XVIII.
KREIVITÄR HENNINGIN KERTOMUS.
Surkeaa on, kun ihminen, äkkiä kohottuaan alhaisesta ja halvasta säädystä rikkauden ja korkean arvon kukkuloille, jälleen vaipuu onnettomuuteen, johon verrattuina halpa syntyperä ja epäsuosiolliset ulkonaiset suhteet eivät ole miksikään luettavat. Niin oli minun laitani.
Isäni oli vain lukkarina tässä pitäjässä, vaikka häntä kutsuttiin kanttoriksi ja pidettiin herrana. Koska hän sitäpaitsi sen lisäksi, mitä oli saanut vanhemmiltaan periä, toimeliaisuudellaan oli päässyt jotenkin hyviin varoihin, niin hän eleli koko komeasti ja pidettiin häntä jonkinmoisessa arvossa, niin että hänet usein kutsuttiin parempiin herrastaloihin pitäjässä ja hän sai myös kunnian vastaanottaa säätyläisiä vieraikseen. Niiden joukossa, jotka ahkerammin meillä kävivät, oli nuori kreivi Henrik Henning, joka myös oli kaikista ylhäisin.
Vaikka vasta kävin neljättätoista, puheli hän usein minun kanssani, sanoen olevan paljon hauskempaa puhua minun kanssani kahdenkesken kuin muitten kuullen. Samoin oli minunkin laitani, vaikka tuskin sitä ymmärsin.
Isäni rupesi vähitellen aavistamaan, että kreivin alinomaiset vierailut tapahtuivat minun tähteni ja kreivin pidellessä kerran kättäni ja minua suudellessa, hän astui sisään ja vihastui kovasti. Vakavasti hän alkoi nuhdella kreiviä tällaisten rakkaudenosoitusten sopimattomuudesta tyttöä kohtaan, joka oli niin paljon alhaisempaa säätyä kuin hän. Niillä isäni väitti kreivin vain sitä tarkoittavan, että saisi vietellyksi kokemattoman lapsen, joka olisi ansainnut paremmankin kohtalon, hän kun oli hyvä tyttö ja aina oli osoittanut vanhemmilleen rakkautta, kuuliaisuutta ja kunnioitusta, niin ettei heillä ollut mitään syytä häntä moittia. Sitäpaitsi — lisäsi isä — nuo vanhemmat, Jumalan kiitos, olivat siksi varakkaita, ettei heidän puutteen pakottaminakaan tarvitsisi heittää tytärtään viettelijän syliin.
Tähän kaikkeen kreivi hyvin nöyrästi vastasi, ettei hänen tarkoituksensa suinkaan ollut se, joksi isäni sitä epäili, ja pyysi nyt minua vaimokseen. Isäni väitteisiin hän vastasi halveksivansa sydämen asioissa kaikenlaista säätyeroitusta, jättäen isäni määrättäväksi, naisiko hän minut kohta vai tulisinko ensin lähetettäväksi johonkin koululaitokseen. Isäni arveli, että tulevalta kreivittäreltä vaadittaisiin myös sivistystä, että hän kykenisi sellaisena esiintymään, ja valitsi siis jälkimäisen ehdotuksen. Minut siis lähetettiin parhaimpaan koululaitokseen Turussa; kulungeista kreivi maksoi kaksi kolmattaosaa ja loput pyysi isäni suorittaa. Kouluaikana kreivi ei käynyt minua tervehtimässä näin usein kuin olisin suonut, mutta siitä huolimatta hänen rakkautensa pysyi entisellään. Kun kahden vuoden kuluttua pääsin kotiin joululomalle ja kreivin yhtä ja toista minulta kysellessä saatoin siihen vastata, niin oi, kuinka olin iloinen! Ja vielä iloisemmaksi tulin, kun hän sanoi pitävänsä minua jo tarpeeksi sivistyneenä ja että kouluaikani nyt oli päättynyt.
