KUUDESTOISTA LUKU.
Mr Travers'in talossa oli melkoinen kokoelma perhemuotokuvia, joista harvat olivat hyvin maalatut, mutta Mr Travers oli nähtävästi ylpeä näistä hänen sukunsa vanhuuden todisteista. Näitä kuvia ei ollut ainoastaan seurahuoneiden seinillä, vaan niitä oli etevimmissä makuusuojissakin ja ne hymyilivät tahi katselivat kolkon näköisinä katsojaan pimeäin käytäväin ja kaukaisten etuhuoneiden seiniltä. Kun Cecilia eräänä aamuna oli matkalla posliinikammariin, näki hän Kenelmin tarkasti katselevan naisenkuvaa, joka oli pantu tällaiseen pimeään soppeen, josta hän takaportaita myöten porstuasta pääsi omaan huoneesensa.
"Minä tosin en ymmärrä maalauksia arvostella," sanoi Kenelm kun Cecilia pysähtyi hänen viereensä tultuansa; "mutta minusta tämä kuva on parempi, kuin enimmät, jotka teidän kokoelmassanne ovat kunniapaikan saaneet. Ja kasvot ovat niin suloiset, että ne olisivat koristeena ruhtinaallisessakin taulukokoelmassa."
"Niin," sanoi Cecilia huoaten. "Kasvot ovat suloiset ja kuvaa pidetään Lely'n parhaampana mestariteoksena. Se riippui ennen ison salin kakluunin yläpuolella; mutta isäni muutti sen jo monta vuotta sitten tänne."
"Kenties sentähden, että hän huomasi ett'ei se ollutkaan perhekuva?"
"Päinvastoin — sentähden että häntä surettaa ajatella sen olevan perhekuvan. Hiljaa! minä kuulen hänen askeleitansa; älkää puhuko hänen kanssansa kuvasta; älkää katselko sitä hänen nähden. Asia on hänelle hyvin ikävä."
Cecilia kiiruhti posliinikammariin ja Kenelm meni omaan huoneesensa.
Minkähän rikoksen tämä nainen oli tehnyt Kaarlo II aikana, joka tuli ilmi vasta Victorian hallituksen aikana ja joka oli antanut Leopold Travers'ille syytä ottaa hänen kuvansa, joka oli kaunein koko talossa, pois sen entisestä paikasta ja panna se näin syrjäiseen paikkaan? Kenelm ei sen enempää asiasta puhunut, ja tunnin kuluttua hän ei enää asiata ajatellut. Seuraavana päivänä hän lähti ratsastamaan Travers'in ja Cecilian kanssa. He ratsastivat hiljaisia ja varjoisia kujia pitkin, ilman määrättyä päämäärää, kun äkkiä, eräässä paikassa, missä kolme kujaa yhtyi erään laitumen kulmassa, yksinäinen harmaa torni kohosi heidän edessänsä keskellä avaraa ruohoista kenttää, joka näytti ennen olleen puistona, sillä siellä täällä kentällä oli isojen tammien kantoja.
"Cissy!" huudahti Travers suutuksissaan, pidätti hevosensa ja keskeytti valtiollisen puheen, jota hän oli pakoittanut Kenelmiä kuuntelemaan — "Cissy! Mitä tämä on! Me olemme väärälle tielle joutuneet! Noh, se on yhdentekevää, minä näen tuolla," osoittaen oikealle, "vanhan Mondellin talon uuninpiiput. Hän ei vielä ole luvannut ääntänsä George Belvoirille. Minä lähden häntä puhuttelemaan. Palatkaa te takaisin, sinä ja Mr Chillingly — olkaa minua vastassa Ternerin niityllä ja odottakaa minua siellä siksi kun tulen. Minun ei tarvitse pyytää teitä suomaan minulle anteeksi epäkohteliaisuuttani, Mr Chillingly. Ääni on aina ääni." Näin sanoen Mr Travers ohjasi hevosensa, joka oli vanha metsästyshevonen, syrjälle, ja kun ei veräjää ollut näkyvissä, antoi hän sen hypätä aidan yli ja katosi vanhan Mondellin uuninpiippuja kohti. Kenelm, joka tuskin oli kuullut isäntänsä käskyä Cecilialle ja anteeksipyyntöä häneltä itseltä, oli ääneti ja katseli vanhaa harmaata tornia, joka niin odottamatta oli hänen näkyviinsä tullut.
