KUUDESTOISTA LUKU.
Perhepäivällisen jälkeen, jossa vuokramiehen vieras osoitti tavatonta ruokahalua, seurasi Kenelm isäntäänsä heinäkuhilaille ja sanoi:
"Hyvä Mr Saunderson, vaikka teillä ei ole mitään työtä minulle nyt enää, eikä minun tulisi käyttää teidän vierasvaraisuuttanne hyväkseni, niin olisin kuitenkin hyvin kiitollinen, jos saisin olla täällä vielä yhden tahi pari päivää."
"Rakas poikani," huudahti vuokramies, joka suuresti kunnioitti Kenelmiä siitä asti kuin hän Tom Bowles'in voitti, "olkaa vaan täällä niin kauan kuin tahdotte, ja meidän kaikkein tulee ikävä kun te lähdette pois. Kaikissa tapauksissa teidän täytyy viipyä täällä yli lauantain, sillä silloin tulette meidän kanssamme tilanomistajan pitoihin. Siinä tulee olemaan hyvin hauska, ja minun tyttöni ovat jo toivoneet saavansa tanssia teidän kanssanne."
"Lauantaina — siis ylihuomenna. Te olette varsin hyvä; mutta pidot eivät ole minusta hauskat, ja minä luulen olevani poissa täältä jo ennen kuin te menette tilanomistajan pitoihin."
"Oh! teidän pitää jäädä tänne; ja, nuori mies, jos tahdotte enemmän työtä, niin minulla on jotain tekemistä teille, joka juuri on teille sopivaa."
"Mitä se on?"
"Se on antaa kyntömiehelleni selkään. Hän on ollut hävytön tänä aamuna, ja hän on Tom Bowles'in jälkeen väkevin mies koko kreivikunnassa."
Vuokramies nauroi sydämellisesti, ollen varsin tyytyväinen omaan kokkapuheesensa.
"Kiitoksia," sanoi Kenelm, hieroen niitä paikkoja, joihin iskut olivat sattuneet. "Poltettu lapsi karttaa tulta."
Nuori mies lähti yksin vainiolle. Päivä alkoi käydä pilviseksi ja pilvet uhkasivat sadetta. Ilma oli erinomaisen hiljainen; maisema, johon ei päivä paistanut, näytti surulliselta ja kolkolta. Kenelm tuli joen rannalle, lähelle sitä paikkaa, jossa vuokramies ensin oli hänen löytänyt. Hän istui maahan ja nojasi poskeansa kättä vasten, katsellen hitaasti ja surumielisesti juoksevaa jokea, jota pilvinen taivas nyt pimensi: suru tunkeusi hänen sydämeensä ja ajatuksiinsa.
"Se on siis totta," sanoi hän itsekseen, "että minä olen syntynyt vallan yksin kulkemaan elämän läpi, toivomatta itselleni puoliskoa itsestäni, epäillen sen mahdollisuutta ja pelkäen ajatellakin sitä — puoleksi halveksien, puoleksi säälien niitä, jotka sitä huokailevat? — saavuttamaton asia — parempi on huokailla kuun perään?
"Mutta jos muut miehet haluavat sitä, miksi minä olen toisellainen kuin he ovat? Jos maailma on näyttämö ja kaikki miehet ja vaimot ovat ainoastaan näyttelijöitä siinä, tuleeko minun yksin olla katsojana ilman mitään osaa näytelmässä ja ilman osanottoa tapauksiin? Epäilemättä on monta, jotka yhtä vähän kuin minä haluavat 'rakastajan' osaa; mutta silloin he toivovat jotakin toista osaa kappaleessa, esimerkiksi soturin, 'partainen kuin pantteri,' tahi oikeuden, 'leveässä hameessa ja esiliinassa.' Mutta ei mikään kunnianhimo minua elähytä — en toivo nousevani enkä loistavani. Minä en toivo pääseväni everstiksi tahi amiraaliksi, tai parlamentin jäseneksi taikka kaupungin valtuusmieheksi; minä en toivo tulevani kuuluisaksi viisastelijana tai runoilijana tahi filosofina tahi malja-puhujana tahi kilpa-ampujana tai metsästäjänä. Minä olen siis ainoa katselija ja minulla ei ole enemmän tekemistä toimivan maailman kanssa kuin kivellä. Goethe on vallan väärässä kun hän väittää, että me kaikki alkuaan olimme monaadeja, pieniä ilmassa