KOLMASTOISTA LUKU.
Lieneekö laulaja ihastunut siitä, että Kenelm häntä kiitti, tahi ei, sitä emme tiedä, mutta hänen puheensa tänä päivänä oli niin viehättävä, että Tom vallan oli ihmeissään ja Kenelm lausui vaan väliin jonkun sanan, jonka tarkoitus oli saattaa laulajaa pää-asiasta puhumaan.
Puhuttiin ulkonaisista asioista, luonnonesineistä — sellaisista, jotka huvittavat lapsia ja miehiä, mitkä, niinkuin Tom Bowles, ovat tottuneet katselemaan heitä ympäröiviä esineitä enemmän sydämen kuin sielun silmillä. Tämä vaeltaja tunsi hyvin lintujen ja hyönteisten ja muiden eläinten tapoja ja kertoi huvittavia tarinoita niistä omituisella, osaksi leikillisellä, osaksi juhlallisella, tavalla, joka suuresti viehätti Tomia, saattoi häntä nauramaan ja väliin tuotti kyyneleitä hänen suuriin sinisiin silmiinsä.
He söivät päivällistä tien varrella olevassa ravintolassa, ja päivällinen oli iloinen; sitten he hitaasti lähtivät takaisin. Sen mukaan kuin päivä pimeni, heidän puheensa kävi totisemmaksi, ja Kenelmkin otti puheesen osaa. Tom kuunteli äänettömänä — yhä ihastuneena. Kun vihdoin tulivat kaupungin näköisälle, päättivät he levätä vähän aikaa pienessä pensastossa, jossa maa oli pehmeä ja sammalta kasvava ja jossa kukat suloisesti tuoksuivat.
Heidän ollessansa pitkällänsä nurmikolla ja lintujen laulellessa iltalaulujansa puiden oksilla, tahi hypellessä pelvotta heidän ympärillänsä nurmikolla iltaruokaa haeskellen, sanoi vaeltaja Kenelmille: "Te sanoitte ett'ette ole runoilija, mutta minä olen varma siitä, että teillä on runollinen katsantotapa; te olette varmaankin kirjoittanut runoja?"
"Minä olen, kuten jo ennen teille sanoin, kirjoittanut ainoastaan koulurunoja kuolleilla kielillä; mutta minä löysin tänä aamuna matkalaukustani runon, jonka eräs koulukumppanini on kirjoittanut, ja minä pistin sen lakkariini lukeakseni sen teille. Se ei ole sellainen kuin teidän runonne ovat, jotka nähtävästi vallan itsestään kumpuavat teidän sielustanne, eivätkä ole toisten runoilijain jälittelemistä. Nämä värssyt on eräs skotlantilainen kirjoittanut ja ne ovat vanhain ballaadien tapaiset. Sanat eivät ole itsessään mistään arvosta, mutta aatteessa on jotain, joka minusta oli omituista ja teki niin syvän vaikutuksen minuun että päätin kopioida runo itselleni, ja tämä jäljennös on tavalla tahi toisella joutunut lehtien väliin yhteen niistä kahdesta kirjasta, jotka otin mukaani kotoa."
"Mitä kirjoja ne ovat? Minä panen vetoa siitä, että ne ovat runoelmia —-"
"Väärin arvattu! Molemmat ovat filosoofisia kirjoja ja kuivia kuin luut. Tom, sytyttäkää piippunne, ja te, sir, nojatkaa mukavasti kyynärpäätä vasten; saan ilmoittaa, että ballaadi on pitkä. Kärsivällisyyttä tarvitaan."
"Tarkkaavaisuutta!" sanoi laulaja.
"Tulta!" lisäsi Tom.
Kenelm alkoi lukea — ja hän luki hyvin —
Lord Ronaldin morsian.
1.
"Miks' torille väkeä kokoontuu
Kun tähdet tuikkivat viel'?"
"On juhlapäivä kun roviolla
Noita-akka poltetaan siell'."
