XVII.
MAANALAISESSA KOPISSA.
Mutta samassa ovi avattiin ulkoapäin ja Harald astui sisään.
— Jää tänne, huusi hän, tuupaten herra v. Nitiä edellään ovelta, jää hetkeksi odottamaan, että näet tuon onnellisen, aavistamattoman sattuman käyvän toteen, jota äsken mainitsit. Taikka jää makaamaan siihen, mihin kaaduit. Vahinko ei suinkaan ole suuri.
Kädet nyrkissä ja suu vaahdossa oli v. Nit tiedottomana kaatunut kovalle kivilattialle, Haraldin kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota.
Huone oli noin kolme metriä pitkä, kaksi metriä leveä ja korkea. Muita huonekaluja siinä ei ollut kuin vuode ja tuoli, pieni siirrettävä rautakamiini ja palava lamppu. Seinään oli taottu rautakahleet, joihin nainen kuin kahlekoira oli oikeasta kädestään kytketty. Kahleet olivat kuitenkin niin pitkät, että hän pääsi ovelle asti ja vielä sen ulkopuolellekin.
Nainen näytti tuskin olevan yli neljänkymmenen. Hän oli vielä ihmeen kaunis, sillä hänen kauneutensa näkyi olevan sitä laatua, johon ikävuodet yhtä vähän kuin kärsimykset ja surut sanottavasti vaikuttavat. Hänen tukkansa, joka ennen oli ollut musta, oli kuitenkin muuttunut harmaaksi.
— Hän silmäili Haraldia katseella, jossa ei kuvastunut mitään pelkoa, pikemmin ihastusta, ja sanoi:
— Olet kai hyvä ja laupias henki. Olet niin rakkaan miesvainajani näköinen, että ehkä oletkin hänen henkensä. Sellainen kuin sinä hän oli nuorena.
— En ole mikään henki, vaan ihminen, joka olen auttava sinut pois täältä taikka sinun kanssasi kuoleva tänne nälkään.
— Mikä on nimesi?
— Minua nimitetään Harald Thalbergiksi.
— Vai hän sinä olet. Tuo, joka tuossa makaa, on sinusta kertonut. Olet rohkea nuorukainen… kuinka olet päässyt tänne?
— En tiedä, mutta kyllä silti osaan täältä ulos.
— Ja vietkö minut muassasi?
— Vien.
— Vai viet minut täältä, tuonne ulos, ulos, jossa päivällä aurinko paistaa taivaalla ja yöllä kuu ja tähdet! Vietkö todellakin? Kunpa et vain valehtelisi?
— Kuinka minä täällä voisin valehdella!
— Et valehtele, mutta sinä teet minut hulluksi! Oi, pääsenkö todellakin vielä ulos kuuntelemaan lintujen liverryksiä ja kirkonkellojen kuminaa, joka on rauhoittava sydäntäni! Metsän raitis tuoksu on minua virkistävä ja ihanat muistot tuudittelevat sieluni suloiseen lepoon… Mutta tiedätkö, kuka olen?
— Olet onneton, joka tarvitset apua.
— Oi, Jumalani, johon vielä luotan, vaikka olet sallinut minun joutua tällaiseen kurjuuteen, jota rakastan, siitä huolimatta, että niin monta kauheaa vuotta olen täällä kitunut… oi, Jumalani, älä salli turhan toivon minua pettää! Anna hänen tuossa saattaa minut tästä pimeästä asunnosta… Mutta osaatko edes täältä tien?
— Luulen osaavani. Ellen minä osaa, niin hän, joka tuossa makaa, on minua neuvova.
— Hän ei tahdo sitä tehdä.
— Hänen täytyy. Mutta tulen minä ilman häntäkin toimeen.
— Tiedätkö kuka olen?
— Ehkä kreivi Henningin puoliso?
— Tiedätkö ketä vastustat, viemällä minut täältä? Hän on häijy ja mahtava mies.
— Joskus täytyy pimeyden väistää vaikeutta. Olkoonpa vaikka mahtavampi kuin itse piru, joka on hänen sukulaisensa, niin olen voittava sekä hänet että kaikki hänen liittolaisensa. Hänellä on ehkä enemmän syytä peljätä minua kuin minun häntä… Ja nyt koetan päästää sinut kahleistasi.
Näin sanoen hän seinästä riuhtaisi irti kahleet, jotka niin monta vuotta olivat vastustaneet naisen ponnistuksia.
— Nyt huomaan olevani vapaa ja että täyttä totta aijot viedä minut täältä. Nyt vasta oikein sen käsitän. Mutta mihin minut viet?
— Vien sinut Ristilän päärakennukseen, omaan ullakkohuoneeseeni?
— Samanko katon alle kuin vapaaherra?
— Sinne juuri.
