KOLMASTOISTA LUKU.
Kenelm koputti tuvan ovea; ääni huusi hiljaa: "Astukaa sisään."
Hän painoi alas päänsä ja astui kynnyksen yli.
Siitä asti kuin hän oli tapellut Tom Bowles'in kanssa oli hän mieltynyt tähän onnettomaan rakastajaan — ihmisen luonto on sellainen, että hän rupeaa pitämään ihmisestä, kun hän on hänen voittanut; ja hän ei ensinkään ollut hyvillään siitä, että Jessie suositteli kivulloista raajarikkoa.
Mutta kun hänen tyyntä katsettansa kohtasi kaksi kiiltävää, lempeää, mustaa silmää ja vaaleat, hienot kasvot, joissa oli tuo selittämätön vienous, jota heikko terveys usein vaikuttaa etenkin nuoriin, niin kilpailija kohta voitti hänen sydämensä. Will Somers istui uunin ääressä, jossa vielä muutamia hiiliä paloi, vaikka oli lämmin kesäilta; pieni maalaamaton pöytä oli hänen vieressään, jolla oli pajunoksia ja valkoisia, valkaistuja lastuja avonaisen kirjan vieressä. Vaaleilla ja laihoilla käsillään hän par'aikaa teki pientä koria. Hänen äitinsä pani juuri pois teekuppia toiselta, ikkunan alla olevalta, pöydältä. Will nousi ylös kohteliaasti, niinkuin maalainen tavallisesti tekee, kun muukalainen tulee sisään; leski katseli kummastellen taaksensa ja kumarsi syvästi; hän oli pieni, laiha vaimo ja hänen kasvonsa olivat lempeät ja osoittivat kärsivällisyyttä.
Tupa oli siisti, niinkuin kodit tavallisesti ovat maalla, joita naiset saavat mielensä mukaan järjestää. Oven vastapäätä olevalla kaapilla oli joukko halpoja savi-astioita. Valkoiseksi kalkituita seiniä koristi värilliset kuvat, jotka kuvasivat etupäässä raamatullisia aineita Uudesta Testamentista, niinkuin tuhlaaja-pojan palaaminen, jossa tämä oli sinisessä takissa ja keltaisissa housuissa ja sukat liukuneina kenkien yli.
Yhdessä tuvan nurkassa oli joukko erikokoisia koria ladottuina päälletysten ja toisessa nurkassa oli avonainen kirjakaappi, jossa oli moniaita kirjoja; se on koriste, joka on harvinaisempi tuvissa maalla, kuin värilliset kuvat ja kiiltävät savikalut.
Kenelm tietysti ei yhdellä silmäyksellä voinut kaikkea tätä nähdä ja huomata. Mutta koska ihminen, joka on tottunut asiain yleistä puolta käsittämään, erinomaisen pian voi oikein arvostella jotakin, jota vastoin ihminen, joka on tottunut katselemaan ainoastaan asiain erityisyyksiä, varsin hitaasti voi arvostella jotain ja, kun hän sen tekee, hän luultavasti erehtyy, teki Kenelm oikean päätöksen, kun hän arveli näin: "Minä olen yksinkertaisten englantilaisten talonpoikain luona; mutta ne ovat, yhdestä tahi toisesta syystä, jota ei voi tulojen verrannollisen suuruuden kautta selittää, parhaimpaa lajia tätä säätyä."
"Minä pyydän anteeksi, että tunkeudun tänne tähän aikaan, Mrs Somers," sanoi Kenelm, joka lapsuudestansa asti oli ollut sen verran talonpoikien parissa, että hän tiesi kuinka pikaan ne kotijumalainsa läsnäollessa käsittävät heille osoitettua kunnioitusta ja kuinka älykkäitä he ovat huomaamaan, että sitä ei heille osoiteta. "Mutta minä en tule kauan tässä kylässä viipymään, ja minä en tahtoisi lähteä täältä näkemättä teidän poikanne töitä, joista olen kuullut paljon puhuttavan."
"Te olette hyvin hyvä, sir," sanoi Will tyytyväisesti hymyillen, joka hymy kummallisella tavalla kirkasti hänen kasvonsa. "Ne ovat vaan aivan tavallisia töitä, joita minulla on täällä kotona. Hienommat ovat enimmästi tilattuja."
