XXII.
RUUMIS.
Mitään virkkamatta jäi vapaaherra paikalleen seisomaan. Harald ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, hän näki ainoastaan hirtetyn. Oikealla kädellään hän puukolla katkaisi nuoran, kannattaen vasemmalla ruumista. Tämä kaikki tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä.
Hän irroitti paulan nuoren tytön kaulasta ja laski hänet varovasti vieressä olevalle patjalle. Sitten hän koetti hirtetyn pieniä niskaluita, jotka eivät olleet musertuneet, hän koetti otsaa ja se tuntui kylmältä. Valtasuoni tykytti heikosti niinkuin kuolevalla. Harald hieroi hänen käsiään molempien käsiensä välissä, rohkenipa suudelmillakin koettaa lämmittää hänen kylmää otsaansa.
Vapaaherra nyt toipui puutumuksestaan ja yritti huomaamatta pujahtaa tiehensä, mutta Harald, joka tähän asti oli kiinnittänyt huomionsa vain Ireneen, huomasi heti hänen aikeensa.
— Jää seisomaan, mies, jos tahdot henkesi säilyttää, hän huusi jymisevällä äänellä ja osoitti pistooliansa, seiso paikallasi, sanon minä… Etkö häpeä lähteä pois, kun tyttäresi makaa tuossa kuolemaisillaan.
Vapaaherra jäi vaistomaisesti seisomaan ja Harald, joka surusta ja kauhusta oli joutunut aivan epätoivoon, jätti nyt Irenen ja astui hänen luoksensa.
— Minkätähden vapaaherra on tehnyt tällaisen kauhean työn?
Äänellä, jota hän turhaan koetti saada tyyneksi ja surulliseksi, vapaaherra vastasi:
— Kuinka uskallatte tämän surullisen tapauksen johdosta ruveta minua syyttämään?
— No, eikö siinä ole tarpeeksi syytä, kun olitte täällä tyttärenne kanssa lukitun oven takana.
— Minä en tiennyt hänen olevan täällä; hain v. Nitiä ja kun tahdoin tavata hänet kahdenkesken, niin rohkenin lukita tämän oven, joka sitä paitsi on omani.
— En usko, että tahdoitte tavata v. Nitiä, joka sitä paitsi täta nykyä on syvässä maan alla. Ja miksette kiireesti katkaissut nuoraa, jossa onneton tyttärenne riippui?
— Hämmästyin niin, etten kyennyt mihinkään.
— Ja ettette voinut edes huutaa ihmisiä apuun. Kaikki tuo kuulostaa hyvin kummalliselta. Mutta mistä se johtuu, että nyt näin tyynesti voitte vastata minun kysymyksiini?
— Miehelle on kunnia suuremman arvoinen kuin lapset, sukulaiset ja ystävät. Kun kunnia on kysymyksessä, ponnistaa mies kaikki sielunsa voimat, unohtaen kaikki hellemmät suhteet saadakseen kunniansa takaisin. Mutta te näytte unohtavan, herra, kenelle puhutte ja rohkenette ruveta minua tutkimaan. Neuvon teitä tyytymään siihen, että saatte tutkia poikiani, muutoin minullakin puolestani olisi syytä ruveta teiltä yhtä ja toista kyselemään. Kuinka itse olette näin tyyni ja kylmäverinen, että kykenette tekemään minulle kierteleviä kysymyksiä, vaikka hän makaa tuossa?
— Minä kyllä tiedän, kenen kanssa puhun ja te saatte kohta sen tietää. Teidän kysymykseenne saan vastata, että hän, joka nyt makaa tuossa, on ollut minulle kaikkea muuta maailmassa kalliimpi. Nyt olen hänet kadottanut ja onnettomuuteni on niin suuri, niin ääretön, etten vielä oikein voi sitä käsittääkään ja senvuoksi voin olla näin tyyni ja kylmä… ainakin aluksi. Voidakseni kostaa, koetan pysyä näin tyynenä… ymmärrättekö sen? Vielä minulla on tehtävänä muutamia kysymyksiä, joihin teidän pitää vastata. Miksikä Irene ehdollaan olisi…
Sanat takertuivat Haraldille kurkkuun, ne kun olisivat loukanneet hänen tunteitansa ja häväisseet tuota rakasta olentoa, jonka ylevyyteen hän niin lujasti luotti, että vaikka kaikki todistukset olisivat olleet häntä vastaan, vaikka kuolleet olisivat nousseet haudoistansa sitä vakuuttamaan, niin hän ei kuitenkaan olisi uskonut Irenen tappaneen itseänsä.
— Miksikä hän olisi lopettanut henkensä, te kai tarkoitatte, sanoi vapaaherra, auttaaksensa Haraldia alkuun.
— Sitä tarkoitin… niin mitäpä syytä hänellä olisi siihen ollut?
— Tekö sitä kysytte, jolla on niin suuri syy siihen? Hän teki sen toivottomuudesta, hänen omatuntonsa kun oli ruvennut häntä vaivaamaan.
— Huomaan, että tyttö poloinen on tunnustanut kaikki julmalle ja armottomalle isälleen, joka ei ansaitsisi, että hänellä on sellainen tytär. Mutta älkää yrittäkö minulle luulotella, että hän, sitten kun rakkautemme on tullut niin lujaksi, ettei mikään maailmassa voi meitä erottaa, olisi elämän ja onnen sijasta valinnut kuoleman. Juuri tänä aamuna, jolloin hän odotti sydämensä ystävää ja tiesi saavansa hänestä, ei salaista, vaan julkisen suojelijan teidän pahoja juonianne vastaan, nytkö vasta hän olisi näin avuttomasti joutunut epätoivoon! Niin hullu en ole, että ottaisin sellaista uskoakseni. Vaikka olisin viipynyt poissa kauankin yli määrä-ajan, niin tiedän ettei Irene sittenkään olisi menettänyt jaloa luottamustansa, vaan olisi elänyt toivossa onnellisena, taivuttamatta uljasta päätään kurjan ja ilkeän ikeenne alle… Tiedän kyllä, kuinka asiat ovat. Kamarijunkkari on tänään häntä kosinut ja Irene on kohdellut häntä ylenkatseellisesti ja kylmästi. Sitten kamarijunkkari varmaankin on uhannut kostaa, ilmoittamalla hänen isästään asioita, joita Irene isänsä tähden ei ole tahtonut minulle suoraan mainita. Kuitenkin Irene on pysynyt lujana sekä isänsä että kamarijunkkarin tahtoa vastaan. Silloin hänen isänsä ajatteli näin: jos nyt laitan tytön pois tieltä ja teen sen ikäänkuin hän itse olisi lopettanut päivänsä, niin minulla ei enää liene syytä pelätä kamarijunkkaria. Ja mainio tilaisuus teillä olikin siihen täällä ullakolla, varsinkin kun satuitte lukitsemaan ovenkin, Te se olitte, joka panitte paulan hänen kaulaansa ja tapoitte hänet. Valkeus ja pimeys eivät sovi yhteen… hän oli enkeli ja te olette itse pahahenki.
