KAHDESTOISTA LUKU.
Varhain seuraavana aamuna Kenelm kävi Tomin sedän kodissa. Se oli kunnollinen ja arvollinen koti ja osoitti että sen omistaja oli hyvissä varoissa. Eläinlääkäri itse oli sivistynyt mies ja oli nähtävästi saanut huolellisemman kasvatuksen, kuin hänen vertaisensa tavallisesti saavat; hän oli leskimies ja lapseton ja ijältänsä kuuden- tai seitsemänkymmenen paikkeilla; hän asui yhdessä sisarensa kanssa, joka oli naimaton vanha neiti. He rakastivat nähtävästi Tomia ja iloitsivat siitä, että hän jäisi heillä asumaan. Tom itse näytti surulliselta mutta ei kolkolta, ja hän kävi iloiseksi kun hän näki Kenelmin. Tämä omituinen mies koetti olla niin hauska ja niin paljon muiden ihmisten kaltainen kuin taisi puhuessansa vanhan miehen ja vanhan neiden kanssa ja kun hän sanoi jäähyväiset, käski hän Tomin tulla hänen luoksensa ravintolaan puoli yhden aikana, viettääksensä päivää hänen ja laulajan seurassa. Sitten Kenelm palasi Kultaiseen Karitsaan ja odotti siellä ensimmäistä vierastansa, laulajaa.
Tämä runottarien palvelija saapuikin juuri kahdentoista aikana sinne. Hänen kasvonsa olivat tavallista vähemmän iloiset ja loistavat. Kenelm ei maininnut mitään siitä tapauksesta, jonka hän oli nähnyt, eikä hänen vieraansa näyttänyt aavistavankaan, että Kenelm oli sitä nähnyt, tahi että hän oli lausunut nuo varoittavaiset sanat.
Kenelm: "Minä olen käskenyt ystävääni, Tom Bowles'ia, tänne vähän myöhemmin, sillä toivon, että te olisitte hänelle hyödyksi, ja sitä tarkoitusta varten minä ehdoittelisin millä tavalla: —"
Laulaja: "Tehkää se."
Kenelm: "Te tiedätte etten ole runoilija, ja ylipäänsä minä en pidä suuressa arvossa runonsepitystä ainoastaan ammattina."
Laulaja: "En minäkään sitä tee."
Kenelm: "Mutta minä suuresti kunnioitan runoutta inspirationina. Minä kunnioitin teitä kun te eilen illalla piirsitte ja puhuitte innostuneena ja painoitte sydämeeni — ikipäiviksi, toivon minä — tuon pienen lapsen kuvan, joka seisoo valoisalla kukkulalla, korkealla ihmishälinän yläpuolella, jossa se viskasi kukkapalloansa taivasta kohti, silmät taivaasen nostettuina."
Laulajan kasvot kävivät punaisiksi ja hänen huulensa vapisivat; hän oli hyvin herkkä kiitokselle, niinkuin enimmät laulajat ovat.
Kenelm jatkoi: "Minä olen kasvatettu realisessa koulussa, ja minä olen tyytymätön realismiin, sentähden ettei realismissä kouluna katsottuna ole totuutta. Siinä on ainoastaan osa totuudesta, ja kylmin ja kovin osa päälle päätteeksi, ja se joka lausuu osan totuudesta ja salaa loput, hän valehtelee."
Laulaja (viekkaasti): "Valehteleeko arvostelija, joka sanoo minulle: 'Laulakaa paistista, sillä ruokahalu on todellinen jokapäiväisen elämän ehto, mutta älkää laulako taiteesta ja kunniasta ja rakkaudesta, sillä ihminen tulee vallan hyvin jokapäiväisessä elämässä aikaan ilman näitä'?"
Kenelm: "Kiitoksia tästä nuhteesta. Minä tyydyn siihen. Epäilemättä minä lausuin valheen — se on, jos minä täyttä totta tätä tarkoitin; ja jos en sitä tehnyt, niin —"
Laulaja: "Te valehtelitte itsellenne."
Kenelm: "Aivan oikein. Minä lähdin matkoilleni välttääkseni petollista valhetta, ja aloin huomata, että itse olen valhe. Mutta minä kohtasin äkkiä teidän, niinkuin poika, joka on väsynyt kieliopin lukemiseen, äkkiä löytää hauskan runon tahi kuvakirjan ja huomaa ajatuskykynsä selvenevän. Minun on teitä kiittäminen paljosta, te olette tehnyt minulle paljon hyvää."
"En käsitä miten."
"Se on mahdollista, mutta te olette minulle näyttänyt kuinka itse luonnon realismi saa värin ja hengen ja sielun, kun sitä sen ideaaliselta tai runolliselta puolelta katsotaan. Ne sanat, jotka te lausutte tai laulatte, eivät juuri tee minulle hyvää, mutta ne herättävät minussa ajatuksia, joita koetan toteuttaa. Paras opettaja on se, joka ennen antaa neuvoja kuin pitää pitkiä esitelmiä, ja herättää oppilaassaan halun itse opettaa itsensä. Sentähden, oi laulaja, pitäköön arvostelija teidän laulujanne mimmoisina tahansa, minua ilahduttaa muistaa, että sanoitte mielellänne tahtovanne alituisesti laulaen kulkea maailman läpi."
"Suokaa anteeksi; te unohdatte että lisäsin: 'jos elämä aina olisi nuori ja jos olisi ikuinen kesä'."
"Sitä en unohtanut. Mutta, vaikka nuoruus ja kesä lakastuvat teiltä, niin jätätte kuitenkin nuoruuden ja kesän jälkeenne missä vaan kuljette — sydämiin, joita paljas realismi tekisi ainaiseksi vanhoiksi ja jotka tykyttäisivät hitaasti pilvisen taivaan alla, jolla ei olisi aurinkoa eikä tähtejä; minä pyydän teitä sentähden muistamaan kuinka ihana laulajan kohtalo on — te voitte viettää elämänne sopusoinnussa laulunne kanssa ja, niinkuin lapsenne teki, viskata kukkanne taivasta kohti, silmät taivaasen kohoitettuina. Ajatelkaa tätä kun puhutte surevan ystäväni kanssa, niin te'ette hänelle hyvää, samoin kuin olette minulle tehnyt, ymmärtämättä kuinka ihminen, joka etsii kauneutta, niinkuin te, voi viedä meitä mukaansa matkallansa, niin että mekin alamme kauneutta hakea ja huomaamme kedon kukkia, joita emme ennen ole nähneet."
Tom tuli nyt pieneen huoneesen, jossa miehet istuivat, ja nämä kolme miestä menivät ulos, kulkien oikosinta tietä kaupungista vainioille ja metsiin.