Niin, hän ei ollut aikonut minua pettää, sillä jo viikkoa jälkeen loppiaisen vietettiin häämme. Miten saatoinkaan kuudentoistavuotiaana tuntea sellaista onnea! Koko olentoani hallitsi yksi ainoa tunne; se ei ollut kiitollisuutta, sillä sitä en ajatellutkaan, että kreivi oli minut tomusta korottanut; eikä se ollut ylpeyttä sen vuoksi, että kaikki minua luultavasti kadehtivat… ei, vaan koko olentoni huokui vain rakkautta. Vaikka olinkin maan päällä, tuntui ikäänkuin olisin ollut taivaassa.
Onneni oli suurempi kuin rohkeimmissa unelmissani olisin voinut ajatella, mutta se vielä lisääntyi. Tulin äidiksi. Tuntui ikäänkuin minulla olisi ollut kaksi sydäntä, toisella rakastin yhtä hellästi kuin ennenkin miestäni, toisella pikku poikaani, Henrikiäni.
Poikani ollessa noin puolen vuoden ikäinen, tapahtui jotakin, jota mieheni piti tarpeellisena, mutta minä… onnettomuutena. Kreivi Henrik Henningiä pidettiin yleensä hyvänä ja jalomielisenä miehenä. Eräs hänen tuttavistaan, joka oli köyhä ja jolla oli suuri perhe, tuli kerran pyytämään häntä auttamaan itseänsä. Asia oli sellainen, että hänellä Etelä-Ranskassa olisi ollut iso perintö nostettavana, mutta asianajajat osasivat niin hyvin metkuilla, ettei sitä luovutettukaan ja vaikeaksi olisi käräjöiminenkin näin kaukaa käynyt. Vieras pyysi nyt miestäni matkustamaan sinne, toivoen että hän kunnioitusta herättävällä esiintymisellään ehkä voisi vaikuttaa asianomaisiin. Toinen olisi näin rohkeasta pyynnöstä ehkä nauranut vierasta vasten silmiä, mutta mieheni piti sen aivan kohtuullisena ja lupasi ottaa hänen asiansa ajaaksensa.
Rakkaudessani koetin esiintuoda kaikellaisia esteitä. Ottamatta ensinkään puheeksi, mitä tuo luultavasti aivan turha matka tulisi maksamaan, rupesin ehdottamaan, että hän antaisi vieraalle tarpeelliset matkarahat ja antaisi hänen itse lähteä Ranskaan. Tähän mieheni vastasi, että arvo ja korkea sääty enemmän kuin rahat vaikuttaisi petollisiin asianajajiin. Vaikka hän ei sitä minulle ilmoittanut, niin kuitenkin luulen että jonkinmoinen ylpeys, pikemmin kuin seikkailunhalu, kiihotti häntä tähän yritykseen. Hänen ylpeytensä oli aivan toista lajia kuin muitten ihmisten ja hän piti sen suurena onnena, että köyhä perhe, joka ei voinut häntä muulla palkita kuin rukoilemalla hänelle Jumalan siunausta, tällä tavoin oli kääntynyt hänen puoleensa. Pitipä hän suurena kunnianakin että hän, rikas mies, oli saanut tilaisuuden auttaa köyhää lähimäistänsä. Hän päätti siis lähteä matkalle, vieläpä lahjoitti köyhälle vieraalle rahojakin.
Moni ehkä arvelee, että syyt tähän matkaan olivat jotensakin heikot, mutta siinä tapauksessa voi otaksua, että välttämätön kohtalo johti hänen askeleitaan.
Nähdessäni, etteivät mitkään esteet häntä taivuttaneet, pyysin edes itse päästä mukaan, mutta hän huomautti minulle merimatkan vaaroista ja vaikeuksista tänä kylmänä vuodenaikana, varsinkin pikku lapseni tähden, josta en millään muotoa olisi tahtonut erota.