Näin puhuessaan Harald kerta toisensa perästä oli istahtanut patjalle Irenen viereen. Hänessä kyti vielä heikko toivo, että hän mahdollisesti virkoisi henkiin ja hän koetti joka tavalla saada hänet tointumaan. Ahtaan hameenmiehustan ja kureliivin hän oli päästänyt auki ja siepannut seinältä päällysvaatteita, peittääksensä niillä vaaleaa morsiantansa, varjellaksensa häntä pakkaselta, jonka kuitenkin toivoi häntä virkistävänkin. Tuon tuostakin hän otti vadista vettä, kastaaksensa sillä hänen otsaansa ja ohimoitaan.
Hän oli väkisinkin koettanut pysyä tyynenä tämän rakkaan, vaalean tytön takia. Ken olisi hänet siinä nähnyt, ei olisi voinut olla ihmettelemättä hänen mielenmalttiansa sekä sitä eriskummallista asemaa, johon kohtalo oli hänet heittänyt. Lähellä häntä oli kaksi olentoa, joista toinen oli hänen pahin vihollisensa ja toinen hänen sydämensä ainoa rakas ystävä. Edelliselle hän puhui inhon ja ylenkatseen sanoja, toiselle ei virkkanut sanaakaan, hän kun ei kuitenkaan olisi voinut hänelle vastata. Kuitenkin oli viimeksimainitun hoito hänelle pää-asiana ja toisen kanssa puhuminen vain välttämätön sivuseikka.
— Onko sinulla todistuksia, jymisi vapaaherra, vaadin sinulta todistuksia, mokomakin rohkea ja hävytön konna, jonka armosta olen antanut syödä leipääni, suoden sinulle tilaisuuden houkutella tyttäreni pauloihisi!
— Mitäpä ne paulat olivat tämän kuoleman paulan rinnalla! Sanot minun syöneen sinun leipääsi, mutta minä vastaan, ettet sinä koskaan vastedes tule syömään minun leipääni. Sinut ajetaan ulos ryöstetystä linnastasi ja pois ihmisten silmistä. Mutta siitä ei nyt ole kysymys. Vaadit todistuksia; siis ei niitä ole mielestäsi tarpeeksi… ja ehkäpä niistä huolimatta voisitkin kiertelemällä päästä maallisen oikeuden kourista… mutta minusta ne kumminkin ovat sitovia. Ja onpa tässä olemassa hyvinkin pätevä todistus. Vai oletko koskaan kuullut, että kukaan, joka ehdollaan tahtoi kuolla, ensin olisi repinyt ja pahoin pidellyt omaa ruumistansa? Katsopa, kuinka Ireneni suhteen on julmasti menetelty, katso näitä paisumia ja sinelmiä, näitä kynsien jälkiä kaulassa ja niskassa, katso kuinka nämä kauniit hiukset ovat sekaisin ja takkuiset. Olet häntä piessyt ja joka tavalla rääkännyt, laahannut häntä hiuksista pitkin lattiaa… Ja vielä puhut, ettei muka olisi todistuksia…
Näin puhuen Harald jälleen tunnusteli Irenen otsaa ja valtasuonia ja luuli huomaavansa, ettei enään ollut mitään toivoa. Nyt hän vihdoin hurjistui ja huusi jymisevällä äänellä:
— Vai eikö minulla ole todistuksia, sinä kavala tiikeri ihmisen haahmossa, sinä luonnoton ilkiö isäksi?
Näin sanoen hän hyökkäsi vapaaherran kimppuun. Niin kärsivällinen elehvanttikin, kun sen kärsivällisyys vihdoin viimein loppuu, hyökkää julman tiikerin päälle ja saa siitä pian voiton. Harald paiskasi vapaaherran voimainsa takaa lattiaan ja lyödä läimähytti häntä, niin että veri purskahti korvista, suusta ja sieraimista. Mutta siihen hänen raivonsa myös päättyi. Vapaaherra, joka ei kuitenkaan pyörtynyt, alkoi kovalla äänellä huutaa apua:
— Palvelijat, pian apuun, ennenkuin minut tapetaan. Rientäkää!
— Älkää pitäkö kiirettä! Vapaaherralla ei ole mitään hätää, huusi
Harald vielä kovempaa.
Askeleita ei kuulunut, eikä ketään tullut apuun. Harald piti vielä vapaaherrasta kiinni lujilla kourillaan ja huusi kaikuvalla äänellä:
— Vai enkö minä sinua tunne? Puolisosi sinä myrkytit, kälysi… mutta hänestä saamme vast'edes puhua… veljesipojan jätit jylhälle kalliolle… veljesityttären annoit tappaa… vielä toisenkin kerran aijoit murhata hänet, Stellan… ja nyt lopuksi, päälle päätteeksi olet tappanut oman tyttäresi. Onkohan olemassa niin suurta rangaistusta kuin olisit ansainnut? Eihän se liikaa olisi, vaikka tukasta laahaisin sinut tuonne loukkoon ja hirttäisin niinkuin itse teit hänelle, joka makaa tässä. Mutta minä en ole kelvollinen sinua rankaisemaan, vaan jätän sen Jumalalle, eikä se olisikaan kylliksi kova rangaistus sinulle… Ollakseni kuitenkin varma, ettet lähde karkuun taikka, julma kun olet, rupea tätä minulle kallista ruumista vielä raatelemaan, niin seuraa minua, jottei minun tarvitse sinua tukasta laahata.
