YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Samana iltana Kenelm Travers'in ja Cecilian seurassa nousi puutarhan takana olevalle pienelle kukkulalle, jolla oli vanhan luostarin rauniot, josta oli ihana näköala laaksoin ja metsien, virran ja kaukaisten kukkulain yli; aurinko oli juuri laskeumaisillaan.
"Onko se huvi, jonka kauniin maiseman katseleminen tuottaa, todellakin saavutettu lahja, niinkuin muutamat filosoofit meille sanovat?" sanoi Kenelm; "onko se totta että pienet lapset ja sivistymättömät raakalaiset eivät tätä huvia tunne — että silmä on kehitettävä sen suloutta käsittämään, ja että silmää ainoastaan hengen kautta voi siihen muodostaa?"
"Minä luulisin teidän filosoofein olevan oikeassa," sanoi Travers. "Kun minä olin koulupoikana, minusta ei mikään maisema ollut tasaisen kricket-kentän vertainen; kun Meltonissa metsästin, oli minusta tämä ruma seutu kauniimpi kuin Devonshire. Vasta viime vuosina minä todella olen huvitettu kauniin maiseman katselemisesta itse maiseman takia, huolimatta siitä hyödystä mikä siitä voi olla."
"Ja mitä te sanotte, Miss Travers?"
"Minä tuskin tiedän mitä sanoa," vastasi Cecilia miettiväisesti. "Minä en muista mitään aikaa lapsuudessani jolloin en olisi ollut huvitettu nähdessäni sitä, mikä minusta oli kaunista maisemassa, mutta minä pelkään, että hyvin vähän kykenin eroittamaan yhdellaista kauneutta toisesta. Tavallinen vainio, jolla kasvoi voikukkia ja kaunokkia, oli silloin minusta kaunis, ja minä en luule nähneeni mitään kauniimpaa avaroissa maisemissa."
"Totta," sanoi Kenelm; "aikaisessa lapsuudessamme emme huomaa etäisyyksiä: mimmoinen sielu, sellainen silmä; aikaisessa lapsuudessa sielu iloitsee nykyisyydestä, ja silmä nauttii enin niistä esineistä, jotka ovat sitä lähinnä. Minä en usko, että me lapsuudessamme:
"'Miettiväisesti auringon laskua katselimme'."
"Oi! mikä paljous ajatuksia on sanassa 'miettiväisesti!'" jupisi Cecilia, luoden katseensa läntiseen taivaasen, johon Kenelm oli osoittanut puhuessansa ja jossa suureneva pallo nojasi puolta kehäänsä taivaan rantaa vasten.
Cecilia oli istunut rauniokasalle, nojaten särkyneen holvikaaren jäännöksiä kohti. Auringon viimeiset säteet valaisivat hänen kasvojansa ja katosivat senjälkeen hänen takanansa olevan kaaren varjoon. Muutamia minuutteja valliksi hiljaisuus, jolla aikaa aurinko laski. Punertavia pilven hattaroita väikkyi vielä ilmassa, mutta hävisivät seuraavassa silmänräpäyksessä; ja iltatähti hiipi hiljaa, loistavana ja yksinäisenä esille — ei, nyt ei enää yksinäisenä; — tämä vartija oli herättänyt kokonaisen sotajoukon.
Ääni sanoi: "Ei vielä mitään sateen merkkiä, herra. Mitenkähän nauriiden käy?"
"Taasen todellinen elämä! Kuka voi siitä päästä?" jupisi Kenelm, kun hän loi silmänsä isännöitsijän paksuun muotoon.
"Ah! North," sanoi Travers, "mikä teidät tänne tuo? Ei mikään paha uutinen, toivon minä."
"Kyllä, herra. Durham'in härkä —"
"Durham'in härkä! Mitä se on? Te peloitatte minua."
"Se on kipeä. Ähky."
"Suokaa anteeksi, Chillingly," huudahti Travers; "minun täytyy lähteä. Se on hyvin kallisarvoinen eläin, eikä ole ketään, joka voi sitä parantaa, paitsi minä itse."
