XX.
HEIKKO SIELU, JOSSA ON TAIPUMUSTA HYVÄÄN.
Irene oli viettänyt unettoman yön. Hän oli toivonut Haraldin tulevan uudenvuodenaatoksi Ristilään ja vaikka muisti pyytäneensä häntä tulemaan vasta uudenvuodenpäivän aamuna, niin hän rakastavan naisen tavalla olisi suonut hänen tulevan vähän aikaisemmin.
Teemme kuitenkin hänelle väärin, jos luulemme tuon pettyneen toivon yksinään karkoittaneen unen hänen vuoteestaan. Ei, häntä vaivasivat sitäpaitsi synkät aavistukset jostakin uhkaavasta vaarasta, jonka Haraldin läsnäolo mahdollisesti olisi voinut torjua.
Edellisenä iltana kamarijunkkari oli osoittanut hänelle erinomaista kohteliaisuutta, yrittäen esiintyä niin miellyttävänä kuin mahdollista, onnistumatta kuitenkaan liikuttamaan hänen sydäntään taikka muuttamaan hänen päätöstänsä.
Hän nousi, odottamatta kamarineitsyttänsä, ja puki kiireesti vaatteet yllensä. Sitten hän otti kynttilänsä ja meni alas saliin, hakeaksensa sävelistä virvoitusta ja voimaa taikka saadakseen niistä edes vähän lohdutusta.
Ensin hän soitti erään Beethovenin säveltämän Andanten, joka aina oli häntä suuresti miellyttänyt, mutta nyt se ei häneen vaikuttanut, se kun tuntui liian ylevältä. Sitten hän soitti saman symfonian Scherzon, mutta sen sävelet tuntuivat hänestä liian häilyviltä ja epävakaisilta. Hän siirtyi soittamaan loppusäveltä, mutta huomasi pian, että se ei ollenkaan kelvannut. Kuitenkaan ei hän näin heti tahtonut hyljätä Beethovenia ja alkoi laulaa "Kaipaavan valssia", joka jo paremmin häntä miellytti, ja saman säveltäjän Adelaide vielä enemmän. Sitten hän jätti Beethovenin ja ryhtyi laulamaan ruotsalaista kansanlaulua: „Jag ser på dina ögon, Att du har en annan kär". Ensimäinen kertosäe ei miellyttänyt häntä niin suuresti kuin toinen: "Och när jag blir döder" j.n.e., jonka hän muutaman kerran lauloi uudelleen. Sitten hän lauloi Almqvistin "Björninnan", mutta koska se liiaksi liikutti hänen mieltänsä, niin hän äkkiä lakkasi, sanoen itsekseen:
— Kaikki lauluni muistuttavat kuolemata. Mitähän se tietää? Taikka senkö vuoksi tämä laulu näin minuun vaikuttaa, että Harald on sen minulle opettanut. Oi, Harald, Harald, tule Irenesi luo! Mutta et näy tulevankaan, vaikka tiedän, kuinka äärettömästi minua rakastat…
Vaikka hänen tunteensa olivat selvät ja vakavat, olivat hänen ajatuksensa kuitenkin epämääräiset ja sekavat. Jos joku olisi nähnyt hänet, kun hän istui siinä oikea käsivarsi tuolin käsinojalla ja nojaten päätään vasempaan käteensä, pitkät, ruskeat hiuksensa hajallaan, peittäen epäjärjestyksessä valkoista kaulaa ja pyöreitä olkapäitä… jos joku olisi nähnyt tämän kaiken sekä hänen ikävöitsevät, harhailevat katseensa, niin varmaankaan ei hän olisi tullut kysyneeksi, miksikä Irene tänään oli pukeutunut mustiin vaatteisiin. Hän olisi silloin huomannut, että tämä päivä oli aijottu kuolinpäiväksi… mutta kenelle?
Irenen noin istuessa astui Amalia sisään.
— Kuinka neiti tänään on noussut varhain ja jo kauvan soittanut ja laulanut niin kauniisti?
— Kuinka paljo kello lienee?
— En tiedä. Liisa kävi juuri viemässä kahvia herrain puolelle. Kai kello silloin lienee seitsemän.
— Olivatko he jo nousseet?
— Liisa sanoi vapaaherran vielä nukkuvan, mutta kamarijunkkari oli jo noussut. Olipa hän avannut oven salin viereiseen huoneeseen, muka kuunnellaksensa neidin laulavan.
— Älä joutavia! No, entä neiti Assar sitten?
— Hän nukkuu vielä makeasti.
