KOLMAS LUKU.
Komeat avonaiset vaunut, joissa oli sija kuskille, joka oli yhtä loistavassa puvussa, seisoivat puodin edustalla.
"Nyt, Mr Chillingly," sanoi Mrs Braefield, "on minun vuoroni ryöstää teidät; astukaa sisään!"
"Aha!" jupisi Kenelm, katsellen häntä miettivin silmin. "Onko se mahdollista?"
"Aivan mahdollista; astukaa sisään. Kuski, ajakaa kotia! Niin, Mr Chillingly, te tapaatte taas tuon varomattoman olennon, jolle uhkasitte selkäsaunan antaa; se olisi tehnyt hänelle hyvää. Minun tulisi häpeällä muistutella teitä minusta, ja kuitenkaan minä en ensinkään häpee. Minä ylpeilen siitä että voin teille näyttää muuttuneeni vakaaksi, arvolliseksi naiseksi ja, niinkuin mieheni sanoo, hyväksi vaimoksi."
"Te olette olleet naimisissa ainoastaan kuusi kuukautta, kuulen minä," sanoi Kenelm kuivasti. "Toivon että miehenne sanoo samaa kuuden vuoden kuluttua."
"Hän tulee sanomaan sitä kuudenkymmenen vuoden jälkeen, jos niin kauan elämme."
"Kuinka vanha hän on?"
"Kahdeksan neljättä."
"Kun miehelle puuttuu ainoastaan kaksi vuotta hänen sataansa, on hän luultavasti paremmin oppinut tunteitansa tuntemaan; mutta hänellä on, tavallisesti, silloin hyvin vähän jälellä tunnettavana."
"Älkää olko ivallinen, sir; ja älkää puhuko niin, kuin pilkkaisitte avioliittoa, juuri kun olette jättänyt mitä onnellisimman nuoren parikunnan, jonka päälle aurinko on loistanut, ja jonka — sillä Mrs Somers on kertonut minulle kaikki naimisestansa — on teitä kiittäminen onnestansa."
"Minua kiittäminen onnestansa! ei ensinkään. Minä autoin heitä naimisiin, ja tämän naimisen uhalla he auttoivat toisiaan tulemaan onnellisiksi."
"Oletteko vielä naimaton?"
"Jumalan kiitos, olen!"
"Ja te olette onnellinen?"
"En ole; minä en voi itseäni onnelliseksi tehdä — minä olen tyytymätön olento."
"Miksi te sitten sanotte, 'Jumalan kiitos'?"
"Siksi että se ajatus lohduttaa minua, etten tee toista onnettomaksi."
"Luuletteko, että te, jos rakastaisitte vaimoa joka teitä rakastaisi, tekisitte hänet onnettomaksi?"
"Sitä en toden totta tiedä; mutta en ole nähnyt naista, jota voisin vaimona rakastaa. Ja meidän ei tarvitse sen edemmäksi asiaa tutkia. Mitenkä on tuon pahasti pidellyn harmaan hevosen käynyt?"
"Kiitoksia, se oli vallan terve, kuin viimeksi siitä kuulin."
"Ja setä, joka olisi peijannut teitä minulle, joll'ette niin urhoollisesti olisi itseänne puolustanut?"
"Hän asuu siinä, missä hän asui, ja on nainut emännöitsijänsä. Hän oli niin hellätuntoinen että epäsi tätä tehdä, ennenkuin minä olin naimisiin joutunut ja tieltä pois."
Tässä Mrs Braefield, joka alkoi puhua hyvin sukkelaan, niinkuin naiset usein tekevät, kun koettavat salata liikutustansa, kertoi Kenelmille kuinka onnettomaksi hän tunsi itsensä monta viikkoa senjälkeen, kuin hän tätinsä luona oli turvapaikan löytänyt — kuinka hän oli päättänyt ettei hän milloinkaan naimisiin mene — ei milloinkaan! Kuinka Mr Braefield sattui olemaan vierailla naapuristossa, ja näki hänen kirkossa — kuinka tämä koetti päästä tuttavuuteen hänen kanssansa — kuinka tämä herra alussa oli hänelle miltei vastenmielinen; mutta hän oli niin hyvä ja kiltti, ja kun hän vihdoin kosi — ja tyttö itse suoraan kertoi hänelle kaikki paostansa ja tuhmuuksistansa — kiitti hän häntä niin jalosti rehellisyydestä, joka saattoi häntä kunnioittamaan häntä yhtä paljon kuin hän ennen häntä rakasti. "Ja tästä hetkestä," sanoi Mrs Braefield hellästi, "olen sydämestäni häntä rakastanut. Ja nyt tiedätte kaikki. Ja nyt me olemmekin perillä."