Koneentapaisesti vapaaherra kulki hänen perässänsä toiseen loukkoon. Kun Harald vuorostansa nyt alkoi laittaa paulaa, niin vapaaherra taas yritti lähteä karkuun, mutta samassa kuului ikäänkuin seinästä ääni, joka lausui tuon ainoan sanan: Henrik. Ikäänkuin kiveksi muuttuneena jäi vapaaherra paikallensa seisomaan, jotta Harald sai tehdä hänelle mitä itse tahtoi. Hän pujotti vapaaherran paulan läpitse ja jätti hänet kainaloista riippumaan; tämä asema oli siksi tukala, ettei hän voinut ponnistella vastaan, eikä päästä omin voimin irti.
Harald poistui nyt ullakolta ja tapasi portailla paitsi rouva Orrbergiä ja v. Assarin sisaruksia myös koko talonväen koossa. Kaikeksi onneksi pojat olivat kaupungissa kestissä ja pikku Ulla nukkui vielä. Siitä asti kun ovi särjettiin olivat he seisoneet siinä kuuntelemassa, uskaltamatta rientää vapaaherran avuksi, taikka lieneekö heiltä ollut tahtoa puuttunut. Kaikki he olivat pelästyksestä puhumattomina ja Amalia itki.
Harald meni huoneeseensa ja jotta ei hänen äitinsä liiaksi pelästyisi hän, tarttuen häntä käteen, selitti muutamilla sanoilla mitä oli tapahtunut ja mitä vielä oli tehtävä. Haraldin annettua hänelle liinan, johon hän saisi kätkeä kasvonsa, he molemmat astuivat ulos. Portailla seisoville sanoi Harald:
— Jo on aika, että tulette todistajina katsomaan sellaista, jota ette ole tienneet aavistaakaan. Älkää viipykö, tulkaa heti!
Jos Haraldin odottamaton ilmestyminen jo oli herättänyt heissä kummastusta, niin he nyt aivan ällistyivät, nähdessään tämän salaperäisen naisen. Ja heidän tultuaan ullakolle, niin kuka voisi kuvailla heidän pelkoaan ja kauhistustansa, kun he tapasivat vapaaherran siellä elävänä roikkumassa ja vähän etäämpänä hänestä näkivät hänen tyttärensä makaavan kuolleena lattialla.
Annettuaan heidän muutaman silmänräpäyksen tuota katsella, päästi Harald hänen ilkeästä ja häpeällisestä asemastansa. Nyt oli vapaaherra käskemäisillään miespalvelijansa ja kamarijunkkarin vangita Haraldin, jonka aikoi ilmoittaa Irenen murhaajaksi, mutta nähdessään tuon salaperäisen naisen, hänen rohkeutensa kokonaan lannistui, niin ettei hän saanut sanaakaan suustansa. Sen sijaan Harald ryhtyi puhumaan:
— Halusta sinä, vapaaherra Arvid Henning, käskisit kaikkia tässä läsnäolevia tekemään minulle väkivaltaa, mutta kielesi ei ota kääntyäksensä ja se onkin parasta, koska he tuskin uskaltaisivat taikka tahtoisivat sinua nyt totella. Siis, kuulkaa minua. Kaikkein teidän, sekä talonväen että vieraitten läsnäollessa, minä julistan, että vapaaherra Arvid Henning on varas, rosvo ja moninkertainen murhamies. Katsokaa tätä hänen tytärtään, hänen omaa lastansa, kuinka hän makaa tuossa kalpeana ja puhumattomana, katselkaa kauhean nuoran jälkiä hänen hienossa ja valkoisessa kaulassaan, katselkaa hänen niskassaan kynsien jättämiä jälkiä. Kaiken tämän on hänen isänsä tehnyt ja minkätähden? Kostonhimosta sekä maallisen rangaistuksen pelosta. Siitä varmaankin kaksi meistä voisi antaa tarpeellisia tietoja, koska luulen heidän pitävän kunniastaan ja kuuntelevan omantunnon ääntä… mutta kentiesi sitä ei heiltä vaaditakaan. Siinä kyllin, että monesta seikasta käy selville, ettei tämä nuori neiti ole tappanut itseänsä, vaan että hänen isänsä on hänet surmannut. Ja ellei näitä todistuksia pidettäisi täydellisinä, niin muistakaa, että oikeudessa katsotaan puoliakin todisteita päteviksi, jos on kysymys henkilöstä, joka aikaisemmin on huomattu syypääksi suuriin rikoksiin. Tähän asti hän on voinut salata ilkitekonsa, niin ettei laki ole pystynyt häntä tuomitsemaan; mutta kuulkaa nyt, mitä muita rikoksia hän on tehnyt, paitsi sitä, jonka näette tässä silmäänne edessä. Seuraavista kahdesta rikoksesta minä tulen tekemään kanteen häntä vastaan ja toivonpa voivani todistaa hänet syypääksi. Katsokaa tätä naista, tunnetteko hänet?…
Kreivitär veti liinan pois silmiltään, näyttäen kasvonsa. Kylmä hiki nousi vapaaherran otsalle ja hän vaipui vanhalle sohvalle, jolle jäi istumaan.
Eipä paljon puuttunut, ettei kaikkein saapuvilla olevien käynyt samoin, heidän nähdessään nuo vieläkin kauniit kasvot, jotka muistuttivat kuollutta.
Vapaaherran kamaripalvelija, joka oli noin viidenneljättä ikäinen mies ja oli ennen palvellut vapaaherran vanhempaa veljeä, syöksyi nyt esiin ja heittäytyi polvilleen entisen haltijattarensa eteen.
— Armollinen kreivitär, hän huudahti.
Kyynel kimmelsi kreivittären silmässä ja hän laski kätensä palvelijan pään päälle, koettaen sitten saada hänet nousemaan. Itse hän ei voinut puhua, mutta hän viittasi Henrikille, että tämä jatkaisi. Kesti vähän aikaa ennenkuin tämä jälleen pystyi sitä tekemään ja sitäpaitsi hän silmillään seurasi Amalian toimintaa, joka, vaikka se olikin hänestä turhaa, kuitenkin herätti hänessä kiitollisuutta.
