XXIV.
LYHYT LUKU, JOKA VOISI OLLA LYHYEMPIKIN.
Kreivitär jätti jälkeensä melkoisen perinnön, sekä kiinteää että irtainta omaisuutta. Vaikka Harald ei suinkaan ollut varma siitä, oliko sisarkin oikeutettu saamaan yhtä suuren perintö-osuuden kuin veli, niin hän kuitenkin nyt, kun hänellä itsellään oli perittävää, poikkesi entisistä mielipiteistään. Erkki ja Stella miltei väkisin pakotettiin ottamaan vastaan yhtä paljon kuin Harald ja Irene. Ristilä jäi jälkimäisten haltuun ja useat muut maakartanot joutuivat Stellan osalle.
Hyvästä sydämestään Harald lahjoitti vapaaherran lapsille, jotka myös olivat Irenen sisaruksia, noin kolmannen osan omaisuudestaan, ollen eteenpäin niinkuin ennenkin heidän opettajansa. Pastori Ortman taas luovutti kolmannen osan Stellan perinnöstä yliopistolle, käytettäväksi apurahaksi nuorille taiteilijoille, määräämättä sitä kuitenkaan jaettavaksi hänen nimellään, koska hänestä oli yhdentekevää, tiesivätkö ihmiset lahjoituksen antajan nimen, kunhan siitä vain oli hyötyä. Siksipä ei tiedetäkään, kuka on lahjoittanut nämä apurahat, joita on kokonaista kolme, mikä on sitä kummallisempaa, kun ne eivät suinkaan ole pieniä, vaan päinvastoin hyvinkin runsaita ja siis hyvin tervetulleita niille, jotka niitä saavat.
Toisen kolmanneksen pastori määräsi kaikellaisiin hyviin tarkoituksiin, joista mainittakoon pitäjänmakasiini sekä seurakunnan kirkkoon hankitut urut, jotka nekään eivät komeile antajansa nimellä.
Mitä jälellä olevaan kolmanteen osaan tulee, sen hän piti heitä itseänsä varten. Eikä ole syytä kadehtia heiltä ja heidän tulevilta lapsiltaan tätä sievää omaisuutta, jos ajattelemme, ettei monikaan olisi tehnyt sitä, minkä pastori Ortman teki. Eläessänsä hän jo jakoi omaisuudestaan muille, kun sitävastoin useimmat ihmiset tuskin kuollessaankaan malttavat luopua kurjista rahoistaan.
Lienee helppo arvata, että Irene ja Stella käsittivät nämä asiat samalta kannalta kuin heidän miehensäkin. Ennenkuin tekivät määräyksensä, olivat Harald ja Erkki myös keskenänsä perinpohjin keskustelleet näistä asioista, kysyen toinen toiseltaan neuvoa, niin että kumpikin oli aivan tyytyväinen toiseen. Ainoastaan siitä syntyi vähäistä kinaa, kun Harald myös olisi pitänyt itseään varten vain kolmannen osan perinnöstänsä. Pastori vastusti puolestaan tätä ajatusta, koska Haraldilla siinä tapauksessa tulisi olemaan paljon vähemmän kuin hänellä, jonka kappalaisen tulot melkein nousivat yhtä korkealle kuin tuon kolmannen osan korot tulisivat olemaan. Mutta niinkuin asiat nyt sovitettiin, tulivat kumpaisenkin vuotuiset tulot olemaan jotensakin saman suuruiset.
— Jos sinulla tulisikin olemaan vähän enemmän, niin vaatiihan kreivin-arvosi, että elät muhkeammin kuin minä, joka olen vain halpa maalaispappi, sanoi Erkki nauraen.
— Etkö siis aijo hakea toista paikkaa? kysyi Harald. Aijotko todellakin ijäksesi jäädä tähän seurakuntaan?
— Miksi en jäisi, ja sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minä itsekin.
Pilanpäiten sinä vain minua kiusaat.
— Leikkiä minä laskenkin, sillä totta puhuakseni en silti luule, että täälläkään jätät lahjojasi käyttämättä. Jos olisin sinun tilallasi, niin toivoisinpa voivani menetellä samoin kuin sinä.
— Älähän, veli kulta, huoli tehdä siitä niin suurta asiaa, vaan pidä sitä järkähtämättömänä päähänpistona, johon luontainen hitauteni sekä haluttomuuteni kumarrusmatkoihin ehkä ovat syynä.
— Nimitä sitä miksi tahdot, väitti Harald, asia on kuitenkin sama. Tunnen sinut niin hyvin kuin jos lukisin avatusta kirjasta. Ja sinä arvannet, kuinka minun tulisi ikävä, jos sinä muuttaisit täältä pois.
— Kumma kyllä, etteivät, nuo aviosiipat voi täyttää koko sydäntämme, koska siinä on sijaa ystävillekin, pilaili pastori.
Stella, joka samassa tuli huoneeseen, virkkoi siihen:
— Kostaakseni saan ilmoittaa, ettet sinäkään, ukkoseni, ole minulle kaikki kaikessa, sillä on minunkin sydämessäni tilaa ystäville, jopa vanhalle harmaalle kissallekin, pikku varsalle, karitsoille ja lehmille.
— Yhdestä asiasta minulla kuitenkin on syytä torua pikku eukkoani, sanoi Erkki. Tiedätkö, Harald, ettei hän suuresti edisty kitaransoitossa.
— Kuinka tuo Erkki onkaan? häijy ja vaativainen. Hän ei katso sitä miksikään, että jo osaan jotensakin hyvin näppäillä kitaran kieliä, paitsi että laulankin kyllä sievästi, vaan sen lisäksi hän vielä tahtoo minua opettelemaan nuottejakin aivan perinpohjaisesti. Vaikka hän sanoo minun muutoin kyllä olevan hyväoppisen, niin en tahdo saada niitä päähäni, ne kun ovat niin kiusallisia.
— Syy siihen lieneekin minun, keskeytti Harald, koska en ole viitsinyt niitä oikein tyrkyttämällä pikku siskolleni opettaa. Siis saat torua vain minua, hyvä lankomies!
— Saattaa niin olla, vastasi tämä, ja minun täytynee tyytyä siihen, mitä hän osaa. Jos hän joskus soittaa väärin, niin suukkosilla hän pian saa minut lepytetyksi.
— Ja kuta huonommin soitan, sitä useammin meitä haluttaa kuulla jotakin parempaa, ja silloin aina lähdemme harmaaseen linnaan Haraldin ja Irenen luokse.
— Olen torunut Stellaa siitä, että hän vielä usein, vaikkapa leikillä, mainitsee Ristilää tuolla nimellä. Hän on luvannut minulle parannusta, mutta nyt se taas häneltä unohtui.
— Anna anteeksi, Harald, äläkä suutu sisareesi, vaikka sitä siksi nimitinkin. Lupaan, etten enää niin tee. Antakaa molemmat anteeksi!
Näin sanoen hän lempeästi ja rukoilevasti katsoi heitä silmiin.