"Miks' sai hän tuomion sellaisen —
Laihon tuleenko pisti hän,
Vai ryöstikö haudan hän noituen,
Tai äidiltä pienoisen?"
"Ei sellaiset rikokset olleetkaan,
Hän sairaita hoiteli,
Ja armoo saarnasi syntisill'
Ja köyhiä autteli.
"Vaan Roomasta tullut pyhä mies
Keksi avulla kirjansa,
Ett' ihmetyöt hän toimitti
Petoksella ja valheella.
"Kosk' Clyden lordin hän vaimo ol',
Häntä kirkko ois armahtanut,
Jos varakas noituri-pyhimys tää
Ois syntinsä tunnustanut.
"Mutt' hiljaa, tulkaapas katsomaan
Sotureita ja munkkeja;
Tuoll' noita on valkeissa vaatteissa,
Pappi kelloll' ja kirjalla.
"Ja noita poltettiin roviolla;
Pappi menestyi vehkeissään.
Vaan noidalta poikanen eloon jäi
Clyden tiloja perimään.
"Ja poikanen kasvavi suureksi;
Hän ol' ko'okas ja väkevä,
Ja purjehti selkiä pohjolan
Sekä etelän meriä.
2.
"Lord Ronald kera morsion kummallisen
Kotimaahansa palajaa:
Joka moista mielii suudella
Ei pelkuri olla saa.
"Tään morsion silmät ne säihkyivät
Kuni väijyvän tiikerin;
Ja pöydän päähän kun istuu hän
Niin vapisee rohkeinkin.
"Ja ääni kuin kiljuvan pedon on
Kun saaliin saa vainullen.
Ja katse on kolkko ja uhkaava
Kuin myrsky on syksyinen."
"Lord Ronald! Mies kosivi lempeä
Tai kultaa — kai rikas hän on?"
"Tääll' Clyden rannoilla ostakoon
Kuka mielii, morsion;
"Kyll' tavaraa on mun morsiollain
Vaikk' ei penniä taloon hän tois,
Jos silmillä mun häntä katselisit
Hän kaunihin maailmassa ois!"
Ja kuninkaall' virkkasi piispa näin:
"Clyde on saatanan vallassa.
Ja veri tuon poltetun noidan viel'
Sykkii suonissa lapsensa.
"Lord Ronald on kotihin palajanut
Kera riivatun morsiamen,
Jonk' käsi kuin noidan on merkitty;
Sillä käärmeksi muuttuu hän.
"Kun skotlantilainen rakastuupi
Itämaisehen kummitukseen,
Niin autuutensa hän menettääpi
Joutuu ikuiseen kadotukseen.
"Kun myrkkyistä hedelmää kantava puu
Näin maahan kaadettiin,
Miks' juurineen ylös ei riistetty
Ja viskattu liekkeihin?"
Ja kuningas virkkoi:
"Oi pyhä mies, Sa viisaasti juttelet;
On kirkoll' rahaa, vaan mulla ei,
Hyvät Clyden on tilukset.
"Kun miehen noita lumonnut on
Pian loihdinta poistetaan.
Mä kutsutan luokseni molemmat
Tule sa heitä tuomitsemaan."
3.
Lord Ronald tuli kuninkaan hovihin
Hänen kanssansa morsionsa.
Ja herrat kun tulleet ol' pilkkaamaan
He vapisivat pelvosta.
Ja piispa, vaikk' kirja ol' kädessä,
Oli vallan kuin kivettynyt.
Mutta kuningas yksin ei katsetta
Tään morsion säikähtynyt.
Hän lausui: "Ronald, sun kaltaisesi
Hän naipi vaan vertaisen.
Mitä sukua on tämä morsiosi,
Missä koti tään neitosen?
"Minkä huomenlahjan hän sulle toi,
Tai millä hän lumosi sun,
Kun kaunis ja urhokas ritari
Nai noidan näin riivatun?"
Ja herrat nauroi, mutt' morsian
Hän katseli vieraihin;
"Te vapisisitte, jos isäni
Nimen teille ma sanoisin.