Amalia olisi niin mielellään suonut, että hänen neitinsä olisi kysynyt, oliko eräs jo tullut, koska muisti Haraldin käskeneen hänen vasta silloin ilmoittaa hänen tulonsa, kun Irene suoraan sitä kysyisi… Neitinsä tähden piti Amalia Haraldia suuressa arvossa ja varmaankin hänellä oli mielessään joku iloinen ja hauska kuje. Amalia seisoi ikäänkuin kuumilla kivillä, odottaen että häneltä kysyttäisiin. Irene taas ei voinut tätä aavistaa, koska toinen ei kohta mitään maininnut, eikä hän kehdannut kysyäkään, koska luuli saavansa kieltävän vastauksen.
Tällainen oli neidin ja kamarineitsyen keskinäinen suhde. Toinen häpesi, taikka oikeastaan ei uskaltanut kysyä ja toinen ei voinut vastata, koska ei häneltä mitään kysytty.
Koska Irenellä siis ei enään ollut mitään sanottavaa, virkkoi Amalia:
— En tahdo kauemmin häiritä neitiä, koska huomaan, että tahdotte olla yksin. Heti kun tulin sisään näin, että olitte mustassa puvussa… miksi olette mustaan pukeutunut… ja asentonnekin tuossa tuolilla oli niin kummallinen… en ennen ole nähnyt teidän noin istuvan… se näytti niin surulliselta ja samalla ihmeen kauniilta… hänen olisi pitänyt saada teidät nähdä… Mutta häiritsenkö teitä?
— Suo anteeksi Amalia, kernaimmin olisin nyt yksinäni. Ota nuo hameet, jotka eilen pesit, ja levitä ullakolle vaatenuorille kuivamaan, vaikka tänään onkin juhlapäivä. Mutta pitele niitä kauniisti ja varovasti. Olet kai hyvin vääntänyt niistä veden, etteivät ne liiaksi jäädy.
Amalia poistui ja Irene istahti jälleen pianon ääreen soittamaan ja laulamaan. Nyt hän valitsi Haraldin sepittämän nimettömän laulun, joka tuuditti hänen sydämensä lepoon. Varmaankin se oli hänelle sopivin, koska hän ei edes tietänyt sitä laulavansa, niin täydellisesti suli hänen sielunsa yhteen sanojen ja nuotin kanssa. Parempaa sopusointua ei olisi voinut toivoa.
Hän oli vasta ehtinyt kolmanteen värsyyn, kun hän harmikseen näki v. Assarin huoneessa. Hän koetti kuitenkin sanoa niin tyynesti kuin mahdollista:
— Teidän pitäisi tietää, että tässä talossa on sellainen tapa, että naiset ovat erikseen kello kymmeneen asti, jolloin aamiainen syödään. Suokaa siis anteeksi, että tukkani vielä on aivan epäjärjestyksessä. En olisi voinut uskoa että te, jolle etiketti tähän asti on ollut niin tärkeä arvoinen, olisitte ensimäinen rikkomaan sen sääntöjä vastaan.
Kamarijunkkari ei ymmärtänyt muuta kuin että nämä sanat olivat tavallista keimailemista ja vastasi:
— Eipä ole ihme, että etiketti jääkin unohduksiin, kun rakkailta huulilta kuulee tällaisia säveliä. Ovi oli avoinna ja…
— Tiedän sen, keskeytti Irene.
— Enkä voinut olla kuulematta. Laulunne sitten houkutteli minua, niin etten muistanut kaikista säännöistä huolia.
— Tuo kuulostaa hyvin uskottavalta, sanoi Irene.
— Mitä laulua te viimeksi lauloitte? kysyi v. Assar, joka ei niin jyrkästi tahtonut ryhtyä asiaansa.
— Tällä laululla ei ole mitään nimeä.
— Kuka on siihen sepittänyt sanat ja nuotin?
— Sekä sanat että nuotti ovat saman henkilön sepittämiä.
— Mikähän on hänen nimensä?
— En tiedä.
— Te punastuitte. Siis ette puhu totta.
— Punastun siitäkin ja sen vuoksi, että olette niin utelias ja rohkenette kuulustella minua niinkuin lasta. Mutta jos välttämättömästi tahdotte tietää totuuden, niin voin sanoa, että tunnen tämän laulun sepittäjän ja että hän on minulle hyvin rakas.
Ollessaan näin kahdenkesken pelätyn v. Assarin kanssa Irene tunsi rohkeutensa kasvavan. Kamarijunkkari pureskeli huuliaan ja oli vähän aikaa vaiti, ennenkuin vastasi:
— Sen tiedän ja miehen nimen minä myös tunnen; se on…
— Harald Thalberg, keskeytti Irene, ikäänkuin ei olisi suonut hänelle iloa lausua sitä.
