XVI.
LÄNTINEN SIIPIRAKENNUS.
Kuusta näkyi vain kolmasosa ja sitäkin peitti juuri hopeainen pilvenhattara. Harald saattoi siis hyvin epäselvästi erottaa, mitä tuolla alhaalla pihalla liikkui, mutta siitäkin vähästä hän tuli vakuutetuksi, että hän kerran ennenkin oli nähnyt saman näyn. Kaikki hänen haaveensa haihtuivat ja tuossa tuokiossa hän jälleen muuttui teräväjärkiseksi ja toimeliaaksi mieheksi.
Hän näki haamun avaavan läntisen siipirakennuksen oven ja luuli kuulevansa lukon rasahtavan. Kun hän oli kuullut, että tuo rakennus oli asumaton, niin tämä seikka herätti hänessä mitä suurinta huomiota. Hän pukeutui päällystakkiinsa, varustautui metsästyspuukolla ja pistoolilla ja pistettyään pieneen salalyhtyynsä tulen, riensi hiljaa ullakolle. Tällä kertaa hän ei tuntenut mitään pelkoa, joten ei kaivannut väkijuomiakaan kiihottimeksi.
Tultuaan pienestä ovesta ullakolle, hän pysähtyi v. Nitin oven taakse kuuntelemaan. Sieltä ei kuulunut hiiskaustakaan. Hän avasi oven. Huone oli tyhjä.
Mutta mitä tietä herra v. Nit oli päässyt ulos?
Harald luotti tarkkaan kuuloonsa ja tiesi, ettei hän ollut mennyt tavallista tietä porstuan oven kautta. Taikka olikohan hän ollut poissa illasta asti? Oli miten oli, niin Harald kuitenkin päätti seurata hänen jälkiänsä ja oli juuri menemäisillään alas porstuaan, kun huomasi seinässä aukon, jota ei ollut ennen nähnyt. Se oli pienen ikkunan kokoinen ja oli luultavasti osa siitä salaikkunasta, joka oli samassa rivissä kuin von Nitin huoneen kaksi ikkunaa. Tämä sala-ikkuna olisi siis avattava. Harald meni sitä tutkimaan ja huomasi niin olevan. Aukkoa ei näkynyt ullakolle, koska taajasti suljettava luukku, jota ei voinut seinästä erottaa, esti sitä näkemästä.
Ikkunan pielessä riippui kahdesta rautakoukusta köysitikkaat. Harald tutki niitä ja ne näyttivät kestävän. Tämä tie olisikin ehkä mukavampi kuin porstuan ovi, joka kaikesta varovaisuudesta huolimatta aina rasahti. Varovasti hän astui köysitikkaille.
Saapuessaan läntisen siipirakennuksen ovelle, hän ilokseen huomasi, että avain oli lukossa. Koska tämä ovi oli vastapäätä sitä päärakennuksen päätyä, jossa paitsi Haraldin omaa ikkunaa ei ollut muuta kuin salaikkunoita ja hänen siis ei tarvinnut peljätä urkkijoita, niin hän hätäilemättä jäi tutkimaan avainta. Se oli hyvin kirkas, joten näki, että sitä oli usein käytetty.
Tultuaan oven sisäpuolelle, Harald oli kahdenvaiheilla, jäisikö siihen haamua odottamaan, vai astuisiko eteenpäin. Kun jälkimäinen oli hänestä mieluisampaa, mutta kun hän samalla pelkäsi joutuvansa tänne suljetuksi, niin ettei enään pääsisikään takaisin ulkoilmaan, niin hän koetteli, eikö ovi sisäpuoleltakin olisi suljettava. Näytti niin olevan ja nyt hän väänsi oven lukkoon, saadakseen haamun valtaansa. Sitten hän alkoi katsella ympärillensä, minnepäin oikeastansa olisi käännyttävä.
