Mikä on suomalainen sivistys?
Noin viisikymmentä vuotta sitten ei voitu vielä puhua suomalaisen sivistyksen olemassaolosta. Se oli vaan kaukainen tulevaisuuden kangastus; mutta semmoisenakin se saattoi toivoa elähyttää ja ohjata työtä vakinaista päämäärää kohti. Olihan Arvidssonin laskemaa perustusta aikojen kuluessa yhä lujemmaksi tehty; Runebergin runoilu, Kalevala ja Kanteletar sekä vihdoin J.V. Snellmanin laajalle kaikuvat kehoitukset osoittivat kansallisen aamun asteittain tapahtuvaa valkenemista, luoden sivistyneiden tietoisuuteen yhä enemmän isänmaallista sisällystä. Mutta nämä kaikki olivat kuitenkin vaan vastaisen kehityksen lupaavia enteitä ja välttämättömiä edellytyksiä. Aatteet ja tunteet olivat tosi-elämään sovitettavat. Kun kansallinen runous alkoi verhoutua omakieliseen pukuun, kun Kalevalan pohjalla oli syntynyt suomalainen kirjallisuus ja Snellmanin aatteita ruvettiin yhteis-elämässä toteuttamaan, silloin vasta sopi puhua varsinaisesta suomalaisesta sivistyksestä.
Suomalainen sivistys — tämä tenhosana jo kansallisen kevään ensi hetkinä yhdisti hajanaiset voimat suomen kielen viljelemiseen, se saattoi suomalaisia kouluja perustamaan, ja Helsingin suomalaisen alkeis-opiston hyväksi se köyhimmänkin kukkarosta loitsi varoja esiin. Tämä aate palautti suomen kielen sivistyneiden koteihin ja seurustelupiireihin; sen vaikutuksesta syntyi vilkas, hedelmärikas toiminta omakielisen kirjallisuuden alalla. Kansallisen elämän vaurastuessa sai suomalaisen sivistyksen käsite yhä laajemman, yhä runsaamman merkityksen.
Tulivatpa sitten sortovuodet, jotka niin turmiollisesti vaikuttivat siveelliseen elämänkäsitykseen. Mutta silloinkin oli "kansallisen sivistyksen säilyttäminen" se ajatus, jota "laillisuuden" ohessa useimmin mainittiin. Ja myrskyjen tauottua se oli pysynyt muuttumattomana, ylevänä tarkoitusperänä, vaatien kansalaisten tarmokasta toimintaa.
Mutta mikä on tämä suomalainen sivistys?
Kun puhun sivistyksestä, käsitän sen tämän sanan täydellisimmässä merkityksessä. En tarkoita ulkonaisessa elämänjärjestyksessä ilmenevää kultuurimuotoa enkä jossakin yksilössä korkealle kehittynyttä älyllistä etevyyttä, vaan koko maailmankatsomusta kannattavaa henkistä edistyskantaa. Sivistys — niin tahtoisin sen käsittää — on henkisen toiminnan suuntautuminen korkeampia yhteisiä päämääriä kohden ja siitä johtuva elämänkatsomus. Se varttuu ja muodostuu yksityishenkilöissä, joissa se elää ja vaikuttaa; mutta se ei rajoitu näihin, vaan hallitsee elähyttävänä voimana useampain henkilöin, jopa koko kansakunnankin yhteis-elämää.
Suomalaisen sivistyksen ulkonainen muoto ja tunnusmerkki on tietysti suomen kieli. Minun ei tarvitse selittää, mikä suuri arvo kielellä on kunkin kansan elämässä, miten se on omituisen kansanhengen ilmaisija ja eri kansalaisryhmien yhdistäjä. Sen merkitys on nykyaikana jo kyllin tunnettu ja tunnustettu. Meillä jo alusta alkaen kansallisen sivistyksen aate kohdistui kieliharrastukseen; se piti kansalliset pyrinnöt koossa ja mitä erilaisimmat luonteet ja katsantotavat siinä yhtyivät. Muut asiat jäivät tulevaisuuden varaan; ensin oli saatava vankka, kaikille yhteinen pohja. Vasta myöhemmin nousi uusia kysymyksiä, jotka hajoittivat kansallismielisten rivit.