Vaikka Kenelm ei ollut mikään oppinut muinaistutkija, niinkuin hänen isänsä, niin kaikki muinaisjäännökset erittäin häntä miellyttivät; ja vanhat harmaat tornit, jotka eivät ole kirkontornia, ovat Englannissa hyvin harvinaisia. Kaikki tämän vanhan harmaan tornin ympärillä puhui sanomattomalla surumielisyydellä raunioina olevasta muinaisuudesta: sen vieressä nähtiin suuren götiläisen rakennuksen jäännökset, jotka kohosivat siellä täällä särkyneinä holvikaareina; korkeilla äyräillä varustettu kuiva oja oli entinen vallihauta; olipa se kukkulakin vielä olemassa, jolla paroni muinoin istui oikeutta. Harvoin etevinkään muinaistutkija löytää tämän jäännöksen normandilaisesta ajasta maalla, joka vielä on jonkun vanhimman anglo-normandilaisen perheen hallussa. Tuo jylhä luonto ylt'ympärillä; nuo ruohoiset kentät vanhoine jättiläiskokoisine tammirunkoineen, jotka olivat ontot sisästä ja latvotut; kaikki yhdessä harmaan tornin kanssa puhui menneistä ajoista, jotka olivat yhtä kaukana Viktorian hallituksesta kuin pyramidit Egyptin sijaiskuninkaan hallituksesta.
"Palatkaamme takaisin," sanoi Miss Travers, "isäni ei soisi että minä pysähtyisin tänne."
"Suokaa anteeksi! viipykää hetkinen. Minä soisin että minun isäni olisi täällä; hän viipyisi täällä auringon laskuun saakka. Mutta mikä on tämän vanhan tornin historia? — historia sillä varmaankin on."
"Jokaisella kodilla on historiansa — talonpojan tuvallakin," sanoi Cecilia. "Mutta suokaa anteeksi, että pyydän teitä noudattamaan isäni pyyntöä. Minun ainakin täytyy palata."
Näin pakoitettuna Kenelm vastahakoisesti käänsi katseensa rauniosta ja ratsasti Cecilian luo, joka jo oli paluumatkalla.
"Minä en suinkaan luonteeltani ole kyseliäs," sanoi Kenelm, "mitä elävitten oloihin tulee. Mutta minä en viitsisi au'aista kirjaa, jollei mennyt aika minua miellyttäisi. Olkaa hyvä ja tyydyttäkää uteliaisuuttani saada tietää jotakin tästä vanhasta tornista. Se ei voisi näyttää surumielisemmältä ja autiommalta, jos itse olisin sen rakentanut."
