KOLMAS LUKU.
Seuraavana päivänä päivällisen aikana Kenelm ja hänen vieraansa, kävellessänsä joen rantaa pitkin, pysähtyivät Izaak Walton'in kesähuoneen edustalla ja menivät Kenelmin ehdoituksesta sisään lepäämään ja rauhassa jatkamaan aloitettua keskustelua.
"Te juuri sanoitte minulle," sanoi Kenelm, "että teistä tuntuu kuin kivi olisi rinnaltanne nostettu, siitä saakka kun jälleen Jessie Somersin tapasitte, ja että hän teistä on niin muuttunut, ettei hän enää ole se nainen jota te rakastitte. Mitä muuttumiseen tulee, niin se minusta näyttää olevan muutos parempaan, hänen ulkonäköönsä, käytökseensä ja luonteesensa katsoen; tietysti en sanoisi tätä, jos en olisi vakuutettu siitä että puhuitte aivan vilpittömästi kun sanoitte että muka haavanne on parantunut. Mutta minusta on hyvin kummallista että palava rakkaus, joka on syttynyt ja saanut sijaa niin harrasmielisen ja tulisen miehen sydämessä kuin teidän, yhtäkkiä voi, yhden ainoan yhtymisen kautta, haihtua tai muuttua tyveneksi ystävyydeksi; selittäkää se minulle."
"Se on minustakin ihmeellistä," vastasi Tom, "ja minä en tiedä voinko sitä selittää."
"Miettikää sitä ja koettakaa."
Tom mietiskeli vähän aikaa ja alkoi sitten: "Te tiedätte että minä olin vallan toinen mies silloin kun rakastuin Jessie Wilesiin ja sanoin: 'Tapahtukoon mitä tahansa, tuo tyttö on tuleva minun vaimokseni. Ei kukaan muu häntä saa.'"
"Sen myönnän; jatkakaa."
"Mutta sillä aikaa kun tulin toisellaiseksi mieheksi, niin mielikuvitukseni yhä vielä kuvasi häntä minulle samana Jessie Wilesinä; ja kun näin hänen Graveleighissä, hänen jo naimisessa ollessaan — sinä päivänä —."
"Kun pelastitte hänen squiren hävyttömyydestä."
"— Oli hän vasta nainut. Minä en ajatellut häntä naineena. Minä en nähnyt hänen miestänsä, ja muutos minussa alkoi vasta silloin. No niin, koko sillä ajalla kuin luin ja ajattelin ja koetin parantaa vanhaa minääni Luscombessa, oli Jessie Wiles yhä mielessäni ainoana tyttönä, jota eläissäni olen rakastanut ja milloinkaan voisin rakastaa; minä en uskonut mahdolliseksi voivani koskaan naida toista; kaikki omaiseni sitä toivoivat, mutta Jessien kasvot olivat taas edessäni ja minä sanoin itsekseni: 'Minä olisin kunnoton mies, jos menisin naimiseen naisen kanssa, kun en saa toista mielestäni.' Minun täytyi vielä kerta saada Jessieä nähdä, minun täytyi saada selkoa siitä, olivatko hänen kasvonsa nyt toden perään samat, jotka minulle kummittelevat yksin ollessani; ja minä olen hänen nähnyt, ja ne eivät olleet samat kasvot; kukaties ne ovat kauniimmat, mutta ne eivät ole tytön kasvot, ne ovat vaimon ja äidin kasvot. Ja eilen illalla, kun hän puhui niin avosydämisesti kuin en milloinkaan ennen ole kuullut hänen tekevän, niin huomasin sen muutoksen itsessäni, joka hiljakseen on tapahtunut kahden viime kuluneiden vuosien ajalla. Silloin, sir, kun minä olin sivistymätön, vähäpätöinen kylän hevoskengittäjä, ei ollut mitään eroitusta minun ja talonpojan tytön välillä; tai oikeammin talonpojan tyttö oli minua etevämpi kaikessa paitsi varallisuudessa. Mutta eilen illalla kysyin itseltäni, kun likemmältä häntä katselin ja hänen puhettansa kuuntelin: 'Jos Jessie nyt olisi vapaa, pakoittaisinko häntä minun vaimokseni rupeamaan?' ja vastasin itselleni: 'En.'"
Kenelm kuunteli tarkasti ja huudahti innokkaasti: "Miksi?"
"Tuntuu kenties siltä kuin tahtoisin kerskata. Mutta, sir, minä olen viime aikoina ollut ihmisten seurassa, sekä naisten että miesten, jotka ovat korkeampaa säätyä kuin se, josta minä olen syntynyt; ja minä tahtoisin vaimokseni kumppanin, joka olisi niiden vertainen; oi, sir, minä en usko että Mrs Somersista sellaisen saisin."
