KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Yksinänsä ja kolkkona istui satojen tappelujen voitettu sankari omassa huoneessansa. Oli hämärä, mutta ikkunaluukut olivat koko päivän olleet osaksi suljetut, poistaaksensa auringon valoa, joka ei milloinkaan ennen ollut Tom Bowles'ille ollut vastenmielinen, ja ne olivat vieläkin suljetut, tehden hämärän kahta pimeämmäksi, kunnes kuu, joka nyt leikkuu-aikana varhain nousi, pisti säteensä ra'on läpi ja loi hopeaisen langan varjojen sekaan laattialla.
Miehen pää vaipui alas hänen rinnallensa, hänen voimakkaat kätensä lepäsivät liikkumattomina hänen polvillansa; hänen asentonsa osoitti alakuloisuutta ja nuloutta. Mutta hänen kasvoinsa juonteet ilmoittivat vaarallista ja väsymätöntä ajatuksen ponnistusta, joka oli jyrkkä vastakohta sekä alakuloisuuteen, että tyyneesen asentoon. Hänen otsansa, joka tavallisesti oli selkeä ja osoitti uhkaavaa rohkeutta, oli nyt syvissä rypyissä ja kolkosti vajonnut puoleksi suljettujen silmien yli. Hänen huulensa olivat niin kovasti yhteen likistetyt, että kasvot kadottivat pyöreytensä ja kiinteät leukaluut kulmikkaasti pistivät esiin. Silloin tällöin hänen huulensa aukenivat, antaaksensa tilaa syvälle, kärsimättömälle huokaukselle, mutta ne suljettiin taas yhtä sukkelaan kuin se oli avattukin. Se oli niitä muutoksia tässä elämässä, jolloin kaikki ne alkeet, jotka muodostavat ihmisen entistä olentoa, ovat vallan laittomassa häiriötilassa: jolloin paholainen näyttää tulevan myrskyä johtamaan; jolloin raaka, sivistymätön henki, joka ei milloinkaan ennen ole ajatellutkaan rikosta, näkee rikoksen sukeltavan syvyydestä, tuntee että se on vihollinen, mutta antautuu sen valtaan kuin olisi se hänen kohtalonsa. Se on sellainen muutos että, kun katala raukka vihdoin tuomitaan hirsipuuhun, hän väristen katsoo takaisin siihen hetkeen, "joka vapisi kahden maailman välillä" — viattoman miehen maailma ja syyllisen miehen maailma — ja sanoo pyhälle, korkeasti sivistyneelle, järjelliselle, intohimoja paitsi olevalle papille, joka ripittää häntä ja sanoo häntä "veljeksi": "Paholainen sen päähäni pisti."
Tässä silmänräpäyksessä ovi aukeni, sen kynnyksellä seisoi miehen äiti — jonka hän ei milloinkaan ollut antanut vaikuttaa mitään hänen toimiinsa, vaikka hän kyllä raa'alla tavallansa häntä rakasti — ja se vihattu mies, jonka hän toivoi näkevänsä kuolleena jalkainsa juurella. Ovi suljettiin taas, äiti oli mennyt pois sanaakaan puhumatta, sillä kyyneleet olivat tukehduttaneet hänen äänensä; muukalainen oli yksin hänen kanssansa. Tom Bowles katsoi ylös ja tunsi vieraan; hänen otsansa selkeni ja hän hieroi voimallisia käsiänsä.
Kenelm Chillingly nosti tuolin lähelle vastustajaansa ja laski hiljaa kätensä hänen kätensä päälle.
Tom Bowles otti käden molempiin käsiinsä, käänteli sitä uteliaasti kuunvaloa kohti, katseli sitä, punnitsi sitä ja viskasi sen sitten pois, niinkuin olisi se vihollinen, mutta vähäpätöinen kapine ja päästi äänen, joka oli puoleksi voivotusta, puoleksi naurua; sitten hän nousi istualta ja sulki oven, tuli takaisin paikallensa ja sanoi tylysti:
"Mitä nyt minulta tahdotte?"
"Minä tulin pyytämään teitä tekemään minulle palveluksen."
"Palveluksen!"