"Se on vallan totta," sanoi isännöitsijä ihastellen. "Ei koko kreivikunnassa ole eläinlääkäriä, joka vetää vertoja herralle."
Travers oli jo mennyt ja hengästynyt isännöitsijä töin tuskin saavutti häntä.
Kenelm istui Cecilian viereen rauniokasalle.
"Voi, kuinka minä teidän isäänne kadehdin!" sanoi hän.
"Miksi juuri tällä hetkellä? Senkötähden, että hän tietää miten härkä on parannettava?" sanoi Cecilia, suloisesti, hiljaisesti hymyillen.
"Niin, se on todella kadehdittavaa. On hauskaa voida helpoittaa tuskista jokaista Jumalan luotua olentoa — Durham'in härkääkin."
"Oikein. Nuhde oli oikeutettu."
"Päinvastoin, teitä tulisi syyllä kiittää. Teidän kysymyksenne herätti minussa sääliä sen itsekkään tunteen sijaan, joka oli esinnä ajatuksissani. Minä kadehdin teidän isäänne, sentähden, että hän luo itsellensä niin monta mieltymyksen esinettä, sentähden, että hän voi arvostella maiseman ja auringon laskun aistillista nautintoa, huomaa mieltä ylentävää nauriinsadossa ja härissä. Käytöllinen mies, Miss Travers, on onnellinen."
"Kun rakas isäni oli yhtä nuori kuin te, Mr Chillingly, niin hän ei ollut enemmän huvitettu nauriista ja häristä kuin te, siitä olen varma. Minä en epäile sitä, että te kerta tulette yhtä käytölliseksi kuin hän on tässä suhteessa."
"Uskotteko sitä — toden perään?"
Cecilia ei vastannut mitään.
Kenelm kysyi toistamiseen.
"Noh, suoraan sanoen, en tiedä tuletteko te mielistymään juuri niihin asioihin, jotka isääni nyt miellyttävät; mutta on toisia esineitä, kuin nauriita ja eläimiä, jotka kuuluvat teidän kutsumaanne käytännölliseen elämään, ja ne voivat teitä miellyttää niinkuin Will Somers'in ja Jessie Wiles'in kohtalo teitä miellytti."
"Se ei ollut käytöllinen mieltymys. Minä en mitään sillä ansainnut. Mutta vaikka tämä mieltymys olisi ollutkin käytännöllinen — minä tarkoitan tuotteliaasti, niinkuin eläimet ja naurissadot ovat — niin emme voi toivoa uusia Somers'eja ja Wiles'ejä. Historia ei milloinkaan toista itseänsä."
"Sallitteko minun vastata teille, vaikka hyvin nöyrästi?"
"Miss Travers, viisain mies, mikä milloinkaan on löytynyt, ei ollut kyllin viisas käsittämään naista; mutta minä luulen että enimmät kohtalaisen viisaat miehet ovat yksimieliset siinä, ettei vaimo suinkaan mikään nöyrä olento ole, ja että kun hän sanoo vastaavansa 'hyvin nöyrästi', hän ei tarkoita mitä hän sanoo. Sallikaa minun kehoittaa teitä vastaamaan hyvin ylpeästi."
Cecilia nauroi ja punastui. Nauru oli soinnullinen, punastus oli — mitä? Se mies, joka istuu Cecilian kaltaisen tytön vieressä tähtisessä hämärässä, keksiköön oikean nimityksen tälle punastukselle. Mutta Cecilia vastasi vakaasti, vaikka lempeällä äänellä:
"Eikö löydy hyvin käytännöllisiä asioita, sellaisia, jotka eivät koske ainoastaan yhden tai kahden, vaan lukemattomien tuhansien onnea, joihin Mr Chillinglyn kaltainen mies ei voi olla mieltymättä jo aikoja ennen kuin hän on isäni ikäiseksi tullut?"
"Suokaa anteeksi; te ette vastaa minulle — te kysytte. Minä jälittelen teitä ja kysyn, mitä asioita ne on, jotka sopisivat sellaiselle miehelle kuin Mr Chillingly?"