Hänen edessänsä oli käytävä, joka kulki pitkin rakennuksen pituutta, ollen sen keskivälissä. Kummallakin puolella oli kuusi ylösmentävää, joista kukin vei eri huoneeseen. Tässä oli jotakin kasarmin tapaista, paitsi että kasarmissa jokaisella eri huoneella ei ole erityistä pientä käytävää, joka yhtyy suureen. Nämä pikkukäytävät kohosivat ylöspäin, muodostaen jotensakin jyrkän mäen. Harala ajatteli, että tämä pitkä käytävä kummallisine, kahteentoista eri huoneeseen kohoavine pikkukäytävineen päivällä näyttäisi oikein komealta, mutta näin yönaikana se teki todellakin kamalan vaikutuksen. Kuitenkaan hän ei säikähtänyt, poikkesi vain yhteen noista pikkukäytävistä, yrittämään sopisiko ulko-oven avain tämänkin huoneen lukkoon. Tästä huomaa selvästi, että Haraldin luottamus hyvään onneensa tämän yön kuluessa oli melkoisesti paisunut, kun hän saattoi edes ajatella jotakin niin hullua, kuin että ison oven avain olisi tähän sopinut. Huomatessaan, ettei se käynytkään, hän naurahti omaa tyhmyyttään ja alkoi voimainsa takaa painaa ovea. Se aukeni kamalalla jysähdyksellä, johon kaiku pitkästä käytävästä vastasi.
Hän seisoi kohtalaisen isossa huoneessa, joka oli täynnä vanhoja huonekaluromuja, joihin sekä kuu että salalyhty loivat kummallisen valon. Nopeasti hän poistui täältä ja meni yrittämään toiselle, pääkäytävän vastakkaisella puolella olevalle ovelle. Tämäkin ovi antoi myöten ja hän astui samallaiseen huoneeseen kuin edellinenkin oli. Kun kuu ei paistanut tänne, niin hän lyhdyllään tarkasti tutki kaikki paikat. Muuta täälläkään ei ollut kuin ränstyneitä huonekaluja ja kaikellaista vanhaa romua. Vieläkin hänen teki mieli yrittää ja umpimähkään hän kuun puoleiselta puolelta valitsi viidennen oven.
Tämä ovi kesti paremmin hänen ponnistuksensa, mutta se vain kiihotti Haraldia. Viimein hän pani kaikki voimansa liikkeelle ja jotensakin luja lukko lohkesi puusta. Kovasti rämähtäen ovi lensi selälleen.
Tämä huone oli kalustettu samaan tapaan kuin kaksi edellistäkin ja nolostuneena Harald aikoi poistua, kun kuun heittämä varjo antoi hänelle aihetta tutkia muutamien päälletysten kasattujen tuolien alla olevaa esinettä.
Se oli neljä-osastoinen ruoankannin. Alimmaisessa osastossa oli ryynipuuroa kastekkeen kanssa, sen päällä olevassa kalahakkelusta, kolmannessa linnunpaistia ja neljännessä jonkun jälkiruoan tähteitä, jota Harald luuli vasikkahyytelöksi. Aivan varmaan hän ei voinut sitä siksi sanoa, koska ei ollut sanottavasti perehtynyt siihen kemian lajiin jota keittiössä kysytään, ja koska sitä paitse kysymyksessä olevat ruokalajit olivat jo vähän pilaantuneetkin. Sen hän kumminkin huomasi, että tämä ei ollut ollut mikään huono päivällinen ja että herkkusuullakin olisi ollut syytä olla siihen tyytyväinen. Harald luuli muistavansa, että hän noin viikko takaperin päärakennuksessa oli syönyt tällaisen päivällisen. Vai täällä kylmillään olevassa rakennuksessakin siis on ruokaa tarjona, hän ajatteli. Sen hän kumminkin huomasi, ettei syöjällä näyttänyt olleen hyvää ruokahalua, taikka kentiesi hänelle ei ollut sitä tarpeeksi annettu.
Ruoankantimen vierestä hän löysi pienen viinipullonkin. Maistaessansa hän huomasi viinin olevan vanhaa ja hyvää, ehkäpä liiaksi vedellä sekoitettua. Pullon hän vei muassansa muistoksi.
Muuten hän tutki huoneen hyvin tarkasti, toivoen löytävänsä lasku-oven tai jotakin muuta salaperäistä. Mutta kun se ei onnistunut, niin hän istahti huojuvalle sohvalle ja alkoi miettiä mitä nyt olisi tehtävänä ja minnepäin käännyttävä.
Silloin hän luuli kuulevansa kaukaista ääntä, ikäänkuin jotain surkeaa puhetta. Tuo ääni oli niin heikkoa, ettei kukaan muu kuin Harald olisi sitä kuullut. Eikä edes hänkään ollut aivan varma asiasta, mutta jos se todellakin oli ihmisen ääni, niin se tuntui nousevan lattian alta. Mutta kuinka hän sinne pääsisi?