"Katsokaas, sir," sanoi Mrs Somers, "kauniit korityöt vievät niin paljon aikaa; ja jos niitä ei tehdä tilaajoille, niin olisi kenties vaikea saada niitä myydyksi. Mutta olkaa hyvä ja istukaa, sir," ja Mrs Somers toi tuolin vieraallensa, "sillä välin kun minä juoksen ylös hakemaan sitä koria, jonka poikani on tehnyt Miss Travers'ille. Se viedään hänelle huomenna ja minä panin sen säilöön ettei mikään tapaturma tapahtuisi."
Kenelm istui ja, nostaen tuolinsa lähemmäksi Williä, otti puolitekoisen korin käteensä, jonka nuori mies oli pöydälle pannut.
"Tämä on minusta hyvin sievää ja hienoa työtä," sanoi Kenelm; "ja muoto on kyllin kaunis tyydyttämään sivistyneen naisen kauneuden tuntoa."
"Se on tilattu Mrs Lethbridgelle," sanoi Will; "hän tarvitsee jotain, mihin hän panee kirjeitä ja korttia; ja sen muodon olen valinnut eräästä kuvakirjasta, jonka Mr Lethbridge oli hyvä ja lainasi minulle. Kai te tunnette Mr Lethbridgen? Hän on varsin hyvä herra."
"En, minä en häntä tunne. Kuka hän on?"
"Meidän pappimme, sir. Tässä on kirja."
Kenelm näki ihmeeksensä, että se oli kertomus Pompejista ja että siinä oli puunpiirroksia niistä huonekaluista ja koristuksista, mosaikeista ja freskoista, jotka tästä merkillisestä pienestä kaupungista on löydetty.
"Minä näen, että teidän mallinne on niin sanottu patera," sanoi Kenelm, "ja hyvin tuttu sellainen. Te mukailette sitä paljon tarkemmin kuin minä olisin katsonut mahdolliseksi, kun pronssin sijaan käytetään kutomistyötä. Mutta te huomaatte varmaankin, että tämän matalan maljan kauneus suureksi osaksi riippuu noista kahdesta kyyhkysestä, jotka laidalla istuvat. Te ette voi tätä koristetta tähän panna."
"Mrs Lethbridge aikoi panna siihen kaksi pientä sisustettua kanarialintua."
"Aikoiko hän? Jumala varjelkoon!" huudahti Kenelm.
"Mutta," sanoi Will, "se tuuma ei ollut mieleeni ja minä rohkenin sanoa sitä hänelle."
"Miksi se ei mieleenne ollut?"
"Niin, en tiedä; mutta minusta se ei olisi ollut oikein tehty."
"Se olisi ilmoittanut kauneuden tunnon puutetta ja olisi pilannut korianne; ja minä koetan selittää teille miksi. Te näette tässä, seuraavalla sivulla, hyvin kauniin kuvapatsaan kuvattuna. Tämän kuvapatsaan tarkoitus on olla luonnon mukainen — mutta idealiseerattu. Te ette tunne tuon vaikean sanan, idealiseerattu, merkitystä, ja hyvin harvat ihmiset sitä ymmärtävät. Mutta se tarkoittaa laatia jotain taiteen alalla sen aatteen mukaan kuin ihmisen henki itselleen luopi jostakin luonnossa olevasta. Tämä jokin luonnossa on tietysti ensin huolellisesti tutkittava, ennenkuin ihminen voi muodostaa jotakin taiteen alalla, joka tarkasti kuvaa sitä. Se taideniekka esimerkiksi, joka on tämän kuvapatsaan tehnyt, on tuntenut ihmisen ruumiin suhdat. Hänen on täytynyt tutkia sen eri osia — päitä ja käsiä, käsivarsia ja jalkoja ja niin edespäin — ja kun hän on niin tehnyt, panee hän kokoon kaikki erilaiset erityis-tutkimuksensa niin että ne muodostavat uuden kokonaisuuden, jonka tarkoituksena on tehdä olennoksi se aate, jonka hän on hengessään luonut. Ymmärrättekö minua?"
"Osaksi; mutta ei kaikki vielä ole selvänä."