Joulukuussa hän laivassa lähti matkalle ja minä jäin rannalle itkemään.
Luulin sydämeni pakahtuvan, mutta aikaa voittaen tukahutin kyyneleeni ja aloin elää toivossa. Ensi avovesillä hän oli arvellut palaavansa jälleen kotiin. Huvittelin opettamalla pikku poikaani kävelemään ja olin mielissäni, kun hän jo rupesi puhettakin tavottelemaan.
Aika kului ja toukokuu oli jo käsissä. Olin kyllä itsekseni arvellut, ettei hänen asiansa ottaisi niin kaikin puolin menestyäksensä kuin hän itse oli toivonut, mutta se, ettei häneltä vielä ollut tullut kirjettä, herätti minussa mitä suurinta levottomuutta. Hänen rakkauttansa minä en epäillyt, mutta olikohan hänelle tapahtunut joku kauhea ja aavistamaton onnettomuus?
Lankoni, vapaaherra Arvid, ei antanut minulle mitään lohdutusta, pikemmin hän pahoilla aavistuksillaan teki asian vielä pahemmaksi. Kesäkuun loppupuolella oli epätoivoni kiihtynyt korkeimmilleen, niin että minua jo ruvettiin pitämään mielipuolena. Jälestäpäin olen saanut kuulla, että vapaaherra kiihotti tätä luuloa.
Kaksi lääkäriä kävi minua tutkimassa. He ilmoittivat minussa olevan mielenvikaa, ja kun muutamat palkolliset todistivat, että toisinaan olin käyttäytynyt hurjasti ja väkivaltaisesti, erotettiin lapseni minusta ja minut lähetettiin Tukholman hourujenhoitolaitokseen. Kaikista rukouksistani ei ollut mitään apua ja vaikka koetin vakuuttaa, että minua vaivasi vain ääretön suru eikä mikään mielenvika, niin sitä ei oltu kuulevinaankaan… minut teljettiin kun teljettiinkin hullujenhuoneeseen. Ja kerron minä sen vieläkin: silloin en vielä ollut hullu, mutta kadotettuani sekä lapseni että vapauteni, minä vähitellen jouduin mielenhäiriöön.
Olin ollut kahdeksan vuotta hullujenhuoneessa, milloin täydellä järjellä, milloin sekamielisenä, kun eräänä päivänä näin edessäni… mieheni. Luulisipa, että tästä äärettömästä ilosta olisin ainaiseksi menettänyt järkeni, mutta kävikin ihan päinvastoin ja pian jälleen olin mieheni kanssa rakkaassa Ristilässämme.
Asia, minkä vuoksi hän lähti ulkomaalle, oli todellakin onnistunut. Suurin osa perinnöstä oli tuomittu maksettavaksi ja lähetetty Suomeen. Mutta paluumatkalla Marseillesta merirosvot ottivat hänet sekä koko laivan miehistön vangiksi. Algeria ei silloin vielä ollut Ranskan hallussa ja Välimerta oli hyvin vaarallinen purjehtia. Niinpä siis mieheni joutui kahdeksaksi vuodeksi orjaksi. Monta kirjettä hän oli lähettänyt sekä veljellensä että minulle, että tulisimme häntä sieltä lunastamaan, mutta arveli niiden joutuneen hukkaan ja sen luulon hän myös vei mukanansa hautaan. Vihdoin hän pääsi karkuun ja tuli Espanjan kautta Ranskaan ja Marseilleen, missä hänellä oli tuttavia, jotka varustivat hänet sekä rahoilla että vaatteilla.
Muuan seikka kuitenkin katkeroitti uutta onneamme; pikku Henrikimme ei enään ollut elävien joukossa. Muutamia kuukausia sen jälkeen kun minut oli viety hullujenhuoneeseen, oli vapaaherra Arvid matkustanut Saksaan ja vienyt muassansa pikku poikamme, joka oli kuollut Lyypekissä, niinkuin lääkärin todistukset osoittivat. Ollen itse hyvin suora ja jalomielinen, ei miehelleni johtunut mieleenkään, että olisi voinut toisin tapahtua.
