KAHDESKYMMENES LUKU.
Kuu Kenelm sinä iltana meni omaan huoneesensa, pysähtyi hän pimeässä sopessa sen kuvan vastapäätä, jonka Mr Travers oli sinne siirtänyt. Tämä sammuessansa häväistyn suvun tytär olisi ollut sen talon kaunistus, johon hän morsiamena olisi astunut. Kasvot olivat ihmeellisen kauniit ja hienot; niistä loisti hyvyys ja kainous, jommoista ei usein Sir Peter Lely'n naisen kuvissa tavata; ja silmät ja hymyily ilmoittivat viatonta iloa ja onnea.
"Mikä selvä varoitus sinä, oi suloinen kuva, olet sitä halua vastaan, jota kaunis sukulaisesi voisi minussa herättää!" sanoi Kenelm itsekseen kääntyneenä tauluun. "Sinun kauneutesi on sukupolvia elänyt tällä kankaalla ja on ollut sen suvun ilona ja ylpeytenä, jolle se kunniaa tuotti. Omistaja omistajan jälkeen on sanonut ihaileville vieraille: 'Niin, Lely'n tekemä kaunis kuva; hän oli meidän sukua — Fletwode Fletwodesta. Nyt sinä olet viety pois näkyvistä, sentähden, ett'eivät vieraat muistaisi että Fletwode on ollut naimisissa Travers'in kanssa; ei edes Lelyn taide voi sinulle arvoa antaa tai pelastaa viattomuutesi epäsuosiosta. Ja viimeinen Fletwode, epäilemättä enin kunnianhimoinen kaikista — joka hartaimmin toivoi voivansa palauttaa ja uudestaan kullata vanhaa lord-nimeä, kuolee pahantekijänä; elävän miehen hävyttömyys on niin suuri, että se voi hävittää kuolleen kunnian.'" Hän loi silmänsä pois hymyilevästä kuvasta ja meni omaan huoneesensa, istui kirjoituspöydän ääreen, otti esille alustan ja paperia ja tarttui kynään, mutta sen sijaan, että hän olisi ruvennut kirjoittamaan, vaipui hän syviin ajatuksiin. Pieni ryppy näkyi hänen otsassansa, jossa rypyt muuten olivat harvinaisia. Hän oli hyvin suuttunut itseensä.
"Kenelm," sanoi hän, alkaen tavallista keskustelua itsensä kanssa, "sinun juuri sopii saarnata perheiden kunniasta, joiden kanssa sinulla ei ole mitään tekemistä. Sir Peter Chillinglyn poika, ajattele kotoasi! Oletko varma siitä, ett'et ole sanonut tai tehnyt tai ajatellut mitään, joka voi tuottaa häiriötä siinä perheessä, jossa sinua on vieraana vastaanotettu? Mikä oikeus sinulla oli tuoda esiin omat itserakkaat tuumasi, muistamatta, että sanasi lausuttiin sääliväisten korvien kuullen, ja että sellaiset sanat, joita tyttö kuuvalossa oli kuullut ja jotka olivat hänen sydäntänsä liikuttaneet, voivat olla hänen rauhallensa vaaralliset. Häpee, Kenelm! häpee! sinä joka tiedät mikä on hänen isänsä toivo; joka myöskin tiedät ett'ei sinulla ole mitään puolustusta toivollesi saada tuo kaunis olento omaksesi. Mikä on aikomuksesi, Kenelm? Minä en sinua kuule; puhu suusi puhtaaksi! Oi, kuinka voin olla sellainen narri ja luulotella itseäni että hän minusta välittäisi! Mutta kenties en olekaan sellainen narri; toivon ett'en ole; ja, oli miten oli, ei tule olemaan aikaa mihinkään onnettomuuteen. Me lähdemme pois huomenna, Kenelm; kiiruhda ja pane kapineesi kokoon, kirjoita kirjeesi, ja sitte 'sammuta tuli — sammuta se tuli!'"
Mutta hän ei kohta toimeen ryhtynyt, vaan nousi ylös ja käveli edes takaisin laattialla ja pysähtyi väliin katselemaan kuvia seinillä.