Cecilia mietti, ikäänkuin tahtoisi hän lausua paljon muutamilla sanoilla, ja sanoi sitten:
"Ajatuksen lausuminen, kirjallisuus; tehtävän toimittaminen, politiiki."
Kenelm Chillingly katseli hämmästyneenä häneen. Minä luulen ettei innokkainkaan Vaimon Oikeuksien puoltaja voisi suuremmalla kunnioituksella puolustaa vaimon henkisiä kykyjä, kuin hän; mutta näiden joukkoon hän ei milloinkaan ollut lukenut "lakonisuutta". "Ei mikään nainen," hänen oli tapa sanoa, "milloinkaan ole axioomia tai sananlaskua keksinyt."
"Miss Travers," sanoi hän vihdoin, "ennenkuin menemme eteenpäin, olkaa hyvä ja sanokaa minulle, oliko tämä teidän erittäin kaunis vastauksenne omanne, vai oletteko lainannut sen jostakin kirjasta, jota en ole sattunut lukemaan?"
Cecilia mietti hetken aikaa ja sanoi sitten: "Minä en usko, että se on kirjasta; mutta minun on kiittäminen Mrs Campionia niin monesta ajatuksestani, ja hän on niin paljon oleskellut nerokkaiden miesten parissa, että —"
"Sen kyllä näen, ja vastaanotan teidän määritelmänne, huolimatta siitä mistä se on alkuansa. Te luulette siis että minusta voisi tulla kirjailija tai valtiomies. Oletteko milloinkaan lukenut erään elävän kirjailijan kirjoittaman kirjoituksen, nimeltä 'Liikutusvoima'?"
"En."
"Tämän kirjoituksen tarkoitus on näyttää ett'ei ihminen voi tehdä mitään käytännöllistä ilman liikutusvoimaa, olkootpa hänen taidollisuutensa ja hengen-kehityksensä mimmoiset tahansa. Liikutusvoiman viehättimet ovat Puute ja Kunnianhimo. Minun koneistossani ne puuttuvat. Syntymiseni johdosta en ole leivän ja juuston puutteessa; luonteeni ja filosoofisen sivistykseni johdosta en välitä kiitoksesta enkä moitteesta. Mutta uskotteko vakaasti, että mies, joka ei ole leivän ja juuston puutteessa ja joka ei niin nimeksi pidä väliä kiitoksesta ja moitteesta, voi toimittaa jotakin käytännöllistä kirjallisuuden tai politiikin alalla? Kysykää tätä Mrs Campionilta!"
"Minä en tahdo häneltä kysyä. Eikö velvollisuuden tunne mitään ole?"
"Oi! me selitämme velvollisuuden niin eri tavalla. Mitä pelkkään velvollisuuteen tulee, semmoisena kuin me sen sanan tavallisesti käsitämme, en luule sitä laiminlyöväni enemmän kuin muut ihmiset. Mutta luuletteko te että meidän, kehittääksemme kaikkea sitä hyvää mikä meissä on, tulee valita virka, joka on meille mitä vastenmielisin? Voitteko sanoa kirjurille: 'Rupea runoilijaksi?' Voitteko runoilijalle sanoa: 'Rupea kirjuriksi?' Se ei tuota enemmän onnea miehelle käskeä hänen valita virka, kun koko hänen halunsa on toiseen, kuin käskeä hänen naida vaimo, kun hän on toiseen rakastunut."
Cecilia säpsähti ja katsoi toisaalle. Kenelm oli tarkkatuntoisempi kuin enimmät hänen-ikäisensä miehet — se on, hän käsitti nopeammin ne aineet, joita tulee puheessa välttää; mutta Kenelmillä oli sitä vastoin onneton tapa unohtaa sitä henkilöä, jonka kanssa hän puhui, ja puhua itseksensä. Vallan unohtaen George Belvoirin hän nyt puhui itsekseen. Huomaamatta minkä vaikutuksen hänen sopimaton väitöksensä oli hänen kuulijaansa tehnyt, hän pitkitti: "Onni on hyvin kevytmielisesti käytetty sana. Se voi tarkoittaa vähän — se voi tarkoittaa paljon. Sanalla onni tahtoisin tarkoittaa pysyvää sopusointua taipumustemme ja esineidemme välillä, eikä leikkikalun saavan lapsen satunnaista iloa; ja ilman tätä sopusointua olemme epäsointu itsellemme, olemme vajanaisuuksia, olemme erhetyksiä. On kuitenkin suuri joukko neuvonantajia, jotka sanovat meille: 'On velvollisuus olla epäsointu.' Minä en sitä myönnä."
