XIX.
LISÄÄ KREIVITTÄREN KERTOMUKSEEN.
— Tässä on viinipullo, sanoi Harald, juokaa tästä virkistykseksenne.
Kysymättä mistä Harald oli sen saanut, kreivitär noudatti kehoitusta. Hänen juodessaan v. Nit toipui horrostilasta, johon hän tämän pitkän kertomuksen kestäessä oli vaipunut. Hän loi silmänsä kreivittäreen ja sanoi:
— Sanoittehan uskovanne, mitä lankonne kertoi teille ilkitöistään?
Eikö totta?
— Niin sanoin, sillä niin uskonkin.
— Mutta minäpä voin teille ilmoittaa, että — tässä herra v. Nit yht'äkkiä vaikeni, mutta sitten jatkoi tavalla, mikä osoitti hänellä olleen mielessä lausua jotakin vallan toista — että… vapaaherra itsekin on vakuutettu kertomuksensa todenperäisyydestä.
— Mitä tarkoitatte? kysyi kreivitär.
— Sanokaa, Jumalan tähden, mitä teillä on sanottavaa, kehoitti Harald.
— Kun asiaa oikein ajattelen, niin totuuden tunnustaminen ei enää voi tehdä tilaani pahemmaksi, sanoi herra v. Nit. — Tähän asti olen pelännyt vapaaherraa. Luulin, että jos olisin uskonut salaisuuteni kreivittärelle, niin hän kentiesi olisi ilmoittanut sen vapaaherralle, riistääksensä häneltä koston nautinnon. Älkää kuitenkaan silti luulko, että vain maallinen viisaus ja se, että pelkään vapaaherraa, pakottaa minut tunnustamaan totuuden, sillä niin kauan kuin olin hänen nöyrä orjansa, tunsin itseni kurjista kurjimmaksi, ja koetin päihtymisellä tukahuttaa omantunnon ääntä. Mutta nyt kun olen päättänyt ilmoittaa totuuden, tunnen sydämessäni iloa ja rauhaa, joita en ole pitkiin aikoihin kokenut. No niin, vapaaherra on kyllä itse vakuutettu kertomuksiensa todenperäisyydestä ja niin on myös kreivitär… mutta en vain minä. Sillä niin usein kuin se oli minulle mahdollista, en ollutkaan hänelle uskollinen.
— Mikä on totta ja mikä on valhetta? kysyi Harald.
— Kaikki muu on totta paitsi se, minkä hän kertoi kreivittären molemmista lapsista, Henrikistä ja Helenasta. Olin vapaaherran mukana hänen jättäessänsä minun neuvostani pikku Henrikin Rügenin länsipuolella olevaan asumattomaan saareen, jossa kätki hänet vuoren rotkoon. Mutta sitä hän ei tiennyt, että salaisessa kirjeessä ilmoitin asian eräälle miehelle, jota niillä seutuvilla pidettiin erittäin jalona ja hyväsydämisenä. Minulla on siis syytä luulla, että pikku Henrik tulikin pelastetuksi, mutta enempää en tiedä asiasta, koska en uskaltanut ruveta sitä tiedustelemaan.
— Kiitän teitä armeliaisuudestanne, vaikka tuskin on luultavaa, että kirjeenne mitään vaikutti. Mutta sitähän ei kuitenkaan voi tietää ja ehkä elää Henrikkini vielä. Entä kuinka te pelastitte toisen lapsen?