Kun ajattelemme entisiä aikoja, muistamme mielihyvällä niiden tuoretta ja vilpitöntä innostusta; mutta sittenkin meidän tyytyväisinä on tunnustaminen, että on suuresti edistytty. Leveä juopa meitä erottaa niistä päivistä, jolloin maalainen, jos Helsingissä kuuli kadulla sivistyneiden suomea puhelevan, hämmästyneenä kysyi: "mistä kaukaa herrat ovat, kun haastelevat suomea?" Iloksensa saa kävelijä nykyään pääkaupungin kaduilla kuulla hienonpuolistenkin ihmisten kansan kieltä puhuvan; varsinkin opiskelevassa nuorisossa on suomen kieli päässyt yhä suurempaan valtaan. Kodissa, koulussa, julkisissa toimissa on kansallinen kieli voittanut yhä enemmän alaa, puhumattakaan sen varttumisesta ja kaikinpuolisesta tarkistumisesta sekä suomalaisen kirjallisuuden nopeasta edistymisestä viimeksikuluneina vuosikymmeninä. Ja valtiollisen uudistuksen hetkenä, kun kansallis-elämän sulut äkkiä avautuivat, oli suomen kieli ikäänkuin yhdellä iskulla saavuttanut suuren voiton; noina pimeinä vuosina oli yhteisyyden tunne vähittäin juurtunut sivistyneihin ja suomen kielen asema kaikissa kansankerroksissa vahvistunut. Että myöhemmin taas on ilmaantunut taantumuksen oireita, ei muuta tätä tosiasiaa. — Lyhyesti sanoen, on paljon, mikä ilahuttaa ja herättää toiveita.
Mutta ei kansallinen kielemme kuitenkaan vielä ole kaikin puolin päässyt luonnolliseen asemaansa. Lainsäädäntötoimilla tuskin päästään lopulliseen päämäärään. Sitä enemmän jää yksityisten suoritettavaksi. Aukkoja on siellä täällä, jotka vaativat täyttämistä. Monessa suomenkielisessäkin elää vielä tuo vanha ennakkoluulo ruotsin kielen hienommuudesta; se on muka itseoikeutettu korkeampaan seuraelämään. Siihen vaikuttaa myös jonkinlainen jatkuvaisuuden laki, joka henkisessä maailmassa on yhtä voimallinen kuin luonnossakin. Ikävä kyllä, on paljonkin syytä siihen valitukseen, ettei vieläkään anneta kansalliselle kielellemme täyttä arvoa. Kodissa ja seuraelämässä, yliopiston opetuksessa, liikemaailmassa y.m. sitä monella tavalla syrjäytetään. Että nuoremman sukupolven huomio viime aikoina taas on kääntynyt tähän epäkohtaan ja voimallisesti vaatii sen korjaamista, on uudestaan elpyneen kansallis-innon merkki ja oikeuttaa hyviin toiveisiin.
Syvempi sivistysvirtaus on tätä nykyä epäilemättä suomalainen; sen huomaa esim. kirjallisuudesta ja suomenkielisen kansan edistyspyrinnöistä. Mutta pinnalla rehentelee ruotsalaisuus; ruotsalaista on kaikki, mikä helposti tulee näkyviin, etenkin mikä pistää muukalaisen silmään, ja niin saa vieras väärän kuvan kansallisista oloistamme. Kauppapaikoissa, höyrylaivoissa, ravintoloissa on ruotsin kieli herrana. Puoti- ja telefooni-neidit ovat itsepintaisia aineksia. Näiden olojen vaikutuksesta muukalaisten on niin perin vaikea ymmärtää, ettei täällä ole kahta kansallisuutta, vaan yksi ainoa kansa ja että suomen kieli jo on kohonnut sivistyskielen arvoon.