Useat huonoimmin maalatut muotokuvat olivat siirretyt siihen huoneesen, jossa Kenelm asui ja joka aina pantiin kuntoon naimattomalle miehiselle vieraalle, osaksi sentähden että se oli syrjäinen ja että siihen pääsi ainoastaan niitä pieniä portaita myöten, joiden parveen Arabellan kuva oli siirretty; ja osaksi sentähden, että huhu kertoi siellä kummittelevan ja semmoista naiset enemmän pelkäävät, kuin miesten luullaan tekevän. Ne kuvat, joita Kenelm nyt katseli, olivat eri ajoilta, Elisabetin hallituksen ajasta George III:nen hallitukseen; ei yksikään niistä ollut minkään etevän taiteilijan tekemä, eikä yksikään niistä kuvannut henkilöä, joka oli jättänyt nimen historiaan — sanalla sanoen, ne olivat sellaisia kuvia, jollaisia usein näkee korkea-sukuisten tilanomistajain luona. Sama perheluonne kasvojen juonteiden ja sävyn suhteen huomattiin enimmissä muotokuvissa — juonteet olivat säännölliset ja kovat, sävy suora ja vilpitön. Ja vaikk'ei yksikään näistä kuolleista miehistä ollut mainetta sammuttanut, oli kuitenkin jokainen heistä vaatimattomalla tavallansa ottanut osaa aikansa rientoihin. Tuo herra, jonka lyhyt suora tukka riippui otsassa, ja joka toisella kädellänsä nojasi miekkaansa ja toisessa piti avonaista kirjaa, oli ollut kreivikuntansa pääkaupungin edusmies Pitkän Parlamentin aikana, oli tapellut Marston Moor'in tappelussa Cromwellin sotajoukossa ja vastustanut protektoria, kun hän raivasi "leikkikalun" tieltänsä, jonkatähden hän oli yksi niistä isänmaan ystävistä, jotka heitettiin "helvetin luolaan." Toinen, jonka kasvojen sävy oli lempeämpi ja jolla oli suuri valetukka päässä, oli ollut rauha-tuomarina, mutta hänen vilkas katseensa osoitti, että hän oli ollut hyvin toimelias virassansa. Hän ei ollut lisännyt eikä vähentänyt perittyä omaisuuttansa. Kolmas, sotajoukon luutnantti, kaatui Blenheimin tappelussa; hän oli, kuvasta päättäen, ollut hyvin nuori ja kaunis mies ja kuva oli otettu vuotta ennen hänen kuolemaansa. Hänen vaimonsa kuva oli saanut sijan salissa sentähden että se oli Knellerin maalaama. Hänkin oli kaunis ja nai uudelleen aatelismiehen, jonka kuvaa tietysti ei ollut tässä perhekokoelmassa. Tässä seurasi loma kronoloogisessa järjestyksessä, syystä, että luutnantin perillinen oli lapsi vielä: mutta George II:sen aikana näkyy uusi Travers olleen kuvernörinä Länsi-Indian siirtomaissa. Hänen poikansa otti osaa vallan toisellaiseen liikkeesen, joka oli hänen aikakaudelleen omituinen. Hän kuvattiin vanhaksi, kunnianarvoiseksi ja valkopäiseksi ja hänen kuvansa alle on kirjoitettu: "Wesleyn lahkolainen." Hänen seuraajansa oli viimeinen tässä kokoelmassa. Hän on meriupseerin univormussa; hän on kuninkaallisen laivaston kapteenina ja hänen kuvansa alla luetaan: "Taisteli Nelssonin johdannolla Trafalgarissa." Tämä kuva olisi saanut etevän paikan jossakin paremmassa huoneessa, jos eivät kasvot olisi olleet niin kauhean rumat ja kuva itse niin huonosti maalattu.
"Nyt minä ymmärrän," sanoi Kenelm ja pysähtyi äkkiä, "miksi Cecilia Travers'ia on opetettu puhumaan velvollisuudesta käytännöllisenä asiana elämässä. Nämä muinaisajan miehet näyttävät eläneen velvollisuutta täyttääksensä eikä seurataksensa aikakauden edistystä rahakukkaron takaa ajamisessa. Kenelm, herää ja kuule minua; missä olemmekin, toimessa tai huolettomina, eikö lempilauseeni ole oikea ja tosi, nimittäin, että 'hyvä ihminen tekee hyvää sillä että hän elää?' Mutta voidaksensa sitä tehdä, täytyy hänen olla sopusoinnussa eikä riidassa itsensä kanssa. Kenelm, laiskuri, meidän täytyy hankkia lähtöä!"
Kenelm pani nyt tavaransa matkalaukkuun ja varusti sen päällekirjoituksella, jossa ilmoitettiin, että se oli Exmundhamiin menevä; sitten hän kirjoitti seuraavat kolme kirjettä:
Ensimmäinen kirje.
Markisinna Glenalvonille.
"Rakas ystäväni ja neuvojani! Minä olen jättänyt teidän kirjeenne vastaamatta kokonaisen kuukauden. Minä en voinut vastata teidän onnentoivotuksiinne siitä, että olen yksikolmatta vuotta täyttänyt. Tämä tapaus on konventionellista valhetta ja te tiedätte kuinka minä vihaan konventionellisuutta ja valhetta. Asian todellinen laita on, että olen joko paljon nuorempi yksikolmatta vuotta tai paljon vanhempi. Mitä niihin tuumiin tulee, että minä rupeaisin ensi vaalissa kreivikunnan kandidaatiksi, niin toivoisin tekeväni ne tyhjiksi, ja olen jo sen tehnytkin; ja nyt olen aloittanut matkustuksiani. Olin ensin päättänyt rajoittaa ne isänmaahani. Tuumat ovat vaihtelevaisia. Minä lähden ulkomaille. Saatte kuulla minulta mihin. Minä kirjoitan tämän kirjeen Leopold Travers'in tilasta, joka, sen mukaan kuin olen hänen tyttäreltään kuullut, on teidän sukulaisenne; — korkeasti kunnioitettu ja hyvin rakastettu mies.