"Sen surullisimmat muistot ovat yhteydessä myöhäisemmän ajan kanssa," vastasi Cecilia. "Torni oli ennen muinoin vartijatornina eräässä linnassa, jonka omisti vanhin ja aikoinaan mahtavin perhe näillä seuduin. Sen omistajat olivat paronia, jotka ottivat tehokkaasti osaa ruusujen sotiin. Viimeinen heistä oli Richard III:nen puolella ja Bosworthin tappelun jälkeen hän menetti arvonimensä ja suurin osa maasta pantiin takavarikkoon. Uskollisuus Plantagenetia kohtaan oli tietysti petosta Tudoria kohtaan. Mutta perheen uudestaan vaurastuminen riippui nyt sen suoranaisista jälkeläisistä, jotka yleisestä onnensa haaksirikosta olivat pelastaneet niin paljon maata, joka vastaa varakkaan tilanomistajan tilaa — jonka tulot kenties olivat yhtä suuret kuin isäni, mutta joka oli alaltansa isäni tilaa paljon suurempi. Mutta kuitenkin kreivikunnassa näitä tilanomistajia pidettiin suuremmassa arvossa kuin rikkainta peeriä. He olivat vielä kreivikunnan vanhin perhe; ja heidän sukupuunsa osoitti heidän olevan sukua Englannin historian kuuluisimpain sukujen kanssa. Linnaa — jota aika ja piiritykset olivat hävittäneet — eivät koettaneetkaan korjata. He asuivat linnan lähellä olevassa talossa, joka oli Elisabetin aikana rakennettu, jota ette voi nähdä, sillä se on laaksossa tornin takana — yksinkertainen, vanhanaikuinen, maalaiselle tilanomistajalle sopiva talo. Meidän perhe tuli naimisen kautta näiden sukulaisiksi. Muotokuva, jonka näitte, oli tämän perheen tyttären kuva. Ja jokainen tilanomistaja kreivikunnassa ylpeili hyvin siitä että heimostui Fletwodien kanssa.
"Fletwode — oliko se heidän nimensä? Minä muistuttelen kuulleeni nimen yhteydessä jonkun hirvittävän — ei, se ei voi olla sama perhe — kertokaa edelleen, olkaa hyvä!"
"Minä pelkään, että se on sama perhe. Mutta minä lopetan kertomukseni sellaisena kuin olen sen kuullut. Tila joutui vihdoin eräälle Bertram Fletwodille, joka, kovaksi onneksi, sanottiin olevan erinomaisen viisas toimintomies. Hän ynnä muut kreivikunnan herrasmiehet olivat suuresti mieltyneet erääsen kaivosyhtiöön; hän osti suuren joukon osakkeita; rupesi johtokunnan puhemieheksi —"
"Minä ymmärrän; ja joutui tietysti häviölle."
"Ei: vielä pahemmin, hän tuli hyvin rikkaaksi; ja, onnettomuudeksensa, hän halusi tulla vieläkin rikkaammaksi. Olen kuullut, että siihen aikaan keinottelu-raivo oli hyvin yleinen. Hän liittyi tällaisiin yrityksiin ja menestyi hyvin, kunnes hän vihdoin houkuteltiin panemaan suuren osan täten saatua omaisuuttansa pankkiin, joka silloin oli hyvässä maineessa. Tähän saakka hän oli hyvin rakastettu ja arvossa pidetty kreivikunnassa, mutta samat tilanomistajat, jotka olivat osallisina kaivosyhtiön seikkailuissa ja tunsivat hyvin vähän tahi eivät ensinkään toisia kauppatuumia, joissa hänen nimeänsä ei nähty, olivat hämmästyvinään, kun kuulivat Fletwode'n Fletwode'sta näin julkisesti rupeavan kauppaliittoon Clapham'in Jones'in kanssa eräässä Londonin pankissa.
"Hidasta väkeä, nuo maalaiset tilanomistajat — jälessä aikaansa. Noh?"
"Olen kuullut, että Bertram Fletwode oli tätä tuumaa vastaan, mutta hänen poikansa kehoitti häntä siihen. Tällä pojalla, Alfredilla, sanottiin olevan vieläkin suurempi toimintokyky kuin hänen isällänsä oli. Mrs Campion tunsi vallan hyvin Alfred Fletwode'n. Hän sanoo hänen olleen kauniin, vilkassilmäisen miehen, joka oli äärettömän kunnianhimoinen — enemmän kunnianhimoinen kuin itara — ja joka kokoili rahaa vähemmän niiden itsensä tähden kuin sen puolesta, jota niillä saavutetaan — arvon ja vallan. Hänen hartain toivonsa oli, Mrs Campionin kertomuksen mukaan, saada vanha paroni-arvo takaisin, mutta ei ennen kuin hän sen kanssa voi yhdistää omaisuuden, joka vastasi niin vanhan arvonimen loistoa ja korvasi uudempain peerein rikkautta nimen korkeammalla arvolla."
