TOINEN LUKU.
Matkallansa Moleswichiin Kenelm tuli vähää ennen auringon laskua lirisevän joen rannalle, melkein vastapäätä sitä taloa, jossa Lily Mordaunt asui. Hän seisoi kauan aikaa ja ääneti ruohoisella joen partaalla. Hän katseli rakennusta ja sen edustalla olevaa puutarhaa. Ylemmät ikkunat olivat auki. "Mikähän ikkuna lienee hänen," sanoi hän itsekseen. Viimein hän vilahdukselta näki puutarhurin, joka seisoi eteenpäin kumartuneena kukkalavan yli ruiskukannu kädessä ja sitten hiljakseen astuskeli pienen pehikon läpi, epäilemättä tupansa luo. Nyt oli puutarha autio; kuitenkin muutamia rastaita äkkiä laskeutui alas ruohikolle.
"Hyvää iltaa, sir," sanoi ääni. "Tämä on erinomainen paikka rauduille."
Kenelm käänsi päänsä ja huomasi takanansa polulla kunnioitettavan vanhanpuoleisen miehen, nähtävästi kuuluva pikkukauppiaiden luokkaan; hänellä oli onkivapa kädessään ja pieni kori riippui hihnassa hänen sivullansa.
"Rauduille," vastasi Kenelm, "sen myönnän. Todellakin erittäin miellyttävä paikka."
"Oletteko te onkija, sir, jos rohkenen kysyä?" kysyi vanhanpuoleinen mies, ehkä ollen vähän epätietoinen muukalaisen arvon suhteen; yhdeltä puolen tarkastaen hänen pukuansa ja ryhtiänsä, ja toiselta puolen hänen selässänsä riippuvaa kulunutta ja rumaa reppua, jota Kenelm edellisinä vuosina oli käyttänyt sekä kotona että ulkomailla. "Kyllä, minä olen onkija."
"Sitten tämä on paras paikka koko virrassa. Katsokaapas, sir, tuolla on Izaak Waltonin kesähuone; alempana näette komean valkoiseksi maalatun rakennuksen. Noh, se on minun rakennukseni, sir, ja minulla on pari huonetta, joita minun on tapana vuokrata herroille onkijoille. Niissä on tavallisesti asukkaita kaiket kesät. Minä odotan joka päivä että joku vuokraisi ne, mutta nyt ne ovat vielä vapaat vuokrata. Hyvin somia huoneita, sir — salongi ja makuusuoja."
"Descende coelo, et dic age tibia," sanoi Kenelm.
"Sir!" sanoi vanhanpuoleinen mies.
"Pyydän tuhat kertaa anteeksi. Minulla on ollut onnettomuus olla yliopistossa ja oppia vähän latinaa, joka joskus tulee esiin hyvin sopimattomasti. Mutta, puhtaalla englannin kielellä puhuen, tarköitukseni oli sanoa tätä: Minä pyysin laulun jumalattaren astumaan alas taivaasta ja tuomaan mukanansa — alkukirjoitus sanoo huilun, mutta minä tarkoitin — onkivavan. Minä luulen että teidän huoneenne sopisi minulle erinomaisen hyvin; olkaa hyvä ja näyttäkää se minulle."
"Varsin kernaasti," sanoi vanha mies. "Laulun jumalattaren ei tarvitse tuoda teille onkivapaa! meillä on kaikellaisia kalanpyydyksiä, joita saatte käyttää, ja venekin, jos tahdotte. Joki on täällä niin matala ja ahdas, että veneestä ei ole paljon hyötyä ennenkuin tulee alemmaksi."
"Minä en tahdo alemmaksi mennä; mutta jos tahdon vastakkaiselle rannalle lähteä, kahlaamatta joen poikki, voinko veneellä mennä, vai onko siellä silta?"
"Voitte mennä veneellä. Se on laakeapohjainen ruuhi, ja löytyy siltakin jalkamiehiä varten, vallan vastapäätä minun taloani; tämän ja Moleswichin välillä, jossa joki on leveämpi, on lautta. Kivisilta liikettä varten on kaupungin etäisimmässä päässä."
"Hyvä. Menkäämme kohdakkoin teidän taloonne."
Molemmat miehet menivät.
"Tuota, minun piti kysyä," sanoi Kenelm heidän kulkiessaan eteenpäin, "tunnetteko tuon perheen, joka asuu toisella puolella olevassa kauniissa huvilassa?"
"Mrs Cameronin? Tietysti, hyvin kunniallinen lady; ja Mr Melville, maalari. Minun pitäisi tuntea hänet, sillä hän on usein asunut minun luonani, kun hän on tullut Mrs Cameronia tervehtimään. Hän kehoittaa ystäviänsä vuokraamaan minun huoneitani ja he ovat parhaimmat hyyryläiseni. Minä rakastan maalareja, sir, vaikka en paljo maalauksia ymmärrä arvostella. He ovat hauskoja herroja, ja ovat hyvin tyytyväisiä minun halpaan kotiini ja elämääni."