Synnytin miehelleni vielä toisenkin lapsen, tytön, jolle annoimme nimeksi Helena. Mutta tätä onneamme ei pitkältä kestänyt. Vuoden kuluttua kuoli jalo aviokumppanini. Minä surin häntä äärettömästi, mutta järkeni sain kumminkin pitää. Saadakseni olla vapaana ja pitää luonani pikku tyttöni, koetin kaikin mokomin välttää, etten sekapäiseltä näyttäisikään. Tällä kertaa koetti myös vapaaherra Arvid kaikin tavoin lohduttaa ja viihdyttää minua; kävipä hän melkein joka päivä Ristilässä, keksien minulle kaikellaisia huvituksia. Pian kuitenkin huomasin, että hän sillä tarkoitti vain omaa etuansa, sillä vähän ajan perästä hän kosi minua. Minä hätkähdin, sillä hänen oma rouvansa eli vielä, mutta hän selitti, ettei hän koskaan ollut häntä rakastanut, vaan että hän nyt vain rakasti minua ja että lääkäri oli ilmoittanut, ettei hänen rouvallaan enään ollut pitkää elonaikaa jälellä. Kuinka tuo kaikki teki hänet inhottavaksi minun silmissäni ja rupesin jo aavistamaan, että hänen kaltaisensa ihminen pystyisi vaikka mitä pahaa tekemään. Ensin koetin häntä nuhdella ja neuvoa, mutta kun se ei auttanut, niin osoitin selvään ylenkatsettani. Pidin häntä syypäänä vaimonsa kuolemaan, mikä lääkärien ennustuksien mukaan pian tapahtuikin, ja kielsin häntä tulemasta silmäini eteen. Katse, minkä hän silloin loi minuun, oli niin kavala ja julma, että tuskin paholaisen katsetta voi kamalammaksi kuvitella.
Pian sairastuin kovaan tautiin ja olin aivan tiedottomana. Heräsin vasta tuntiessani, että kaksi miestä kantoi minua. Monien kummallisten käytävien kautta he toivat minut tähän maanalaiseen hautaan. En kyennyt vielä puhumaan enkä huutamaan. He jättivät minut sitten tänne aivan yksin.
Vähitellen virkosin täydellisesti ja aloin katsella ympärilleni. Mikähän huone tämä olikaan? Kylmä täällä ei ollut, sillä täällä oli kamiini, joka vielä oli aivan lämmin. Eikä ollut pimeäkään, koska tämä lamppu paloi silloinkin. Lattialla oli ruoankannin ja sen vieressä viinipullo. Siis ei minua aijottu tappaa nälkään.
Pian huomasin käteni olevan kytketyn näihin kahleisiin. Varmaankin olin jälleen hullujenhuoneessa, joka oli edellistä paljon kauheampi, tämä kun oli maan alla. Mutta mikähän kummallinen puku minulla oli ylläni? Nyt vasta huomasin sen kuolinpuvuksi.
Ovi narisi ja vapaaherra Arvid astui sisään. Pelko antoi minulle voimia ja minä kysyin, missä olin.
— Olet sellaisessa paikassa, josta et ikipäivinäsi pääse ulos. Olet Ristilän läntisen kylkirakennuksen alla. Näitä käytäviä eivät tunne muut kuin kaksi ihmistä, jotka myös voivat pitää ne salassa; kreivi tiesi niistä kuitenkin myös, mutta hän on kuollut.
— Ja minkätähden olen täällä?