Haraldin puhuessa tämä nimittäin oli uskaltanut lähestyä rakkaan neitinsä vuodetta, koettamaan hänen otsaansa ja käsiään. Hän ei tehnyt sitä uteliaisuudesta, vaan pitääksensä huolta emännästään. Hän riensi alas ja toi palatessaan jotain väkevää hajuvettä ja muuta sellaista, jolla alkoi häntä hieroa ja joka tavalla virkistyttää. Harald hymyili tuolle surullisesti ja jatkoi:
— Niin, tämä on kreivitär Helena Henning. Paitsi tätä uskollista palvelijaa on monta muuta vielä elossa, jotka voivat sen todistaa. Hänet haudattiin, koska hänet luultiin kuolleeksi, vaikka hän olikin vain valekuollut. Hän heräsi maanalaisessa huoneessa, jonne ei kuu eikä aurinko päässyt paistamaan. Siellä hän tuon tuostakin näki kaksi miestä, joista toinen on vapaaherra tuossa ja toinen, jonka myös aijon haastaa todistajaksi, omasta pyynnöstään on jäänyt samaan hautakammioon, josta viime yönä onnellisesta sattumuksesta pelastin kreivitär Henningin. Tyydyttääksensä pirullista, luonnotonta kostonhimoaan, vapaaherra neljätoista vuotta on pitänyt häntä siellä vangittuna. Kieli tarttuisi kiinni suulakeeni, jos rupeaisin teille kertomaan kaikkea, mitä minä tiedän ja uskon. Tässä näette hänet, tuon rakkaan ja armaan… hän elää, mutta huomaatteko, kuinka vapaaherra vapisee…
Kreivi Henningillä oli vaimonsa kanssa kaksi lasta. Itse hän pitkät ajat oleskeli poissa, koska oli joutunut orjuuteen; sillä välin pidettiin hänen puolisonsa hulluinhuoneeseen teljettynä. Vapaaherra lähti Saksaan matkustamaan ja otti mukaansa holhokkinsa, pikku Henrikin. Siellä hän jätti lapsen asumattomalle saarelle, mutta se tulikin pelastetuksi. Kelpo ihmiset ottivat sen kasvattaaksensa ja se elää vieläkin. Tyttären, joka äidin luulotellun kuoleman jälkeen myös joutui setänsä holhouksen alaiseksi, oli tämä myös päättänyt surmata, mutta hänen kätyrinsä, jonka kävi lasta sääli, vaihetti sen kuolleeseen lapseen, jonka vapaaherran poissa ollessa toimitti hautaan. Huolimatta kaikista vaaroista ja kummallisista elämänvaiheista, tämä kreivittären toinenkin lapsi vielä elää. Kaikki te hyvin tunnette hänet… se on Stella. Katsokaa, kuinka äiti ja tytär ovat toistensa näköisiä, niin ette enään epäile!… Mitä poikaan tulee, jonka muistopatsaan olette nähneet puistossa, niin hänkin, niinkuin jo sanoin, elää vielä. No niin, minä olen Henrik Henning… tämä on äitini ja Stella on minun sisareni… Oikeudessa olen vaativa takaisin kaikki oikeutemme ja syytökset tätä miestä kohtaan olen myös käräjissä näyttävä toteen. Olkoon hän kuinka viekas tahansa, kierrelköön niin, että totuus muuttuu valheeksi ja valhe totuudeksi, Jumala on kuitenkin oleva puolellani ja antava minulle viisautta, jotta saan hänet kaikkine juonineen paljastetuksi.
Vapaaherra ei enää voinut seurata Haraldin puhetta. Hän makasi vanhalla sohva-rämällä sellaisessa tilassa, että muulloin, paitsi nyt, olisi häntä surkuteltu. Kirkkaus oli sammunut silmistä, jotka hurjasti tuijottivat ympärillensä, tukka nousi pystyyn ja suu oli vaahdossa. Harald huomasi hänen tilansa ja sanoi palvelijoille:
— Kantakaa vapaaherra huoneeseensa, jonka hän toistaiseksi saa pitää omanansa. Lähettäkää heti noutamaan lääkäriä, ellei tämä pian mene ohitse, ja hoitakaa häntä hellästi. Hän on vanha mies ja sitäpaitsi teidän isäntänne.
Panikohan jalomielisyys nämä sanat hänen suuhunsa, vai pelkäsikö hän vihamiehensä menettävän järkensä, niin ettei saisikaan hänelle kostaa. Vast'edes saamme tietää hänen syynsä.
Kaikki palkolliset paitsi Amalia poistuivat, mutta kamarijunkkari sisarineen kuitenkin jäi. Edellinen ryhtyi puhumaan:
— Luuleeko maisteri… suokaa anteeksi, että teitä vielä siksi kutsun… luuletteko minulla olevan mitään osaa tähän?
— En tahdo luulla pahaa muista, kun olen tullut huomaamaan, että yksi ainoa on syypää niin paljoon pahaan.
Emilia v. Assarin tunteet olivat näiden kauheitten tapauksien johdosta peräti muuttuneet. Hämmentyneenä hän lähestyi Haraldia ja tarttuen häntä käteen, sanoi:
— Harald Thalberg tai Henrik Henning, uskokaa pahaa vielä toisestakin… minusta. Minä se olin, joka yllytin veljeäni menemään niin pitkälle kuin mahdollista, ja seuraus siitä on ollut näitä hirvittävin.
— Ei, sisareni, tällä kertaa en täydellisesti sinua totellut. Vapaaherran tullessa tänne ullakolle, toivoin vielä tapaavani Irenen alhaalla ja silloin olisin suostunut hänen niin kauniisti lausumaansa pyyntöön… olisin luvannut luopua tyttärestä, rupeamatta silti ahdistamaan isää. Siitä vapaaherra ei kuitenkaan tiennyt mitään, sillä siinä tapauksessa hän ei olisi tehnyt minkä teki.
— Turhaan sinä koetat painua lohduttaa, Emil, sillä vaikkei vapaaherra olisikaan tavannut Ireneä täällä, niin sinä kumminkin alhaalla olisit tavannut minut ja minä olisin uudelleen yllyttänyt sinua pahaan. Sillä minäpä kehoitin sinua pysymään vaatimuksissasi, vaikka tiesin ketä Irene rakasti. Tuo syyllisyyteni, jonka nyt vasta huomaan, tekee minut onnettomaksi. Turhamaisuus ja itsekkyys viettelivät minua… kentiesi myös rakkaus, mutta minkä arvoinen olikaan sellainen rakkaus, joka viihtyi yhdessä näin kehnojen tunteitten kanssa. Voi, jospa Irene vielä eläisi, taikka jos hän jälleen virkoisi henkiin, jotta hänellekin saisin tunnustaa ilkeyteni, jotta saisin jollakin tavalla sovittaa, minkä olen rikkonut. Näetkö, Harald, minä rakastan sinua ja kuitenkin tahtoisin hänen tulevan vielä henkiin; etköhän siitä huomaa että kadun? Mutta mitäpä on katumuksesta ja kyynelistä, koska tehty kuitenkin on tehty eikä Irene enää herää.