liikkuvia erityisiä atoomeja, joita sinne tänne kuljetti voimat, jotka eivät olleet meidän tarkastettavina, etenkin toisten monaadien vetovoima, niin että monaadi, jota sika-monaadit kuljetti, kiteytyi siaksi; toinen monaadi, jota sankari-monaadit ajoivat eteenpäin, tulee jalopeuraksi tahi Aleksanderiksi. Nyt on aivan selvää," jatkoi Kenelm, ottaen toisen asennon ja pannen oikean jalkansa vasemman yli, "että monaadi, joka on määrätty ja on sopiva toiseen kiertotähteen, voipi matkallansa tähän määräpaikkaansa kohdata virran toisia monaadeja, jotka kulkevat maata kohti ja joutua tähän virtaan ja hyöriä ja pyöriä sinne tänne, kunnes hän, vastoin alkuperäistä tarkoitustansa ja vaikutuspiiriänsä, jääpi tähän — lapseksi sotkettuna. Tämä kohtalo on luultavasti minun osakseni tullut: minun monaadini, joka oli aiottu toista seutua varten avaruudessa, on pudonnut tähän seutuun, jossa se ei milloinkaan voi perehtyä, ei milloinkaan voi yhdistyä toisten monaadien kanssa, eikä käsittää miksi ne ovat alituisessa liikkeessä. Minä vakuutan, että yhtä vähän tiedän miksi enimpäin ihmishenkien pitää niin väsymättä olla huolissaan sellaisista asioista, jotka, niinkuin enimmät niistä, tuottavat enemmän tuskaa kuin iloa, kuin minä käsitän miksi tämä hyttyisparvi, jolla on niin vähän aikaa elää, ei suo itsellensä hetkeäkään aikaa lepoa, vaan liikkuu ylös ja alas, nousten ja vaipuen alas niinkuin kiikussa ja tehden niin suurta melua näistä vähäpätöisistä liikkeistään, kuin olisi se ihmisten suhina. Ja kuitenkin minun monaadini kenties toisella kiertotähdellä olisi hypännyt ja tanssinut ja keikkunut heimolais-monaadien kanssa yhtä tyytyväisenä ja hupsuna kuin ihmisten ja hyttyisten monaadit tässä vieraassa murheenlaaksossa."
Kenelm oli juuri päässyt tähän mietteidensä arvaamalla koeteltuun selitykseen, kun hän kuuli äänen laulavan tahi oikeammin hyräilevän sellaista välitilaa resitatiivin ja laulun välillä, joka on niin suloista, kun sävellys on puhdas ja sointuvainen. Tällä hetkeltä se oli niin, ja Kenelmin korva käsitti joka sanan seuraavassa laulussa:
Tyytyväisyys.
On hetkiä jolloin huolet elämän vaikenee;
Helteessä päivän askeleet ihmisten hiljenee.
Ma pysähdyn kussa hopeapuronen liristen
Illoilla nukkumahan tuudittaa leivosen.
Mun sielun' kuiskaa: Katsopas kuinka puronen
Edelleen kulkeepi, vaikk' kaita tie on merellen;
Mun kulettavani tie on avara,
Vaan liian ahdas tyydyttääkseen minua.
Oi sieluni! Älä avaraksi sano maailmaa —
Ei purokaan äyräissänsä niin ole ahtaissa;
Sa yksin täällä rantoja kaipaat vaan,
Ja liika avaruus sun saattaa nurkumaan.
Kun runo loppui, nosti Kenelm päätänsä. Mutta puron rannat olivat niin mutkikkaat ja viidakko oli niin tiheä, että laulajaa ei muutamaan minuutiin näkynyt. Vihdoin oksat hänen edessänsä työnnettiin syrjälle ja moniain askeleiden päässä hänestä pysähtyi se mies, jonka hän oli kehoittanut ylistämään paistia niiden laulujen sijaan, joita laulaja ikivanhassa hairauksessaan rakkaudelle pyhittää.
"Sir," sanoi Kenelm ja nousi hiukan maasta, "me tapaamme siis toinen toisemme vielä kerran. Oletteko milloinkaan kuulleet käen kukkuvan?"
"Sir," vastasi laulaja, "oletteko koskaan tuntenut kesän läheisyyttä?"
"Sallikaa minun puristaa kättänne. Minä ihailen sitä kysymystä, jolla te vastasitte minun kysymykseeni. Jos teillä ei kiirettä ole, niin istukaa ja puhukaa vähän minun kanssani."