"Nyt ymmärrän teitä, Tom. Mutta te hävitätte minun typerää romaniani. Minä olen luullut että tuo pieni kukkapallilla leikkivä tyttö kasvaisi korvaamaan teille Jessieä; ja, minä tunnen näet niin vähän ihmissydäntä, luulin että ne vuodet, jotka tarvittaisiin kehittämään pientä tyttöä naiseksi, menisivät, ennenkuin vanhaa rakkautta voisi korvata. Nyt näen että pienellä kukkapalli-tytöllä ei ole mitään toiveita."
"Toiveita? Kyllä, Mr Chillingly," huudahti Tom nähtävästi närkästyneenä, "Susy on pieni herttainen olento, mutta hän on tuskin muuta kuin löytölapsi. Sir, kun viimeksi tapasin teitä Londonissa, niin puhuitte tästä asiasta niinkuin minä vielä olisin kylän hevoskengittäjän poika, joka voisi naida työmiehen tyttären. Mutta," lisäsi Tom ja hänen suuttunut äänensä kävi lempeämmäksi, "vaikka Susy olisi syntyänsä lady, niin luulen että se mies suuresti erehtyisi, joka luulee saavansa pientä tyttöä pitämään häntä isänä ja sitten, kun tyttö on täysikasvuinen, toivoo että tämä suostuisi ottamaan häntä rakastajaksi."
"Ah, uskotteko niin!" huudahti Kenelm innokkaasti, ja loi ilosta loistavat silmänsä Grasmereen päin. "Te uskotte sen; se on hyvin järkevästi sanottu — hyvä — teitä on kehoitettu naimaan, ja te olette evännyt sitä tehdä siksi kun olette jälleen nähnyt Mrs Somersin. Oletteko nyt enemmän taipuvainen tähän; sanokaa se minulle?"
"Minä sanoin eilen illalla että etevin rahamies Luscombessa, suurin viljakauppias, on pyytänyt minua rupeamaan kauppaliittoon hänen kanssaan. Ja, sir, hänellä on yksi ainoa tytär, joka on hyvin rakastettava, on saanut mitä parhaimman kasvatuksen ja käyttää itsensä ja puhuu aivan kuin lady. Jos minä naisin hänen, niin pääsisin pian etevimmäksi mieheksi Luscombessa, ja Luscombe lähettää, niinkuin epäilemättä tiedätte, kaksi edusmiestä parlamenttiin; kuka tietää, vaikka hevoskengittäjän poika vielä tulisi —." Tom keskeytti itseänsä — hämillään ollen kunnianhimoisesta ajatuksesta, joka hänen puhuessansa oli saattanut hänen poskensa entistä punaisemmiksi ja joka nyt loisti hänen rehellisistä silmistänsä.
"Ah!" sanoi Kenelm melkein suruisesti, "onko se niin? täytyykö jokaisen miehen eläissänsä näyttää monta osaa? Kunnianhimo seuraa rakkautta, viisasteleva ymmärrys kiihkoista tuntoa. Te olette todella muuttunut; minun Tom Bowlesini on kadonnut."
"Ei loppumattomaan kiitollisuuteen katsoen teille, sir," sanoi Tom syvästi liikutettuna. "Teidän Tom Bowles luopuisi kaikista rikkauden ja maallisen menestyksen unelmistaan ja menisi vaikka tuleen palvellaksensa sitä ystävää, joka ensin kehoitti häntä rupeamaan uudeksi Bowlesiksi! Älkää hyljätkö minua, minä olen teidän oma tekonne: te sanoitte minulle sinä kauheana päivänä, jolloin hulluus valtasi otsani ja rikos sydämeni: 'Minä tahdon olla teille uskollisin ystävä mikä maailmassa löytyy.' Te olette ollut sellainen ystävä. Te kehoititte minua lukemaan, te kehoititte minua ajattelemaan, te opetitte minulle että ruumiin tulee olla sielun palvelija."
"Hiljaa, hiljaa, ajat ovat muuttuneet; nyt te opetatte minulle jotakin. Opettakaa, opettakaa: miten kunnianhimo korvaa rakkauden! Kuinka voi halu edistyä maailmassa tulla vallitsevaksi himoksi, ja, jos siinä onnistuisi, kaikkea korvaavaksi lohdutukseksi elämässämme? Me emme milloinkaan voi olla niin onnellisia, vaikka nousisimme Caesarien valtaistuimelle, kuin luulemme että olisimme voineet olla, jos Jumala vaan olisi sallinut meidän asua kaukaisimmassa kylässä sen naisen kanssa, jota rakastamme."