Emiliassa olivat hänen paremmat ominaisuutensa päässeet voitolle ja hän itki katkerasti.
Silloin kreivitär Henning tuli puristamaan hänen kättänsä. Äiti tahtoi niin kernaasti lohduttaa sitä, joka rakasti hänen poikaansa.
— Hän toipuu, kuiskasi Amalia, hiljaa, hän toipuu.
— Vetäydy syrjään, Emil, kuiskasi Emilia veljelleen. Tämä ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja totteli.
Harald ja kreivitär menivät Irenen luo ja ensinmainittu oli huomaavinaan hieman punaa hänen poskillaan. Vaikka pelkäsikin erehtyneensä, hän kuitenkin sanoi:
— Kannetaan hänet varovasti lämpöiseen suojaan.
Neljän he kantoivat Irenen patjoineen Haraldin huoneeseen ja laskivat sen hänen vuoteeseensa. Sitten asettivat he peilin hänen suunsa eteen ja sen kalvoon ilmaantui hikeä. Harald koetteli hänen valtasuontaan ja huomasi sen hiljaa tykyttävän. Jälleen hän alkoi kastella hänen ohimoitaan vedellä ja Amalia koetti uudelleen käyttää hajuvettä. Kaikkien iloksi loi kuolleeksi luultu silmänsä auki.
Heikolla äänellä, jonka suloinen sointu tunkeutui kuulijain sydämiin,
Irene sanoi:
— Harald, sinäkö siinä oletkin, Harald ja tuossa on kiltti Amaliani…… ja Emilia, oletko sinäkin täällä… mutta sinä… Stella… oletko vanhentunut? Miksikä Stella yksin on käynyt vanhemmaksi? Harald, ymmärrätkö, mistä se johtuu. Ensin tahdon kuitenkin sanoa, että rakastan sinua.
— Irene, oi, Ireneni!
— Muutoin luulisin eläväni, jatkoi Irene, vaivoin kohottaen hiukan päätään, mutta koska Stella noin on vanhentunut, niin lienenkin kuollut. Nyt minä ymmärrän. Olen kuollut ja autuas; Jumala on antanut minulle Haraldin huoneen taivaakseni… Mutta minkävuoksi on Emiliakin täällä?
Emilia purskahti itkuun, mutta nyt se tapahtui ilosta. Hänelle teki niin hyvää saada Ireneltä nuhteita. Hyvyys hänen sydämessään alkoi jo kantaa kauniita hedelmiä.
— Sentähden Emilia on täällä, että hän on ystäväsi, ja parhaimpia onkin, selitti Harald.
— Vai on. Hyväile minua sitten, Emilia, niinkuin teetkin ja itke ilosta, että olemme taivaassa. Sitä vain en käsitä, miksi Stella yksin on käynyt noin vanhaksi.
— Hän on Stellan äiti, sanoi Amalia.
— Oikeinko totta? Silloinpa ehkä vielä elänkin ja olen maan päällä.
Harald, minä rakastan sinua. Harald parka, älä ole noin murheellinen!
Olenhan minä kuitenkin sinun omasi, joko elän tai kuolen… Mutta olen
kipeä ja väsyksissä ja tahdon nukkua.
Hänen päänsä vaipui jälleen päänalukselle ja hän vaipui uneen.
Harald meni alas ja viittasi Emiliaa seuraamaan. Tämän iloksi hän ystävällisesti puristi hänen kättänsä.
Alhaalla hän kysyi, miten vapaaherra jaksoi. Ei kukaan tiennyt sitä sanoa, koska ei kukaan ollut käynyt häntä katsomassa. Pikku Ulla oli häntä kysellyt, mutta hänelle oli vastattu, että isä tahtoo olla yksin. Sitten hän oli kysynyt suurta siskoa ja saanut vastaukseksi, että hän on kipeä, mutta ei ilmoitettu, missä hän on.
— Mene minun huoneeseeni, sanoi Harald, kun pikku Ulla tuli häntä vastaan, siellä iso sisko makaa sairaana… mutta astu hyvin hiljaa.
Pikku Ulla katsoi häntä suurilla, viisailla silmillään ja läksi.
— Tulkaa, Emilia. Menkäämme nyt tätä sairasta katsomaan.
He menivät. Huoneessaan vapaaherra makasi tiedottomana, sellaisena kuin he olivat nähneet hänet ullakolla. Kamarijunkkari, joka oli saanut tietää missä he olivat, tuli myös pian sinne. Häntä kummastutti hänen nähdessään, kuinka heistä oli tullut hyvät ystävykset.
Nyt on kirkkoonmenon aika, sanoi Harald, minun tekisi mieleni mennä kirkkoon. Irenehän nukkuu ja kamarijunkkari kai pitää huolta tästä sairaasta. Lähdettekö, Emilia, mukaan?
— Mutta, entä jos hän heräisi, arveli Emilia. Lähdepä, Emil, Haraldin huoneeseen ja ota sieltä hänen pistoolinsa, jotta voit puolustaa Ireneä.
Pian Emilia oli saanut ylleen päällysvaatteensa, hevonen oli valjastettu ja he kaikki kolme menivät siihen huoneeseen, joka nyt oli Irenen hallussa. Hän nukkui makeasti, näyttäen unissaan enkeliltä.
Kamarijunkkarin otettua pistoolin, Harald ja Emilia jättivät nukkuvan hyvästi ja läksivät.
Tämä kirkkomatka tuli olemaan Emilian onnellisimpia muistoja. Tosin hän tiesi, ettei Harald häntä rakastanut, mutta hän tiesi myös, että tämä ymmärsi häntä. Kaikesta mikä vast'edes kohtaisi häntä elämässä, hän saisi korvausta tästä muistosta.
Otettuaan osaa jumalanpalvelukseen, he kirkolta menivät kappalaistalolle, jossa söivät päivällistä, lähteäksensä sitten pastorin ja Stellan seurassa Ristilään.