Hän laskeutui jälleen isoon käytävään ja käveli sen päähän asti. Tässä oli maalatut ikkunat, yksi oikealla ja toinen vasemmalla. Hän ryhtyi heti tutkimaan vasemmanpuolista, joka samoin kuin oikeanpuolinenkin oli taajaan koristettu napeilla ja muilla koristeilla, jotka kaikki olivat vain maalattuja. Ilman aikojaan hän alkoi painaa jokaista tuollaista nappia, eikä hän ollutkaan monta koettanut, ennenkuin sattui yhteen, joka oli vaskea, vaikka se oli ihan toisten näköinen. Hänen sitä painaessaan ovi taikka ikkuna meni hänen hämmästyksekseen kiinni, se kun oli ollut vähän raollaan, vaikka hän sen nyt vasta huomasi, kun se oli jo liian myöhäistä.
Häntä harmitti, että hän niin sanoaksensa oli laskenut voiton käsistään. Metsästyspuukollaan hän löi napin viereen ja ilokseen huomasi, ettei hänen edessänsä ollut kiviseinä, vaan ulkopuolelta kalkittu ovi Puukollaan hän nyt moniaita kertoja löi seinään, saadakseen napin irti, ja toisinaan niin syvään, että puukko vartta myöten tunkeutui puuhun. Hänen hetken aikaa noin jatkettuaan, nappi lähtikin irti, josta seurasi, että ovi paukahti auki, satuttaen häntä kovasti rintaan. Tämä tapahtui napista irroitetun potkaisimen vaikutuksesta.
Nyt Harald näki edessään jotensakin kapean, mutkaisen käytävän, joka ei läheskään kulkenut niin jyrkästi alaspäin kuin nuo pikkukäytävät ylöspäin. Kummallisinta oli, että tämä tuntui vievän oikeaan, joten Harald siitä ymmärsi olevansa toisinaan aivan rakennuksen perustuksen ulkopuolella. Mutta kun käytävä yhä vain kääntyi oikeaan, niin hän luuli jälleen joutuneensa rakennuksen alle. Noin sadan kyynärän päässä tämä ympyränmuotoinen käytävä päättyi, antaaksensa tilaa kahdelle tikapuulle, joista toinen vei ylös-, toinen alaspäin.
Niinkuin Herkules tiehaaraan, jäi Haraldkin tähän seisomaan, ja melkeinpä häntä vähän peloitti laskeutua niin syvään, että näkemänsä haamu, josta hän ei tiennyt missä se oli, helposti voisi vuorostansa teljetä hänet maan alle, mikä ei suinkaan olisi hauskaa.
Tekisimme Haraldille vääryyttä, jos luulisimme tuota pelkoa kauvan kestäneen. Hänen halunsa tunkeutua yhä eteenpäin karkoitti kaikki muut tunteet. Mutta kumpia tikapuita hän alkaisi astua? Tämä kapea käytävä oli jo laskeutunut siksi syvään, ettei ääni, jonka hän oli ollut kuulevinaan, olisi voinut kuulua sitä syvemmältä. Siinä arvellessaan hän jälleen kuuli puhetta ja nyt paljoa selvemmin kuin edellisellä kerralla. Oli hyvin vaikea tietää, kuuluiko ääni ylhäältä vaiko alhaalta, sillä kaiku näissä maanalaisissa käytävissä voi helposti pettää korvaa. Hän päätti siis umpimähkään ensin koettaa toisia tikapuita ja, ellei hänen yrityksensä onnistuisi, sitten toisia. Hän valitsi alaspäin johtavat tikapuut, mutta jottei antaisi kenellekään tilaisuutta käyttää toisia tikapuita pakenemiseen, Harald tarkemmin tutki niitä ja huomasi niiden olevan irti otettavat. Sen hän hyvin varovasti tekikin, asettaen ne alaspäin laskeutuvien tikapuitten viereen, koska niille ei ollut mutkaisessa käytävässä tilaa. Ja nyt hän oli varma siitä, ettei kukaan uskaltaisi kahdeksan kyynärän korkeudelta hypätä alas, yhtä vähän kuin kukaan ilman tikapuita pääsisi sinne ylös.
Ryhdyttyään tällaisiin varokeinoihin, Harald rohkeasti laskeutui alaspäin ja saapui pian soikeaan, kaarevakattoiseen huoneeseen. Se oli ihan tyhjä ja kostea maa oli siinä lattiana. Ensin hän oli pitänyt sitä maanalaisena käytävänä, mutta pian hän huomasi sen pikemmin kellariksi. Jos siinä oli perää, mitä muutamat väittivät, että Ristilän läheisyydessä ennen muinoin oli ollut luostari, niin tämä luultavasti oli joku sen hautaholveista, josta ihmisen luut ja ruumisarkut oli tyhjennetty. Tätä Harald ei kuitenkaan joutanut tarkemmin tutkimaan, koska yhä selvemmin alkoi kuulua ihmisääniä. Hän astui peremmälle huoneeseen ja näki oikeanpuolisessa seinässä oven, joka oli jätetty auki. Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Tuosta ovesta hän tuli pieneen käytävään, joka, samoin kuin maan päällä olevat pikkukäytävätkin, kohosi ylöspäin. Hän astui hiljaa eteenpäin ja tuli toiselle ovelle, jonka oli juuri avaamaisillaan, kun hän yht'äkkiä, ollessaan aivan perillä, säpsähti ikäänkuin sähköiskun kohtaamana.
