KUUDESTOISTA LUKU.
Mrs Cameron istui yksin kauniissa salissansa ja hänen polvellansa oli auki oleva kirja, jota ei kuitenkaan luettu. Hän katseli pois siitä, näennäisesti puutarhaan, vaan oikeastaan tyhjään ilmaan.
Terävämielinen ja kokenut katselija olisi hänen kasvoissansa huomannut ilmauksen, jota tavallinen silmä ei nähnyt.
Tavalliselle silmälle hänen kasvonsa osoittivat ainoastaan huolettomuutta; ne ilmoittivat että hän oli hiljainen nainen, joka oli ajatellut jotakin vähäpätöistä talouden asiaa, mutta oli siihen väsynyt ja nyt ei ajatellut niin mitään.
Mutta todellinen katsoja huomasi näissä kasvoissa myrskyisen entisyyden jälkiä, haamuja, jotka eivät milloinkaan tahtoneet saada lepoa; ne osoittivat luonnetta, joka oli jollakin tavalla suuresti muuttunut; se ei aina ollut hiljaisen ja nöyrän naisen luonne ollut. Huulien ja sieramien hienot piirteet osoittivat hekumallisuutta, ja alahuulen syvä, alaspäin vedetty mutka ilmoitti synkkämielisyyttä. Hänen katseensa lempeys ei osoittanut huolettomuutta, vaan pikemmin mieltä, jota salaisen surun kuorma oli nöyryyttänyt ja rasittanut. Koko hänen olentonsa todisti että hän oli sivistyneissä piireissä ollut — piireissä, joissa on sekä tyyneyttä että arvollisuutta ja suloa. Köyhät käsittivät sitä paremmin kuin hänen rikkaat tuttavansa Moleswichissä, kun he sanoivat: "Mrs Cameron on päästä kantapäähän lady." Hänen kasvoistansa päättäen oli hän varmaan ollut kaunis, ei mikään täydellinen kaunotar, mutta hän oli ollut sievä. Nyt tämä kauneus oli haihtunut kylmäksi, harmaaväriksi ja masennetuksi ja uniseksi ujoudeksi. Hän ei nostanut suurta melua itsestään, vaan oli luultavasti määrännyt velvollisuudekseen tukehduttaa kaikkia taipumuksia siihen. Kukapa voi näiden huulien muotoa katsella huomaamatta että ilmoittivat kiivasta, äkkipikaista luonnetta? Ja kuitenkin, kun taas likemmin häntä katseli, niin tämä hänen luonnollisen suoran luonteensa sortaminen viehätti sitä enemmän, kun hänessä oli hyvin vähän mielenlujuutta, jos muka fysiognomiiassa ja frenologiiassa mitään perää on. Mutkikas ylähuuli, arka, rukoileva katse, pään epäsuhteellinen kapeneminen korvan ja niskan välillä ilmoittivat että hän oli ihminen, joka ei voinut sen tahtoa vastustaa, jota hän joko rakastaa tai johon hän luottaa.