"Se on vallan luonnollista; mutta te tulette pian arvaamaan arvoituksen kun mietitte mitä sanon. Jos minä, tehdäkseni tämän kuvapatsaan, joka on tehty metallista ja kivestä, luonnollisemmaksi, panen sen päähän oikeista hiuksista tehdyn valetukan, ettekö silloin kohta huomaisi, että olisin pilannut teoksen — että, niinkuin te selvästi sanoitte, 'se ei olisi oikein tehty' — ja että minä siihen sijaan, että tekisin taideteosta luonnollisemmaksi, olisin tehnyt sitä naurettavaksi, luonnottomaksi, sen kautta, että tahdoin pakoittaa sen mieleen, joka sitä katseli, vastakohdan todellisen elämän, jota luonnollisista hiuksista tehty valetukka edustaa, ja taiteellisen elämän välillä, jota kiveen tai metalliin olennoksi tehty aate edustaa. Kuta korkeampi taideteos on (se on, kuta korkeampi se aate on, jota se kuvaa uutena luonnosta otettujen erityisyyksien yhdistyksenä), sitä enemmän sitä alennetaan tahi pilataan koettamalla luoda siihen sellainen todellisuus, joka on käytettyjen aineksien rajain ulkopuolella. Mutta samaa sääntöä voipi sovittaa kaikkeen taiteen alalla, olkoonpa se kuinka halpaa tahansa. Ja kaksi sisustettua kanarialintua kudotun korin reunalla, joka on tehty kreikkalaisen juoma-astian mukaan, osoittaisi yhtä huonoa aistia kuin valetukka Apollonin marmorikuvapatsaan päässä."
"Minä ymmärrän," sanoi Will pää alaspäin, niinkuin ihminen, joka tarkasti miettii jotakin — "minä ainakin luulen ymmärtäväni teitä; ja minä olen hyvin kiitollinen teitä kohtaan, sir."
Mrs Somers oli aikaa sitten palannut kori kädessä, mutta seisoi yhä sitä kädessään pitäen, sillä hän ei uskaltanut vierasta herraa keskeyttää, ja kuunteli hänen sanojansa yhtä suurella kärsivällisyydellä ja yhtä vähän asiasta ymmärtäen, kuin se olisi ollut yksi niitä suuria riitasaarnoja kirkonmenoista, joilla Mr Lethbridgen juhlallisissa tilaisuuksissa oli tapa seurakuntaansa suosia.
Kun Kenelm oli tämän arvostelun tapaisen luentonsa lopettanut — josta moniaat runoilijat ja kirjailijat, jotka koettavat pilkata ideaalia panemalla oikeista hiuksista tehdyn valetukan kivisien kuvapatsaiden päähän, voisivat saada monta hyvää neuvoa, jos alentaisivat itsensä niitä tottelemaan, joka kuitenkaan ei ole luultavaa — huomasi hän että Mrs Somers seisoi hänen vieressään, otti häneltä korin, joka todella olikin erittäin kaunis ja sievä ja oli jaettuna useampien osiin sellaisia kaluja varten, joita naiset käyttävät, ja kiitti sitä hyväksi.
"Nuori neiti aikoo itse varustaa sitä silkkivuorilla ja koristaa sitä nauhoilla," sanoi Mrs Somers ylpeästi.
"Eiköhän nauhat tule sitä pilaamaan?" sanoi Will kysyväisesti.
"Ei ensinkään. Teidän synnynnäinen sopusoinnun aistinne ilmoittaa teille, että nauhat sopivat vallan hyvin sellaisiin kepeihin kutomusteoksiin kuin tämä kori on; mutta te ette voisi panna silkkinauhoja noihin nurkassa oleviin karkeihin ruokavasuihin. Ainetta aineen mukaan, paksu köysi sopii niille; samoin kuin runoilija, joka käsittää taidettansa, käyttää kauniita lausetapoja niissä runoissa, jotka ovat kirjoitetut ylhäisten salongeja varten, mutta huolellisesti karttaa niitä, kun hän sepittää yksinkertaisia runoja, joiden tarkoitus on olla voimakkaita ja voida tunkea avaralle, vaikka ovat kovan kohtelun alaisina matkalla. Mutta teidän tulisi todella ansaita paljon enemmän rahaa tällaisella työllä, kuin ollen tavallisena päiväläisenä."
Will huokasi. "Ei näillä seuduin, sir. Mutta jos asuisin kaupungissa."
"Miksi ette muuta kaupunkiin?"
Nuori mies punastui ja pudisti päätänsä.
Kenelm kääntyi kysyväisesti Mrs Somers'iin. "Minä kyllä mielelläni sinne muuttaisin, missä olisi paras pojalleni olla. Mutta —" ja tässä hän keskeytti itsensä ja kyynel vieri hiljaa hänen poskeansa alas.
Will vastasi iloisemmalla äänellä: "Minä alan nyt tulla tunnetuksi, ja tulen saamaan työtä, kun vaan odotan kärsivällisyydellä."
