XXIII.
LYHYT LUKU, JOKA ON KOLMEN LUVUN ARVOINEN.
Hautajaisten jälkeisenä päivänä Iäksi kamarijunkkari pois, mutta Emilia ei malttanut jättää Ireneä ennenkuin nähtäisiin, kuolisiko hän vai jäisikö elämään. Emilia oli mitä uskollisin sairaanhoitajatar, ja kun häntä paitsi Amaliakin oli hoitamassa Ireneä, niin Haraldin ei tarvinnut pelätä, että lääkärin määräykset olisivat jääneet yhdessäkään kohdassa noudattamatta.
Mutta Irenen parannuttua Emilia, vaikka ei ollutkaan kipeä, alkoi nähtävästi laihtua ja käydä kalpeammaksi.
— Luulenpa, Emilia kulta, että lihon ja voimistun sinun kustannuksellasi! Sinä vain hymyilet… mitä tarkoitat?
Emilia alkoi hiljaa itkeä nyyhkyttää ja kätki kasvonsa Irenen povea vastaan. Mutta pian hän rohkaisi mielensä ja irrottautui Irenestä, joka oli kietonut kätensä hänen kaulaansa.
— Tiedätkö, Irene, miltä minusta tuntuu? Tuntuu ikäänkuin olisin juopunut hyvästä ja makeasta viinistä. Sellaisella on toisinaan niin paljon mieltä, että hän ymmärtää yhä enemmän juopuvansa, kuta pidemmältä hän omaksi vahingokseen nauttii tuota houkuttelevaa nestettä. Toisessa vaakakupissa painaa viininhimo ja nautinto, toisessa terve järki. Nämä sitten taistelevat keskenänsä, kunnes toinen tai toinen pääsee voitolle. Taikka sitten hän jatkaa juomistaan, kunnes lopen päihtyneenä kaatuu maahan, taikka jättää sen siksensä… Minä puolestani valitsen viimeksimainitun… Aijon ainaiseksi erota Haraldista.
Irene oli oppinut pitämään Emiliasta, niinkuin todellisesta ystävästä ainakin. Ja se, että hänkin rakasti Haraldia, teki hänet vielä kalliimmaksi Irenelle. Sillä koskahan nainen olisi ollut välinpitämätön tällaisista asioista?
Eikä Irene ollut noita itsekkäitä naisia, jotka rakastaessansa unohtavat ystävänsä ja kaiken muun maailmassa. Mielellään hän koko ikänsä olisi pitänyt Emilian luonansa, mutta koska ei voinut vastustaa hänen jaloa päätöstään, jota itsekin piti suuressa arvossa, hän oli vaiti.
Irenen makuuhuoneen ovi aukeni ja Harald astui sisään. Oltuaan vähän aikaa poissa, oli hänellä aina ollut tapana suudella Ireneä, mutta hienotunteinen kun oli, hän nyt katsoi parhaaksi olla häntä suutelematta.
— Miksi ei Harald suutelekaan puolisoansa, sanoi Emilia, suutele vain minusta välittämättä.
— Jatkakaa te vain puheluanne.
— Niin, tiedätkö, Harald, minä aijon lähteä takaisin Ruotsiin. Taalainmaalla ostan sitten pienellä perinnölläni hyvin syrjäisestä paikasta pienen talon taikka torpan ja seurakumppaniksi yksinäisyydessäni otan itselleni pienen kasvattitytön, jonka ei ollenkaan tarvitse olla sievä. Hänet sitten kasvatan oman mieleni mukaan. Ja jos hänestä tulee oikein kiltti ja kelpo tyttö, niin minun on siitä kiittäminen Jumalaa, joka salli minun oppia tuntemaan sinut.
Kuumina polttivat kyyneleet Emilian poskia ja hän juoksi ulos huoneesta. Sitten hän toimitti itselleen hevosen ja palasi jälleen Irenen huoneeseen, johon pikku Ullakin oli tullut joukon jatkoksi.
— Kuulepa, Emilia, tänään saamme oikein hauskaa, sanoi hän. Solmu on luvannut näyttää meille varjokuvia, joita hän kehuu hyvin kauniiksi, niin että vanhainkin kelpaa niitä katsella. Mutta miksi itket?
— Minä matkustan pois, pikku Ulla, ja senvuoksi itken.
— Mutta koska itket, niin mitäpä ollenkaan matkustatkaan?
Nämä lapsen sanat olivat Emilialle suurena kiusauksena. Mutta hän sai sen voitetuksi ja pukeutui matkaa varten. Pian Amalia tuli ilmoittamaan, että hevonen oli valjaissa.
Jäähyväisiksi Emilia painoi suudelman Irenen huulille, ja hänen tullessaan Haraldia hyvästi jättämään, tämäkin suuteli häntä.
Harald saattoi Emilian portaille asti ja koko talonväen nähden hän vieläkin kerran suuteli häntä.
Nämä jäähyväiset olivat heidän viimeisensä tässä maailmassa, ja sitten
Emilia Iäksi.