Hänen polvellaan oleva kirja on uskonnollinen kirjoitelma armon-opista, jonka eräs tunnettu "Matalan kirkon" pappi on kirjoittanut. Hän luki harvoin muita kirjoja kun hengellisiä, paitsi kun hänen huolensa Lilyn kasvatuksesta pakoitti häntä lukemaan "Historian ja Maantieteen ensimmäisiä alkeita," tai niitä ranskan kielen oppikirjoja, joita luettiin seminareissa nuoria tyttöjä varten. Mutta jos joku olisi houkutellut Mrs Cameronia tuttavalliseen keskusteluun niin hän olisi huomannut että hän oli mahtanut saada semmoisen kasvatuksen, kuin ylhäiset nuoret naiset tavallisesti saavat. Hän osasi puhua ja kirjoittaa ranskan ja italian kieliä. Hän oli lukenut ja muisti vielä sellaisia näiden kielisien klassillisten kirjailijain teoksia, joita oikea-uskoiset opettajattaret antoivat oppilasten lukea. Hän osasi vähän kasvioppia, sellaista kasvioppia, jommoista kaksikymmentä vuotta sitten opetettiin. Minä en ole varma siitä vaikka hän olisi erittäin hyvin oppinut teologiiaa ja valtiollista ekonomiiaakin, sellaisina kuin nämä tieteet esitellään Mrs Marcetin helppotajuisissa käsikirjoissa. Sanalla sanoen, hänessä olisi oppinut tuntemaan korkeasti sivistynyttä englantilaista ladya, joka oli saanut kasvatuksensa nykyistä edellisessä sukupolvessa ja henkiseen kehitykseen katsoen oli paljoa korkeammalla kannalla kuin nuoret englantilaiset naiset nyt tavallisesti ovat. Mitä vähä-arvoisempiin sivistys-aineihin tulee — jotka nyt tehdään etevimmiksi — niinkuin musiiki, niin asiantuntija ei voinut kuulla hänen soittavan sanomatta: "Tällä naisella on ollut hänen aikansa parhaimmat opettajat." Hän taisi soittaa ainoastaan sellaisia soittokappaleita, jotka olivat hänen sukupolvensa aikaiset. Hän ei ollut siitä ajasta pitäen mitään oppinut. Sanalla sanoen, koko hänen henkinen kehityksensä oli vallan pysähtynyt monta vuotta sitten, kenties jo ennenkuin Lily oli syntynyt.
Hänen näin katsellessansa tyhjään ilmaan, tullaan sanomaan että Mrs Braefield on tullut. Mrs Cameron ei säpsähdä. Hän ei milloinkaan joudu hämille. Mutta hänen liikkeensä osoittavat väsymystä ja mielipahaa; hän panee hengellisen kirjan pois. Elsie astuu sisään, nuorena, loistavana, puettuna uusimman muodin mukaan, se on, niin kokonansa aistia vailla taiteilijan silmissä, kuin vallasnainen voi olla puettu; mutta rikkaat kauppiaat, jotka ylpeilevät vaimoistansa, vaativat että heidän vaimonsa pukevat itsensä niin, ja heidän vaimonsa tässä katsannossa nöyrästi noudattavat miestensä tahtoa.
Molemmat rouvat tervehtivät toisiansa, sitten alkaa tavallisesti kanssapuheen valmistukset ja hetken vaitiolon jälkeen Elsie kysyy:
"Mutta enkö saa Lilyä tavata? Missä hän on?"
"Minä pelkään että hän on mennyt kylään. Pienelle pojalle, joka on käynyt meidän asioilla, on sattunut tapaturma — hän on pudonnut maahan kirsikkapuusta."
"Josta hän varasti marjoja?"
"Luultavasti."
"Ja Lily on mennyt nuhtelemaan häntä?"
"Sitä en tiedä; mutta poika on loukannut itsensä pahasti, ja Lily on mennyt katsomaan kuinka hänen on."
Mrs Braefield lausui suoraan, niinkuin hänen tapansa oli:
"Minä en ylipäänsä pidä Lilyn ikäisistä tytöistä, vaikka hyvin rakastan lapsia. Te tiedätte kuinka paljon pidän Lilystä; ehkä tulee se siitä että hän on niin lapsen kaltainen. Mutta hän tuottaa varmaankin teille paljon huolta."
Mrs Cameron vastasi levottomasti: "Ei. Hän on vielä lapsi, ja erittäin hyvä lapsi; miksi olisin levoton?"
Mrs Braefield, innokkaasti:
"Teidän lapsenne on varmaan kahdeksantoista vuoden vanha."
Mrs Cameron:
"Kahdeksantoista — onko se mahdollista! Kuinka aika rientää! vaikka aika ei tunnu rientävän niin ykstoikkoisessa elämässä kuin minun, niin se liukuu eteenpäin kuin vesi virrassa. Annas nähdä — kahdeksantoista? Ei, hän on vaan seitsemäntoista — tuli seitsemäntoista vanhaksi viime Toukokuussa."