Eheään kansalliseen sivistykseen päästään vasta silloin, kun kansallistunne juurtuu yhteiskunnan jäsenten sisimpään olemukseen, niin että se luonnon voimalla hallitsee koko elämää. Mutta kaikissa sivistystoimissa täytyy ihmisen kuitenkin itsetajuisesti toteuttaa tunteensa vaatimukset, ja niin tässäkin. Kun Suomen sivistyneet tai ainakin se osa heistä, joka tietää ja tuntee edustavansa kansan suurta enemmistöä, täysin itsetietoisesti ja syvimmän tunteensa pakoituksesta koroittaa suomen kielen pääkieleksensä, silloin suomen kielen asia on lopullisesti selvitetty. Sekin on silloin oleva muuttuneiden olojen merkkinä, että muukalaiset täällä eivät enää ruotsalaistu, niinkuin tähän asti on tapahtunut, vaan suomalaistuvat.
Mutta suomalaista sivistystä ei muodosta ainoastaan suomen kieli, vaan myös suomen mieli.
Meidän tulee erityisenä kansakuntana toimia muiden kansojen rinnalla. Sentähden meillä sivistyksen pohjana pitää olla oma kieli ja oma katsantotapa; muuten emme voi tuoda uusia aiheita ihmiskunnan yleiseen kehitykseen. Suomalainen sivistys ei ole ainoastaan suomenkielinen sivistys, vaan sivistys, joka ilmaisee Suomen kansan varsinaisen elämänkatsomuksen, eli toisin sanoen, elämänkatsomuksen, joka sisältää kaikki, millä Suomen kansa on voinut tai vast'edes voipi kartuttaa ihmiskunnan yhteistä sivistystä. Kullakin kansalla on oikeus elää omaa kansallista elämäänsä; mutta ehtona on, että se omistaa yleis-inhimillisen sivistyksen sekä muodostaa ja rikastuttaa sitä oman luonteensa mukaan.
Tästä huomataan — mikä muuten jo itsestäänkin on selvää —, että suomalais-kansallisen sivistyksen sisältönä ei voi olla yleis-ihmisyydestä erillään oleva, kotiolojen ahtaisiin kehyksiin supistuva käsityspiiri eikä toiselta puolen suomenkieliseen verhoon puettu kosmopoliitinen hengenviljelys, vaan isänmaallinen ja yleis-inhimillinen puoli ovat välttämättömästi sulatettavat yhteen.
Minun mielestäni suomalaisen sivistyksen pääluonteen perustaa kolme asiaa: 1) sen kansan-omainen tiedollinen sisällys; 2) yhteiskunnallisten ja yleensä siveellisten käsitteiden yhtäpitäväisyys meillä kehittyneen oikeus- ja siveellisyystajunnan kanssa ja 3) paraat yleis-inhimillisen sivistyksen aatteet, sovitettuina meille ominaiseen maailmankatsomukseen.
Ensiksi siis: kansallisen kultuurin hyväksi tulee käyttää kaikki tarjona olevat kotimaiset sivistys-aineet. Sivistyneen kansalaisen tietovarastoon kuuluu välttämättömästi oman maan ja kansan sekä entisen että nykyisen elämän tunteminen. Kuinka tärkeät tässä suhteessa ovat Suomen historia ja maantiede sekä selvä käsitys meidän maan valtiollis-yhteiskunnallisista oloista, siihen tuskin tarvitsee viitata. Sen lisäksi perehtyköön jokainen sivistynyt jo nuoruudesta asti suomalaiseen kansanrunouteen, ennen kaikkea Kalevalan ihmemaailmaan, ja uudemman suomalaisen kirjallisuuden huomattavimpiin teoksiin, niinkuin myös niihin kotimaan ruotsalaisiin runoilijoihin, joilla on isänmaallinen merkitys. Kaikista näistä tietoaarteista lähtee virkistävä henki, joka elähyttää tunteita ja josta muodostuu tosi-kansallinen ajatuspiiri. Selvää on, etten tarkoita tietoja semmoisinaan, vaan niiden tuottamaa elävää harrastusta ja lämmintä osan-ottoa oman kansan henkiseen kehitykseen. Omakielisen kirjallisuuden ja kansallisten edistyspyrintöjen innokas tukeminen on jokaisen suomalaisen kunnia. Muistettakoon myös kotimaista taidetta, joka viime aikoina on noussut yhä kauniimpaan kukoistukseen. Sekin luo kansalaissivistykselle uutta sisällystä.