Heleä naisen ääni kuului vaikeroitsevan:
— Ette vastaa mitään. Annatte minun siis kauhealla tavalla kuolla tänne nälkään. Te ette tahdo minua pelastaa. Arvelette, ettette uskalla. Oi, kuinka olettekin julma!
Oltuaan hetken vaiti, ääni jatkoi:
— Ja kuitenkin kiitän teitä, että salaa olette hiipinyt tänne, kiitän noista muutamista korpuista, jotka toitte, sekä pienestä vesitilkasta. Eikö ihminen olekin kurja olento! Niin kauan kun minulla täällä oli yltäkylläisesti ruokaa ja juomaa, en saattanut olla niitä maistamatta, vaikka tiesin surkean elämäni siten pitkistyvän… kuitenkin melkein olisin suonut, ettei minulle olisi tuotu ravintoaineita… ja nyt kun olen tuomittu kuolemaan nälkään, nyt kun jo olen puolikuollut, nyt iloitsen muutamasta korpunmurusesta ja vesitilkasta. Oi, Jumala, opeta minua kärsivällisyyteen, opeta minua nälän tuskissakin ylistämään sinua!
Miehen ääni kuului nyt kysyvän:
— Onko hän todellakin täyttänyt uhkauksensa, eikö hän ole käynyt täällä sitten kun hän vei pois ruoan ja viinin?
— Yhden kerran hän kävi, se oli luultavasti viime yönä… vaikka mitenkäpä minä tiedän erottaa yön päivästä? Silloin minä polvillani kerjäsin häneltä ruokaa, mutta tuo julmuri vain nauroi, sanoen käyvänsä nyt viimeisen kerran minua katsomassa, nauttiakseen tuskistani. Oikein hän on pahahenki ihmisen haahmossa!… Mutta mitä te itkette… häneen verraten olette kuin enkeli. Paras olette kaikista, mitä olen nähnyt tässä elävän ihmisen haudassa.
— Paras lienen, koska ette ole nähnyt muita kuin minut ja hänet.
Teette minusta vain pilaa.
— En tee pilaa; ettekö olisi enkeli hänen rinnallaan… hän on ilkeä ja julma, te taas hyvä luonnostanne, ehkäpä heikko ja pelkurimainen… Taikka kentiesi ette sitä olekaan, ehkä kuitenkin tahdotte minut pelastaa ja saattaa päivän valoon… Pudistatte päätänne… jo ymmärrän… ette uskalla. Luulette hänen kostonhimonsa olevan niin suuren, ettei hän armahtaisi itseänsäkään, saattaaksensa turmioon sen, joka uskaltaisi ehkäistä hänen pahoja juoniansa.
— Niin luulenkin. Minä joutuisin silloin hautaan, joka olisi tätä tuhat kertaa julmempi. Minun täytyy ajatella itseänikin.
— Mutta entä jos erehdytte? Voisimmehan paeta ja kerjäämällä elättää itseämme, eikö totta? Ja te tekisitte hyvän työn, joka poistaisi suuren syntivelan omastatunnostanne? Eikö niin olisi parempi?
Vastausta ei tullut, sillä hyvä ja paha taistelivat keskenänsä. Paha pääsi kuitenkin voitolle, niinkuin heikossa ihmisluonnossa tavallisesti tapahtuu, ja mies kuului vastaavan:
— En uskalla viipyä kauemmin. Jos joku onnellinen, aavistamaton sattumus voi teitä auttaa, niin olkoon niin.
Minä en voi sitä tehdä.
Näin sanoen hän tarttui avaimeen, jättääksensä ainaiseksi sen, joka oli tuomittu nälkään. Hän oli tuntenut, kuinka kovaa oli taistelu pahan ja hyvän välillä, eikä hän enää olisi tahtonut sitä kokea… tahtoipa hän kokonaan estää hyvän sydämessänsä pääsemästä mahdollisesti voitolle.