— Niinkuin tiedätte, oli vapaaherra määrännyt sen myrkyllä tapettavaksi ja hänellä oli niin kova kiire saada se heti pois hengiltä että, vaikka hän itse olikin poissa, käyttämällä meidän kesken tavallista merkkikirjoitusta, kirjeessä käski minun… sillä olinhan hänen orjansa… heti tappaa lapsen. Sitä en kuitenkaan tahtonut tehdä, mutta en myöskään uskaltanut olla tottelematon. Päätin siis pettää häntä ja vaihetin elävän lapsen toiseen, jonka arvasin jo kuolleeksi, koska muutamia päiviä sitä ennen olin nähnyt sen olevan ihan kuolemaisillaan. Niinpä siis vieras lapsi haudattiin ja teidän lapsenne jäi sen sijaan elämään… ainakin toistaiseksi. On nimittäin kerrottu, että pikku Helena jonkun vuoden kuluttua katosi taikka varastettiin. Mitenkä tässä asiassa menettelin, saan toisella kertaa kertoa, mutta pääasia on kuitenkin, ettei lapsi silloin kuollut, kun vapaaherra oli määrännyt sen tapettavaksi.
— Se elää vielä, keskeytti häntä Harald. — Eikö se ollut valtatien varrella oleva torppa, jossa vaihetitte pikku Helenan toiseen lapseen?
— Oli, vastasi v. Nit kummastellen.
— Eikö se ole hoin puolenneljättä virstan päässä Ristilästä?
— Sen vaiheilla sinne taitaa matkaa olla.
— Ja eikö tuon torpan nimi ole Inttilä?
— On. Kaikkea maisteri näkyykin tietävän.
— Eikö pikku Helenalla ollut oikeanpuolisen olkapään alla kaksi isoa
H. H. kirjainta.
— Sitä en tiedä sanoa, vastasi v. Nit, mutta voihan se olla mahdollista.
Kreivittären silmät säteilivät, hänen puuttuessaan puheeseen:
— Mutta sen tiedän minä, joka olen lapsen äiti. Mutta kaikki sinä tiedät, sinä uljas ja jalo nuorukainen! Niin se oli, vaikka en muistanut sitä mainita. H, H.. Henrik Henning, Helena Henning… ymmärrättekö?… Voitteko käsittää, että minä, joka pelkäsin tulevani eroitetuksi lapsistani, olin siksi lapsellinen, että syövytyskivellä poltin nuo kirjaimet pojan vasemmanpuolisen ja tytön oikeanpuolisen olkapään alle. Ajattelinpa, niin en oikein tietänyt mitä ajattelin… se oli vain vaistomainen tunne. Siitä voisi vastaisuudessa lapset tuntea… lapsellinen olin, mutta enkö tehnyt kuitenkin viisaasti? Mutta jatkakaa, kertokaa minulle enemmän.
— Helena elää, vakuutti Harald vapisevilla äänellä. Kaikki on selviävä teille sekä koko maailmalle. Kummalliset ovat kohtalon vaiheet olleet… mutta Jumalan tiet ovat aina oikeat ja viisaat. Tyttärenne elää, Stella elää. Ettekö usko, kun sanon lapsenne vielä elävän?
— Totuushan puhuu silmistäsi, niin että täytyyhän minun uskoa. Mutta missä hän on, Helenani? Etkö nimittänyt häntä myös Stellaksi? Kuka on minulle puhunut eräästä Stellasta?
— Minä olen hänestä puhunut, vastasi v. Nit.
— Auttakaa minua muistamaan, huudahti kreivitär. Niin, nytpä muistan, että sinä hänestä kerroit. Näinkö lähellä hän on ollut minua… mutta entä jos se vain olisikin mielipuolen iloista hourailua! Tahdon ulos, minä tukehdun tänne. Vie minut pian, pian pois täältä, kuuletkos, Harald, sillä sehän oli nimesi?
— Harald se on ollut.
— On ollut, mitä sillä tarkoitat? Vaikka mitäpä siitä piittaan… vaikka oletkin pelastajani, niin enpä nyt jouda sinua ajattelemaan, en tunne edes kiitollisuutta… nyt kun tiedän saaneeni takaisin lapseni.
— Eikö teillä siis olekaan muuta kuin tuo yksi lapsi?