"Vaikk' kultaa en tuonut sulhollein
Enkä nuoruuden suloutta;
Niin leski jos oisin, kyll' joukottain
Mulle tulisi kosioita.
"Mitä hartaimmin toivoo sydämessään,
Ja salaa Jumalalta,
Jota ei edes tohdi rukoillakaan,
Sen sulhoni multa saa.
"Jokainen nyt sydämensä tutkikoon,
Mitä enin hän halajaa;
Sitt' luokoon silmänsä minuun, niin
Lempisyntinsä nähdä saa."
Ja piispa ja herrat ja kuningaskin
Nyt toiveitaan miettivät.
Kun silmänsä loivat morsiameen,
Lempisyntinsä näkivät.
Ei noita nyt morsian ollutkaan,
Vaan kaunis kuin kukkainen.
Ja ääni, mi veren sai hyytymään,
Kuni laulavan leivosen.
Ja kaikki he morsioon rakastuivat,
Ja vihasivat sulhasta;
Nouss' tappelu, huudettiin: "Leskesi
Otan vaimoksein kohta ma."
Kun pimeys vaippansa levitteli
Yli maiden ja merien,
Niin kuului parkuna salista
Ja huutoja sotivien.
Kun päivä taas salihin paistavi,
Se on kolkko ja hämärä.
Ja piispa ol' kuolleena laattialla
Ja vaatteensa veressä.
Lord Ronald ol' kuolleen vieressä,
Pani tuppehen miekkansa.
Ja kuolon kalpeana virkkoi hän:
"Katsos, hän piti sanansa!
"Mun morsioni muille ma annan nyt,
Hän kaunis ei olekaan;
Kun lempisyntiän' katselen,
Ma näen nyt kuolleen vaan.
"Ma huomenlahjastaan huoli en
Sill' kuollut on toivoni.
Se papin verehen sammui, tuon,
Joka poltatti äitini!"
Lord Ronald yli laattian astuvi,
Ei kenkään hänt' estele.
Lord Ronald käy ovesta pihalle,
Ei kenkään hänt' katsele.
Ja morsiota, leskeä ylistettiin
Yli neitoja kaikkia.
Moni uhraa henkensä eestä tään,
Jopa sielunkin rauhansa.
Suo Herra, ett' mitä ei rukoilla voi
En milloinkaan toivoisi;
Ett' en milloinkaan ensi huolissan'
Lempisyntiän' näkisi!
Kun Kenelm oli päättänyt lukemisensa, katseli hän Tomin kasvoja, jotka olivat käännetyt häntä kohden; hänen suunsa oli auki, silmät hurjan näköiset, posket kalpeat ja kasvojen sävy ilmoitti sellaista korkeampaa pelkoa, jommoista kunnioitus ja kauhu yhteisesti herättää. Kun Tom jälleen tuli tunnoillensa, koetti hän puhua ja hymyillä, mutta ei kumpikaan onnistunut. Hän nousi äkkiä ja meni pois, hiipi tuuhean tammen suojaan ja nojasi sen runkoa vasten.
"Mitä ballaadista sanotte?" kysyi Kenelm laulajalta.
"Se ei ilman hyviä puolia ole," vastasi tämä.
"Niin, muutamissa suhteissa se on hyvä."
Laulaja katseli tutkivaisesti Kenelmiä, loi katseensa alas ja kasvot kävivät vallan punaisiksi.
"Skotlantilaiset ovat ajattelevaista rotua. Se skotlantilainen, joka kirjoitti tämän ballaadin, muisti varmaankin päivää, jolloin hän näki kauneutta rakastetun syntisen kasvoissa; mutta jos niin on, niin on selvä, että hänen katseensa on tästä hairauksesta vapautunut. Mennäänkö eteenpäin? Tulkaa, Tom!"
Laulaja erosi heistä heidän kaupunkiin tullessansa, sanoen: "On ikävä etten enää saa teitä kumpaakaan tavata, sillä minä lähden huomenaamulla täältä. Nyt muistan, tässä on adressi, jonka te pyysitte minun hankkia; olen unohtanut ennen sitä antaa."