— Te siis todellakin rakastatte häntä?
— Häntä minä rakastan, häntä, enkä ketään muuta. Irene lausui nämä sanat sellaisella innostuksella ja lämmöllä ja silmät niin säteilevinä, ikäänkuin hänen edessään ei olisikaan ollut v. Assar, vaan hänen oma rakas Haraldinsa. Ja vaikka hän kauniilla silmillään katselikin v. Assaria, niin tämä tiesi, että niiden ilme ei ollut häntä varten. Jotensakin jäykästi ja tyynesti hän vastasi:
— Ymmärrän, että tahdoitte estää minua ensiksi ryhtymästä asiaan. Varmaankin ymmärsitte, että minä vain siitä syystä näin varhain olen pyrkinyt teidän puheillenne, että häiritsemättä saisimme keskustella meille kumpaisellekin hyvin tärkeästä asiasta. Tiedättehän, että tänään on uudenvuodenpäivä ja parempi on saada asia aikaisemmin ratkaistuksi, aamulla, kun ihminen vielä on virkeämpi, vaikka myöhempään vähän nolostuukin.
—Uudenvuodenpäivähän nyt on, huokasi Irene. — Siis tahdon puhua suoraan. Luulen kyllä, että rakastatte tuota maisteri Thalbergia… ja tiedän vielä enemmänkin… mutta mitäpä siitä, tarjoan teille kuitenkin nyt sydämeni ja käteni.
— Puheestanne ymmärrän, että luulette olevanne hyvinkin jalomielinen. Ja tavallisissa tapauksissa teidän menettelyänne voitaisiinkin katsoa jalomieliseksi. Mutta muistakaa, että minä rakastin häntä silloin ja rakastan vieläkin. Ennemmin joudun onnettomuuteen, häpeään ja kurjuuteen kuin menen jonkun toisen kanssa naimisiin. Onko jalomielistä erottaa minua hänestä?
— Mutta tehän ette koskaan voi päästä yhteen.
— Eikö ihmisellä ole vapaa tahto? Ja eikö hän tässä maailmassa saa tehdä kaikkea, mikä ei sodi Jumalaa ja esivaltaa vastaan?…
— Entä vanhemmat?… Heidät näytätte unohtavan.
— Eikö ihmisen pidä enemmän totella Jumalaa kuin ihmisiä? En näe mitään syytä, miksi emme me, Harald ja minä… Ja jos olisikin esteitä… niin mitäpä niistä… ennemmin olisin köyhä ja hyljätty, jos vain sydämessäni olisin onnellinen. Olisihan siinä lohdutusta kylliksi, kun tietäisin kärsiväni ainoastaan rakkauteni tähden ja hänen…
— Entä jos tuoni riistäisi hänet teiltä?
— Tuoniko?… Niin… silloin en jäisi hänen jälkeensä elämään. En tahtoisi silloin enään elää. Ymmärtäkää minua oikein… Ei… mitä sanonkaan… teette minut hulluksi tuolla puheellanne… Sanoinko, etten tahtoisi enään elää, jos kuolema veisi minulta Haraldin. Sanoin väärin. Tahtoisin elää häntä surrakseni. Sen Harald kyllä tietäisi ja näkisi. Hän ymmärtäisi, että suru olisi minulle rakas ystävä, kunnes minut korjaisi kuolema, joka olisi vieläkin rakkaampi.
Mielenliikutuksesta ja tästä innokkaasta puheesta uupuneena Irene pyörtyi tuolissaan. Kamarijunkkari ei uskaltanut häntä herättää, vaan jäi odottamaan, että hän itsestään virkoisi.
Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin hän toipui ja luoden silmänsä v. Assariin, joka ikäänkuin lattiaan juurtuneena oli jäänyt häntä katselemaan, hän hiljaa ja tyynesti kysyi:
— Joko nyt käsitätte, kuinka suuresti minä rakastan häntä?
Jos v. Assar olisi käsittänyt asian vain omalta kannaltaan, niin hän kentiesi olisi jättänyt sen siksensä, mutta vapaaherra oli kehoittanut häntä koettamaan parastansa houkutellaksensa Irenen omaksensa… vapaaherra ei näet tietänyt, että tämä jo oli toisen oma… ja hänen sisarensa taas oli yllyttänyt häntä, ettei hän saisi Ireneä armahtaa, eikä, jos hänen asiansa menestyisi huonosti, säästää vapaaherraakaan. Tämä kaikki muistui nyt kamarijunkkarin mieleen ja väärä ylpeys, joka niin usein on pahan kiihottaja, yllytti häntä yhä enemmän.