Jokaisessa kansassa historialliset olot synnyttävät omituisen maailmankatsomuksen, jonka mukaan arvostellaan ihmiselämän ilmiöitä. Luulisin meilläkin jo muodostuneen henkisen mittakaavan, joka selvästi erottuu muiden kansojen katsantotavasta, vaikka tietysti yleis-eurooppalaiset käsitykset ovat molempien yhteinen pohja. Tiedollisen sivistyksen tuottama aatepiiri ja olot, joissa elämme, antavat sille oman värityksensä, ja sen mukaan monen asian arvo meidän silmissämme ylenee tai alenee. Vastoin sitä imperialismin ja omavaltaisuuden henkeä, joka nykyään monessa maassa ylpeästi kohoaa, on suomalaisen myötätuntoisuus varmaan vastaisinakin aikoina aina liittyvä pienten kansojen itsenäisyyspyrintöihin, lailliseen järjestykseen ja vapaaseen valtiomuotoon. Suuret kansat nykyaikana eivät juuri käännä huomiotansa humaanisiin, puhtaasti aatteellisiin kysymyksiin; eri maiden keskinäiset valtasuhteet sekä kaupan ja teollisuuden edut ovat heidän valtiollis-yhteiskunnallisen katsantotapansa keskuksena. Meillä päinvastoin aatteelliset kysymykset etupäässä kiinnittävät ihmisten mieltä. Mutta varsinkin kaikki, mikä tavalla tai toisella koskee kansan yhteistä elämää tai yksilön itsenäisyyttä, saa meidän oloissamme laajalta vastakaikua. Suomalainen sivistys on pohjaltaan kansanvaltainen ja vapautta suosiva; olihan säätyluokkien toisiinsa lähentäminen ja kansankielen ottaminen sivistyneiden kieleksi se siemen, josta kansallinen sivistys on kasvanut. Suomessa ei ole koskaan ollut niin jyrkkää säätyerotusta kuin enimmissä muissa maissa. Virkavallan oireita on kyllä ollut, mutta sitä on aina kammottu. Kieliolot aikanaan rakensivat aidan ylä- ja alaluokan välille, mutta nyt tämä aita on kaatunut, — ainakaan sen pystyssäpitoa ei tunnusteta oikeutetuksi. Yksilön itsenäisyyttä suosiva suunta vaikuttaa senkin, että naisen arvo ja osanotto yhteiskunnalliseen elämään Suomessa lienee suurempi kuin missään muualla Euroopassa. — Tuskin tarvinnee sanoa, että tässä ei ole puhetta yksityisten valtiollisista mielipiteistä. Puolueryhmitykset ovat vaihtelevia, satunnaisten olojen aiheuttamia, ja johtuvat pääasiallisesti eri henkilöin subjektiivisesta ajatussuunnasta; mutta kaikissa tapauksissa kansallisen sivistyksen luonne johdonmukaisesti vie semmoiseen katsantotapaan, joka vaatii vakaantuneen oikeustajunnan pysyttämistä ja isänmaan sisällisen itsenäisyyden suojelemista.
Kolmanneksi kansallisen sivistyksen tulee pysyä yleis-eurooppalaisen sivistyksen tasalla. Sen täytyy imeä uutta voimaa ja virkeyttä ihmiskunnan yhteisestä kultuurityöstä ja samalla laajentaa näköalaa kotimaan ja nykyhetken rajojen yli. Ajan yleiset virtaukset eivät saa jäädä meille vieraiksi ja entisaikojen saavuttamat voitot hengenviljelyksen alalla meidän tulee yhdistää omaan sivistykseemme ja tehdä hedelmällisiksi. Samalla kuin taiteemme ja kirjallisuutemme ytimeltään on oleva tosi-suomalainen, on se itseensä sulauttava parasta, mitä muiden kansojen henkiset pyrinnöt ovat tuottaneet. Sivistys ei saa kangistua yksipuolisiin muotoihin. Tiede taas on sitä laatua, että se ei siedä mitään itseensä sulkeumista, vaan aina tutustuttaa viljelijänsä muiden kansojen tutkimustyöhön. — Kun siis on tärkeätä, että kaikilla henkisillä aloilla pidetään vireillä yhteyttä muiden sivistysmuotojen kanssa, on välttämätöntä, että ne, joiden tehtävä on korkeamman sivistyksen kannattaminen, oman kielensä ohessa osaavat etenkin suurien sivistyskansojen kieliä, jotta heidän henkinen näköalansa laajenisi ja he voisivat olla eri sivistyspiirien välittäjinä. Mutta hyvien suomennosten avulla on tämä yleismaailmallinen sivistys levitettävä niin avaralle kuin suinkin on mahdollista.