— Jotta minä saisin täydellisen koston. Sinä et tuntenut häntä, jonka rakkauden hylkäsit, mutta nyt saat kokea, kuinka hän kostaa. Sinulta ei minun tarvitse mitään salata, koska et kuitenkaan voi minua vahingoittaa. Tiedä siis, että lääkkeisiisi sekoitin sellaista ainetta, joka vaikuttaa joko valekuoleman taikka täydellisen kuoleman. Toivoin edellistä ja niin kävikin. Olet jo haudattu eikä kukaan sinua enää kysy. Avatessani arkun huomasin, että vielä olit lämmin. Kovasti olin mielissäni, ja eräs hyvä apumies auttoi minua kantamaan sinut tänne. Saat nyt valmistautua jäämään tänne koko loppu-ijäksesi, jonka toivon kestävän kauvan, koska en tahdo kieltää sinulta sellaista, joka tavallaan voi tehdä elämäsi kylläkin hauskaksi. Koska vain tahdot, lämmitetään tämä rautakamiini, eikä öljyä lampustasi pidä koskaan puuttuman. Huvitellaksesi yksinäisyydessäsi saat lukea sanomalehtiä ja kirjoja, jos niin tahdot, hengellisiäkin. Ruokaa ja juomaa tulet saamaan yltäkylläisesti ja tämä katossa oleva ilmatorvi on tuottava sinulle raitista ilmaa. Sanalla sanoen, ei mitään, joka voi tehdä elämäsi mukavaksi, tule sinulta puuttumaan, ja sitäpaitsi minulla on nöyrä palvelija, joka suosiollisesti on luvannut tarpeen mukaan palvella sinua. Elinkautisen vankeutesi merkiksi tulet ainaiseksi olemaan kytkettynä näihin rautakahleisiin, jotka kyllä kestävät naisen ponnistuksia. Käsitätkö nyt, kuinka kostan?
— Kyllä käsitän, että olet itse paha henki. Mutta viimeisenä päivänä ei Jumala ole armollisesti sinua katsova. Silloin kahleesi tulevat olemaan minun kahleitani raskaammat ja lujemmat ja vieläpä sinua polttavatkin.
— Ei nyt huolita puhua siitä. Parempi, että ensin vähän voimistut. Sittemmin saamme huviksemme siitä keskustella, ellei meillä satu olemaan parempaa puheenaihetta. Hyvää yötä.
Mutta mitäpä noita hänen ilkeitä puheitaan muistelen.
Siinä kyllin, että hän pysyi sanassansa ja hänen kostonsa oli yhtä julma kuin viekkaasti keksitty. Siitä syystä vain hän ei kieltänyt minulta lämpöä ja valoa, ruokaa ja juomaa, että hän kauvan ja kylliksensä saisi nauttia kostostaan… Hänen kostonhimonsa ei ollut samaa laatua kuin rosvon, joka tyytyy tikarinpistoon… ei, hänen antamansa pistot olivat yhtä monet kuin hiekka jyväset meren pohjalla.
Rautakahleeni ovat, kuten näet, niin pitkät, että olen saattanut kävellä viisi askelta edestakaisin tässä huoneessa… Jotta en nimittäin sairastuisi ja kuolisi, hän antoi minun jaloitella… mutta käy näitä kahleita kierrellä kokoonkin… Mutta ei, en tahdo kertoa enempää… Päätä, mitkä rikokset lähimäistä kohtaan ovat julmimmat ja ilkeimmät… kuitenkaan et voi keksiä kauheampia kuin mitä hän on tehnyt minulle.
Tämä mies, joka istuu tässä minun vieressäni, oli hänen kätyrinsä ja sitäpaitsi minun nöyrä palvelijani…kaikessa muussa, paitsi siinä, mikä koski vapauttamistani.
Kuitenkin hänellä oli ihmisen sydän ja hänen käydessänsä täällä yksin, minulla joskus oli hänestä vähän hauskuuttakin.