Harald oli kertonut kaikki mitä siellä oli tapahtunut ja matkalla
Stella sanoi:
— Olet aina naurahtanut niin epäilevästi, kun olen sanonut, että joskus maailmassa vielä löydän vanhempani, ainakin äitini. Näetkö nyt, Erkki… sinä paras ja rakkain ystäväni… että olin kerran oikeassa!
— Oikeassa olit, pikku kulta, sinä ainoa iloni ja tulevaisuuteni toivo. Oi, kuinka rakastankaan sinua, lapsi raukka!
— Tiedätkö, Erkki, että olen vihoissani sinulle eräästä asiasta. Muistatko, että kerran sanoit: "ajattelepa, jos tulisi joskus ilmi, että oletkin prinsessa, kreivitär taikka korkeasukuinen neiti… ja minä olen vain köyhä pappi ja tulen aina semmoisena pysymään"… Mutta tiedätkö, jos minusta tulee rikas, niin silloin minä vasta tunnen itseni oikein rikkaaksi, kun saan antaa kaikki mitä minulla on tuolle köyhälle papille, omalle Erkilleni… ja sanoa: koska Stella köyhänä sinulle kelpasi, niin ehkä et rikkaana häntä hylkää.
— Taikka ehkä sanoisit: ota kaikki rikkauteni ja Stella vielä kaupan päällisiksi, naurahti pastori.
— Minähän laskin vain leikkiä, sanoi Stella, joka äkkiä oli muuttunut totiseksi, kuinkapa minä voisin sinuun suuttua. Tiedän kyllä, että sinä ymmärrät minua ja sinä tiedät, että minä ymmärrän sinua.
Mutta kun hän huomasi, että hänen sanansa luultavasti kuuluivat sukkelilta, niin hän purskahti nauruun, muuttuaksensa kohta jälleen totiseksi.
— Mitä huokaat, Stella? Vaikka tässä tilaisuudessa lieneekin sopivampi, että huokaat, kuin että naurat.
— Kiitos, Erkki, että minua nuhtelet, mutta toria minä oikeastansa tarvitsisinkin. Kovin olenkin kevytmielinen, kun saatan nauraa näin tärkeällä hetkellä… minä, joka pian saan nähdä äitini… oman äitini… ja vaikka olen kuullut semmoista, jota Harald meille kertoi. Mutta en oikein tahdo saada päähäni, että se on totta, mitä hän kertoi. Vai minulla olisi vielä äiti elossa… sehän olisi liian suuri onni minulle… ja Haraldko olisikin minun veljeni… hän, johon varmaan olisin rakastunut, ellei hän olisi vienyt minua sinun luoksesi. Sehän olisi ollut kauheaa. Tiedätkö, kuinka minusta tuntuu? Tuntuupa ikäänkuin olisin kulkenut sammalen peittämän äkkisyvän kuilun ylitse pitkin kapeaa polkua. Jos jalkani olisi astunut vähänkin harhaan, niin olisin syöksynyt syvyyteen.
He olivat nyt saapuneet Ristilän puistoon. Pastori osoitti sormellaan harmaata linnaa ja sanoi:
— Tuo on ollut Stellan ensimäinen koti.
Stella kalpeni ja puristi hänen kättään. Eikä hän omin voiminsa olisi päässyt ylös portaita ullakkohuoneeseen, ellei Erkki olisi häntä tukenut. Ovelle hän seisahtui ja viittasi Erkkiä jäämään. Muutaman kerran hän veti syvään henkeänsä ja Erkin tarttuessa lukkoon, hän nyökkäsi myöntäen. Harald vei tyttären äitinsä syliin.
* * * * *
Pikku Stella, joka ei muuten hevin pyörtynyt, kuitenkin uudenvuoden päivänä 18 .. kello kahden ja kolmen välillä iltapäivällä tointui äitinsä sylissä, oltuaan kolmasti tainnoksissa.
* * * * *
Irene nukkui raskaasti ja sikeästi ja kovin hän olikin virkistävän unen tarpeessa.
* * * * *
Harald ei unohtanut v. Nitiä. Seppä oli käynyt avaamassa lukon ja pian v. Nit jälleen oli ullakkokamarissa, jossa Harald kertoi hänelle, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut. Herra v. Nit ei tahtonut mennä vapaaherraa katsomaan.
Seppä avasi myös lukon, jolla kreivittären vasen käsi vielä oli kytkettynä rautavitjoihin. Nyt vasta hän tunsi itsensä oikein vapaaksi ja miltei unohti menneisyyden.
— Nuo rautavitjat aijon ripustaa seinälleni, jotta ne alati muistuttaisivat minulle, kuinka kärsimyksiä on kestettävä, sanoi Stella.
— Ja kuinka on opittava panemaan arvoa onneensa, jatkoi kreivitär. En nureksi kärsimyksiäni, sillä ilman niitä en nyt voisi olla näin onnellinen. Jumala oli minulle armollinen, eikä antanut minun kuolla ennenkuin oli suonut minulle tällaisen onnen. Vapaus ja tavarat eivät kuitenkaan ole mitään sen ilon rinnalla, että nyt olen saanut takaisin lapseni. Ja kuinka olettekin hyvät ja älykkäät ja sitäpaitsi niin kauniit ja miellyttävät! Kuinka on mahdollista, että olen tullut näin onnelliseksi… sanokaapa te, Harald ja Stella, taikka Henrik ja Helena…
* * * * *
Tämän päivän iltapuolella, jonka alku oli tuottanut hänelle niin suurta tuskaa ja surua, tunsi Harald olevansa onnellisempi kuin koskaan ennen. Kello viiden aikaan Irene avasi silmänsä ja näytti olevan täysin tunnoissan, koska hänen puheensa ei ollut ensinkään sekavaa.
Harald viittasi pastoria tulemaan kanssansa ulos.
