XXI.
ISÄ JA TYTÄR.
Sillä välin vapaaherra riensi ullakolle tapaamaan ystäväänsä v. Nitiä, Muuten hänellä ei juuri ollut tapana käydä siellä muulloin kuin silloin, kun oli jotain hänelle toimitettavana tai kysyäksensä häneltä neuvoa, sillä v. Nit ei ollut niinkään kehno neuvonantajana, hänellä kun oli terävä pää ja hyvä ymmärrys. Tällä kertaa vapaaherra ei kuitenkaan mennyt hänen huoneeseensa neuvoja pyytämään, vaan pikemmin saadakseen purkaa tälle ainoalle uskotullensa kaiken sen pelon ja vihan, joka vaivasi hänen ilkeää sydäntään. Avainjutun hän oli jo kokonaan unohtanut, joten hän ei siitä syystä kolkuttanut v. Nitin ovelle.
Irene seisoi ullakolla katsellen muutamia hameita ja hienoja alusvaatteita, jotka Amalia oli levitellyt nuoralle kuivamaan. Illaksi Ristilän herrasväki oli kutsuttu samassa pitäjässä pidettäviin tanssiaisiin, ja kun Irene poloinen toivoi Haraldin saapuvan niin aikaisin, että hänkin ehtisi mukaan, niin hän pukunsa suhteen ei ollut niin välinpitämätön kuin edelliseen nähden olisi ollut syytä luulla. Hänellä oli kaksi eri malliin tehtyä valkoista hametta ehdolla ja hän oli kahdenvaiheilla, kumpaisen valitsisi, mutta päätti vihdoin ottaa toisen. Varovasti hän käänsi sitä, ikäänkuin kädellään hyväillen, muistellessaan odotettua onneansa. Hame oli jo hänen mielestään ehtinyt liiaksi kuivua, jonka tähden hän vispilällä roiski siihen vadista vettä, jotta se kuumalla raudalla silitettynä tulisi oikein sileäksi ja sieväksi.
Alushameen suhteen hän aikoi menetellä samaten» mutta se jäikin kesken, kun hän samassa kuuli nopeita askeleita ja näki isänsä melkein juoksujalkaa rientävän ullakon poikki, ennätettyään kuitenkin paiskata pienen oven jälkeensä lukkoon.
Ireneä hämmästytti vapaaherran tulinen kiire, hänen läähättävä hengityksensä ja ennen kaikkea se seikka, että hän oli paiskannut oven lukkoon.
Sille lukijoistani, jolla ei ole aivan hyvä muisti ja joka ehkä jo on unohtanut vapaaherran selityksen koti-opettajalleen tuosta pienestä ullakonovesta, lienee paras vieläkin kertoa, että se oli niin tehty, että avain ja salpa olivat portaitten ja koti-opettajan huoneen puolella ja lukko sitävastoin sisäpuolella, johon päin se myös aukeni.
Tavallisesti pidettiin avainta suulla, paitsi silloin kun vapaaherra piti jotakin salaista neuvottelua v. Nitin kanssa, jolloin hän tavallisesti pisti sen taskuunsa. Sitä hän ei nytkään laiminlyönyt, mikä Irenessä herätti suurta hämmästystä.
Joko se nyt tapahtui siksi, että ullakko oli jotensakin pimeä, varsinkin kun ei vielä ollut täysi päiväkään, taikka lieneekö hän ollut niin kiihoittunut, ettei ensinkään vilkaissut ympärilleen, mutta ainakaan ei vapaaherra huomannut Ireneä, joka oli hameitten takana puoliksi piilossa.
Jos Irene olisi luullut pääsevänsä huomaamatta pujahtamaan alas ullakolta, niin hän varmaankin olisi sen tehnyt, mutta nyt hän jäi liikkumattomana kuuntelemaan vapaaherran koputusta v. Nitin ovelle, kuulipa vielä muutakin, jota ei ennen ollut kuullut hänen suustaan — kuuli hänen törkeästi kiroavan ja sadattelevan. Vihdoin kun kolkutus taukosi ja Irene odotti isän samaa tietä palaavan takaisin hänen ohitsensa, niin hän silmittömästi säikähti ja… syöksyi esiin piilostaan.
Hän ei sanonut mitään… sillä mitäpä hänellä juuri olisi ollut sanottavaa?… Isäkin oli hetken ääneti, koska todellakin puolestansa hämmästyi, nähdessään edessänsä sen, jonka ehkä v. Nitiä kernaammin olisi tahtonut tavata.
— Oletko nähnyt herra v. Nitin menevän huoneestaan? kysyi hän.
