KOLMAS LUKU.
Vaikk'ei Kenelm nyt katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa vanhemmillensa tai tuttavillensa Londonissa viimeisistä muuttamisistansa ja nykyistä olopaikkaansa, niin hänen mieleensä ei milloinkaan juolahtanut olla väijyksissä Lilyn kodin läheisyydessä ja odottaa tilaisuutta saada salaa häntä tavata. Hän meni seuraavana aamuna Mrs Braefieldin luokse, tapasi hänen kotona ja sanoi tavallista suoremmalla tavalla: "Minä olen vuokrannut itselleni huoneet teidän naapurissanne joen rannalla pyytääkseni rautuja. Te sallitte kai minun väliin käydä teidän luonanne ja minä toivon että te jonakin päivänä annatte minulle sen päivällisen, jolle niin epäkohteliaasti epäsin tulla muutama päivä sitten. Minua kutsuttiin silloin yht'äkkiä pois, suureksi osaksi omaa tahtoani vastaan."
"Niin; minun mieheni sanoi että te ryntäsitte hänen luotansa huudahtaen jotain velvollisuudesta."
"Aivan oikein; järkeni, ja voin sanoa omatuntonikin säikähtyivät äkkiä erittäin tärkeän ja minulle vallan uuden asian johdosta. Minä lähdin Oxford'iin — siihen paikkaan, jossa järjen- ja omantunnonkysymyksiä mietitään syvemmin kuin missään muualla ja kenties vähimmän tyydyttävästi ratkaistaan. Kun mieleni oli lievennetty senkautta että kävin tämän yliopiston etevän koristeen tykönä, niin mielestäni minulla oli oikeus ottaa itselleni vapautta muutamaksi päivää, ja tässä olen nyt."
"Oh! minä ymmärrän. Teillä oli uskonnollisia epäilyksiä — te kenties aioitte kääntyä katooliseen uskoon. Minä toivon ettette sitä tee."
"Minun epäilykseni eivät ehdottomasti olleet uskonnollista laatua.
Pakanatkin ovat sellaisia kokeneet."
"Mitkä lienevät olleetkaan niin minua ilahuttaa nähdä, etteivät ne ole estäneet teitä tulemasta takaisin tänne," sanoi Mrs Braefield kohteliaasti. "Mutta missä olette kortteeria saanut — miksi ette tullut meille? Minun mieheni olisi tuskin ollut vähemmän iloinen kuin minä itse, jos olisitte meille tullut."
"Te sanotte sitä niin vilpittömästi ja niin ystävällisesti, että minusta tuntuu tylyltä ja tunnottomalta vastata siihen pelkällä 'kiitos'. Mutta on aikoja elämässä jolloin ikävöi saada olla yksin — tuumaella oman sydämensä kanssa, ja, jos mahdollista, olla rauhassa; minä olen nyt sellaisessa ikävässä ajassa. Älkää panko pahaksi vikojani."
Mrs Braefield katseli häntä sydämellisesti ja sääliväisesti. Hän oli ennen häntä tehnyt tuon yksinäisen matkan nuoruuden romanttisuuden läpi. Hän muisti haaveksivaa, vaarallista tyttö-aikaansa, jolloin hänkin oli halunnut olla yksin.
"Panna pahakseni teidän vikojanne — ei suinkaan. Toivoisin, Mr Chillingly, että olisin teidän sisarenne ja että uskoisitte asianne minulle. Jokin huolettaa teitä."
"Huolettaa minua — ei. Ajatukseni ovat hauskat ja ne voivat väliin saattaa minua hämille, mutta ne eivät herätä minussa huolta."
Kenelm lausui tämän hyvin lempeästi; ja hänen miettiväisten silmiensä hellempi hohde ja hänen tyynen hymyilynsä suloisempi loisto eivät hänen sanojansa vastustaneet.
"Te ette vielä ole kertonut minulle missä olette kortteeria saanut," sanoi Mrs Braefield vähän jyrkästi.
"Enkö ole!" vastasi Kenelm ja säpsähti tietämättänsä, kuin hän olisi unesta herännyt. "Erään isännän luona, joka, luullakseni, ei ole teille aivan tuntematon, sillä kun minä tänä aamuna kysyin häneltä hänen talonsa adressia, saadakseni matkakapineitani sinne, niin hän antoi minulle korttinsa ylpeän näköisenä ja sanoi: 'Minä olen hyvin tunnettu Moleswichissa ja ulkopuolella sitä.' Minä en vielä ole korttia katsonut. Tässä se on: 'Algernon Sidney Gale Jones, Cromwell Lodge. — te nauratte. Mitä hänestä tunnette?"
"Toivoisin mieheni olevan täällä; hän voisi kertoa teille enemmän hänestä. Mr Jones on hyvin omituinen mies."
"Sen olen huomannut."
