Juhlaruno.
Helsingin Suomalaisen Tyttökoulun rakennuksen vihkiäisissä Syyskuun 27 p:nä 1884.
I.
Lapsuuden hetken ihanainen huomen
Nuorelle maalle oli koittanut
Ja salomailla kulki impi Suomen
Kuin kukka raitis, vasta puhjennut;
Hän tuntehensa lauloi hilpein mielin,
Surunsa ilmoitti hän sulokielin,
Ja laulu kaikui yli Suomenmaan.
Korvessa yleni hän tuorehena
Ja metsän neidot häntä hoitivat;
Mut leivo oli hällä sisarena
Ja ystävinä hongat vihannat,
Ja päivän koitto vienon hohtehensa
Poskelle antoi, puhtaan kirkkautensa
Loi järven sinilaine mielehen.
Häll' oli kevään tuoksu ilonansa
Ja sävelehet rastaan riemunaan;
Hän vireänä hääri pellollansa,
Laaksossa paimensi hän karjojaan;
Vaan koto oli kalliin kallihista
Ja armahaisen elon aartehista,
Hellästi hoideltava ainiaan.
Hän kaihons' uskoi puille rakkahille,
Kun lemmen huolet mieltä ahdisti
Tai hänet teille tuntemattomille
Kotoa onni julma karkoitti;
Hän murehti, kun Aino siskosensa
Aalloista etsi hoivaa tuskillensa
Välttääkseen pakkolemmen kahleita.
Niin aika vieri. Mutta ahtahille
Tään onnen rajat tuntui viimeinkin.
Aloille mieli hehkui laajemmille,
Pyrintöin jaloin suureen piirihin.
Silmänsä ulommaksi tahtoi luoda
Ja hengellensä virkistystä tuoda
Hän sivistyksen iki-lähteistä.
II.
Toivo täyttyi, tiedon suureen, avarahan temppeliin
Suomen neito nuori, kaino salomailta saatettiin;
Taiteen taikalinnaan astuu, ihanteita ihaillen;
Hänen etehensä aukes' aarteet kaikkein kansojen.
Kultasaleissa hän eli loistehessa yhtenään,
Asu halpa paimentytön vaihtui silkkiin välkkyvään;
Sulo, sievistyksen tuoma, verho hienoin tapojen
Paremmin vaan ilmi saattoi herttaisuuden luontaisen.
Mutta vieras kieli kaikui kaikkialta vastahan,
Vieras mieli anastanut oli paikan korkeimman;
Kotomuistot kauas poistui! oudoksuin hän kuunteli
Virttä, jota sisarensa erämailla lauleli.
Mutta kuule: sävel outo, mutta tuttu kuitenkin
Soipi, täynnä lumousta, Suomen immen korvihin, —
Soipi yhä tutummalta, tenhoo ihmevoimallaan
Kaikkein mielet; kotomuistot herää jälleen unhostaan.
Taaskin hänen mielehensä muistuu päivät rauhaisat,
Jotka kotovainiolla ajan virtaan vaipuivat;
Sisariin ja veljiin elpyy uudestansa rakkaus,
Rinnan täyttää pyhä liekki, kansallinen innostus.
Uusi henki puhaltaapi, tuopi kevään tullessaan,
Lentää voimallisin siivin yli armaan Suomenmaan;
Tieteen suuret salaisuudet, taiteen soinnut ihanat
Tajueltaviksi äänin kotimaisin tarjouvat.
Suomen impi iloissansa joutuu tiedon lähteellen,
Siitä yhä syvemmältä virvoitusta etsien;
Opinnon ja taidon tanner laajemmaksi laajentuu,
Ja sen piiri naisellenkin avaraksi avauu.
Katso, täänkin rakennuksen ajan riennot ilmi toi;
Oma kieli, opin oivan kannattaja, täällä soi;
Suomen tytöt, neidot nuoret, rientää tähän kartanoon;
Jalon aatteisuuden valo sitä aina valaiskoon!
III.
Vihdoin koulu koditon
Suojan, turvan saanut on:
Tässä kohden korkeaa
Taivaan kantta kohoaa
Koulun koti uusi, jalo.
Holvikaarta kannattaa
Patsahat
Solakat.
Taivaan ihanainen valo
Virtaa lainein loistavin
Kaunihisti saleihin.
Valaiskoon tän huonehen
Aina valo taivainen!
Ihanteiden kirkkaus,
Isänmaahan rakkaus
Aina täällä vallitkohon!
Suuren Luojan siunaus
Orahat
Versovat
Kylvöstämme nostakohon,
Ett' ois opistomme ainiaan
Onneks armaan Suomenmaan!