Ennen kaikkea ahdasmielisyyttä on karttaminen. Todellinen sivistystyö on aina eteenpäin ponnistelevaa pyrkimystä loitolla siintävää päämäärää kohti. Ei seisausta, vielä vähemmin taantumusta! Kansallinen elämänkatsomus on siis alinomaisen kehityksen alainen. Kansallisen maa-alan uumenista kumpuaa lukemattomia hetteitä, joista kotimaisen sivistyksen vainiolle voidaan johtaa tuoreuttavia ojia, ja niihin on yhdistettävä yleis-inhimillisen kultuurin leveämmiltä viljelysmailta viereviä, runsasvetisiä virtoja. Näin kasvatetaan kansallissivistyksen parasta viljaa. Ennakkoluulot — ja onhan niitäkin jokaisessa kansassa — kitkettäköön pois. Yksilön erikoisluonteelle ja persoonalliselle vakaumukselle annettakoon mitä väljin tila vapaasti kehittyä. Siten edistystä paraiten turvataan. On avara piiri, jossa ainoa kysymysten ratkaisija voi olla individin oma luonne ja kehityskanta. Niin on erittäinkin uskonnollisten ja valtiollis-yhteiskunnallisten asiain laita. Sentähden suomalaisen sivistyksen harrastusta ei sovi sitoa mihinkään määrättyyn valtiolliseen tai uskonnolliseen suuntaan; pysyköön se vapaana kaikista kaavoista ja puolueohjelmista.
Olen koettanut pääpiirteiltään esittää kansallisen sivistyksen ihannekuvaa; mutta selvää on, ettei se todellisuudessa muodostu näin täydelliseksi. Eri henkilöin ja harrastusten mukaan se tietysti ilmaantuu monessa eri muodossa. Kullakin on oma tehtävänsä yhteisessä sivistystyössä: toisilla sivistyksen hoitaminen ja kartuttaminen, toisilla sen sovittaminen eri aloille. Muutamat pitävät huolta jostakin erikoispiiristä, kohoten tieteellisen tai taiteellisen tuotannon valoisille kukkuloille; toiset ahertavat käytännöllisen elämän toimissa. Näin kansallinen sivistys esiintyy monivärisenä, rikassisältöisenä kokonaisuutena. Mutta suotavaa on, ettei se pysy ahtaaseen piiriin suljettuna, jonkin erityisen luokan tai piirin yksityisetuna, vaan että se laajalle leviää kaikkiin kansankerroksiin. Elinvoimaisen sivistyksen välttämätön ehto on vilkas vuorovaikutus korkeimman sivistyksen saaneiden ja syvien rivien välillä. Kansallisten olojen vankasta maaperästä se imee elinnesteensä; vaan yhteis-ihmisyyden puhtaille ilmoille sen latva korkealle ylenee.