— Minulla on ollut, mutta tarkoitatko sitä, ettei ihminen koskaan voi olla aivan tyytyväinen? Pitäisikö minun mielestäsi nyt, kun olen saanut takaisin sekä vapauden että toisen lapseni… pitäisikö minun olla niin vaativainen ja kiittämätön Jumalaa kohtaan, että rupeaisin toista itkemään?
— Mutta entä jos se lapsi, jota et uskalla toivoa saavasi nähdäkään, olisikin sinua lähempänä kuin se, jonka tiedät vielä elävän? Jos Henrik olisikin sinua odottamassa, viedäkseen sinut tyttäresi luokse?
— Jälleen houkuttelet minua kuuntelemaan sanojasi ja siinä teet väärin… Enkö jo ole saanut onnea tarpeeksi osalleni?… Äänesi on muuttunut paljon lempeämmäksi, etkä enää katsele minua vieraasti kuin ensin. Ehkä kuitenkin tarkoitat jotain tuolla puheellasi, mutta sano mitä se on?
— Puhu Herran tähden suoraan, kehoitti vuorostaan herra v. Nit, jos sinulla on todistuksia, niin tuo ne esiin. Harald koetti tyyntyä ja sanoi vakavalla äänellä:
— Eikö tuo Rügenin saarella oleva mies, jolle ilmoititte kallion rotkoon jätetystä lapsesta, ollut lääkäri?
— Oli.
— Mikä hänen nimensä oli?
— Sitä en voi muistaa.
— Eikö se ollut Thalberg?
— Thalbergko? Niin, taisipa olla. Sama nimi kuin…
— Kuin minulla.
— Mutta onko todistuksia, päteviä todistuksia?
— Eiköhän tämä kirje riitä?
Näin sanoen Harald antoi v. Nitille pienen, nimettömän kirjeen. Kasvatusäitinsä kirjeen, jonka sisällä edellinen oli ollut, hän antoi kreivittärelle.
— Minun kirjoittamani tämä kirje on, sanoi herra v. Nit, eipä paljo puutu ennenkuin voin sanoa, että Jumala on valinnut minut hyvän välikappaleeksi.
Herra v. Nit laski vanhan kellastuneen kirjelapun kreivittären käteen Ja sai häneltä pidemmän kirjeen, jonka luettuaan hän alkoi vapista ja hänen hampaansa louskuivat ikäänkuin hänessä olisi ollut vilutauti. Kreivitär taas istui kuin kivettyneenä, katsellen vain Haraldia, joka oli tyrskähtänyt itkuun.
Kuitenkin hän oli ensimäinen, joka taas ryhtyi puhumaan.
— Tässä ei auta häveliäisyys! Vilkaiskaapa, äiti, tätä paljasta olkapäätäni.
Kreivitär toipui jännityksestään, vaipuaksensa tiedottomana vuoteelleen. Mutta hänen vihdoin virotessansa seurasi kohtaus, jota ei käy kuvaileminen.
* * * * *
Rientäkää, rientäkää, kiiruhti herra v. Nit heitä. Antakaa rikoksellisen pian joutua oikeuden koviin kouriin. Käyköön minunkin kuinka hyvänsä, niin en ainakaan valita.
— Mutta poikani, sanoi kreivitär, eiköhän yksi yö käy tälle onnettomalle, joka ei ole siihen tottunut, yhtä pitkäksi kuin minulle kokonainen vuosi? Ei, Henrik, lähdetään kaikki kolme yhdessä tästä kamalasta paikasta. Tulkaa!