"Ei, teidän mielisteleväin ennustuksenne uhalla, minusta ei milloinkaan tule mitään etevämpää tässä elämässä, kuin mitä nyt olen. Lady Glenalvon, sallikaa minun sanoa itseäni teidän kiitolliseksi ystäväksenne,
"K. C."
Toinen kirje.
"Rakas Mivers serkkuni! Minä lähden ulkomaille. Minä tarvitsen kukatiesi rahaa; sillä, herättääkseni liikuntovoimaa itsessäni, luulen, jos mahdollista on, tarvitsevani rahaa. Kun olin kuudentoista vuotias poika, niin te tarjositte minulle rahaa siitä, että minä kirjoittaisin 'The Londoneriin' teräviä kirjoituksia vanhoista kirjailijoista. Tahdotteko nyt antaa minulle rahaa samankaltaiseen meidän sukupolvemme suuremmoisen Uuden Aatteen kehittämiseen, se on, sen aatteen, että kuta vähemmän ihminen jotakin ainetta tuntee, sitä paremmin hän sitä käsittää. Minun aikomukseni on matkustaa maihin, joita en milloinkaan ole nähnyt, ja kansojen luo, joita en milloinkaan ole tuntenut. Minun omavaltaiset arvosteluni molemmista tulevat olemaan verrattomana apuna 'The Londonerille' sen Erityiseltä Kirjeenvaihtajalta, joka samoin kuin tekin pitää nimettömyyttä suuressa arvossa ja jonka nimeä ei milloinkaan ilmoiteta. Kirjoittakaa minulle vastaus; kirje-osoitteeni on Calais, poste restante. — Teidän uskollinen
"K. C."
Kolmas kirje.
"Rakas isäni! Minä sain kirjeenne täällä, josta huomenna lähden pois. Suokaa anteeksi kiirettä. Minä menen ulkomaille ja kirjoitan teille Calais'ista.
"Minä ihailen suuresti Leopold Travers'ia. Kuinka paljon tasapainoa todellisessa englantilaisessa herrasmiehessä on! Viskatkaa häntä ylös alaisin kuten tahdotte, hän tulee kuitenkin aina jaloillensa — todellisena herrasmiehenä. Hänellä on yksi lapsi, tytär, nimeltä Cecilia — kyllin kaunis houkutellaksensa minkä kuolevaisen tahansa rakastumaan, jota Decimus Roach ei ole vakuuttanut siitä että aviottomuudessa on oikea 'Enkeleitä Läheneminen'. Sitä paitsi hän on tyttö, jonka kanssa voi puhua. Tekin voisitte hänen kanssansa puhua. Travers tahtoo hänen naimaan hyvin kunnioitettavan, hyvännäköisen herrasmiehen, josta on hyvät toiveet ja joka kaikin puolin on sopiva mies hänelle, niinkuin sanotaan. Ja jos hän sen tekee, tulee hän kilpailemaan Lady Glenalvonin kanssa, joka on säädyllisen naisellisuuden täydellinen esikuva. Minä lähetän matkalaukkuni takaisin. Minä olen menettänyt kokemusrahani, mutta en vielä ole koskenut kuukausrahoihini. Kuitenkin aion nyt elää niillä, ja lisätä niitä, jos tarvis vaatii, otsani tahi aivoni hiessä. Mutta jos niin tapahtuisi, että tarvitsisin liikarahaa, niin minun täytyy teidän pankkiiriinne turvautua. Mutta muistakaa, että se on teidän menonne, eikä minun, ja että te saatte palkan siitä taivaissa. Rakas isä, minä rakastan ja kunnioitan teitä päivä päivältä yhä enemmän! Te pyydätte minun lupaamaan etten kosi ketään nuorta ladya ennenkuin siihen teidän suostumusta pyydän! — oi, rakas isäni, kuinka te voitte epäillä etten sitä tekisi? kuinka epäillä että minä onnelliseksi tulisin vaimon kanssa, jota te ette rakastaisi niinkuin tytärtä? Vastaanottakaa tämä lupaus pyhänä. Mutta toivoisin teidän pyytäneen minulta jotain, jonka suhteen kuuliaisuus ei olisi ollut liian helppo ollaksensa velvollisuuteni koetuksena. Minä en olisi voinut suuremmalla ilolla sitä luvata, jos olisitte pyytänyt minun lupaamaan etten milloinkaan nuorta ladya kosi. Jos olisitte pyytänyt minulta sen lupauksen, että luopuisin järjen arvollisuudesta rakkauden hulluuden tähden, tahi miehen vapaudesta naineen miehen orjuuden tähden, niin olisin koettanut tätä mahdottomuutta tehdä; mutta olisin kuollut yrityksessä! — ja te olisitte saanut kokea niitä omantunnon vaivoja, jotka kummittelevat hirmuvaltiaan vuoteen ääressä. — Teidän kuuliainen poikanne