— Luuletko, hyvä ystävä, sanoi hän, että hetkeksikään olisin jättänyt Irenen, ellei minulla olisi ollut hyvin tärkeitä syitä. Tahdoin edelläkäsin ilmoittaa sinulle ja Stellalle, mitä täällä saisitte nähdä, ja oli minulla vielä toinenkin asia, joka on minulle varsin tärkeä. Tahtoisin nimittäin, että kirkko vahvistaisi rakkauden synnyttämän liittomme, koska en kestä nähdä kuinka tyttöparka makaa siinä niin pahoinpideltynä, kärsien ehkä vielä kovia sieluntuskiakin. Poista hänestä nuo tuskat, sillä vaikka hän nyt näyttääkin paremmalta, niin voipa tapahtua, että hän jälleen rupeaa huononemaan, niin että ehkä kuoleekin. Pyydän sinua sentähden vihkimään meidät ja soisin, että se tapahtuisi nyt heti.
— Minulla ei ole mitään syytä kieltäytyä sitä tekemästä. Irenen isähän on menettänyt kaikki edusmiehen oikeutensa, joten en menettele vastoin lakia. Tule siis.
He palasivat sisään ja pastori selitti muutamalla sanalla, mitä nyt oli tapahtuva. Sitten hän tavallisuuden mukaan toimitti vihkimisen ja nyt Irene koko ijäkseen oli tullut Haraldin aviopuolisoksi.
Lienee tarpeetonta luetella todistajain nimiä, siinä kyllin, että niitä oli viisi ja että kamarijunkkari myös oli niiden joukossa.
Itkevistä Emilia itki eniten. Hänen kyyneleensä olivat katkerimmat, mutta samalla myös suloisimmat. Rakkauden unelma oli päättynyt, mutta hänen sydämessänsä kohosi rakennus, joka ei ollut mikään tuulentupa, vaan itse kieltäymyksen temppeli. Ja nuorta avioparia onnitellessaan hän ei tuntenut mitään kateutta.
Juuri hän olikin kehoittanut Haraldia tähän pikaiseen vihkimykseen ja Harald oli siitä niin kiitollinen kuin saattoi olla naiselle, jota ei rakastanut.
* * * * *
Olemme jo sanoneet, että Haraldin sydän oli herkkä ihmiskunnan suruille ja vaivoille ja sen huomaamme seuraavastakin.
Hän läksi ulos huoneesta ja palasi hetken kuluttua noutamaan pastoria kanssansa alas.
— Nyt seuraa se, joka sinulle Herran palvelijana on kentiesi tärkeintä, sanoi hän. Nyt vasta sinulta kysytään sielunvoimaa, sillä nyt ei ole kysymyksessä kahden ihmisen yhdistäminen, vaan kuolemaisillaan olevan valmistaminen ijankaikkisuutta varten. Mitä olen pelännyt, on valitettavasti nyt tapahtunut. Siitä saakka, kun vapaaherra näki maan päällä hänet, jonka oli tottunut näkemään vain maan alla, on hän ollut aivan puhumattomana. Luulin sitä ensin pelkäksi teeskentelyksi ja että hän oli olevinaan mielipuoli, mutta siitä huolimatta olisin kuitenkin vaatinut sinua käymään hänen puheillaan. Niin surkeaa kuin se onkin, olen kuitenkin nyt huomannut, että häntä on kohdannut halvaus, ja että hänen kasvonsa ovat kauheasti muuttuneet. Mene nyt valmistamaan häntä kuolemaan.
Pastori kalpeni ja meni. Hän viipyi kauan sairaan luona ja Harald alkoi jo toivoa parasta.
Vihdoin pastori palasi vielä kalpeampana kuin oli sinne mennessään ollut.
— Kaikki on turhaa, sanoi hän, ensin hän ei minua ymmärtänyt, maatessaan siinä tunnottomana. Mutta niin pian kun hän toipui sen verran, että tunsi minut, viittasi hän minulle, että poistuisin. Ja kun siitä huolimatta rupesin hänelle puhumaan, niin hän kiristeli hampaitaan, puristi nyrkkiänsä, vieläpä nauroikin ilkkuen. En voinut hänelle mitään ja palaan nyt toivottomampana kuin olin sinne lähtiessäni.
— Lähtekäämme ylös etsimään lohtua rakkailtamme.
Portailla tuli Emilia heitä vastaan.
— Käypä, Emilia hyvä, vilkaisemassa tuon tuostakin vapaaherraa, sillä luulen hänen olevan kuolemaisillaan, kehoitti Harald. Palkolliset eivät näytä hänestä piittaavan ja ehkä kammoksuvatkin häntä. Mutta missä on pikku Ulla?
— Hän tuli vast'ikään ylös ja kyseli ison sisaren sulhasta.
— Jospa hän ei vain rupeaisi puhumaan isästään, niin että Irene saisi sen kuulla.
Heidän tultuaan ylös, Harald kuiskasi muutaman sanan pikku tytön korvaan. Siihen Ulla ei vastannut mitään, sanoi vain veitikkamaisesti:
— Kyllä tiedän, että sinä olet ison siskon sulhanen. Irene ei kuitenkaan kuullut näitä sanoja, sillä vihkimyksen jälkeen hän oli mielenliikutuksesta saanut lievän kuumekohtauksen ja tunsi olevansa niin uupunut, että pian vaipui uneen. Harald kävi istumaan vuoteen viereen ja tyytyi siihen, että sai suudella hänen hiuksiansa. Stella istui äitinsä ja Erkin välissä ja näytti äärettömän onnelliselta.
Huoneessa vallitsi syvä äänettömyys, jonka joskus katkaisi hiljainen kuiskaus. Pikku Ulla ei uskaltanut hiiskuakaan.
Heidän istuttuaan noin yhden tai kaksi tuntia, astui Emilia sisään ja viittasi Haraldia tulemaan ulos.
— En enään uskalla olla siellä. Mene sinä, Harald, katsomaan hänen loppuansa.
Haraldin astuessa sisään vaihteli ilme vapaaherran kasvoilla ja hän sai vaivoin sanotuksi:
— Pitäkää huolta lapsistani. Irene ei ollutkaan minun lapseni.
Pian alkoivat kuolonkorahukset, mutta kuolemantuskat eivät olleet kovemmat kuin muillakaan ihmisillä. Ja ennen pitkää vapaaherra makasi siinä ruumiina.