"Te olette aivan oikeassa. Tosin en minäkään paljon maalauksia ymmärrä, mutta minä kyllä uskon että maalarit yleensä ovat ei ainoastaan hauskoja vaan jalojakin herrasmiehiä. He luovat itsessään toiveita koristaa tai koroittaa jokapäiväisiä asioita, ja he saavuttavat toiveitansa ainoastaan alinomaa tutkimalla sitä mikä on kaunista ja mikä on ylevää. Henkilön, joka aina toimii sellaisten asiain kanssa, tulee olla hyvin jalo herrasmies, vaikka hän olisi kengänpuhdistajan poika. Ja koska hän elää korkeammassa maailmassa kuin me, niin minä voin käsittää että hän on, niinkuin sanotte, hyvin tyytyväinen halpaan kotiin ja elämänlaatuun siinä maailmassa, jossa elämme."
"Aivan niin, sir; minä näen — minä näen sen nyt, vaikka te esittelitte sitä tavalla, jota en milloinkaan ennen ole ajatellut."
"Ja kuitenkin," sanoi Kenelm, luoden suosiollisen katseen puhujaan, "te näytätte minusta olevan sivistynyt ja intelligentti mies; te mietitte yleisiä asioita, jättämättä omia erityisiä harrastuksianne syrjälle, etenkin kun teillä on huoneita vuokrattavana. Älkää suuttuko. Sellainen mies kenties ei ole maalariksi syntynyt, mutta minä kunnioitan häntä suuresti. Maailma, sir, vaatii että suuren enemmistön sen asujamista tulee elää siinä — tulee elää siitä. 'Jokainen omasta puolestaan, Jumala meidän kaikkein puolesta.' Suurimman luvun suurin onni säilytetään parhaiten sillä, että osoitetaan viisasta malttia Numero yhdelle."
Kenelm hämmästyi hiukan (hän oli nyt oppinut kylläksi elämästä voidaksensa väliin hämmästyä), kun vanha mies tässä äkkiä seisahtui, ojensi hänelle kätensä sydämellisesti ja sanoi: "Kuulkaa, kuulkaa! minä näen että te, niinkuin minäkin, olette täydellinen demokraati."
"Demokraati! Suokaa minun kysyä, ei miksi te olette demokraati — se oli liian rohkeata, ja demokraatit eivät pidä siitä että on liian rohkea heitä kohtaan — vaan miksi te luulette minun olevan demokraati?"
"Te puhuitte suurimman luvun suurimmasta onnesta. Sehän on demokraatista! Ettekö sitä paitsi sanonut, sir, että maalarit — maalarit, sir, maalarit, vaikka ovat kengänpuhdistajien poikia, ovat todellisia herrasmiehiä — todellisia ylimyksiä?"
"Minä en sanonut sitä aivan niin, alentaakseni toisia herrasmiehiä ja ylimyksiä. Mutta jos sen tein, mitäs sitten?"
"Sir minä olen samaa mieltä kuin te. Minä halveksin kaikkea säätyläisyyttä, minä halveksin herttuoita, kreivejä ja ylimyksiä. 'Rehellinen mies on Jumalan jaloin teko.' Niin sanoo eräs runoilija. Luulen että se on Shakespeare. Ihmeellinen mies, tuo Shakespeare. Käsityöläisen poika — teurastajan, luullakseni. Oh! Setäni oli teurastaja, ja olisi voinut tulla aldermanniksi. Minä pidän yhtä teidän kanssanne kaikesta sydämestäni, kaikesta sydämestäni. Minä olen demokraati kiireestä kantapäähän. Puristakaa kättäni, sir — puristakaa kättäni; me olemme kaikki yhdenarvoiset. 'Jokainen omasta puolestaan, Jumala meidän kaikkein puolesta!'"
"Minulla ei ole mitään sitä vastaan," sanoi Kenelm; "mutta älkää vaan käsittäkö minua väärin. Vaikka me kaikki lain edessä olemme yhdenarvoiset, paitsi rikas mies, jolla on hyvin vähän toivoa saada oikeutta köyhää miestä vastaan, kun englantilainen jury asiaa ratkaisee, niin minä kuitenkin suuresti epään että kaksi miestä, valitkaa mitkä tahansa, voi olla samallaiset. Toisen täytyy olla toista etevämpi jossakin suhteessa, ja kun ihminen on toista etevämpi, päättyy demokratiia ja aristokratiia alkaa.
"Aristokratiia! Sitä en voi käsittää. Mitä tarkoitatte aristokratialla?"