— En, vastasi Irene. Kuitenkaan en luule hänen olevan huoneessansa, koska en ole kuullut sieltä mitään liikettä. Muuten hänellä on tapana aamuisin laulaa ja viheltää sekä astuskella edestakaisin, joten melkein uskallan lyödä vetoa, ettei hän nyt ole siellä.
Irene koetti laskea leikkiä, mutta se oli samaa kuin jos hän olisi yrittänyt lyödä kirveellä kiveen, sillä vastaukseksi vapaaherra äyhkäisi:
— Etpä ilmoittanut olevasi täällä?
Tähän Irenellä ei ollut mitään vastattavaa. Isä jatkoi:
— Seisoit täällä kuin varas kuunnellen ja urkkien. Saan ilmoittaa sinulle, että sinut minä kernaammin tapaankin kuin v. Nitin, koska minulla on sinulle jotakin puhuttavaa. Äläkä kieltäydy vastaamasta minulle totuuden mukaisesti!
— Niinkö vähän te, isä, tunnettekin tyttärenne? Joka kysymykseen minä vastaan ja lupaan puhua totta.
— Hyvä, että minulla on tytär, joka on niin vakava. Silloinpa tiedän millaisessa suhteessa olen häneen… Tottahan muistat, mitä vastasit kamarijunkkarille?
— Muistan sen aivan hyvin.
— Etkä kadu sitä?
— En ollenkaan.
— Olet ylpeä ja vastauksesi ovat lyhyet, armollinen neiti. Mutta onko sinulla tietoa hänen uhkauksistaan isääsi kohtaan?
— Olen kuullut niistä, mutta en luule niissä olevan mitään perää.
Vapaaherra koetti väkisinkin hillitä itseänsä ja kysyi liehakoiden:
— Mutta etkö todellakaan, lapseni, rakasta Emil v. Assaria? Minusta hän on oikein miellyttävä mies.
— Ehkä on, isä, vaikka minä en ole sitä huomannut, koska mieleni on kovin kiintynyt toiseen. Minä rakastan erästä toista.
— Erästä toista? Ketä?
— Antakaa anteeksi, isä! Olen pitänyt asian teiltä salassa, eikä minun tietääkseni kenelläkään paitse hänellä ole siitä tietoa… Mutta nyt tahdon tunnustaa teille kaikki…
— Mikä on hänen nimensä, sano heti!
— Harald Thalberg. Häneen olen kiintynyt rakkauden siteillä ja… luonnon.
— Luonnonkin?… Niinkö sanoit?
— Niin sanoin. Mitäpä sitä enää salaisin… koska tahdoit tietää totuuden.
— Vai niinkö ovatkin asiasi? Voi, sinua ilkeää, irstasta tyttöä, siinäkin olet äitisi kuva! Minä vihaan ja halveksin sinua, hylkään sinut kokonaan.
— Ei, isä kulta, älkää noin puhuko! Hairauksen, taikka olkoonpa rikoksen takia, johon rakkaus ja inhimillinen heikkous ovat antaneet aihetta, te siis tahdotte hyljätä tyttärenne, oman lapsenne? Älkää toki tehkö sitä!
Irenen maatessa siinä polvillaan rukoillen, olisi luullut hänen äänensä voivan pehmittää kovan kivenkin, saatikka sitten isän sydämen, mutta tämä vain ei ottanut heltyäkseen. Hän muisti vain oman itsensä ja kurjuutensa, ajattelematta mitä hänen tyttärensä tunnustuksessa oli jaloa ja että olisi ollut syytä antaa hänelle anteeksi. Tuon tunnustuksen synnyttämä uhkaava vaara vain oli hänen mielessään ja tarttuen kädellään nuoren tytön paksuun, ruskeaan palmikkoon, hän tempasi hänet ylös lattialta.
— Älä siinä makaa niinkuin mikäkin hupsu, karjasi hän, vaan vastaa siihen, mitä minulla vielä on kysyttävää!
— Antakaa ensin anteeksi, isä, sitten vastaan.
— Älä rupea tässä mitään ehtoja panemaan, minä tässä olen määrääjänä, ja siksipä kysyn: tietääkö kamarijunkkari tuon suloisen salaisuutesi? Sanoit tosin, ettei kukaan muu kuin tuo rakas koti-opettajaryökäleesi tiedä siitä, mutta kuitenkin…
— Herra v. Assar myös tietää, että rakastan Haraldia. Tunnin verran hän on sen tietänyt. Ja näkyipä hän tietävän tuon toisenkin asian.
— Mitä hän siihen sanoi?
— Ei hän näyttänyt siitä suurestikaan välittävän, koska siitä huolimatta pyysi minua vaimokseen.
— Ja mitä sinulla oli tällaiseen jalomielisyyteen vastattavana?