Kenelm ei katsonut kohteliaaksi ensi kerta tavatessansa Williä pyrkiä hänen uskotuksensa ja hän alkoi tuntea, enemmän kuin alussa, sekä saatujen lyöntien vaikuttavaa tuskaa että myöskin tavallista suurempaa väsymystä, joka tavallisesti on seurauksena pitkän kesäpäivän työstä ulkona. Hän jätti sentähden jotenkin jyrkästi hyvästi, sanoen mielellään ostavansa muutamia koria todisteeksi Willin taitavuudesta ja kätevyydestä, ja lupasi suullisesti tai kirjallisesti siitä antaa likempiä tietoja.
Juuri kun hän tuli Tom Bowles'in tuvan näköisälle matkallansa Mr Saundersonin taloon, Kenelm näki miehen, joka nousi porttiin sidotun hevosen selkään, ja puhui muutaman sanan vanhanpuoleisen vaimon kanssa ennenkuin hän ratsasti eteenpäin. Hän ratsasti aivan Kenelmin sivutse huomaamatta häntä, kun tämä filosoofinen kuljeksija seisautti häntä, sanoen: "Jollen erehdy, sir, niin olette lääkäri. Eihän Mr Bowles'in tila ole vaarallinen?"
Lääkäri pudisti päätänsä. "En voi vielä sanoa. Hän on saanut kovan iskun johonkin."
"Se oli juuri vasemman korvan alle. Minä en tähdännyt aivan siihen paikkaan; mutta Bowles pahaksi onneksi samassa astui hiukan syrjälle; kenties hän oli hämillänsä eräästä iskusta molempain silmäin väliin, joka kävi juuri edellä sitä; ja sentähden hän, niinkuin sanotte, sai kovan iskun. Mutta jos se häntä parantaa tavastansa pahoin lyödä muita ihmisiä, jotka eivät voi sitä niin hyvin kestää, niin se kukatiesi on oleva hänen hyväksensä, niinkuin teidän opettajanne, sir, epäilemättä sanoi kun hän antoi teille selkään."
"Herra varjelkoon! Oletteko te se mies, joka tappeli hänen kanssansa — te? Sitä en usko."
"Miksi ei?"
"Miksi ei! Sen mukaan kuin minä voin nähdä tässä hämärässä, niin vaikka te olette pitkä mies, on Tom Bowles kuitenkin epäilemättä paljon raskaampi teitä."
"Tom Spring oli Englannin suurin nyrkistelijä; ja niiden tietojen mukaan kuin meillä on hänen painostansa, jotka historia on arkiiweissaan säilyttänyt, oli Tom Spring paljon keveämpi kuin minä."
"Mutta oletteko te kilpanyrkistelijä?"
"Yhtä paljon sitä kuin jotakin muuta. Mutta me puhuimme Mr Bowles'ista; oliko täytymys iskeä häneen suonta?"
"Oli; hän oli tunnotonna, tahi ainakin melkein tunnotonna, kun minä tulin. Minä laskin hänestä muutaman uns'in verta, ja ilokseni voin sanoa, että hän nyt on tunnoillansa, mutta hänen täytyy olla hyvin hiljaa."
"Epäilemättä; mutta minä toivon että hän huomenna on sen verran virkonut, että hän voi puhua minun kanssani."
"Sen minäkin toivon; mutta en kuitenkaan voi varmaan sitä sanoa. Oliko se riita jostakin tytöstä — mitä?"
"Se ei ollut rahasta. Ja minä arvelen, että jos maailmassa ei olisi rahoja eikä naisia, niin ei olisi yhtään riitoja ja hyvin harvoja lääkärejä. Hyvää yötä, sir."
"Se on omituista," sanoi Kenelm, kun hän avasi Mr Saundersonin puutarhan portin, "että vaikka en koko päivänä ole syönyt mitään muuta kuin pari pientä voileipää, ei minun ole ensinkään nälkä. Sellainen poikkeus ruo'ansulattimien laillisien velvollisuuksien täyttämisestä ei ole milloinkaan ennen minulle tapahtunut. Siinä mahtaa olla jotain tärkeätä."
Ja kun hän tuli arkihuoneesen, istui perhe vielä pöydän ääressä, vaikka se jo aikaa sitten oli illallisensa syönyt. Kaikki nousivat Kenelmin tullessa. Hänen urostekonsa maine oli ehtinyt sinne ennen häntä. Hän keskeytti ne onnentoivoitukset, kiitokset ja kysymykset, joita hyväntahtoinen perhe ajoi hänen korvansa täyteen, surullisesti huudahtaen: "Mutta ruokahaluni on mennyt! Ei mitkään kunnianosoitukset voi sitä korvata. Antakaa minun rauhallisesti mennä levolle ja unien luvatussa maassa kenties parantua näkemällä unta illallisesta."