TOINEN LUKU.
Kenelm lähetti varhain seuraavana aamuna kirjeen Will Somersille, jossa hän sanoi Mr Bowlesin kanssa tulevansa heille illalliselle. Hänellä oli kyllin tarkka tunto tietääksensä että sellaisessa seurassa voisi olla vapaampi, kun jos Tom päivällä menisi heille oikein vasituiselle visiitille, jolloin Jessie oli puodissa myymässä.
Mutta hän vei Tomin läpi kaupungin ja näytti hänelle puodin sen ikkunassa olevine kauniine tavaroineen, sitten hän vei hänen mukaansa vainioille ja niityille maalla, ja saattoi häntä ihmettelemään näiden silminnähtävää parannusta viljelykseen katsoen ja johti hänen ajatuksiaan sellaisiin esineihin, joita viljelys herättää ja edistää.
Mutta Kenelm huomasi kuitenkin että Tom oli hajamielinen koko ajan; ajatus, että hän pian saisi tavata Jessien, painoi hänen mieltänsä.
Kun he illalla lähtivät Cromwell Lodgesta mennäksensä Willen luo illalliselle, huomasi Kenelm että Bowles oli käyttänyt matkalaukkunsa sisällystä muutamiin sievistämiin muutoksiin puvussansa. Nämä muutokset pukivat häntä.
Kun he astuivat puodin takaiseen huoneesen, nousi Will tuoliltansa ja hänen kasvonsa ilmoittivat syvää liikutusta; hän meni Tomille vastaan, tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja päästi sen taas irti, sanaakaan puhumatta. Jessie tervehti molempia vieraita samalla tavalla, silmät alaspäin luodut ja syvästi niiaten. Vanha äiti oli ainoa, joka täydellisesti malttoi mielensä.
"Minä olen iloinen siitä että saan nähdä teitä, Mr Bowles," sanoi hän, "ja niin me kaikki kolme olemme, ja niin meidän tuleekin olla; jos pienokainen olisi vanhempi, niin meitä olisi neljä."
"Mutta missä ihmeen on pienokainen?" huudahti Kenelm. "Varmaankin olette pitäneet häntä ylhäällä tänä iltana, koska minua odotettiin; kun viime kerralla olin täällä illallisella, tulin odottamatta, ja sentähden minulla ei ollut oikeutta olla pahoillani pienokaisen kunnioituksen puutteesta vanhempiensa ystävää kohtaan."
Jessie kohoitti akutinta ja osoitti sen takana olevaa kehtoa. Kenelm kävi Tomin käsivarteen, vei hänen kehdon luo, jätti hänen sinne yksin nukkuvaa pienokaista katselemaan ja istui pöydän ääreen Mrs Somersin ja Willen välille. Willen silmät olivat luodut akuttimeen, jota Jessie piti syrjään vedettynä, ja kauhistavainen Tom, joka oli ollut kotiseutunsa kammona, kumartui hymysuin kehdon yli, laski vihdoin ison kätensä hiljaa ja varovasti päänalukselle, jotta ei nukkuva lapsi heräisi, ja hänen huulensa liikkuivat; epäilemättä hän lausui siunauksen; sitten hänkin meni pöydän luo ja istui, mutta Jessie vei kehdon yläkerrokseen.
Will loi viisaat, terävät silmänsä entiseen kilpailijaansa; ja kun hän huomasi kuinka ennen uhkamielisten kasvojen sävy oli muuttunut ja että pukukin todisti Tomin saavuttaneen korkeampaa asemaa yhteiskunnassa, josta hänen ei suinkaan tehnyt mieli palata vanhoihin tapoihin talonpoikaisessa kylässä, niin viimeinenkin mustasukkaisuuden varjo katosi Willen tunteellisen luonnon kirkkaalta pinnalta.
"Mr Bowles," huudahti hän äkkiä, "teillä on kelpo sydän ja hyvä sydän, ja jalomielinen sydän. Ja teidän käyntinne täällä tänä iltana on kunnia, joka — joka —."
"Joka," keskeytti Kenelm, jolle Willen hämmästys kävi sääliksi, "on meidän, nuorien miehien, puolella. Tässä vapaassa maassa voi nainut mies, jolla on pieni poika, tulla Lordkanslerin tahi Canterburyn arkkipiispan isäksi. Mutta — noh, ystäväni, sellainen yhtyminen kuin meidän tänä-iltana, ei usein tapahdu; viettäkäämme sitä punssimaljalla illallisen jälkeen. Jos huomen-aamulla saamme päätaudin, niin ei yhdenkään meistä tule siitä nurista."