Nämä sanat lepyttivät heti Haraldin… kutsumme häntä vastedeskin tällä nimellä, koska hän sitä kantaessansa on herättänyt meissä myötätuntoa ja nimikin samalla on käynyt meille rakkaaksi, vaikka on ymmärrettävää, että hänen äitinsä mieluimmin nimitti häntä Henrikiksi. Vaikka se ei sopinut hänen aikeisiinsa ja sitäpaitsi voisi olla hänelle vahingoksi, niin hän nyt, kun äitinsä sitä pyysi, ei olisi jättänyt v. Nitiä tänne. Mutta tämä sekaantui itse asiaan, sanoen:
— Ei, rouva kreivitär. Luonteeni on vallan muuttunut, enkä nyt enään pelkää sitä, joka äsken herätti minussa kammoa. Jään tänne mielellänikin yhdeksi yöksi miettimään tarkemmin asioita, joita en moneen, moneen vuoteen ole uskaltanut ajatella. Lampunkin aijon sammuttaa, sillä en pelkää edes pimeyttä, koska toivon, että sen sijaan sisäinen valo sielussani paremmin pääsee loistamaan. Menkää vain, älkää minua estäkö; kun toiste näette minut, niin toivon, että asiat tuolla ylhäällä jo ovat melkein ratkaistut ja että paljon täällä alhaalla on muuttunut.
Niin valtavat kuin hänen tunteensa olivatkin, ei kreivitär poikineen kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä v. Nitiä, jonka kasvoissa ilmestyi sellainen hyvyys ja lempeys, että se loi aivan erityisen merkityksen hänen pienimpiinkin sanoihinsa.
— Ottakaa edes tämä viinipullo, sanoi Harald, onhan siinä jotakin ravintoa.
— En nyt, vastasi v. Nit, tahdon olla aivan yksin, enkä huoli siitäkään toveriksi, hän surullisesti hymyillen lisäsi.
— Siis hyvää yötä huomiseksi, sanoivat kreivitär ja Harald melkein yht'aikaa.
— Suokoon Jumala, että kaikki onnistuisi teille niin hyvin kuin minä soisin. Hyvää yötä, jatkoi v. Nit ja sammutti lamppunsa.
Toisille oli miltei vastahakoista eritä v. Nitin seurasta ja tuosta kolkosta huoneesta. Kun he jo olivat astumaisillaan tikapuille, kuiskasi kreivitär:
— Mutta entä jos vapaaherran päähän pistäisikin käydä täällä tänä yönä, vaikka hän ei olekaan luvannut. Kun hän täällä tapaa v. Nitin ja hänen uhrinsa on poissa, niin hän varmaan tappaa hänet.
— Niin oikein, äiti. Mutta eikö ulko-ovessa olekin kaksi avainta.
— En tiedä. Palatkaamme vielä takaisin tuohon elävien hautaan.
Ei kumpikaan olisi jättänyt toista ja siis he molemmat palasivat. Herra v. Nit ensin vähän hämmästyi, mutta kun hän kuuli syyn heidän palaamiseensa, niin vedet kiitollisuudesta kihosivat hänen silmiinsä. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt ajatella, että se olisi voinut tapahtua muusta kuin sääliväisyydestä ja hellästä huolenpidosta, eikä suinkaan oman voiton pyynnöstä, koska sekä kreivittärelle että Haraldille olisi ollut vahingoksi, jos niin hyvä todistaja kuin v. Nit tulisi tapetuksi ennenkuin hän oikeudessa pääsisi todistamaan.
Jos v. Nit hetkisen olisi heitä epäillytkin, niin hän pian olisi huomannut erehtyneensä, Haraldin tarjotessa hänelle puolustukseksi joko pistoolinsa taikka metsästyspuukkonsa, kumman hän vain tahtoisi valita.
— Etkö ymmärrä pelätäkään, mies, hän sanoa tokaisi. Jos valitsen pistoolin, niin voisinhan, jos tahtoisin, ampua sinut ja päästä vapauteen.
— En ollenkaan pelkää, sanoi Harald, mutta saattoi tuskin olla itse itkemättä, kun salalyhdyn himmeässä valossa näki kyynelten vuotavan pitkin v. Nitin poskia.
— Näytpä kuitenkin ajattelevan jotakin hyvää minusta, sanoi v. Nit, koska et luule minua niin peräti ilkeäksi. Mutta etkö epäile minua heikoksi? Vaikka minulla ei olekaan muuta asetta kuin metsästyspuukko, niin voinhan sillä tappaa itseni, ellen muitakaan.