Kenelm: "Pienen tytön adressiko? Se oli hauskaa että häntä muistitte."
Laulaja taas katseli tutkivaisesti Kenelmiä, tällä kertaa luomatta silmiänsä maahan. Kenelm näytti niin tyyneeltä, että voi sanoa hänen olleen hajamielisen.
Kenelm ja Tom kulkivat muutamia minuuttia äänettöminä edelleen eläinlääkärin taloa kohti. Sitten Tom kuiskasi: "Eikö tarkoituksenne ollut, että noiden värssyjen piti koskea minuun tähän — tähän," ja hän löi rintoihinsa.
"Värssyt oli kirjoitettu aikaa ennen kuin minä teitä nä'in, Tom; mutta hyvä on, jos niiden tarkoitus vaikuttaa meihin kaikkiin. Teidän puolestanne, ystäväni, en enää mitään pelkää. Ettekö jo ole vallan toinen ihminen?"
"Minä tunnen, että minussa muutos tapahtuu," vastasi Tom surullisella äänellä. "Kun minä kuulin teidän ja tuon herran puhuvan niin paljon asioita, joita en milloinkaan ennen ole ajatellut, niin tunsin jotain mielessäni — te nauratte, kun kerron sitä teille — jotain, joka muistutti lintua."
"Muistutti lintua — hyvä! — linnulla on siivet."
"Aivan niin."
"Ja teistä oli niinkuin siivet, joista ette ennen tiennyt mitään, olisi lyöneet häkin seiniä vasten. Te olitte silloin vainuillenne uskollinen, rakas kumppanini — vainuillenne, joiden kautta käsitätte avaruuden ja taivaan. Rohkaiskaa mielenne — häkin ovi on piakkoin aukeava. Ja nyt minä, käytöllisesti puhuen, jäähyväisiksi annan teille tämän neuvon: teillä on vilkas ja tunteellinen henki, jonka olette sallinut teidän voimakkaan ruumiinne pitää kahleissa ja sorron alaisena. Antakaa tälle hengelle vapautta. Hoitakaa uutterasti tointanne: säännöllinen työ on hengelle hyvin tarpeellinen; mutta kehittäkää joutohetkinä niitä uusia ajatuksia, joita teidän kanssapuheenne miesten kanssa, jotka ovat tottuneet enemmän kehittämään henkeänsä kuin ruumistansa, on teissä herättänyt. Ruvetkaa lukuseuran jäseneksi ja harrastakaa lukemista. Viisas mies on sanonut: 'Kirjat laajentavat nykyisyyden lisäämällä siihen entisyyden ja tulevaisuuden.' Etsikää sivistyneiden miesten ja sivistyneiden naistenkin seuraa; ja kun olette vihoissanne jollekin, niin puhukaa hänen kanssansa — älkääkä lyökö häntä maahan; mutta ennen kaikkea, älkää antako sen vihollisen voittaa teitä, joka on teitä väkevämpi — Juopumuksen. Tehkää tätä; ja kun taas teitä tapaan, niin olette —"
"Oh, sir, tuletteko vielä minua tapaamaan?"
"Kyllä, jos me molemmat elämme, niin lupaan sitä tehdä."
"Milloin?"
"Katsokaa, Tom, meissä on kumpaisessakin jotain, jota meidän tulee koettaa kuolettaa itsessämme. Te kuoletatte sitä sen kautta, että olette tyynenä ja rauhaisena, ja minun täytyy kuolettaa sitä, jos voin, kuljeksimalla ympäri maata. Sentähden nyt olen matkoilla. Toivokaamme, että kumpainenkin olemme uusia ja parempia ihmisiä kuin nyt, kun vasta toisiamme kättelemme. Koettakaa te puolestanne parastanne, rakas Tom, ja Jumala olkoon teille armollinen."
"Ja Jumala teitä siunatkoon!" huudahti Tom innolla, ja kyyneleet vierivät salaamatta hänen sinisistä silmistänsä.