Mutta vastaako kotimainen sivistyksemme ylempänä esitettyä perikuvaa? Sen puutteisiin olen jo viitannut. Suomen kieli vaatii vielä paljon hellää huolenpitoa, paljon harrasta intoa tullakseen yhteis-elämän valtavaksi kannattajaksi, semmoiseksi kuin kansalliskielen pitäisi olla. Kotimaamme entinen ja nykyinen elämä sisältää paljon aarteita, joita ei ole älytty tai vielä keritty käyttää tieteen ja kirjallisuuden hyväksi; mutta tämä on toiselta puolen tulevaisuuden varalle säilyvää rikkautta. Valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämämme — sen valitettavasti jokainen näinä aikoina huomaa — vaatii vielä paljon kypsyttämistä, ennenkuin tosi-sivistyksen henki pääsee sen pohjaan asti tunkeutumaan. Ja vihdoin kulunee vielä paljon aikaa, ennenkuin monipuolinen ja puhdas sivistyksen harrastus ehtii juurtua kaikkiin Suomen kansan kerroksiin. Tuntuuhan siltä kuin nykyajan sivistysriennoissa useinkin pidettäisiin enemmän silmällä käytännöllisiä vaatimuksia ja yksityisen etenemistä jollakin elämän-uralla kuin henkeä jalostavaa ja mieltä ylentävää tosi-sivistystä.
Mutta sittenkin on myönnettävä, että kansallinen sivistyksemme on päässyt hyvään alkuun. Olen jo huomauttanut, miten suomen kielen asema puolen vuosisadan kuluessa on kokonaan muuttunut. Säädökset ja lainmääräykset ovat päätehtävänsä tehneet; suomalaisuuden asia jää tästälähin ensi sijassa yksityisten kansalaisten innon ja tarmon huostaan. Ja suomen mieli, sekin on jo monella monituisella tavalla voimaansa osoittanut. Koulukasvatuksesta alkaen tieteen ja taiteen ylimmille huipuille asti on kansallinen henki päässyt toimintaa ohjaamaan. "Maamme kirjan" ja "Vänrikki Stoolin" lukemisella on jo kauan aikaa lapsissa herätetty isänmaallisia tunteita ja koko kasvatuksessa on kotimainen leima. Kaunokirjallisuudessamme isänmaallinen mieli jo puhkesi esiin Oksasen ja Suonion runoelmissa ja Aleksis Kivestä alkaen on se saanut puhtaasti kansan-omaisen suunnan, jonka todisteeksi tarvitsee vaan mainita J.H. Erkko ja Juhani Aho. Näytelmätaiteemme synty ja kehitys on alusta alkaen ollut mitä lähimmässä yhteydessä kansallisten rientojen kanssa. Kuvaama- ja säveltaiteessamme ovat kotimaiset aiheet niin-ikään kohonneet kunniasijalle; muistakaamme paitsi muita Takasta ja Sibeliusta. Mitä vihdoin tieteelliseen tutkimukseen tulee, niin juuri ne tieteenhaarat, jotka lähimmin liittyvät kansalliseen sivistykseen, täällä ovat huomattavassa määrässä kehittyneet, semmoiset kuin suomen ja suomensukuisten kielten tutkimus, suomalaisen kansanrunouden selville saaminen, kotimaan historia y.m. Nämä ovatkin suomalaisten tiedemiesten yksin-omaista työalaa. Toiselta puolen pidetään vireästi voimassa yhteyttä muiden kansojen ja etenkin suurien sivistysmaiden tieteellisten pyrkimysten kanssa. Eikä täällä kaunokirjallisenkaan tuotannon alalla koskaan ole pysytty vieraina niille aatevirtauksille, jotka muualla maailmassa elähyttävät kirjallisuutta. Mutta niiden piiri, jotka koettavat tutustua maailmankirjallisuuden tuotteisiin, on epäilemättä vuosi vuodelta tullut laveammaksi. Vaikka nykyinen kirjallisuutemme on tullut yhä kansallisemmaksi sekä muotonsa että henkensä puolesta, on se pysynyt likeisessä yhteydessä yleis-eurooppalaisen kultuurikehityksen kanssa. Tämä on tietysti sille eduksi, kunhan vaan osataan välttää orjallisen mukailun vaara. Tarkemmin katsottaessa huomataan, kuinka Suomenmaan kaunokirjallisuudessa aikojen kuluessa on ilmennyt eri vaikutuksia, ensin etupäässä antiikisia sekä saksalaisia ja englantilaisia (niinkuin esim. Shakespearen vaikutus Kivessä), myöhemmin skandinavilaisia ja ranskalaisia. Omituista on, että skandinavilaisten, etenkin norjalaisten, esikuvain merkitys on suurempi nykyisessä suomenkielisessä kirjallisuudessa kuin ennen aikaan meidän maan ruotsinkielisessä runoudessa.