Haraldin silmät himmenivät hänen laskiessaan kätensä vapaaherran otsalle ja tuntiessaan, että se oli kylmä kuin jää. Vaivoin hän saattoi pysyä pystyssä, hirmuinen kauhu täytti hänen sielunsa ja hän puhui kuolleelle näin:
— Siinä nyt makaat pelastuneena kaikista käräjänkäynneistä, tarvitsematta enää vaivata kekseliästä ja nerokasta päätäsi, päästäksesi luikahtamaan maallisen esivallan kynsistä, mikä oli ainoa, johon uskoit. Nyt olet tekemisessä jumalallisen oikeuden kanssa ja sinulla on tuomari, jota ei käy lahjominen, joka ei anna pettää itseään tyhjillä lupauksilla, joka ei tarvitse pitkiä ja turhia oikeudenkäyntejä ja jonka kaikkinäkevä silmä ei kaipaa todistajia. Oi, te kurjat, maan tomusta luodut ihmiset, tulkaa tänne katsomaan miestä, jonka Jumala on pelastanut häpeällisestä, maallisesta rangaistuksesta, pitäen sen tarpeettomana ja vähä-arvoisena oman oikeutensa ja vanhurskautensa rinnalla. Katsokaa, kuinka tämä mies, joka äsken julkeasti tallasi jumalallisen ja maallisen lain jalkainsa alle, nyt avuttomana ja liikkumattomana makaa tuossa. Jos olette epäilleet kuolemattomuutta, niin heretkää jo epäilemästä!… Minäkin olen syntinen, mutta enpä tahtoisi päättää päiviäni näin, enkä mistään hinnasta vaihettaisi osaa sinun kanssasi. Olisin suonut sinun elävän, en olisi tahtonut, että olisit kuollut näin kauhealla tavalla. Parempi olisi sinun ollut kärsiä mitä häpeällisintä maallista rangaistusta, jos se olisi vaikuttanut sinussa katumusta ja parannusta. Ja tosi on, että kernaammin kuin näen sinut tuossa kuolleena, olisin luopunut kaikesta kanteestani siinä toivossa, että kentiesi sen johdosta olisit malttanut mielesi ja ruvennut tekemään parannusta. Mutta kaikkiviisas Jumala on päättänyt asian toisin ja sinulta on armon aika loppunut.
Sellainen oli vapaaherran kuolinvuode. Ei ainoatakaan ystävää eikä palvelijaa ollut hänen luonansa. Ainoastaan hänen vihollisensa, joka oli saattanut ilmi kaikki hänen rikoksensa, seisoi hänen loppuansa katselemassa.
Mutta tällä vihollisella oli hellä sydän. Ja vaikka hän tänä päivänä oli saavuttanut mitä suurimman onnen, niin hän nyt itki katkerammin kuin koskaan ennen eläessänsä oli itkenyt. Ja kun vast'edes onnettomuus kohtasi häntä itseään, niin hänellä ei ollut kyyneleitä omaa tuskaansa varten, koska niiden lähde tuntui vuotaneen tyhjiin.
* * * * *
Pian tiesivät kaikki, että vapaaherra oli kuollut, kaikki paitsi Irene, joka yhä oli yhtä kuuma ja voimaton, niin että pikku Ullakin ymmärsi salata häneltä tämän surullisen tapauksen.
Viidentenä päivänä vapaaherra saatettiin viimeiseen leposijaansa, perhehautaan, josta hän neljätoista ja puoli vuotta sitten herra v. Nitin kanssa oli kantanut pois kreivittären. Vapaaherra ei kuitenkaan ollut valekuollut eikä kukaan pelastanut häntä haudasta, viedäkseen hänet elämään edes maanalaiseen kammioon, jossa hän ei olisi saanut nähdä ainoatakaan auringonsädettä eikä ihmisen kasvoja, mutta olisi kuitenkin ollut edes hengissä.
Koska häntä ei oltu tuomittu eikä tehty mitään kannetta häntä vastaan, niin hän tietysti sai kunniallisen hautauksen.
Ruumissaattoon kuului paitsi pappia, Stellaa, kamarijunkkaria sisarineen ja vainajan kolmea lasta, koko talonväki sekä kaikki Ristilän alustalaiset. Pikku Ulla oli ainoa, joka itki kaipauksen kyyneleitä, sillä hänelle oli isä ollut jotensakin hyvä. Hänen molemmat veljensä, joilla ei ollut selvää tietoa Ristilän viimeisistä tapauksista, mutta jotka eivät laisinkaan pitäneet isästään, saattoivat häntä välinpitämättöminä hautaan, mutta muuten itki koko saattoväki.
Neljä oli jäänyt pois haudalta, nimittäin v. Nit, kreivitär, Harald ja Irene. Viimemainittu voi jo paljoa paremmin ja oli hyvällä ruokahalulla syönyt yhtä ruokalajia ja oli juuri alottamaisillaan toista, kun yht'äkkiä pudotti lautasensa lattialle ja kirkaisi: — Oi Jumala, mitä tämä on?
Vaniljahyytelön mukana oli rouva Orrberg ajattelemattomuudessaan lähettänyt kaikellaisia makeisia, joiden joukossa sattui olemaan mustaan paperiin käärittyjä karamelleja ja muuta sellaista, jota hautajaisissa on tapana tarjota.
Harald kävi aivan kalpeaksi eikä voinut vastata mitään, ja samoin oli hänen äitinsäkin laita.
— Enkö nähnyt teidän kasvoistanne, että oli olemassa jotakin, jota tahdotte minulta salata, sanoi Irene. Kuka on kuollut, sano pian, Harald! Lupaan, etten kovasti säikähdä. Hänkö on kuollut?
— Hän ei ollutkaan isäsi, vastasi Harald. Kuolinvuoteellaan hän ilmoitti sen minulle.
Irenen mieleen muistui nyt, mitä isä tuona kauheana hetkenä oli sanonut, että hän siinäkin suhteessa tuli äitiinsä. Ehkä se olikin tuo muisto sekä vakaumus siitä, että vapaaherra kuolinvuoteellaan oli puhunut totta, joka pelasti Irenen hengen. Kuitenkin hän sairastui kovaan kuumeeseen, jolloin houreissaan näki kauheita näkyjä, joissa vapaaherra milloin elävänä, milloin kuolleena ilmestyi hänen silmäinsä eteen.
Kreivitär tiesi Irenen äidin olleen mitä siveimmän naisen, ja ettei vapaaherran epäilyksiin ollut vähintäkään syytä. Hän oli siis aivan varma siitä, että Irene oli vapaaherran oma tytär, mutta ei ilmoittanut sitä Irenelle, eikä Haraldillekaan, vaan vei salaisuutensa muassaan hautaan.