"Ankara radikaali — hyvin suuripuheinen ja rähisevä kunnalliskokouksissa; mutta meidän pappimme, Mr Ewlyn, sanoo ettei hänessä ole mitään todellista pahaa — että hänen haukuntansa on pahempi kuin hänen puremansa — ja että hänen tasavaltaiset tahi radikaaliset mielipiteensä ovat hänen kummiensa antamat! Jones nimensä eteen hän onnettomuudekseen kasteessa sai nimen Gale; Gale Jones oli kuuluisa radikaalinen puhuja sillä ajalla, jolloin hän syntyi. Ja minä otaksun että Algernon Sidney pantiin Galen eteen siinä tarkoituksessa että vastasyntynyt pontevasti ikäänkuin vihittäisiin tasavaltaisiin peri-aatteihin."
"Sentähden tietysti Algernon Sidney Gale Jones nimittää kotiansa Cromwell Lodgeksi, koska Algernon Sidney erittäin vihasi protektoraatia ja alkuperäinen Gale Jones oli varmaankin, jos hän oli rehellinen radikaali, tehnyt samoin syystä että Hänen Korkeutensa kohteli niitä, jotka parlamentin parannusta ehdoittelivat, kovin tylysti. Mutta meidän tulee antaa anteeksi niiden vikoja, jotka onnettomuudeksi ovat kastetut ennenkuin he saivat valita sen nimen, jonka oli hallitseminen heidän kohtaloansa. Minä olisin itse vähemmän kummallinen, jollen olisi saanut nimeä erään Kenelmin mukaan, joka uskoi sympaatista ruutia. Hänen valtiollisista mielipiteistänsä huolimatta minä pidän isännästäni — hän pitää vaimonsa erinomaisessa kurissa. Vaimo näkyy vapisevan kuullessansa omia askeleitansa ja liukuu edes takaisin kuni nöyrän vaimon kalpea kuva tohvelit jalassa."
"Se on todella hyvä rekomendationi ja Cromwell Lodgella on erittäin kaunis asema. Se on aivan lähellä Mrs Cameronin asuntoa."
"Kun nyt ajattelen sinä, niin huomaan että todella on niin," sanoi
Kenelm viattomasti.
Oi! Kenelm ystäväni, sinä petoksen vihamies ja totuuden apostoli par excellence, mihin saakka olet joutunut! Kuinka syvälle oletkaan langennut!
"Koska sanotte tahtovanne tulla päivälliselle meille, niin voimme määrätä sen päivän ylihuomiseksi ja minä kutsun Mrs Cameronin ja Lilyn kanssa."
"Ylihuomenna — se tulee olemaan erittäin hauskaa."
"Aikaisinko?"
"Kuta aikaisemmin sitä parempi."
"Onko kuuden aika liian aikainen?
"Liian aikainen — ei suinkaan — päinvastoin. Hyvästi — minun pitää mennä Mrs Somersin luokse, minun matkalaukkuni on hänen huostassansa."
Sitten Kenelm nousi.
"Lily-parkaa!" sanoi Mrs Braefield; "toivoisin että hän olisi vähemmän lapsi."
Kenelm istui jälleen.
"Onko hän lapsi? Minä en luule että hän todella on lapsi."
"Ei ikään katsoen; hän on seitsemäntoista ja kahdeksantoista vuoden välillä; mutta mieheni sanoo että hän on liian lapsellinen jottei hän voi puhua hänen kanssansa, ja hän pyytää aina että minä vapauttaisin häntä hänen seurastaan; hän puhuu mieluisemmin Mrs Cameronin kanssa."
"Todellako!"
"Hänessä on kuitenkin jotain, joka minua miellyttää."
"Todellako!"
"Se ei ole suoraan lapsellista, eikä aivan naisellistakaan."
"Mitä sitten?"
"En voi oikein sitä selittää. Mutta kyllä kai te tiedätte minkä lempinimen Mr Melville ja Mrs Cameron ovat hänelle antaneet?"
"En."
"Haltiatar! Haltiattareilla ei ole ikää; haltiattaret eivät ole lapsia eikä vaimoja."
"Haltiatar. Ne, jotka likemmin häntä tuntevat, sanovat häntä haltiattareksi? Haltiatar!"
"Ja hän uskoo haltiattareita olevan."
"Uskooko hän? — niin minäkin te'en. Suokaa anteeksi, minun täytyy lähteä. Ylihuomenna kello kuuden aikana."
"Odottakaa hiukan", sanoi Elsie ja meni kirjoituspöytänsä tykö. Koska te menette Grasmere'n sivutse kotimatkallanne, viettekö hyväntahtoisesti tämän kirjeen sinne?"
"Minä luulin että Grasmere oli järvi vaan pohjoisessa osassa."
"Niin; mutta että Melville antoi huvilalle nimen järven mukaan. Minä luulen että ensimmäinen taulu, jonka hän myi, oli siellä olevan Wordsworth'in huoneen kuva. Tässä on kutsumuskirjeeni Mrs Cameron'ille: mutta jos ette tahdo ruveta kirjeenkantajakseni — — —"
"Jos en tahdo? hyvä Mrs Braefield. Sanoittehan itse että minä menen vallan huvilan ohitse."