— Viet minut sinne, jota kaikista paikoista maan päällä eniten kammoon. Mutta näytäthän niin voimakkaalta, tyyneltä ja luottamusta herättävältä, että uskallan seurata minne tahansa vietkin… Mutta tämä tässä, mitenkä hänen käy?
— Hänet teljeän tänne… kuitenkin vain huomiseksi.
— Se on oikein, ettette häntä kauvemmin kiusaa. Sillä näistä kahdesta hänellä kuitenkin oli laupiaampi sydän.
— Voi, älkää jättäkö minua tänne, rukoili v. Nit, joka jo oli vironnut pyörryksistänsä, ehkä ei yksikään ihminen enään tule täällä käymään, niin että minun täytyy kuolla tänne nälkään. Ja jos pidätte sananne ja tulettekin huomenna minua noutamaan, niin ajatelkaa, että yksi ainoa yökin on täällä kauhea. Varmaankin se minut tappaisi.
— Yhteisen turvallisuutemme tähden sinun täytyy jäädä yhdeksi yöksi tähän huoneeseen, jossa oman turvallisuutesi takia annoit toisen ihmisen sekä yöt että päivät kitua monta kauheaa vuotta. Teenkö mielestäsi sinulle mitään vääryyttä?
Herra v. Nit yritti pyrkiä pakoon, mutta Harald sen huomasi ja lyödä läimähytti häntä olkapäälle, jotta lyhyt ja paksu mies meni miltei kaksinkerroin, huutaen surkeita äänellä:
— Älkää minua pahoin pidelkö, olenhan tykkänään teidän vallassanne. Minä olen vanha ja aseeton, te nuori, väkevä ja aseellinen. Taistelu ei voisi tulla kysymykseenkään.
Säästääksensä v. Nitiä ryhtymästä useampiin karkuyrityksiin, Harald siirsi oven eteen tuolin ja asettui sille istumaan. Herra v. Nit huomasi, ettei tässä auttanut mikään ja sanoi:
— No, lupaan siis jäädä tänne ja toivon, että myös te puolestanne pysytte sanassanne. Käyköön siellä maan päällä kuinka tahansa, parempi se kuin menehtyminen täällä.
— Onko tämä mies jollakin tapaa vaikuttanut teidän kohtaloonne? kysyi
Harald, kreivittäreen kääntyen.
— On, hän on ollut lankoni, vapaaherra Henningin kätyrinä. Se on surullinen juttu, jota ei voisi luulla todeksikaan, ja kuitenkin siinä on perää.
— Vast'edes saan ehkä joskus kuulla sen omasta suustanne, rouva kreivitär.
— Voi, kuinka tuo kreivitär-nimitys loukkaa korvaani! Kiduttajanikin joskus käytti sitä, tehdäkseen minusta pilkkaa. Älkää minua enää siksi nimittäkö, kutsukaa vain sinuksi… se kuuluu tuttavallisemmalta ja vilpittömämmältä. Kun on elänyt neljätoista vuotta maan alla ja kokenut mitä minäkin olen saanut kokea, ei tuollaisia korkeita arvonimiä enää voi pitää omanansa… Mitä sinä äsken sanoitkaan, Harald… sehän on nimesi. Kas, nyt minä sen muistan. Sanoit toivovasi kuulla joskus elämäkertani omasta suustani. Ymmärrän kyllä, että tahtoisit viedä minut niin pian kuin mahdollista näistä kosteista holveista ja käytävistä, mutta anna minun viipyä niin kauan, että lyhyesti ennätän kertoa elämäni vaiheet. Eihän tämä vankeuteni voi olla minusta mieluista… sen sinä hyvin ymmärrät… mutta ajattelenpa, että ehkä kuolen ilosta, päästessäni täältä ulkoilmaan… ja silloin surullinen elämäni tarina jäisi kertomatta… Ja vaikka en kuolisikaan ilosta, niin voisihan jotakin muuta tapahtua, joka ainaiseksi sulkisi suuni… Ja mistäpä löytäisinkään sopivamman paikan kertoakseni tuskistani kuin tämän, jossa seinät ovat todistajinani ja vieläpä tämä mieskin, joka tällä ratkaisevalla hetkellä ei uskaltane kieltää sitä, minkä hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin…
Tässä keskeytti hänet herra v. Nit, joka niin hiljaa kuin olisi itsekseen puhunut, itseään soimaten sanoi:
— Heikko kun on, hänellä ei kuitenkaan enään ole mitään syytä sitä kieltää. Mutta — jatkoi hän reippaammasti — ehkä jossakin suhteessa voin teitä auttaakin, oikaisemalla sellaisia kohtia, joissa kentiesi erehdytte, koska en ole uskaltanut ilmoittaa teille totuutta, minä kun olen peljännyt tuota miestä, jonka kaikki liiaksikin hyvin tunnemme.
— Kuuntelet kai mielelläsikin kertomustani? kysyi kreivitär. Harald nyökkäsi myöntäen ja edellinen kertoi seuraavan tarinan.