"Kurja kunnianhimo tosiaan; minä katsoisin vinttikammarissa asuvan runoilijan kunnianhimoa paremmaksi. Mutta minä en mikään tuomari ole. Kiitos Jumalan, minä en ole kunnianhimoinen. Mutta jokainen kunnianhimo, jokainen toivo kohota, on viehättävä sille, joka on tyytyväinen kun vaan itse ei häviölle joudu. Poika kulki siis omaa tietänsä, ja Fletwode piti seuraa Jones'ille rikkauteen ja paroni-arvoon vievällä tiellä — sillä välin kai poika nai? ja siinä tapauksessa tietysti herttuan tahi pohatan tyttären. Kunnian etsimistä, rahanhankkimista, jonka kautta hän oli vaarassa tulla alennetuksi tai joutua työhuoneesen. Aikakauden edistys!"
"Ei," vastasi Cecilia, joka hymyili hänen innollensa, mutta hymyili suruisesti, "Fletwode ei nainut herttuan eikä pohatan tytärtä; mutta hänen vaimonsa oli kuitenkin jaloa sukua — köyhää, mutta hyvin ylpeää. Kenties hän nai kunnianhimosta, mutta ei voitonhimosta. Hänen vaimonsa isä oli mahtava valtiollinen mies, joka kenties olisi voinut olla hänelle hyödyksi hänen vaatiessansa paroni-arvoa takaisin. Äiti, jolla oli etevä asema seuraelämässä, oli likeistä sukua meidän läheisen sukulaisemme — Lady Glenalvonin kanssa."
"Lady Glenalvon, jonka minä pidän suurimmassa arvossa naistuttavieni joukossa! Oletteko sukua hänen kanssansa?"
"Olen; Lord Glenalvon oli äitini eno. Mutta minä tahdon lopettaa kertomukseni ennenkuin isäni tulee. Alfred Fletwode ei nainut ennenkuin kauan aikaa sen jälkeen kuin hän rupesi pankin osakkaaksi. Hänen isänsä oli hänen pyynnöstänsä Mr Jones'in kuoltua ostanut koko toimituksen. Pankki hoidettiin nimellä Fletwode ja Poika. Mutta isä oli osakas vaan nimeksi, tahi niinkuin luullakseni sanotaan 'nukkuva' kumppani. Hän oli jo aikaa sitten herennyt asumasta kreivikunnassa. Vanha talo ei ollut kylläksi iso hänelle. Hän oli ostanut linnantapaisen asunnon naapuri kreivikunnassa; sillä hän eli hyvin suurellisesti; oli aulis tieteiden ja taiteiden suosija; ja vaikka hän aikaisin ryhtyi kaikenmoisiin kauppatuumiin, niin hän näyttää olleen hyvin etevä ja hieno seuraihminen. Muutamia vuosia ennen hänen poikansa naimista hän oli tullut halvaukseen ja hänen lääkärinsä kielsi hänen ottamasta osaa toimiin. Siitä ajasta hän ei enää puuttunut pankin hoitoon. Hänellä oli ainoastaan yksi tytär, joka oli paljon nuorempi Alfredia. Lord Cagleton, minun enoni, oli kihloissa hänen kanssansa. Hääpäivä oli jo määrätty — kun maailma ihmeeksensä sai tietää että tuo suuri kauppahuone Fletwode ja Poika oli lakkauttanut maksunsa — onko se oikein sanottu?"
"Minä luulen niin."