Vanha Mrs Somers nauroi iloisesti. "Jumala teitä siunatkoon, sir, minä en tullut ajatelleeksi punssia; minä menen hankkimaan sitä," ja pienokaisen sukat kädessä hän kiiruhti huoneesta.
Illallinen, punssi ja Kenelmin kyky saada toimeen hauskan keskustelun yleisistä asioista poisti pian kaiken varovaisuuden, kaiken ujouden ja hämmästyksen pöytäkumppanien väliltä. Jessie otti osaa puheesen; hän puhui kukaties Kenelmin jälkeeni vapaammasti, iloisemmasti kuin toiset, eikä huomattu hänessä enää tuota vanhaa veikistelemistä ensinkään; mutta silloin tällöin hänen käytöksensä osoitti jonkinmoista hienoutta, joka ilmoitti hänen korkeampaa yhteiskunnallista asemaansa ja vilkkaan puodinomistajan kanssakäymistä sivistyneiden ostajien kanssa. Se oli hauska ilta — Kenelm oli päättänyt että sen piti olla niin. Ei sanaakaan puhutte kiitollisuudenvelasta Mr Bowlesille, ennenkuin Will, joka saattoi vieraitansa ovelle, kuiskasi Tomille: "Te ette tahdo kiitoksia, enkä minä voikaan niitä lausua. Mutta kun me illoin rukoilemme, niin aina pyydämme Jumalaa siunaamaan häntä, joka saattoi meidät yhteen ja sitten on tehnyt meitä niin onnelliseksi — minä tarkoitan Mr Chillinglyä. Tänä iltana on hänen rinnallansa oleva toinen, jonka edestä me rukoilemme ja jonka edestä pienokainenkin tulee rukoilemaan, kun hän tulee vanhemmaksi."
Tässä Willen ääni tukkeutui ja hän vaikeni, sillä hän pelkäsi että punssi ehkä tulisi tekemään häntä liian liikutetuksi, jos hän enempää puhuisi, ja siihen pelkoon hänellä olikin syytä.
Tom oli hyvin harvapuheinen kotimatkalla Cromwell Lodgeen; hän ei näyttänyt olevan alakuloinen, vaan näytti tyynesti miettivän jotakin, ja Kenelm ei tahtonut häntä häiritä.
Vasta kun he saapuivat Grasmeren puutarhan aidan kohdalle, pysähtyi Tom ja kääntyi Kenelmiin, sanoen:
"Minä olen teille hyvin kiitollinen tästä illasta — hyvin kiitollinen!"
"Se ei siis ole herättänyt tuskallisia ajatuksia teissä?"
"Ei; minun mieleni on paljon rauhallisempi kuin luulin olevan mahdollista sen jälkeen kun olin hänen jälleen nähnyt."
"Onko se todella niin!" sanoi Kenelm itsekseen. "Miltähän minulle tuntuisi jos näkisin Lilyn toisen miehen vaimona: hänen lapsensa äitinä?" Häntä hirvitti tämä ajatus ja hänen huuliltaan pääsi väkinäinen huokaus. Hän oli pysähtynyt, kun Tom herkesi puhuttelemasta häntä, ja tunsi, että jokin hiljaa koski hänen käsivarteensa, jota hän nojasi aitaa vasten. Hän katsoi sinne ja näki, että se oli Blanche. Se oli tavalla tai toisella päässyt huoneuksen sisällä olevalta vuoteeltaan ulos ja kun se oli kuullut äänen, joka tuntui tutulta sen korvissa, oli se hiipinyt esiin pensastosta ja hypännyt aitaukselle. Siinä se seisoi, selkä köyryssä ja hyrräsi, ikäänkuin ystävällisesti tervehtien.
Kenelm kumartui ja suuteli useampia kertoja sitä sinistä nauhaa, jota Lilyn käsi oli sitonut lemmityisen kaulaan. Blanche hyväksyi vähän aikaa hyväilyä, mutta kun se kuuli hiljaisen ratinan pensastosta, jota joku heräävä lintu oli matkaansaattanut, hyppäsi se vapisevien lehtien sekaan ja katosi näkyvistä.
Kenelm astui nopein, kärsimättömin askelin eteenpäin, eikä sanaakaan enää puhuttu ennenkuin he tulivat asuntoonsa ja erosivat toisistaan yöksi.