— En sitäkään pelkää, vakuutti Harald.
— Oi, kuinka tuntuu suloiselta, että minua pidetään edes jossakin arvossa, sanoi v. Nit puoleksi kuiskaten. Tuntuu ikäänkuin minussa heräisi uusi halu tulla paremmaksi ja sisäisesti väkevämmäksi… Ei, ystäväni, pidä sinä vain sekä pistooli että metsästyspuukko… kukapa tietää, etkö itse tarvitse niitä paremmin kuin minä. Mutta koska näytätte haluavan saada minut hyvään turvaan… vaikka en luulekaan vapaaherran enää tulevan tänne… niin annanpa teille hyvän neuvon. Ulko-oveen kuuluu kaksi avainta, joista toinen on ollut minun hallussani, toinen vapaaherran. Minun avaimeni on käännettävä ja menee lukkoon juuri kääntöpaikkaa myöten. Jos nyt katkaisee sen avainreikää myöten, minkä helposti kivellä voi tehdä, niin jää lukkoon niin suuri osa, ettei mikään muu avain siihen sovi, eikä kukaan muu kuin seppä saa ovea auki. Katkaise siis avain, niin olen täällä vapaaherralta hyvässä turvassa ja te saatte olla minusta huoleti.
— Kunnes viimeistään puolenpäivän ajoissa huomenna tapaamme toisemme, sanoi Harald ja läksi, kannattaen äitiään kainalosta.
Pelokkaana tämä nojautui häneen, heidän kulkiessansa kapean, mutkailevan käytävän läpi, josta hän kerran ennenkin, vaikka silloin tiedottomana, oli kulkenut. Heidän kuljettuaan sala-ovesta ja kun kreivitär siitä ovesta, joka vei huoneeseen, mistä Harald oli löytänyt ruoan jätteet ja jonka hän oli jättänyt selälleen, näki näin monen vuoden perästä jälleen taivaan tähdet, niin hän heikosti huudahti ja poikansa häntä yhä hellemmin kannattaessa jäi niitä katselemaan. Sitten he astuivat taas muutaman askeleen eteenpäin, pysähtyen jälleen hetkeksi toiselle ja kolmannellekin ovelle, jotka myös kumpikin olivat avoinna. Mutta kun viimeksi iso ovi avattiin ja he saapuivat ulkoilmaan, niin kreivitär aivan tiedottomana vaipui maahan.
Nähdessään hänet sellaisena, Haraldille muistui mieleen mitä hänen äitinsä tuolla maan alla oli sanonut. Hän oli pyytänyt jäädä sinne siksi, kunnes oli ehtinyt kertoa surullisen elämäkertansa, koska luuli kuolevansa ilosta niin pian kun pääsisi ulko-ilmaan. Kuinka kauheaa, jos niin kävisi! Kadottaa äitinsä samassa kun oli saanut hänet takaisin! Saada ihmishenki pelastetuksi, nähdäkseen sen kohta jälleen sammuvan!
Nyt hänelle ei jäisi muuta jälelle kuin kosto, mutta sekin oli kehno lohduttaja.
Innoissaan Harald oli aivan unohtanut, etteivät hänen äitinsä ohuet vaatteet voisi suojella häntä yöpakkaselta, mutta nyt hän puki hänen ylleen päällystakkinsa. Ja hierottuaan lumella hänen valtasuoniaan ja ohimoitaan, äiti vähitellen hiljakseen alkoi tointua.
— Anna anteeksi, Henrik. Varmaankin tämä pyörtymiseni saattoi sinut hyvin levottomaksi.
— Mitäpä siitä! Olen taas niin iloinen, etten sitä muistakaan.