— Tiedän, että te rakastatte maisteri Thalbergia ja huomaan, ettette millään muotoa aijo suostua minun naimatarjoukseeni. No niin. Mutta muistatteko, mitä silloin viime kerralla sanoin isästänne, että hänen kunniansa ja ehkäpä henkensäkin riippuivat minusta. Käännyn nyt hänen puoleensa, kentiesi hän minua paremmin voi muuttaa mielenne. Ellei hän voi, niin uhraan hänet kostolleni. Kenen on täytynyt luopua kalliista helmestä, mikä jo on hänelle luvattu, hän varmaankin vihastuu ja hakee korvausta muualta. Kosto on oleva minulle korvauksena.
— Sanoittehan rakastavanne minua, sanoi Irene tyynesti ja vakavasti.
— Niin sanoin ja sanon sen vieläkin.
— Oikein täyttä tottako te sitä tarkoititte?
— Täyttä totta.
— Suokaa anteeksi, vaikka en usko rakkautenne minuun olevan mitään todellista rakkautta. Antakaa anteeksi vaikka väitänkin, että teillä tuon rakkautenne ohessa on kaikellaisia tuumia ja tarkoituksia, jotka eivät ole minkäänlaisessa yhteydessä rakkauden kanssa. En viitsi niitä luetella, mutta Jumala, joka tutkii sydämet, tietää, mitä teillä nytkin on mielessänne. Tarjoatte minulle kätenne ja luulette menettelevänne hyvin jalosti, vaikka se ei olekaan muuta kuin välinpitämättömyyttä ja kevytmielisyyttä. Luulette rakkautenne todelliseksi ja kuitenkaan ette armahda minua ettekä itseänne, kun tahdotte kytkeä itseenne naisen, jonka rakkaudesta teillä ei ole pienintäkään toivoa, käsittämättä että sellainen ei millään muotoa voi tehdä teitä onnelliseksi, hänen surunsa kun alati loukkaisi teidän tunteitanne. Mutta jättäkää tämä, koska jo näytte luopuneen toiveistanne saada minut unohtamaan rakkauteni. Otan nyt puheeksi erään toisen asian, johon puheenne koston suloisuudesta antaa minulle aihetta. Vai tekö muka rakastaisitte minua todellisesti… te, joka käytätte niin julmia ja hurjia sanoja! Tiedättekö, kuinka kunnon mies teidän asemassanne tekisi? Omaa etuansa katsomatta hän käyttäytyisi jalosti ja ylevästi. Tyttärestä hän luopuisi, mutta… isän hän silti säästäisi. Vertaatte minua kalliiseen helmeen, josta kiitän teitä… mutta tiedättekö, että on olemassa helmi, joka on mitätöntä, pikku Ireneä monta vertaa kallisarvoisempi, ja se on tunto siitä, että tietää tehneensä hyvän työn ja saaneensa voiton omasta itsestään. Irenen sijasta saatte tunnonrauhan kalliin ja ihanan helmen. Eikö siinä ole korvausta tarpeeksi, eikö se ole suuri voitto? Ei, Emil v. Assar, olkaa hyvä, olkaa jalomielinen ja armahtakaa! Luopukaa Irenestä ja säästäkää hänen isänsä!
Olemme sanoneet, että kamarijunkkarilla oikeastaan oli hyvä sydän ja nyt hänessä syntyi ankara sisäinen taistelu. Hän riensi ulos vastaamatta sanaakaan Irenen anomukseen. Kevytmielisyydestään huolimatta hän oli hyvin hidasluontoinen, eikä siis näin äkkiä voinut päästä mihinkään päätökseen. Hän siis jätti Irenen yksin ja läksi ulko-ilmaan, voidakseen pitää ajatuksensa koossa. Se on kuitenkin luettava hänelle ansioksi, että hän päätti hetken kuluttua palata ja sisaren pahaa neuvoa kuuntelematta antaa vastauksensa. Itsessään hän tunsi, kuinka suuri valta tuolla sisarella oli häneen ja tiesi myös, että hän nyt kuten ainakin kehottaisi häntä siihen, mikä ei ollut hyvää. Siis hän tahtoi välttää kiusausta, toivoen voivansa omin neuvoin tehdä päätöksensä.
Hän oli kävellyt noin neljännestunnin lehdettömässä puistossa, tulematta vielä mihinkään päätökseen. Sillä välin oli päivä jo ruvennut valkenemaan.