Laulaja nyykäytti päätänsä ja istui. Hänen koiransa — joka nyt oli tullut viidakosta esille — läheni juhlallisesti Kenelmiä, joka vielä suuremmalla juhlallisuudella sitä katseli; sitten koira häntäänsä heiluttaen pani maata ja kuunteli tarkoin kaikkia liikkeitä kaislikossa; luultavasti se mietiskeli olivatko ne kalan vai vesirotan herättämiä.
"Minä kysyin teiltä, sir, oletteko milloinkaan kuullut käen kukuntaa — mutta sitä en tehnyt paljaasta uteliaisuudesta; — sillä usein kesäpäivillä, kun puhuu itseksensä — ja tietysti saattaa itsensä hämille — kuuluu äkisti ääni, ikäänkuin tulisi se luonnon sydämestä, niin kaukana se on ja kuitenkin niin lähellä; ja se ääni sanoo jotain hyvin rauhoittavaa, hyvin sointuisaa, niin että tekee mieli ajattelemattomasti ja turhamaisesti huudahtaa: 'Luonto vastaa minulle.' Käki on usein minulle sellaiset kepposet tehnyt. Teidän laulunne on parempi vastaus niihin ihmisen kysymyksiin, jotka hän tekee itsellensä, kuin hän milloinkaan voi käeltä saada."
"Minä epäilen sitä," sanoi laulaja. "Laulu on korkeintaan vaan Luonnon sydämestä tulevan äänen kaiku. Ja jos käen kukunta teistä oli sellainen ääni, niin se oli vastaus teidän kysymyksiinne, kenties suorempi ja totisempi kuin ihminen voi lausua, olkoon kielen rakennus millainen tahansa."
"Hyvä ystäväni," vastasi Kenelm, "mitä te sanotte kuuluu hyvin kauniilta; ja siinä on jotakin, joka tavallisessa puheessa sanotaan Bosh'iksi. Mutta, vaikka Luonto ei milloinkaan ole ääneti, vaikka se väärinkäyttää ikänsä etu-oikeutta olla väsyttävän kielevä ja jaarittelevainen — niin Luonto ei milloinkaan vastaa kysymyksiimme — se ei voi argumenttiä käsittää — se ei milloinkaan ole Mr Millin Logiikaa lukenut. Suuri filosofi sanookin aivan oikein: 'Luonnolla ei ole sielua.' Jokaisen, joka puhuttelee sitä, täytyy hetkeksi pakoittaa sitä lainaamaan hänen omaa sieluansa. Ja jos se vastaa kysymykseen, jonka ihmisen oma sielu sille tekee, niin on se ainoastaan sellaisen vastauksen kautta kun ihmisen oma sielu opettaa sen papukaijan kaltaiselle suulle. Ja koska kaikilla ihmisillä on erilainen sielu, niin jokainen saa erilaisen vastauksen. Luonto on valheellinen vanha veijari."
Laulaja nauroi iloisesti ja hänen naurunsa oli yhtä sointuva kuin hänen laulunsa.
"Runoilijain tulisi luopua monesta asiasta, jos he siltä puolen luontoa katselisivat."
"Niin olisi huonoin runoilijain tehtävä, ja sitä parempi se olisi heille ja heidän lukijoillensa."
"Eivätkö hyvät runoilijat luontoa tutki?"