Tässä Cecilia nousi ja sanoi hiljaisella äänellä: "On jo myöhäinen.
Meidän täytyy mennä kotia."
He astuivat kukkulaa alas hitaasti ja alussa ääneti. Yölepakot, jotka tulivat esiin murattia kasvavista raunioista heidän takanansa, lensivät heidän ympärillänsä ajaen yöllisiä hyönteisiä takaa. Koi, joka koetti päästä takaa-ajajastansa pakoon, haki turvaa Cecilian rinnalla.
"Yölepakot ovat käytöllisiä," sanoi Kenelm, "heidän on nälkä ja heidän liikuntovoimansa tänä iltana on suuri. Heidän halunsa on kiinnitetty hyönteisiin, joita he ajavat takaa. Tähdet ei heitä ensinkään miellytä; mutta tähdet houkuttelevat koita esiin."
Cecilia pani pienen vyönsä koin yli, ett'ei se voisi lentää pois ja joutua yölepakkojen saaliiksi. "Kuitenkin," sanoi hän, "on koikin käytöllinen."
"Niin nyt, kun se on löytänyt turvan sitä vaaraa vastaan, joka uhkasi sitä matkalla tähtejä kohti."
Cecilia tunsi sydämensä tykyttävän. Luuliko hän, että näissä sanoissa oli syvempi ja hellempi tarkoitus, kuin ne ulkonaisesti ilmoittivat? Jos niin oli, niin hän erehtyi. He lähenivät nyt puutarhan porttia, ja Kenelm pysähtyi avatessansa sitä. "Kas," sanoi hän, "kuu on juuri noussut noiden tummain mäntyjen yli ja tekee hiljaisen yön vielä hiljaisemmaksi. Eikö se ole kummallista että me kuolevaiset, jotka olemme alituisessa liikkeessä ja melskeessä ja taistelussa, ikäänkuin se olisi meidän luonnollinen tilamme, huomaamme jotain pyhää niissä kuvissa, jotka ovat tavallisen elämämme vastakohtana — minä tarkoitan levon kuvissa? Minusta tuntuu tällä hetkellä niinkuin äkkiä olisin tullut paremmaksi, nyt kun taivas ja maa äkkiä ovat käyneet hiljaisemmiksi. Minä tunnen, että on puhtaampi ja suloisempi siveysoppi kuin se, jonka sekä te että minä teidän suojelemanne hyönteisestä opimme. Minun täytyy turvautua runoilijoihin voidakseni sitä lausua:
"Koin toivo päästä tähden loistohon,
Yön halu päästä aamun koittohon.
Halu palvella mi etäällä
Ompi surujemme piiristä!
"Oi tuota etäällä olevaa! tuota etäistä, jota ei milloinkaan maailmassa saavuteta — ei milloinkaan!"
Tämä Kenelmin sydämestä tuleva huuto oli niin tuskallinen, ett'ei Cecilia voinut olla sydämellisesti häntä säälimättä. Hän pani kätensä hänen olallensa ja katseli lempeätä surumielisyyttä hänen ylöspäin käännetyissä kasvoissa silmillä, joita taivas oli määrännyt olemaan lohdutuksen lähteinä surevalle miehelle. Kenelm säpsähti tuntiessaan tämän koskentaa, katsoi alas ja kohtasi näitä suloisia silmiä.
"Minun on mieleni hyvä siitä että voin teille kertoa pelastaneeni
Durham'ini," huusi Mr Travers portin toiselta puolelta.