"Suuri joukko ihmisiä joutui häviölle tämän vararikon kautta. Yleinen mielipaha oli suuri. Tietysti koko Fletwoden omaisuus annettiin velkojille. Vanha Mr Fletwode julistettiin laillisesti syyttömäksi kaikkeen paitsi siihen että hän oli liian paljo poikaansa luottanut. Alfredia syytettiin petoksesta — väärennyksestä. Minä tietysti en tarkoin tunne näitä asioita. Hän tuomittiin pitkälliseen rangaistustyöhön, mutta kuoli päivää ennen kuin tuomio lankesi — luultavasti myrkkyyn, jota hän kauan oli luonansa kantanut. Nyt ymmärrätte miksi isäni, joka on melkein liian arka kunnian-asioissa, muutti Arabella Fletwoden kuvan pimeään soppeen — tämä nainen oli tosin hänen sukulaisensa, mutta myöskin tuomitun pahantekijän sisar — ja te käsitätte myöskin miksi koko tämä asia on hänelle ikävä. Hänen lankonsa olisi nainut pahantekijän sisaren; ja vaikka tämä kihlaus tietysti kaikessa hiljaisuudessa purattiin sen kauhean häpeän tähden, joka Fletwodeja oli kohdannut, niin luulen, ettei eno raukka milloinkaan toipunut tästä hänen toiveidensa kuoliniskusta. Hän lähti ulkomaille ja kuoli Madeirassa kauan kiduttuansa."
"Ja pahantekijän sisar, kuoliko hänkin?"
"Ei; ainakaan minun tietääkseni. Mrs Campion sanoo sanomalehdissä nähneensä ilmoituksen vanhan Mr Fletwoden kuolemasta, ja tiedon siitä että Miss Fletwode tämän tapauksen jälkeen oli lähtenyt Liverpoolista New Yorkiin."
"Alfred Fletwoden vaimo tietysti palasi perheensä luo?"
"Valitettavasti ei — vaimo parka! Hän ei ollut monta kuukautta naimisissa ollut kun pankki joutui häviöön; ja hänen onneton miehensä näyttää muiden ystäväin nimien joukossa myöskin vääristäneen vaimonsa elatusverojen hoitajan nimen ja siten saanut käsiinsä nekin varat, joilla vaimo muuten olisi voinut itsensä elättää. Vaimon isä kärsi myöskin suuren tappion tässä häviössä, sillä hän oli vävynsä neuvosta uskonut suuren osan omaisuuttansa Alfredille, joka omaisuus nyt meni yleiseen takavarikkoon. Minä luulen, että hän oli hyvin kova mies; hänen tytär raukkansa ei ainakaan milloinkaan palannut hänen luoksensa. Hän kuoli luullakseni jo ennen Bertram Fletwodea. Koko kertomus on hyvin surullinen."
"Surullinen kyllä, mutta rikas terveellisistä varoituksista niille, jotka elävät edistyksen aikakaudessa. Tässä näette varakkaan perheen, joka on vierasvarainen, rakastettu ja suuremmassa arvossa pidetty kuin rikkaammat ylimykset — ei ollut sitä perhettä, joka ei olisi ylpeillyt olevansa sukua sen kanssa. Äkkiä esiintyy tähän onnelliseen perheesen tuo aikakauden lempilapsi, tuo edistyksen sankari — kunnon toimintomies. Hänen olisi pitänyt tyytyä elämään niinkuin hänen esi-isänsä! Hänen olisi pitänyt tyytyä sellaisiin vähäpätöisyyksiin kuin hyvään tuloon, kunnioitukseen ja rakkauteen! Hän oli liian hyväpäinen siksi. Meidän aikakautemme on rahankokoomisen aikakausi — täytyy elää aikakautensa mukaan! Hän elää aikansa mukaan. Syntyneenä maalais-herrasmieheksi, kohoittaa hän itsensä kauppiaaksi! Mutta vaikka hän oli itara, hän ei ollut epärehellinen. Hän oli syntynyt herrasmieheksi, mutta hänen poikansa oli syntynyt kauppiaaksi. Poika on isäänsäkin etevämpi toimintomies; pojalta kysytään neuvoa ja hän tulee isänsä uskotuksi. Oi! Hänkin seuraa aikaansa; itaruuteen hän lisää kunnianhimon. Kauppiaan poika tahtoo palata — mihin; herrasmiehen arvoon? — herrasmiehen! hullutuksia! jokainen on meidän aikoina herrasmies — lordin arvonimeen. Miten se päättyy? Jos voisin ainoastaan kaksitoista tuntia istua tämän Alfred Fletwoden sydämessä — jos vaan voisin nähdä, kuinka epärehellinen poika askel askeleelta lapsuudesta saakka rehellisen isän ohjaamana johdatettiin hylkäämään Fletwodein Fletwodesta vanhaa vestigiaa — niin luulen että voisin näyttää että aikakausi asuu lasihuoneessa, eikä olisi itsensä tähden tullut viskata kiveä pahantekijään!"