Vaunut vieri hyvin joutuisasti leveää ajotietä ylös, jonka varrella kasvoi murattia, ja pysähtyi kauniin huoneuksen edustalle; rakennuksen vastapäätä oli uhkea portti ja puutarhan kohdalla oli pitkä kasvihuone — se oli niitä rakennuksia, joita omistaa "kaupunkilais-herrasmiehet," ja jotka usein ovat komeammat ja uhkeammat kuin moni muhkea herraskartano.
Mrs Braefield oli nähtävästi hiukan ylpeä, kun hän vei Kenelm'in kauniin eteisen läpi, jonka laattia oli Malverntiilistä tehty ja jota koristi Scagliola-pylväät, ja salongiin, joka oli sisustettu hyvällä aistilla ja antoi isoon kukkatarhaan päin.
"Mutta missä on Mr Braefield?" kysyi Kenelm.
"Hän lähti junalla konttooriinsa; mutta hän tulee takaisin jo aikaa ennen päivällistä, ja te syötte tietysti päivällistä meidän kanssamme?"
"Te olette hyvin vierasvarainen, mutta —."
"Ei mitään mutta; minä en ota korviini mitään estelyjä. Älkää pelätkö saavanne vaan lampaanpaistia ja riisipuddingia; sitä paitsi minulla on lasten kemut täällä kahden aikana, ja niissä tulee olemaan kaikellaista lystiä. Pidättehän lapsista?"
"Sitä en luule tekeväni. Mutta en ole milloinkaan tehnyt tätä tunnetta selväksi itselleni."
"Hyvä, te saatte erittäin sopivan tilaisuuden tekemään sitä tänään. Ja, minä lupaan teille, että saatte nähdä mitä suloisimmat kasvot, kuin voitte ajatella tulevalle vaimollenne."
"Minun tuleva vaimoni ei, toivoakseni, vielä ole syntynyt," sanoi Kenelm väsyneenä. "Mutta minä viivyn kaikissa tapauksissa täällä jälkeen kahden; sillä kahden aika kai tarkoittaa lunchon'ia."
Mrs Braefield nauroi. "Teillä on vielä ruokahalunne jälellä."
"Niin on enimmillä yksinäisillä miehillä, jos eivät ole rakastuneet ja käyvät kaksinkertaisiksi."
Mrs Braefield ei viitsinyt nauraa tälle inhoittavalle sukkeluuden yritykselle; hän kääntyi pois sen lausujasta, otti hatun ja hansikkaat päältänsä ja silitteli kädellään otsaansa ikäänkuin järjestääksensä vallattomia kutria ennestään jo kiiltävästä ja sileästä tukasta. Hän ei ollut aivan niin kaunis naisvaatteissa, kun hän oli pojan vaatteissa ollut, eikä hän näyttänyt niin nuoreltakaan. Muuten hän kaikin puolin oli erinomaisella tavalla kehittynyt. Hänen rehellisissä kirkkaissa silmissään asui enemmän loistoa ja älyä, hänen huulillaan enemmän lempeyttä. Kenelm katseli häntä ihaillen. Ja kun hän kääntyi pois peilistä ja kohtasi Kenelmin katseen, heleämpi puna hänen poskillensa ja vedet nousivat hänen kirkkaihin silmiinsä. Hän meni Kenelmin luokse, otti hänen kätensä molempiin käsiinsä ja puristi sitä. "Ah, Chillingly," sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä, "katsokaa ympärillenne, katsokaa tätä onnellista rauhaisaa kotia! — elämää niin huoletonta, miestä, jota rakastan ja kunnioitan; kaikkea tätä siunausta, jota olisin ikuiseksi ajaksi menettänyt, jollen olisi teitä kohdannut ja jollei minua olisi rangaistu niinkuin ansaitsin. Kuinka usein olen ajatellut teidän sanojanne, että ylpeilisitte minun ystävyydestäni, kun jälleen tapaisimme toisiamme! Minkä voiman nämät sanat minulle antoivat katumuksen hetkinä!" Hänen äänensä tässä kävi kuulumattomaksi, ikäänkuin hän olisi koettanut nyyhkytystä tukehduttaa.
Hän laski Kenelmin käden irti, ja ennenkuin tämä ehti vastata, riensi hän äkkiä avonaisesta lasi-ovesta puutarhaan.