Hän tutki avainta ja huomasi sen sellaiseksi kuin v. Nit oli selittänyt. Sitten hän talutti äitinsä köysitikkaille ja kierrettyään rautakahleet, joihin äitinsä toisesta kädestään vielä oli kiinnitetty, niin korkealle köysitikkaihin kuin ne suinkin ulottuivat, hän rupesi nousemaan ylös tikkaita. Hänen päästyään ylös, asettui kreivitär hänen neuvostaan eräälle alimmaisista askelmista ja nyt hän ryhtyi hinaamaan häntä voimainsa takaa, vaikkakin varovasti, ylöspäin. Onnellisena ja hiljaa itkien äiti sitten vaipui hänen rintaansa vastaan, luullen jo olevansa täysin turvassa.
Niinkuin muistamme, oli Harald unohtanut sulkea kylkirakennuksen kolme ovea, mutta täällä hän ei unohtanut asettaa salaikkunaa paikoillensa, niin että se taas näytti samallaiselta kuin se oli ollut, ennenkuin herra v. Nit meni siitä alas.
Äitinsä Harald vei omaan huoneeseensa ja itse hän muutamaksi tunniksi meni makaamaan v. Nitin kamariin. Kello oli jo neljä aamulla, mutta kuitenkin hän riisuutui ja yritti nukkua, mutta pian kreivitär säikähtyneenä tuli häntä häiritsemään.
— Jos nukut, poikani, niin herää! Vapaaherra ei nuku, minä näin hänet akkunasta, jonka vieressä istuin tähtiä ihaillen. Tule omaan huoneeseesi, ehkä sinäkin saat hänet nähdä ja parasta lienee, että tämän yön olemme yhdessä. Tule!
— Tuollaisessa puvussa he liikkuvat, jotta ihmiset, jos sattuisivat näkemään, luulisivat heitä kuolleitten haamuiksi, joiden askeleita ei ole hyvä seurata, selitti kreivitär.
— Olen kyllä tullut sen tietämään, vastasi Harald, muistaen mitä Irene kerran oli hänelle kertonut, paitsi minkä itse oli nähnyt.
Haamu seisoi jo läntisen siipirakennuksen portailla, ollen neuvottomana kun hänen avaimensa ei sopinut lukkoon. Silloin kreivitär sanoi:
— Ei suinkaan hän aikonut katuvaisena käydä minua katsomassa, taikka tuodakseen minulle ruokaa ja juomaa… eihän toki, vaan nauttiaksensa vain tuskistani.
— Mutta entä jos sinne päästäisiinkin toista tietä! Silloin v. Nit olisi hukassa. Menenkö, äiti, tuota roistoa estämään?
— Älä ole milläsikään, poikani. Itse hän on sanonut, että siipirakennuksessa on vain yksi ovi, vaikka sen sisäpuolella päästään minun luolaani kahta eri tietä. Ja samaa v. Nitkin on vakuuttanut. Ole huoleti, poikani. Katso, hän rupeaa jo vitkalleen astuskelemaan tännepäin.
Pian kuului porstuan ovi hiljaa narisevan ja joku kuului astuvan portaita ylös. Hengittämättä molemmat kuuntelivat. Askeleet menivät Haraldin oven sivuitse ja kuuluivat kovempaa ullakolta.
— Hän menee v. Nitin huoneeseen katsomaan, onko hän siellä. On onni, että minulla on avain täällä… muutoin hän saisi siellä nähdä lakkini. Menenkö häntä vastaan ullakolle?
— Älä mene, poikani. Meidän ei tarvitse kammota päivän valoa. Älä anna kuuman veresi vietellä sinua sellaiseen, jota terve järkesi ja oma hyötysi ei voisi hyväksyä.
— Tahdon totella teitä, äiti, vaikka tuon kirotun läheisyys saa vereni kuohumaan. Mutta antaa hänen olla, onhan huomennakin päivä.
Askeleet kuuluivat nyt palaavan samaa tietä, mutta porstuan ovea ei enään avattu.