Vapaaherralle tuotti oikein nautintoa, kun hän sai minulle kertoa kaikki ilkityöt, mitkä eläessänsä oli tehnyt. Pahan hengen tavoin hän ilkamoitsi tehdessään itsensä vielä inhottavammaksi sen silmissä, joka oli hänen vallassaan ja jonka tiesi jokaisen tällaisen kertomuksen perästä kammoksuvan häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kuin ennen. Se ei tapahtunut siitä syystä, että hän olisi tuntenut mitään sisällistä tarvetta päästä tunnonvaivoistaan — sillä sellaisia hänellä ei ollut — vaan se oli julkean rosvon ylvästelemistä, joka tunnustaa rikoksensa, iloitaksensa siitä hämmästyksestä ja inhosta, minkä hän herättää, ja hänpä oli rosvoa vielä pahempi, sillä tämä tietää tunnustuksensa tuottavan hänelle rangaistuksen, mutta vapaaherra kerskaili ilkitöistään sellaiselle, joka ei ensinkään voinut häntä vahingoittaa, ei ainakaan tässä maailmassa.
Enkä minä ensinkään epäile niiden kertomuksien todenperäisyyttä, joita hän vähitellen minulle syötti. Hän oli polttanut kaikki kirjeet, jotka mieheni oli kirjoittanut Ranskasta ja sittemmin orjuutensa aikoina Algeriasta.
Pikku poikani ei ollutkaan kuollut, vaan hän oli yksissä juonissa v. Nitin kanssa jättänyt hänet asumattomalle saarelle. Tämän pyynnöstä hän ei näet myrkyttänyt poikaa. Kuolemantodistukset, jotka olivat olevinaan lääkärin kirjoittamia, olivat myös kaikki vääriä.
Vapaaherra oli toivonut minun pian kuolevan, jotta hän itse saisi Ristilän haltuunsa. Kun mieheni sitten palasi, raukesi hänen kaikki toivonsa tyhjiin, sillä veljeänsä hän kumminkin piti jonkinmoisessa arvossa, taikka lieneekö hänessä ollut vähän veljellistä rakkautta, koska ei sanonut tahtoneensa saattaa häntä pois hengiltä. Tämä näyttikin olevan ainoa valokohta hänen mustassa sielussaan.
Mutta veljensä kuoltua heräsi hänessä jälleen halu päästä Ristilän omistajaksi, samalla kun hänessä syttyi jonkinlainen rakkaus minuun. Saavuttaaksensa tämän kahdenkertaisen tarkoituksensa, syötti hän vaimolleen, joka oli hyvin herttainen nainen, vähitellen kuolettavaa myrkkyä, joista hän vihdoin viimein kuoli. Mutta kun hänen juonensa ei kuitenkaan onnistunut, niin hän menetteli minun suhteeni niinkuin jo olen kertonut, ja pian sen jälkeen hän toimitti pikku Helenanikin maailmasta. Ja sillä tavoin hän, tuo rosvo, varas ja murhamies, pääsi Ristilän omistajaksi.
Tällaista lankoni kertoi minulle tämän lampun himmeässä valossa. Ja niinkuin jo vakuutin, minä luotan täydellisesti hänen kertomukseensa.
Lopettaakseni surullisen kertomukseni saan vielä mainita, että oltuani yli neljätoista vuotta täällä maan alla, tapahtui eräänä päivänä, vapaaherran viivyttyä tavallista kauemmin poissa… hänellä oli tapana käydä täällä aina kolmen päivän perästä ja hämähäkin työstä sekä illalla yltyvästä väsymyksestäni olin oppinut huomaamaan ajan kulun… hän viisi vuorokautta sitten taas tuli käymään. Nyt hän ei ilkkunut eikä nauranut, vaan näytti hurjalta ja vakavalta. Hän ilmoitti jo tarpeeksi kostaneensa, sanoen että paras aikani jo oli ohitse ja että oli parasta, että nyt valmistautuisin kuolemaan. Kysyessäni, minkä kuoleman hän oli minulle aikonut, hän vastasi: nälkäkuoleman. Hän vei muassaan ruoankantimen ja viinipullon.