Mrs Braefield:
"Seitsemäntoista vuotias! Hyvin vaarallinen ikä tytölle; ikä, jolloin nuket lakkaa ja rakastajat alkaa."
Mrs Cameron, ei niin väsyneellä äänellä, mutta kuitenkin tyynesti:
"Lily ei ole milloinkaan paljon pitänyt nukeista — ei milloinkaan paljon välittänyt elottomista esineistä; ja mitä rakastajiin tulee, hän ei ensinkään niitä ajattele."
Mrs Braefield vilkkaasti:
"Niin pian kun tyttö on yli kuuden vuoden, ajattelee hän rakastajia. Mutta tässä tulee toinen kysymys. Kun niin kaunis tyttö, kuin Lily, ensi syntymäpäivänänsä tulee kahdeksantoista vuoden ikäiseksi, eikö rakastaja silloin voi häntä ajatella?"
Mrs Cameronin kylmä ja tyyni käytös osoitti että kysyjä, joka sellaista kysyi, oli liian rohkea, ja hän vastasi:
"Koska ei mitään rakastajaa ole kuulunut, en voi vaivata itseäni hänen ajatuksiansa miettimällä."
Elsie sanoi itsekseen: "Tämä on tuhmin nainen minkä olen nähnyt!" ja ääneen Mrs Cameronille:
"Eikö naapurimme, Mr Chillingly, teistä ole kaunis mies?"
"Luulen että häntä yleensä katsotaan kauniiksi. Hän on hyvin pitkä."
"Kauniit kasvot."
"Ovatko ne kauniit? Sitä en myönnä."
"Mitä Lily sanoo?"
"Mistä?"
"Mr Chillinglystä. Eikö hän pidä häntä kauniina?"
"En ole koskaan sitä häneltä kysynyt."
"Hyvä Mrs Cameron, eikö hän olisi sopiva mies Lilylle? Chillinglyein suku on vanhimpia 'Burken maa-aatelisukuja,' ja minä luulen että hänen isänsä, sir Peter, on jotenkin rikas."
Mrs Cameron osoitti nyt ensi kerta tämän keskustelun kestäessä liikutusta. Hänen kasvonsa äkisti lensivät punaisiksi ja sen jälkeen ne kävivät entistä vaaleammiksi. Hetkisen vaiti oltuansa hän taas oli tyyni kun ainakin, ja vastasi jyrkästi:
"Se ei olisi Lilyn ystävä, joka sellaisia ajatuksia hänen päähänsä panee; eikä ole mitään syytä luulla että ne ovat Mr Chillinglyn mieleen tulleet."
"Surettaisiko se teitä, jos niin olisi? Varmaankin te soisitte että hoidokkaanne joutuisi hyvään naimiseen ja Moleswichissä ei ole sopivaa kosijaa hänelle."
"Suokaa anteeksi, Mrs Braefield, mutta minä en ole milloinkaan kenenkään kanssa keskustellut Lilyn naimisesta, ei edes hänen holhojansa kanssa. Ja kun ajattelen kuinka lapsellinen hän on ikäänsä katsoen, niin en luule että aika vielä on käsissä siitä neuvotella."
Kun Elsie huomasi että häntä vastustettiin, alkoi hän puhua muutamasta sanomalehden kirjoituksesta, joka sillä erällä oli yleisön huomiota herättänyt, ja nousi pian lähteäksensä pois. Mrs Cameron piti vieraansa hänelle ojennetusta kädestä kiinni ja sanoi matkalla, hiukan hämmästyneellä, mutta vakaalla äänellä: "Hyvä Mrs Braefield, suokaa minun toivoa että teidän terve järkenne ja ystävyytenne Lilyä kohtaan estää teitä häiritsemästä hänen mielensä rauhaa viittaamalla niihin kunnianhimoisiin tuumiin hänen tulevaisuuteensa nähden, joista nyt olette minulle puhunut. On vallan mahdotonta uskoa että sellainen nuori mies, kun Mr Chillingly, toden perään voisi aikoa naida tyttöä, joka ei ole hänen omaa säätyänsä, ja —."