— Luultavasti häntä kummastutti, hänen nähdessään miten lukon oli laita, sanoi Harald. Ja nähdessään ett'ei köysitikkaita ollut päärakennuksen ulkopuolella ja että porstuan ovikin oli lukossa, niin hän siitä päätti, että v. Nit olikin huoneessansa, mutta joko nukkui, niin ettei kuullut hänen hiljaista koputustansa, taikka ei uskaltanut laskea häntä sisään, koska arvasi hänen käyneen koettamassa lukkoa, johon vahingossa oli jättänyt avainpuoliskonsa. Ja ehkä vapaaherra myös luulee v. Nitillä olevan muutakin syytä, jonka tähden hän ei laske häntä sisään… Mutta älkää pelätkö, äiti, varmaankin tuo kamala mies jälleen on paneutunut maata.
— Nyt kun sinä, poikani, olet luonani, en enää pelkää.
— Mikä peto olenkin, huusi Harald, lyöden otsaansa, kun en muistakaan, että äitini tarvitsee ruokaa ja juomaa!… Jos se olisi ollut joku vieras, niin, tuskinpa olisin sen unohtanut, mutta nyt…
Hän meni vaatesäiliöön ja toi sieltä matkaeväänsä, jotka vastoin hänen tahtoansa Helsingissä oli pantu hänen vaivoikseen, sekä pullon Medoc-viiniä.
— Tuo vain tänne, poikani. Viimeisinä tärkeinä hetkinä olen vallan unohtanut nälkäni, mutta nyt… tuo pian!… Ei, älä sytytä kynttilää, paistaahan tänne kuu.
Ja ahneesti niinkuin kaikki, jotka ovat nälkää kärsineet, kreivitär alkoi syödä, unohtaen hetkeksi poikansa, vapautensa sekä taivaan kuun ja tähdet. Lakattuaan syömästä, hän sanoi:
— Tee minulle mieliksi, Henrik. Hautakammiossani minulla oli hyvää aikaa nukkua. En siis kaipaa unta, mutta sinä, jolta pian kysytään voimia… paneudu tähän maata ja minä olen valvova sinua, niinkuin aikoja sitten valvoin kehtosi ääressä.
Harald teki niinkuin äitinsä pyysi. Väsyneenä valvomisesta, matkan rasituksista, rakkaudesta sekä moninaisista sieluntuskista ja mielenjännityksestä hän pian uupui levottomaan uneen. Mutta äidin silmät eivät väsyneet, hän kun vuoroin katseli taivaan tähtiä, vuoroin poikansa kasvoja, joihin aamunkuu loi himmeää valoansa.
Vähää ennen auringonnousua kreivitär herätti hänet. Joku kuului koputtavan ovelle.
— Käykää tänne piiloon, äiti, sanoi Harald. — Ei kukaan saa sinua vielä nähdä. Mutta ole huoleti, tämä on eräs ystävämme.
Hän avasi oven ja kalpeana ja säikähtyneenä Amalia astui sisään.
Hätäisesti hän kuiskasi:
— Näin vapaaherran ja herra v. Assarin yhdessä. Minun astuessani ohitse he vaikenivat, mutta mitä lienevätkään puhuneet, koska olivat niin hurjan näköiset! Hetki sitten meni Irene-neiti tänne ullakolle katsomaan vaatteita, jotka ovat siellä kuivumassa, ja minäkin olin mukana, vaikka palasinkin kohta alas. En kuitenkaan sulkenut pikku ovea jälessäni ja kuitenkin se nyt on lukossa. Pian, pian, maisteri kulta! Särkekää ovi… ottakaa tuo iso kivi, joka on ollut painona Irene-neidin kukkasilla, sillä paljailla käsillänne ette tule toimeen.
Pian, pian, auttakaa, pelastakaa!
Ja yhtä hiljaa kuin oli tullutkin, Amalia hiipi tiehensä.
— Älkää pelätkö, äiti, palaan heti takaisin, lausui Harald, sieppasi aseensa ja riensi ulos.