"Mutta, Mr Chillingly, tämä on varmaankin harvinainen poikkeus yleisestä -"
"Harvinainen!" keskeytti häntä Kenelm, joka innostui niin, että hänen parahin ystävänsä olisi ällistynyt siitä — jos hänelle milloinkaan olisi suotu hyvää ystävää — harvinainen! ei, kuinka tavallinen halu enempään onkaan niissä, joilla on kyllin; kuinka tavallinen eikö ole tyytymättömyys riittävään tuloon, kunnioitukseen ja rakkauteen, kun rahakukkaro on näkyvissä! Kuinka monta korkeasukuista perhettä onkaan maanpäällä kadonnut sentähden että heillä on ollut perillinen, jota sanotaan taitavaksi toimintomieheksi. Yhtiö perustetaan — tuo taitava mies rupeaa yhtiön osakkaaksi. Vanhat tilat ja vanhat nimet ovat pelkkää juorua. Nouskaa korkeammalle. Katsokaa ylimyksiä, joiden perimöisien arvonimien tulisi englantilaisiin korviin kuulua pasuunan ääneltä, joka voisi herättää hitaimmankin halveksimaan rahakukkaroa ja maineen halua. Katsokaa! tässä hullussa kuolontanssissa, jota sanotaan Aikakauden Edistymiseksi, hakee se, joka ei ruhtinaallisissa tuloissa saanut kylläksensä, enemmän pelaajana viheriän pöydän ääressä, noudattaen vääräin pelaajain neuvoja. Katsokaa! toinen, jonka nimi kerran hänen esi-isäinsä aikana oli Englannin vihollisten kauhuna — on ravintolan isäntänä! Kolmas — mutta miksi luetella niitä kaikkia? Yksi seuraa toista — tiellä häviöön, Edistyksen Aikakaudessa. Oi, Miss Travers! ennen muinoin tultiin Kunnian Temppelin kautta Onnen Temppeliin. Tässä viisaassa aikakaudessa on järjestys päinvastainen. Mutta tässä isänne tulee."
"Pyydän tuhat kertaa anteeksi!" sanoi Leopold Travers. "Tuo hölmö Mondell viivytteli minua näin kauan vanhanaikuisilla Tory-epäilyksillänsä siitä, onko liberaalinen politiiki maanviljelykselle edullinen vai ei. Mutta koska hän on velkaa suuren rahasumman eräälle Whig-puolueen lakimiehelle, niin minä puhuin hänen vaimonsa kanssa, joka on ymmärtäväinen nainen; minä vakuutin häntä siitä, että Mr Mondellin omalle maanviljelystoimille whigpuolue olisi edullisin; ja suudeltuani hänen pientä lastansa ja puristettuani hänen kättänsä, lupasi hän antaa äänensä George Belvoirille — kaksois-äänen."
"Minä oletan," sanoi Kenelm itsekseen, "että Travers on valinnut oikean tien ei Kunnian vaan kunnianosoituksien Temppeliin jokaisessa maassa, olkoonpa se vanha tai uudenaikainen, joka on omistanut yleisen äänestyksen järjestelmän."