— Jalomielisyydeksikö sitä sanotte? Selvitin päinvastoin kamarijunkkarille, ettei hänen kosinnassaan ollut mitään jaloa… sanoinpa…
— Yhdentekevää mitä sanoit, keskeytti vapaaherra kiivaasti, en tahdo sitä kuulla, koska arvaan, että se oli jotain herkkämielistä lörpötystä. Tahdon vain tietää mitä lopuksi hänelle vastasit.
— Vastasin, ettei mikään maailmassa voisi pakottaa minua menemään naimisiin miehen kanssa, kun toista rakastan. Jotain siihen tapaan minä sanoin… olinpa niin hämmentynyt, etten sanasta sanaan sitä muista… mutta ainakin kävi hänelle selväksi, ettei hän koskaan saisi minua omakseen.
— Ja silloinko hän ryhtyi uhkauksiin?
— Ryhtyipä niinkin, mutta johan sanoin teille, isä, etten usko noita uhkauksia.
— No, mitä niihin vastasit?
— Pyysin häntä olemaan jalomielinen ja luopumaan minusta, ryhtymättä mihinkään muihin keinoihin.
— Entä mitä hänellä oli siihen vastattavana?
— Hän poistui, jättäen minut yksin.
— Se on varma merkki siitä, ettei hän aijo myöntyä.
— Sitä en usko. Päinvastoin luulen, että hänen teki mielensä hengittää vähän raitista ilmaa, saadakseen ajatuksensa pysymään koossa.
— Sinun luulostasi minä viisi! Itse minä paremmin tunnen miehen. Kaikesta kuitenkin huomaan, että luulet hänellä olevan päteviä syitä uhkauksiinsa.
— En tiedä mitä luulen tai olen luulematta … otsaani polttaa.
Vapaaherra ei enää ärjynyt, vaan äänellä, joka kuulosti kamalan tyyneltä, hän sanoi vakavasti:
— Sinulla on täysi syy uskoa kaikki, mitä hän on sanonut. Minä, isäsi, kehoitan sinua sitä uskomaan. Millä hetkellä tahansa hän pystyy syyttämään minua rikoksesta, joka tekee rakkaan isäsi samanvertaiseksi mitä ilkeimpäin ja törkeimpäin pahantekijäin kanssa. Sitä estääksesi sinun pitää mennä hänen kanssansa naimisiin.
— Mutta hän ei täytä uhkauksiansa; mitä hyötyä hänellä siitä olisi?
— Sinun täytyy ruveta hänen vaimokseen.
Irenen päätä alkoi huimata, mutta samassa kaikkitietävä ja kaikkivoipa Jumala muistui hänelle mieleen. Hän huokasi ja alkoi sydämessään rukoilla:
— Oi, Jumala, johon vielä turvaan, vaikka oletkin antanut minun joutua tähän kovaan ja kauheaan kiusaukseen, vaikka sieluni on täynnä tuskaa ja päätäni polttaa… suo minun sinun kunniaksesi kestää tämä kiusaus… neuvo, rohkaise ja tue minua.
Isä ei häntä keskeyttänyt, koska hän tuosta vaiti-olosta toivoi parasta asiallensa. Vihdoin hän hurjasti kiljui:
— Sinulla on jo ollut tarpeeksi miettimisen aikaa. Vastaa heti paikalla, mitä olet päättänyt!
Irenen silmät harhailivat ympäri avaruutta, ikäänkuin hän ei olisikaan puhunut isällensä, vaan jollekin näkymättömälle, korkeammalle olennolle, ja hiljaisella äänellä hän empien vastasi:
— Koska isäni tahtoo, että minä, salatakseni maailmalta hänen tekemänsä rikoksen, Jumalan ja hänen seurakuntansa edessä vannoisin rakkautta ja uskollisuutta miehelle, jota en rakasta enkä tule koskaan rakastamaan, niin vetoan rakkauteeni, joka on Jumalan sytyttämä, sekä omaantuntooni, joka on Jumalan ääni sydämessäni. Kumpikin kieltää minua ryhtymästä kaksinkertaiseen petokseen, kieltää pettämästä rakkauttani… mikä jo olisi synti… kieltää pettämästä väärällä valalla Jumalaa… mikä olisi vieläkin suurempi synti. Emil v. Assarin vaimoksi en ikinä mene… mutta Jumala johtakoon kaikki kaikille parhaaksi.
— Äsken, mokomakin hylky, tunnustit rakkaudesta ja inhimillisestä heikkoudesta tapahtuneen rikoksen, josta ei ollut kenellekään hyötyä ja joka lienee ilettävimpiä syntejä, mitä on olemassa. Nyt et suostu tekemään paljoa pienempää rikosta, josta, paitsi että se osoittaisi sielunvoimaa ja lapsellista rakkautta, myöskin olisi jotain hyötyä.