Jos vielä silmäilemme valtiollis-yhteiskunnallista elämää, täytyy myöntää, että kansallinen katsantotapa siinäkin on päässyt yhä enemmän voitolle. Kansanvaltaisuuteen ja tasa-arvoon suuntautuva edistysharrastus, joka yhä valtavampana on tullut näkyviin, riittää jo yksin sitä osoittamaan.
Yllämainitusta selvinnee, että kansalliselle sivistyksellemme jo on laskettu vankka perustus, joka vaan vaatii tehokasta intoa ja toimintaa tullaksensa yhä täydellisemmäksi, tarkoitustansa vastaavammaksi.
Yksi kysymys on vielä selvittämättä. Missä suhteessa on maamme ruotsinkielinen väestö tähän kansallis-suomalaiseen sivistykseen? Onko suotava, että ruotsalainen rahvas jää kokonaan sen ulkopuolelle? Saavatko ne sivistyneet, jotka ruotsalaisilla seuduilla edustavat tätä rahvasta ja omastakin puolestaan pysyvät ruotsinkielisinä, työntää luotaan kaikki suomalaisen sivistyksen vaikutukset? Näiden kysymysten johdosta muistuu mieleeni, mitä englantilainen Patterson kertoo Unkarin saksalaisista. Hän mainitsee, että he eivät tahdo olla "Unkarin saksalaisia", vaan "saksankielisiä unkarilaisia" (ei "ungarische Deutsche", vaan "deutsche Ungarn"). Tämä soveltuu kaikin puolin Suomenmaan ruotsalaisiin. Pitäkööt itseänsä ruotsia puhuvina suomalaisina, osana siitä kansakunnasta, jonka varsinainen kieli ja kultuuri on suomalainen. Ahvenanmaan asukkaiden ja rannikkorahvaan ruotsalaisuus pysynee vielä kauan entisellään ja laki suojelkoon vast'edeskin heidän kielellisiä oikeuksiansa; mutta heissäkin on kansakoulun ja kirjallisuuden kautta herätettävä suomalainen kansallistajunta. Selvää on, ettei sivistyneidenkään suhteen pakko voi tulla kysymykseen; mutta aksiomina pitäisin, että kaikkien, jotka tahtovat toimia koko Suomen kansan eikä vaan oman paikkakuntansa hyväksi, tulee osata suomea; heissäkin on elävä kansallistunne saatava viriämään. Ruotsalaisissa oppikouluissa on tietysti niin perusteellisesti kuin mahdollista opetettava suomen kieltä; mutta samalla oppilaiden tulee tutustua suomalaiseen sivistyskehitykseen, suomalaiseen kirjallisuuteen ja kansanrunouteen y.m., sanalla sanoen kaikkeen, mikä kuuluu suomalaiseen sivistykseen. Pääasia on, että ruotsinkielinenkin nouseva nuoriso tuntee ja tunnustaa suomalaiset sivistysmuodot omikseen. — Maaseuduilla yhä vielä rehoitteleva "säätyläisten" ruotsinkielisyys keskellä aitosuomalaista ympäristöä on luonnoton epäkohta, joka varmaan itsestään raukeaa, sitä myöten kuin nuoriso saa suomalaisen koulukasvatuksen.
Kotimaisen ja ennen kaikkea kansallis-suomalaisen sivistyksen harrastus se näin ristiriitaisinakin aikoina, eriävistä mielipiteistä ja puoluepyrinnöistä huolimatta, voi liittää Suomen kansalaiset yhteiseen työhön ja toimeen. Olojen muuttuessa ja vaarojen uhatessa se on henkisen itsenäisyytemme paras turva. Toivokaamme siis, että kansallinen sivistyksemme, yhä kasvaen ja vaurastuen, on täyttävä tehtävänsä kansan yhdistäjänä, sen elämän jalostajana ja suojelijana.