Mihin hän sittemmin joutui, sitä ei ole saatu varmasti tietää. Huhut tiesivät kuitenkin kertoa, että hänelle oli tehty useampia edullisia naimatarjouksia, joista hän oli kiitollinen ja joita hän osasi pitää arvossa. Kuitenkin hän vielä kuuluu olevan naimatonna, kasvattaen mielensä mukaan nuorta tyttöä sellaiseksi kuin… hän itse ei ollut nuoruudessansa.
* * * * *
Kreivitär oli kieltänyt Haraldia hakemasta oikeudessa vahvistusta Stellan ja hänen oikeuksilleen. Olihan siinä kyllin, että hän itse, äiti, tunnusti heidät omiksi lapsikseen ja luotti niihin todistuksiin, jotka osoittivat heidän syntyperänsä oikeaksi. Ei kenenkään mieleen johtunut ruveta kieltämään kreivittären omaa oikeutta Ristilään, koska monet ihmiset milloin hyvänsä olisivat ottanut valalleen, että hän todellakin oli kreivitär Helena Henning.
Sitäpaitsi sekä kreivitär että hänen poikansa tulivat ajatelleeksi, mihin tukalaan tilaan herra v. Nit joutuisi, jos asia vedettäisiin oikeuteen ja tämä kovilla kourillaan rupeaisi häntä ahdistamaan.
Kaikki heidän hyvät aikomuksensa raukesivat kuitenkin tyhjiin, sillä asia joutui oikeuden tutkittavaksi. Herra v. Nit oli nimittäin tehnyt tunnustuksen ja sen ohessa tuonut ilmi joukon ilkitöitä, joihin vapaaherravainaja oli tehnyt itsensä syypääksi. Tästä syntyi jotensakin sekava, vaikkakin lyhyt käräjäjuttu, josta seurasi, että Harald ja Stella julistettiin kreivi Henrik Henningin ja hänen puolisonsa avioliitossa syntyneiksi lapsiksi. Tosin tuomari myönsi, etteivät todisteet joka kohdassa olleet aivan selvät, mutta koska ne eivät olleet ristiriidassa keskenänsä, vaan kaikki johdonmukaisesti johtivat samaan loppupäätökseen, niin ne kuitenkin katsottiin täysin päteviksi. Ja vaikka ne eivät olisi olleet näinkään selvät, lisäsi tuomari kohteliaasti, niin hän kuitenkin olisi tuominnut ihan samoin lasten ihoon poltettujen kirjainten nojalla ja siitä syystä, että Harald niin suuresti muistutti kreivi-vainajaa ja Stella oli aivan äitinsä näköinen.
Ymmärrettävää on, ettei tuomari lausunut näitä sanoja lakituvassa, oikeutta pitäessänsä, vaan kahdenkesken kreivittären kanssa. Käräjäsalissa hän julisti tuomion ilman mitään selityksiä.
Muutoin kaikki tähän juttuun sekaantuneet henkilöt, niinkuin Inttilän torpanväki ja herra v. Nit, julistettiin syyttömiksi, jälkimäinen sen johdosta, että hän, vaikka heikkoudesta olikin ollut osallisena vapaaherran rikoksiin, kuitenkin oli koettanut pahaa parantaa, ollen Jumalan kädessä välikappaleena siihen, että asia joutui näin onnelliseen päätökseen. Kentiesi vaikutti myös tuomariin hänen näinä viime aikoina osoittamansa mielenylevyys ja sitäpaitsi oli myös kreivitär puhunut hyvää hänen puolestansa.
Ireneä ei ensinkään sekoitettu koko käräjäjuttuun.
Päästyään vapaaksi kaikesta edesvastuusta — tätä hän ei ollut uskaltanut toivoakaan — herra v. Nit sydämestänsä kiitti Jumalaa, jatkaen sitä uutta elämää, joka jo oli hänessä alkanut. Hän kävi ahkerasti kirkossa ja häntä pidettiin uskovaisena. Alussa rahvas katseli häntä epäluuloisesti sanoen: ”Tuossa on hän, joka autteli Ristilän vapaaherraa hänen pahoissa juonissaan". Mutta aikaa voittaen ihmisten mieli muuttui, ja ennen pitkää jo sanottiin: ”Tuossa kulkee hurskas ja jumalinen mies, joka, oltuaan suuri syntinen, on ruvennut käymään elämän kaitaa tietä ja nyt kelpaa meille kaikille esikuvaksi. Jospa meistäkin tulisi hänen kaltaisiaan!"
Herra v. Nitin ei enää tarvinnut syödä armoleipää. Hänellä oli nyt ammatti, joka kysyi suurta toimeliaisuutta, sillä hän oli pehtorina Ristilässä. Ja arvaako lukijani, missä hän pyysi asua?… Ei missään muualla kuin läntisessä kylkirakennuksessa. Kolme tai neljä noista erillään olevista huoneista oli ovilla yhdistetty mukavaksi asunnoksi, jossa oli tarpeeksi pienehkölle perheelle.
Vaikka pehtori v. Nit oli jo yli viidenkymmenen ja häntä sitäpaitsi pidettiin heränneenä, alkoivat kuitenkin eräät aikeet, joiden toteuttamisesta ei tätä ennen voinut olla puhettakaan, jälleen pyöriä hänen päässänsä. Hän kuvitteli mielessään, kuinka hauskaa naineen miehen elämä olisi, ja vaimokseen hän valitsi Amalian.