— Edellinen oli heikkoudensynti, jälkimäinen olisi tahallinen. Rukoilen Jumalaa antamaan syntini anteeksi, mutta minua kammottaa ryhtyä sen lisäksi tahalliseen rikokseen, jolla… ja se on myös otettava lukuun… olisi päätarkoituksena salata vielä kolmaskin rikos. Ei, sitä en tee.
— Onko se viimeinen sanasi?
— On. Haraldille menen vaimoksi, mutta en kenellekään muulle. Jumala kääntäköön kaikki parhaaksi!
— Kyllä minussa on niin paljo miestä, ettei Jumalasi ainakaan johdata asiaa sinun parhaaksesi!
Ja isä alkoi piestä ja tuuppia tytärtään, kunnes tämä kävi tiedottomaksi, mutta siitä huolimatta hän vielä molemmin käsin repi hänen tukkaansa.
Kentiesi vapaaherra hurjasta kostonhimosta näin pahoinpiteli tytärtään, joka jouduttuaan velvollisuuksissa nähden mitä suurimpaan ristiriitaan, kuitenkin piti lujasti kiinni vakaumuksestaan ja syvästi juurtuneesta oikeudentunnostaan, heittäen siten isänsä, tuon törkeän pahantekijän, maallisen esivallan rangaistavaksi. Ei siis olisi ollut ihme, jos vapaaherra kostonhimoaan sammuttaessansa olisi unohtanut kaiken varovaisuuden, mutta luultavasti hänellä sitä tehdessään myös oli jokin sivutarkoitus, jokin pirullinen juoni mielessään.
Hän tiesi, ettei v. Nit ollut huoneessaan ja jos olisikin ollut, niin tämä ei kuitenkaan olisi uskaltanut häntä vahingoittaa. Ullakon ovi oli lukossa, joten kukaan ei sitä tietä päässyt sinne ja luultavasti ei kukaan tiennytkään hänen olevan ullakolla eikä myös ollut kuullut heidän puhettaan. Nyt Irene oli tainnoksissa, eikä kyennyt huutamaankaan, joten vapaaherra ihan pelotta uskalsi ryhtyä julmaan tekoonsa.
Varmaankin luultaisiin, että Irene omantunnon vaivaamana epätoivossaan itse näin surkealla tavalla oli lopettanut elämänsä. Ja isä olisi, olevinaan ensimäinen, joka tapaisi hänet tässä kauheassa tilassa.
Hän oli tottunut epäluuloihin ja hänestä oli yhdentekevää, epäiltäisiinkö häntä, jos hänen rikostaan ei voitaisi näyttää toteen.
Siinä mielessä hän löi ja kolhi tytärtään, kunnes oli saanut hänet pyörryksiin, vetäen häntä sitten pitkästä, hajallaan olevasta tukasta vaatenuorien luokse.
Orresta roikkui sopiva ja parahiksi pitkä köydenpää. Vapaaherra jätti tiedottoman tyttärensä lattialle makaamaan ja teki köydenpäästä paulan.
Tämä työ kesti vain muutaman tuokion, mutta Irene ennätti kuitenkin sillä aikaa tointua. Hän nousi istumaan ja huomasi mitä isällä oli tekeillä. Tämä pelästytti häntä niin, että hän oli uudelleen pyörtyä. Hän koetti heikolla äänellä huutaa apua, mutta Haraldin nimi, jota hän oli maininnut, miltei sammui hänen huulilleen.
Vapaaherra ei vielä ollut saanut paulaa oikein kuntoon ja säikähti, kun tyttärensä näin ennen aikojansa virkosi. Hän heitti työnsä kesken ja alkoi häntä jälleen lyödä ja kolhia, ja pian tytär taas makasi yhtä avuttomana ja tunnottomana kuin äskenkin.
Vapaaherra asetti paulan niin korkealle lattiasta kuin oman ruumiinsa pituus olisi vaatinut ja koska tiesi Irenen olevan häntä vain noin puolta korttelia lyhyemmän, niin paula hänen mielestänsä oli vielä liian matalalla, jonka vuoksi hän kiersi köyden muutaman kerran suuren naulan ympärille, mikä kävikin mukavammin kuin jos hän olisi sitonut paulan ylemmäksi.
Voimakkailla käsillään hän sitten nosti tiedottoman tyttärensä lattialta, asetti hänen päänsä paulaan ja laskien hänet käsistään, jätti roikkumaan.
Nyt hän oli kahdenvaiheilla, jäisikö loppua katsomaan vai hiipisikö hiljaa alas ullakolta.
Pitkältä hänellä ei kuitenkaan ollut empimisen aikaa, kun ullakon ovi suurella jyskeellä paukahti auki ja Harald syöksyi paikalle.