"Suurimman, jonka ihminen voi toiselta ihmiseltä pyytää — ystävyyttä. Katsokaa, hyvä Tom," jatkoi Kenelm ollen vallan kuin kotonansa — pannen käsivartensa Tomin tuolin selkälaudan yli ja ojentaen jalkansa niin mukavasti kuin olisi hän oman tulensa ääressä istunut; "katsokaa, rakas Tom, sellaiset miehet kuin me — nuoret, naimattomat, ei ensinkään rumat miehet — voivat saada lemmityisiä joukoittain. Jos yksi ei minusta pidä, niin toinen sitä tekee; lemmityisiä kasvaa kaikkialla niinkuin nokkosia ja takiaisia. Mutta harvinaisin elämässä on ystävä. Sanokaa nyt suoraan minulle, oletteko matkoillanne milloinkaan tulleet kylään, jossa ette olisi voineet saada lemmityistä, jos olisitte pyytänyt; ja luuletteko että, saatuanne sellaisen ja taas kadotettuanne hänet, teidän olisi ollut vaikea löytää toinen? Mutta onko teillä, paitsi omaisianne, jotakin sellaista tässä maailmassa kuin totinen ystävä — miespuolinen ystävä? Ja jos teillä olisi sellainen ystävä — ystävä, joka auttaisi teitä myötä- ja vastoinkäymisessä — joka sanoisi teille virheenne suoraan ja selkänne takana kiittäisi teidän hyviä ominaisuuksianne — joka tekisi kaikkea mitä hän vaan voisi pelastaaksensa teitä vaaraan joutumasta ja kaikkea mitä hän voisi saadaksensa teitä vaarasta pelastetuksi — jos teillä olisi sellainen ystävä ja kadottaisitte hänen, uskotteko, että te, vaikka tulisitte Metusalemin ikäiseksi, löytäisitte toisen? Te ette vastaa minulle; te olette vaiti. No niin, Tom, minä pyydän teitä rupeamaan sellaiseksi ystäväksi minulle ja minä tahdon ruveta sellaiseksi ystäväksi teille."
Tästä puheesta Tom joutui vallan hämillensä. Mutta hänestä tuntui kuin pilvet hänen sielussansa hajoisivat ja auringonsäde raivaisi itselleen tien pimeyden läpi. Vihdoin tuo pakeneva raivo taas valtasi hänen, vaikka epäilevin askelin, ja hän mutisi hampaiden väliltä:
"Se on juuri mokoma ystävä, joka minulta tyttöni ryöstää! Menkää tiehenne!"
"Hän ei ollut teidän tyttönne enemmän kuin hän oli tai milloinkaan voi tulla minun tytökseni."
"Mitä, ettekö te hänestä pidä?"
"En suinkaan; minä lähden Luscombe'en ja tulen pyytämään teitä tulemaan minun kanssani. Luuletteko, että minä teidät tänne jätän?"
"Mitä se teihin koskee?"
"Koskee kyllä. Jumala on sallinut minun pelastaa teidät mitä pitkällisemmästä surusta. Sillä — ajatelkaa! Voisiko mikään suru painaa teidän mieltänne kauemmin kuin teidän surunne olisi tehnyt, jos olisitte päässyt toivonne perille, jos olisitte pakoittaneet tahi peloittaneet vaimon rupeamaan teidän kumppaniksenne kuolemaan asti — te rakastaen häntä, hän kiroen teitä; teitä yöt päivät olisi vaivannut se ajatus, että juuri teidän rakkautenne oli syynä hänen onnettomuuteensa, joka kiusaa teitä niinkuin kummitus — tästä surusta minä olen teidät pelastanut. Suokoon Jumala, että saisin päättää toimeni ja pelastaa teitä auttamattomimmasta rikoksesta! Katsokaa sieluunne, muistutelkaa niitä ajatuksia, jotka koko päivän, eikä vähimmin sillä hetkellä kuin minä astuin kynnyksen yli, ovat mielessänne olleet, ja saattaneet järkenne vaikenemaan sekä pimittäneet teidän omaa tuntoanne, pankaa sitten kätenne sydämellenne ja sanokaa: 'Minä olen viaton murhan ajatuksiin'."
Onneton mies hyppäsi seisoalleen uhkaavan näköisenä; mutta kun hän kohtasi Kenelmin tyyneen, vakaan, sääliväisen katseen, kaatui hän yhtä sukkelaan — kaatui laattialle, kätki kasvonsa käsiinsä ja huuto, puoleksi nyyhkytystä, puoleksi ulvontaa, tunki hänen suustansa.
"Veljeni," sanoi Kenelm, laskeutuen polvilleen hänen viereensä ja pannen käsivartensa miehen kohoilevan rinnan yli, "nyt se on ohitse; tällä huudolla on paha henki, joka teki teitä hulluksi, ainaiseksi paennut."