"Luontoa tutki? tietysti — niinkuin lääkärit tutkivat anatomiiaa, leikkelemällä kuollutta ruumista. Mutta hyvä runoilija on, niinkuin hyvä lääkärikin, mies, joka katsoo tätä tutkimista ainoastaan välttämättömäksi ABC:ksi eikä pääasiaksi harjoituksen ja taitavuuden saavuttamiseen. Minä en sano sitä hyväksi lääkäriksi, joka kirjoittaa kirjan, jossa hän tarkoin ja laveasti selittää hermoja ja jäntereitä; ja minä en kutsu sitä hyväksi runoilijaksi, joka sepittää tavaraluettelon Rheinistä ja Gloucester-laaksosta. Hyvä lääkäri ja hyvä runoilija on se, joka elävän ihmisen käsittää. Mikä on tuo näytelmän runollisuus, jonka Aristoteles syystä korkeimmaksi arvaa? Eikö se ole se runollisuus, jossa sieluttoman luonnon kuvauksen ehdottomasti täytyy olla hyvin lyhyt ja yleinen; jossa ihmisen ulkomuotoakin katsotaan niin erilaisella tavalla, että se voi tulla erilaiseksi jokaisessa näyttelijässä, joka osaa näyttää? Hamlet voi olla sekä valko- että tumman-verinen. Macbeth voi olla sekä lyhyt että pitkä. Näytelmän runollisuuden arvo on siinä, että se, sen sijaan, jota tavallisesti luonnoksi sanotaan (se on ulkonainen ja aineellinen luonto), asettaa tiedollisia, tunteellisia, mutta niin kokonansa ruumiittomia olentoja, että voipi sanoa niillä olevan ainoastaan henki ja sielu ja vastaanottavan lainaksi sellaisia käsillä olevia ruumiita, kuin näyttelijät voivat tarjota, jotta katsojat voivat niitä nähdä, mutta eivät tarvitse sellaisia ruumiita tullaksensa lukijalle näkyväksi. Korkein runouden laji on sentähden se, jolla on vähin tekemistä ulkonaisen luonnon kanssa. Mutta kaikilla runolajeilla on enemmän tai vähemmän todenperäinen arvonsa, sen mukaan miten suuressa määrässä se luontoon vuodattaa sitä, mitä siinä ei ole: ihmisen järkeä ja sielua."
"Minä en ole taipuvainen myöntämään, että joku runouden muoto on käytännöllisesti toista etevämpi," sanoi laulaja, — "se on, kun on kysymyksessä ylistää sitä runoilijaa, joka jonkimoisella menestyksellä harjoittaa sitä runolajia, jota te sanotte korkeimmaksi, yli sen, joka paljoa suuremmalla menestyksellä harjoittaa sitä lajia, jota te halvemmaksi nimitätte. Teoriiassa olkoon näytelmä-runous lyyrillistä runoutta etevämpi, ja 'Venice Preserved' on hyvin onnistunut näytelmä; mutta minusta Burns on suurempi runoilija kuin Otway."
"Se on mahdollista; mutta minä en tunne yhtäkään lyyrillistä runoilijaa, ainakaan en uudempien joukossa, joka vähemmän käyttää luontoa vaan esineiden ulkonaisena muotona, tahi suuremmalla innolla elähdyttää sen rakennusta ihmisellisellä sydämellään, kuin Robert Burns. uskotteko että, kun kreikkalainen järjen tai omantunnon hämmennyksessä ollen kysyi jotakin Dodonan oraakelin-tapaisilta tammenlehdiltä, nämä tammenlehdet vastasivat hänelle? Ettekö ennemmin usko, että hänen sielunsa tekemään kysymykseen vastasi hänen vertaisensa, papin sielu, joka ainoastaan käytti tammenlehdet välittäjänä ilmoitukseen, niinkuin te ja minä käyttäisimme sellaisena välittäjänä arkin kirjoituspaperia? Eikö taika-uskon historia ole aika-kirja ihmisen tyhmyydestä tahtoa vastausta ulkonaiselta luonnolta?"
"Mutta," sanoi laulaja, "enkö ole jossakin kuullut tai lukenut, että tieteiden kokeet ovat luonnon vastauksia ihmisen sille tekemiin kysymyksiin?"
"Ne ovat vastauksia, joita hänen oma ymmärryksensä hänelle antaa, eikä mitään muuta. Hänen henkensä kukkii aineiden lakeja ja tämän tutkimuksen ohessa hän tekee koetuksia aineen alalla; näiden koetuksien johdosta hänen henkensä, ennen saavutetun tiedonmääränsä tahi synnynnäisen ajullisuutensa mukaan, tekee johtopäätöksiänsä, ja siten syntyy kone-oppi, kemia ja muita tieteitä. Mutta aine itse ei mitään vastausta anna; vastaus vaihtelee kysymystä tekevän hengen mukaan, ja tieteen edistys on siinä, että alinomaa oikaistaan ne harhailut ja taika-luulot, joita edelliset henget ovat käsittäneet luonnon antamiksi oikeiksi vastauksiksi. Ainoastaan yliluonnollinen luonto meidän sisässämme — se on henki — voipi arvata luonnollisuuden mekanismoa — se on ainetta. Kivi ei voi kiveltä mitään kysyä."
Laulaja ei vastannut. Ja pitkällinen äänettömyys seurasi, jota keskeytti ainoastaan hyönteisten surina, joen lirinä ja tuulen huokaukset kaislikossa.