— Aika kuluu, sanoi hän itsekseen, pian Emiliakin nousee ja Irenen ja hänen isänsä taitaa käydä huonosti. Olenko todellakin sellainen vetelys, etten omin päin voi mitään päättää?… Irenehän sanoi, että rakkauteni ei olekaan todellinen, ja siinä hän ehkä oli oikeassa, mutta kun hän sitten pyysi minua olemaan hyvä, jalo ja armahtavainen, niin tuntuipa niinkuin uusia tunteita olisi syntynyt povessani… ja luulenpa melkein, että voisin ruveta rakastamaan häntä puhtaasti ja täyttä totta… Niin, mitäpä hyötyä minulla on kostosta; rahaa kentiesi saisin muutamia satoja riksiä, mutta en mitään muuta; sillä kehnoja neuvoja Emilia on minulle antanut, parempi sittenkin on, että noudatan Irenen pyyntöä. Palaan sisään häntä lohduttamaan. Hän on minua kauniisti kiittävä ja onhan siinäkin jotain viehätystä…
Huomaamme siis, että kamarijunkkarissa oli tapahtunut jonkinmoinen muutos, josta tämä hyvä päätös oli syntynyt. Nopein askelin hän meni eteiseen ja oli juuri tarttumaisillaan salin avaimeen, kun vapaaherra, salista tullessaan, avasi hänelle oven.
— Sinullapa vasta näkyy kiire olevan, hymyili vapaaherra teeskennellen, etsitkö ketään?
— Etsin tytärtänne, Irene-neitiä.
— Suo anteeksi, mutta olethan jo tänään tavannut hänet. No, no, älä silti luule, että olen sinua vakoillut! Kysyin vain ilman aikojani Liisalta, missä sinä olet, ja hän sanoi nähneensä sinun tulevan eteiseen ja sieltä menevän saliin, jossa tiesi Irenen soittavan. Olette siis jo näin varhain nähneet toisenne. No, mitenkä asia päättyi?
Yleensä vapaaherra osasi aivan erinomaisella tavalla hillitä itsensä ja ollessaan eniten kiihoittunut, hän aina lasketteli joutavia. Vaikka kamarijunkkari ei viekkaudessa vetänytkään vertoja vapaaherralle, niin hän ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, kuinka utelias tämä oli. Ja vaikka olikin, niinkuin edellisestä tiedämme, tehnyt hyvän päätöksen, häntä kuitenkin huvitti pelottaa vapaaherraa. Hän muistutti tässä suhteessa poikaviikaria, joka puristaessaan toverinsa kättä, juuri ennenkuin lakkaa häntä kiduttamasta, puristaa entistä kovemmin.
— Se päättyi niinkuin jo edeltäkäsin olen teille ennustanut. Tout perdu.
Samassa Amalia sattui kulkemaan eteisen kautta ja huomasi, niinkuin jokainen toinenkin olisi tehnyt, kuinka vapaaherran kasvojen ilme muuttui, kuinka väri hänen poskillaan yhtenään vaihteli ja kuinka hän herkeämättä pureskeli huuliaan. Amalia oli jättänyt Irenen yksin, koska neiti v. Assar pukeutuessaan tarvitsi hänen apuaan, mutta nyt hän oli pistäytynyt katsomaan, eikö hänen oma neitinsäkin jo kaipaisi häntä.
Kuultuaan kamarijunkkarin vastauksen, jonka johdosta luuli itsellään olevan vain tuhoa ja turmiota odotettavana, vapaaherra ei enää virkkanut mitään, vaan läksi sitä tietä ulos, antaen v. Assarille tilaisuuden astua saliin. Niin kummalta kun se kuuluukin, oli kamarijunkkari melkein hyvillään kun ei siellä tavannut Ireneä, sillä hän tunsi itsessään, että varmaankin olisi jättänyt hänelle voiton. Tosin hän halusta olisi saavuttanut omalletunnolleen rauhan ja tahtonut näyttää, että hänkin saattoi rakastaa vilpittömästi ja puhtaasti, mutta kun ei tullut sopivaa tilaisuutta ennenkuin nuo hyvät päätökset ennättivät haihtua ja kun hän ei tavannut Ireneä, niin hän, paha kyllä, oli melkein mielissään. Hän raotti kyllä ovea viereiseen huoneeseen, jota käytettiin naisten vierashuoneena, mutta kun tyttöä ei sielläkään näkynyt eikä hän katsonut sopivaksi tunkeutua sitä kauemmaksi, niin oli hän mielestänsä tehnyt kaiken, mitä häneltä voitiin vaatia.
Kauankohan noita hyviä tunteita hänessä kestänee? Sisar on jo pian pukeutunut ja kaipaa rakasta veljeänsä.