"Odottakaa, Mrs Cameron. Minun täytyy keskeyttää teitä. Lilyn persoonalliset ominaisuudet ja hänen miellyttävä käytöksensä olisivat koristeena mille säädylle tahansa; ja enkö ole teitä oikein käsittänyt, kun olette sanonut että vaikka hänen holhojansa, Mr Melville, on, niinkuin kaikki tiedämme, mies, joka on kohoittanut itsensä vanhempiensa säädyn yli, on Miss Mordaunt kuitenkin, niinkuin te itsekin, korkeasukuinen nainen?"
"Kyllä hän on korkeasukuinen nainen," sanoi Mrs Cameron ja kohoitti ylpeästi päätänsä. Mutta hän lisäsi, yhtä äkillisesti muuttuen nöyräksi ja kylmäksi: "Mitä se tekee? Tyttö ilman rikkautta, ilman sukulaisia, kasvatettu pienessä huvilassa, taideniekan valvatti, joka itse on City-kirjurin poika, ei ole samaa säätyä kuin Mr Chillingly, ja tämän vanhemmat eivät voisi hyväksyä sellaista avioliittoa. Se olisi hyvin julmaa Lilyä kohtaan, joka muuttaisi sen viattoman ilon, mikä hänellä voi olla puhumisesta sivistyneen muukalaisen kanssa, sellaiseksi mieltymykseksi, jommoista niinkin lapsellisessa ja kauniissa tytössä, kuin Lily on, voisi herätä henkilöä kohtaan, joka esitellään hänelle hänen tulevaksi elämänsä kumppaniksi. Älkää tätä julmuutta harjoittako; älkää — älkää sitä tehkö — minä rukoilen teitä!"
"Luottakaa minuun!" huudahti helläsydäminen Elsie, ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä. "En ole milloinkaan tullut ajatelleeksi sitä, jota te niin viisaasti ja jalosti sanotte. Minä en paljon maailmaa tunne — en tuntenut sitä ensinkään ennenkuin menin naimiseen — ja kun pidän Lilystä ja suuresti kunnioitan Mr Chillinglyä, niin luulin voivani hyödyttää heitä molempia paremmin kuin — kuin — mutta nyt näen: Mr Chillingly on hyvin nuori, hyvin kummallinen; hänen vanhempansa kenties panisivat vastaan, ei Lilyn itsensä tähden, vaan niiden asiain johdosta, joita mainitsitte. Ja te ette soisi hänen tulevan perheesen, johon hän ei olisi niin sydämellisesti tervetullut, kuin hän ansaitsee olla. Minä olen iloinen siitä että olen puhunut teidän kanssanne tästä. Kaikeksi onneksi en vielä ole mitään pahaa tehnyt. Enkä aio tehdäkään. Minä tulin tänne kutsumaan teitä ja Mr Chillinglyä huviretkelle roomalaisen huvilan raunioille, jotka ovat parin peninkulman päässä täältä. En enää aio koettaa saattaa häntä ja Lilyä yhteen."
"Kiitoksia! Mutta te käsitätte vielä minua väärin. Minä en luule että Lily pitää puoletkaan niin paljon Mr Chillinglystä kuin uudesta perhosta. Minua ei heidän yhdessä olemisensa peloita siinä valossa, jossa Lily nyt häntä katselee, ja jossa hän, minun havainnoistani päättäen, Lilyä katselee. Ainoa jota pelkään on että joku viittaus sinnepäin saattaisi tyttöä katsomaan häntä toisin, ja se on mahdotonta."
Elsie lähti pois ollen hyvin hämillänsä ja kovin halveksien Mrs Cameronin tietoja siitä mitä voi tapahtua kahdelle "yhteen saatetulle" nuorelle henkilölle.