Tom oli kovin ihmeissään tästä masentamattomasta kiihkon ilmauksesta miehessä, joka oli hänelle sanonut että vaikka ainoastaan kerran maailmassa voi löytää ystävän, niin on lemmityisiä yhtä runsaasti kuin mustikoita.
Hän silitti kädellään otsaansa ja vastasi epääväisesti: "Minä en rohkene sanoa miten lienee muiden laita. Mutta omasta asiastani päättäen näyttää olevan näin: nuori mies, jolla ei ole mitään joka häntä miellyttää tai innostuttaa, paitsi ammattinsa, tulee tyytyväiseksi, mieltyneeksi ja innostuneeksi kun hän rakastuu; ja hän luulee silloin ettei mikään tässä maailmassa ole rakkauden vertaista, hän ei välitä ensinkään kunnianhimosta. Minun setä-vainajani pyysi minua monta monituista kertaa tulemaan hänen luoksensa Luscombeen ja kuvasi kaikki ne maalliset edut mitkä minulle siitä olisi; mutta minä en voinut lähteä siitä kylästä, jossa Jessie asui, ja sitä paitsi minä tunsin itseni kykenemättömäksi päästä korkemmalle kannalle, kuin olin. Mutta kun jonkun ajan olin Luscombessa asunut ja olin tottunut toisellaisiin ihmisiin ja toisellaiseen puheesen, aloin mieltyä samoihin, kuin ne, joiden seurassa oleskelin; ja kun minä, osittain seurustelemisen kautta sivistyneempien ihmisten kanssa, osittain sen kautta että koetin sivistää itseäni, huomasin että nyt voisin helpommin kohoittaa itseäni setäni aseman yli kuin pari vuotta sitten taisin kohoittaa itseäni hevoskengittäjän pojan yli, silloin heräsi kunnianhimo minussa ja kasvoi yhä enemmän päivä päivältä. Sir, minä en usko että millään voi herättää ihmisen henkisiä kykyjä niin kuin kilpailuhalulla. Ja kilpailuhalu on juuri kunnianhimo."
"Silloin minussa ei mahda löytyä kilpailuhalua, sillä minussa ei ole kunnianhimoa."
"Sitä en voi uskoa, sir; kenties toiset ajatukset sitä peittävät ja pitävät alalla jonkun aikaa. Mutta ennemmin tai myöhemmin se puhkee ilmi ja tunkeutuu esimmäiseksi, niinkuin se on minussa tehnyt. Päästä eteenpäin maailmassa, tulla yhä enemmän kunnioitetuksi, kuta vanhemmaksi tulee, niiden joukossa, jotka meitä tuntevat, se on minusta miehen toive. Minä olen varma siitä että se on englantilaiselle yhtä luonnollista kuin — kuin —."
"Halu lyödä maahan toisen englantilaisen, joka on hänen tiellänsä. Minä huomaan nyt että aina olette ollut hyvin kunnianhimoinen mies, Tom; kunnianhimo on vaan ottanut toisen suunnan. Caesar olisi ehkä ollut vaan
"'Tappelija ensimmäinen kentällä.'
"Ja nyt oletan että te luovutte matkatuumastanne, te palaatte Luscombe'en, parantuneena surusta Jessien kadottamisen tähden, te menette naimiseen sen nuoren ladyn kanssa, josta puhuitte, ja kokootte vähitellen askelittain aldermannista ja mayorista Luscomben parlamentin-jäseneksi."
"Kaikki tuo kaiketi tulee aikoinaan," sanoi Tom, jota Kenelmin ivallinen ääni ei loukannut, "mutta minun yhä vielä tekee mieleni matkustaa; yhden vuoden matkustus ulkomailla varmaankin tekee minun vielä soveliaammaksi sitä asemaa varten, johon pyrin. Minä lähden takaisin Luscombeen järjestämään asioitani, tuumaamaan Mr Lelandin, viljakauppiaan, kanssa takaisin tulostani ja —."
"Nuori lady odottaa kai siksi."
"Emily."
"Oh, onko se hänen nimensä? Emily! se on paljon muhkeampi nimi kuin
Jessie."
"Emily," jatkoi Tom järkähtämättömällä mielenmaltilla, "Emily tietää että jos hän tulee vaimokseni, niin minä ylpeilisin hänestä, ja hän tulee kunnioittamaan minua vielä enemmän, kun huomaa kuinka vakaa päätökseni on elää niin, ettei hänen milloinkaan tarvitse minua hävetä?"
"Suokaa anteeksi, Tom," sanoi Kenelm lempeämmin ja pani veljellisellä hellyydellä kätensä hänen olallensa. "Luonto on teistä tehnyt täydellisen herrasmiehen; ja te ette voisi ajatella ja puhua jalommin, jos olisitte tullut maailmaan kaikkien Howardien päämiehenä."