"Paremman ihmisen etevyyttä. Sivistymättömässä valtiossa on väkevin paras; turmeltuneessa valtiossa kenties häijyin; uudenaikaisissa tasavalloissa seikkailijat saavat rahat ja lakimiehet vallan. Ainoastaan hyvin järjestetyissä valtioissa aristokratiia esiintyy todellisessa arvossansa: henkilö on etevä syntyperäänsä katsoen, siitä syystä että esi-isäin kunnioitus tuottaa hänelle korkeamman kunniapaikan; henkilö on etevä varallisuuteen nähden, sentähden että rikas mies, joka noudattaa luonnollisia taipumuksiansa, ehdottomasti on äärettömän suureksi hyödyksi toimellisuudelle, vireydelle ja kaunotaiteille; henkilö on etevä luonteensa, taitavuutensa puolesta, syistä, jotka ovat liian selvät tarvitaksensa selitystä; ja nämä kaksi viimeksi mainittua tulevat himmentämään toisia valtion hallinnossa, jos valtio on kukoistava ja vapaa. Kakki nämä neljä luokkaa eteviä miehiä ovat todellinen aristokratiia; ja kun ihmiskunta viisaudessaan keksii paremman hallituksen, kuin todellinen aristokratiia on, silloin emme ole kaukana tuhatvuotisesta valtakunnasta ja pyhien hallituksesta. Mutta nyt me olemme talon luona — teidän, eikö niin? Se miellyttää minua ulkoa katsoen."
Vanha mies astui nyt pienestä portista, jonka yli kiertokasveja suikerteli, ja vei Kenelmin hauskaan suojaan, jossa oli kaarenmoinen ikkuna ja jonka takana oli yhtä hauska makuukammari.
"Sopivatko ne teille, sir?"
"Aivan hyvin. Minä otan ne kohta. Reppuni sisältää kaikki mitä yöksi tarvitsen. Minulla on matkalaukku Mr Somers'in puodissa, jonka voi lähettää tänne huomenna."
"Mutta emme vielä ole sopineet ehdoista," sanoi vanha mies, joka alkoi hiukan epäillä, olisiko hänen todenperään tullut hyyryläiseksi ottaa tuommoinen kuljeksija, jota hän ei tuntenut ja joka ei ollut puhunut sanaakaan maksusta.
"Ehdoista — se on totta, mainitkaa ne."
"Ruoka siihen luettuna?"
"Tietysti. Kameleontti elää ilmasta, demokraatit tuulesta. Minulla on halvempi ruokahalu ja tarvitsen lihaa!"
"Liha on hyvin kallista tähän aikaan," sanoi vanha mies, "ja minä pelkään etten voi ruo'asta ja kortteerista ottaa vähemmän kuin kolme puntaa ja kolme killinkiä — se on kolme puntaa viikossa. Minun hyyryläiseni tavallisesti maksavat yhdestä viikosta edeltäkäsin."
"Siihen suostun," sanoi Kenelm, ottaen esiin kolme sovereignea kukkarostaan. "Minä olen jo syönyt päivällistä — minä en tarvitse mitään enää tänä iltana; älkää antako minun viivytellä teitä pitemmältä. Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi jälkeenne."
Kun Kenelm oli yksin, istui hän holvikkaan ikkunan loukkoon, nojasi ikkunapuitteesen ja katseli innokkaasti ulos. Aivan oikein — hän voi sieltä nähdä Lilyn kodin. Hän tosin ei nähnyt muuta kuin valkoisen vilahduksen asuinhuoneesta puiden ja pensaiden välisistä aukoista — mutta hän näki kauniin nurmikon, joka vietti joelle päin, ja ison rannalla kasvavan halavan, joka kastoi oksiansa veteen ja esti kaiken näköalan toisella puolella tuuhealla lehväkuvullansa. Nuori mies nojasi kasvonsa käsiinsä ja vaipui uneilemisiin; ilta pimeni; tähdet tulivat esiin, kuun säteet tunkivat vienosti halavan kaarenmuotoisien oksien läpi ja hopeilivat tiensä hiipiessänsä alhaalla oleviin aaltoihin.
"Tuonko kynttilää, sir? vai tahdotteko ennemmin lampun?" kysyi ääni hänen takanaan; ääni oli vanhan miehen vaimon. "Tahdotteko että luukut pannaan ikkunain eteen?" Nämä kysymykset herättivät uneksijaa. Ne näyttivät pilkkaavan hänen entistä ivaansa rakkauden romanttisuudesta. Lamppu tahi kynttilä, käytöllistä valoa proosallisille silmille ja luukut eteen kuuta ja tähtiä vastaan!
"Kiitoksia, rouva, ei vielä," sanoi hän; ja nousten hiljaa istualta, laski hän kätensä ikkunapuitteelle, hyppäsi avonaisesta ikkunasta ulos ja astui hitain askelin joenreunaa pitkin polkua myöten, jossa varjo ja tähtivalo vaihteli; kuu nousi vielä hitaammin halavien yli ja pitensi yhä siinnettänsä pitkin laineita.