Tämä hyväluontoinen, joskin kevytmielinen palvelustyttö oli monta kovaa koettuaan, muuttunut hyvin vakavaksi ja hänestä tuli nyt varsin sopiva aviopuoliso herra v. Nitille, josta hän ensialussa oli vain vähän pitänyt, mutta johon aikaa voittaen yhä enemmän mielistyi. Heistä tuli onnellinen aviopari ja ukkonsa iloksi hän synnytti hänelle lapsiakin.
Totia v. Nit ei yleensä juo muuta kuin kahdesti viikossa, mutta päihtyneenä häntä ei koskaan enää nähdä.
* * * * *
Kreivitär oleskeli vuorotellen molempain lastensa luona, ja hänen oli vaikea sanoa, kumpaisessako paikassa hän viihtyi paremmin. Samoin kuin muuttolinnutkaan eivät tiedä sanoa, onko heidän parempi olla etelässä vaiko pohjolassa, mutta siitä huolimatta kuitenkin muuttavat edestakaisin, samoin kreivitärkin oleskeli milloin toisen, milloin toisen lapsensa kodissa, tietämättä kumpaisen pitäisi parempana. Oltuaan noin viikon ajan Henrikin luona, tuli hänen niin ikävä Helenaa, että hän olisi kuollut, ellei olisi saanut häntä tavata. Ja oltuaan viikon Helenan luona, alkoi hän jälleen kaivata Henrikkiänsä.
Sekä hänen omat lapsensa että miniänsä ja vävynsä osoittivat myös äidille suurempaa rakkautta ja hienotunteisuutta kuin vanhempain ja lasten kesken yleensä on tavallista. Jos hän olisi halunnut vaikka mitä, niin he jo edeltäkäsin olivat sen arvanneet ja kaikki neljä he kilvan koettivat sulostuttaa äitinsä jälelläolevia päiviä. Kreivittärelle se tuotti mitä suurinta huvitusta ja vaihtelua, kun hän sai keskustella milloin yhden, milloin toisen kanssa, koska kaikki nämä hänen lapsensa suuresti erosivat toisistaan, ollen kuitenkin kaikki yhtä hyviä, miellyttäviä ja kelpo ihmisiä.
Kesäkuun yhdeksästoista päivä oli Stellalle oikea juhlapäivä, sillä silloin hän täytti kuusitoista ja sitäpaitsi se oli hänen hääpäivänsä. Emme voi kuvailla, kuinka ihana hän oli morsiamena, ja huhu hänen erinomaisesta kauneudestaan oli houkutellut useita kaupunkilaisiakin tekemään pienen huvimatkan nähdäkseen hänet. Morsiamen suloinen kainous ja pieni viaton ylpeys olivat vielä omiansa lisäämään hänen kauneuttansa, niin ettei katsojilla lainkaan ollut syytä katua uteliaisuuttaan. Mutta palatkaamme hänen äitinsä luo.
Vaikka siis kreivittären onni oli niin suuri, ettei hän olisi voinut parempaa toivoakaan, niin hän kuitenkin päivä päivältä yhä enemmän riutui. Mitä ei neljätoistavuotinen oleskelu maanalaisessa hautakammiossa voinut matkaansaattaa, sen sai aikaan vapaus, auringonvalo ja ääretön onni. Hänen hermonsa eivät kestäneet tätä pikaista muutosta pimeydestä päivänvaloon, kurjuudesta aavistamattomaan onneen. Tämän onnen ylenpalttisuus jäyti hänen elinvoimiaan ja hiljensi sydämen tykytystä. Tässä eivät auttaneet lääkärit eivätkä mitkään varokeinot, sillä se oli kuoleman tautia. Kreivitär hymyili hiljaista, taivaallista myhäilyä, lääkärin ilmoittaessa, että hänellä ei enään ollut monta päivää elettävänään, ja hän tunsi itsessään, että tämä ei tällä kertaa erehtynyt.
— Henrik, rakas poikani, sanoi hän kuolevaisille ominaisella, raukealla äänellä, yleensä on yhdentekevää, mihinkä paikkaan ihmisen viimeinen leposija valmistetaan, ja sen minäkin kyllä tiedän. Älä kuitenkaan, poikani, pidä äitiäsi liian lapsellisena, vaikka hän pyytää sinulta jotakin. Älkää kuoltuani viekö minua perhehautaan, vaan haudatkaa hautausmaahan. Yksinäni en kuitenkaan tahdo siellä levätä, vaan maatkoon rakas aviokumppanini saman kiven alla. Häntä rakastin elämässä, häntä olen myös rakastava kuolemassa! Tätä minä pyydän teiltä kaikilta ja olen varma, ettette ole viimeistä tahtoani noudattamatta.
Kreivittären kuolema oli ihana. Hänen neljä lastansa sulkivat hänen silmänsä ja hautasivat hänet sinne, mihin hän itse oli määrännyt, hänen miesvainajansa viereen.