin pilanpäiten ilmoitin sinut omaksi lapseksemme — ja se oli äidilleni. Alussa se oli vain leikintekoa, mutta vähitellen se muuttui täydeksi todeksi. Kirjeissään eukko näet ilmaisi niin suurta iloa, etten malttanut sitä häneltä riistää. Ja kun isäsi kuoltua — anna anteeksi, että häntä siksi nimitän — muutin takaisin Suomeen, niin annoin sinun täällä käydä omasta pojastani, ja kun sinä kasvoit hyvin hitaasti, niin et myöskään ollut liian iso sen ikäiseksi, minkä sanoin sinun olevan. Eivät edes seurakunnan papit tietäneet, miten asian laita oikeastaan oli, sillä niille minä ilmoitin kadottaneeni sinun kastetodistuksesi, eivätkä he asiaa sen pitemmälti tutkineet. Tämä petos oli synti, mutta minä tein sen rakkaudesta sinuun. Toivon Jumalan antavan sen minulle anteeksi.
Oletko, Harald, koskaan tiennyt että vasemman olkapääsi alapuolella on lähellä käsivartta ihoon poltettujen kirjainten arpi? Se on tapahtunut jo ennenkuin tulit meille ja nuo kaksi kirjainta, kaksi suurta H. H:ta, luultavasti vieläkin näkyvät. Ehkä Jumalan avulla niistä voit saada selkoa syntymäperästäsi.
Tässä seuraa muutamia todistuksia, joista näet että olen puhunut totta. Jotkut nimet ovat niin nuorten henkilöitten kirjoittamia, että niiden omistajat vielä lienevät elossa.
Ja nyt hyvästi, oma rakas Haraldini. Olen rakastanut sinua niinkuin omaa poikaani ja sen sinä myös olet ansainnut, koska aina olet ollut taipuvainen hyvään. Jumala vast'edeskin varjelkoon sinua kiusauksista, vaaroista ja rikoksista.
Erään asian olin unohtamaisillani. Määräsimme uudenvuodenaaton sinun syntymäpäiväksesi, mutta luultavasti olet puolitoista vuotta vanhempi.
Ole onnellinen, Haraldini!
Kasvatusäitisi."
Voi sattua, että ihminen tärkeinä hetkinä, onnettomuuksien ja suurien elämänmuutoksien sattuessa osoittaa ihmeellistä levollisuutta, mikä ei riipu huolettomuudesta eikä piittaamattomuudesta, vaan on jotakin vallan toista. Se on Jumalan kylvämä hyvä siemen, joka kantaa meissä runsaan hedelmän.
Harald otti peilin ja tutki sen avulla olkapäätänsä. Lähellä kainaloa hän jotenkin selvästi saattoi erottaa kirjaimet. Hän ei ennen ollut niitä nähnyt, oli vain tiennyt, että siinä oli arpi, eikä mitään muuta.
Nyt hänen mieleensä muistui, mitä pastori Ortman oli kertonut Stellasta. Kumpaisessakin heissä oli siis samat kirjaimet, joita heillä luultavasti ei ollut syntyessään, vaan jotka oli jälestäpäin piirretty. Haraldia alkoi pöyristyttää, eikä häntä enää ihmetyttänyt, miksi hän ei rakastunut Stellaan, vaan Ireneen. Teemme hänelle kuitenkin väärin, jos sanomme, että hän täyttä totta oli tuota oudoksunut, sillä olihan Irene niinkuin osa hänen sielustaan. Kuitenkin hän muisti mitä oli puhunut Erkin kanssa silloin, kun Irene ja Stella ensimäisen kerran tapasivat toisensa. Olihan hän sanonut pitävänsä Stellasta kuin sisaresta, myöntäen kuitenkin, että hän ehkä, ellei olisi tutustunut Ireneen, olisi voinut rakastua häneen. Nyt hän sydämestänsä kiitti Jumalaa, joka ei sallinut sellaisen kauhean onnettomuuden tapahtua.
Näinä viimeisinä päivinä oli ollut hetkiä, jolloin hän oli kironnut rakkautensa Ireneenkin. Nyt hän ei enää sitä tehnyt. Vaikka se tuottikin hänelle tuskaa, että hän tiesi väärinkäyttäneensä tuon rakkauden, niin hän kuitenkin kiitti Jumalaa sen todellisuudesta.
Monenlaisia ajatuksia liikkui hänen mielessään. Ensin ne olivat selviä ja koossa pysyviä, mutta muuttuivat vähitellen hajanaisiksi ja epäselviksi. Hän tunsi halua katsella pilviä ja sinistä taivasta ja sammutti kynttilän, siirtyen ikkunan viereen istumaan.
Päivällä oli ollut suoja, joten oli hiukan satanutkin, mutta illemmällä pilvet alkoivat hajaantua ja nyt yösydännä oli taivas kirkas ja tähtiä täynnä. Tähtien kirkas valo tuotti lepoa Haraldin sielulle ja hänestä ne tuntuivat vanhoilta tuttavilta.
Hänen tuli paha olla nähdessään toisen tähden toisensa perästä himmenevän; vielä ei hän olisi antanut päivän koittaa. Mutta samassa hän naurahti, kun huomasi erehdyksensä. Kuu, joka oli vähenemässä, oli noussut ja siitä kävi Haraldille selväksi, miksi kaikki pienemmät tähdet olivat kadonneet. Hän ryhtyi katselemaan kuuta, mutta koska se hänen mielestänsä ei korvannut noita pieniä tähtiä, jotka se valollaan oli saanut vaalenemaan, niin hän loi silmänsä kauniiseen Kalevanmiekkaan ja sai siitä lohdutusta. Tuntuipa ikäänkuin se olisi ymmärtänyt, mitä hän ajatteli ja mitkä surut painoivat hänen mieltänsä.
Vaikea on sanoa, kuinka kauvan hän näin oli istunut akkunan ääressä tähtitaivasta ihaillen, kun häntä äkkiä häirittiin.
Hän näki pihalla häämöttävän jotakin valkoista.