KYMMENES LUKU.
Kukkapallolla leikkivä lapsi oli kadonnut kukkulalta; rusottavat pilvet olivat hävinneet taivaanrannalta ja laskeutuneet kaduille ja pimeys peitti jo maan kun nuo kolme miestä saapuivat tiheimpään osaan kaupunkia. Tom pyysi Kenelmin tulemaan hänen kanssansa sedän luokse, jossa hän lupasi hänelle sydämelliset tervetulijaiset, sängyn ja pöydän, mutta Kenelm epäsi tulemasta. Hän oli vakuutettu siitä, että olisi Tom'ille paras tänä iltana olla yksin omaistensa kanssa, mutta hän ehdoitteli sen sijaan, että he viettäisivät seuraavan päivän yhdessä, ja lupasi tulla eläinlääkärin tykö aamulla.
Kun Tom erosi heistä setänsä portin luona, sanoi Kenelm laulajalle: "Minä oletan, että te ai'otte johonkin ravintolaan mennä — saanko tulla teidän kanssanne? Me voimme syödä illallista yhdessä ja minun tekisi mieli kuulla teidän puhuvan runoudesta ja luonnosta."
"Teidän ehdoituksenne on minulle hyvin mieleen; mutta minulla on ystäviä tässä kaupungissa, joiden luona minä tavallisesti asun, ja he odottavat minua. Ettekö näe, että olen toisessa puvussa nyt? Täällä en ole tunnettu 'kuljeksivana laulajana!'"
Kenelm katseli toisen pukua, ja nyt vasta hän huomasi eroituksen. Tämä puku oli kuitenkin tavallansa kaunis; se oli sellainen, jommoista herrat korkeimmasta säädystä tavallisesti käyttävät maalla, muhkea, uusi ja täydellinen hamaan leveihin kenkiin pauloineen ja solkineen.
"Minä pelkään," sanoi Kenelm vakaasti, "että teidän pukunne muutos ilmoittaa niiden kauniiden tyttöjen läheisyyttä, joista puhuitte kerta ennen tavatessamme toisiamme. Darwinin opin mukaan luonnollisesta valinnasta suosii Jenny Wren ja hänen sukunsa hienoa höyhenpukua, vaikka tosin sanotaan, että komeilla höyhenillä varustetut linnut harvoin ovat hyviä laulajia. Kilpailijoille on hyvin ikävää, että te omistatte molemmat nämä ominaisuudet."
Laulaja nauroi: "Minun ystäväni talossa on ainoastaan yksi tyttö — hänen veljensä tytär; hän on hyvin vaatimaton ja vaan kolmentoista vuoden vanha. Mutta minulle on vaimoväen seura, olkoot he rumat tahi kauniit, ehdottomasti välttämätöntä; ja minä olen nyt monta päivää kuljeksinut ympäri nauttimatta tätä, jotta tuskin voin sanoa teille kuinka ajatukseni ikäänkuin pudistivat tomun päältänsä kun taas olin lähellä —"
"Hameita," keskeytti Kenelm. "Olkaa varoillanne. Minun hyvä ystäväni, jonka seurassa nyt matkustan, on itse vakainen varoitus hamevaltaa vastaan, jota minä toivon voimani hyväkseni käyttää. Hänellä on kova suru, mutta siitä olisi voinut tulla pahempaakin, kuin surua. Ystäväni aikoo jäädä tähän kaupunkiin. Jos tekin tänne jäätte, niin käykää joskus häntä katsomassa. Se tekisi hänelle hyvää, jos te voitte viekoitella häntä todellisesta elämästä runouden yrttitarhoihin, mutta te ette saa laulaa ettekä puhua hänelle rakkaudesta."
"Minä kunnioitan kaikkia rakastajia," sanoi laulaja tunnokkaalla äänellä, "ja mielelläni minä koettaisin ilahduttaa tai lohduttaa teidän nuorta ystäväänne, jos voisin; mutta minä olen luvannut muualle mennä, ja lähden Luscombesta — johon tulin raha-asiain tähden — jo ylihuomenna."
"Minun täytyy myöskin lähteä. Suokaa meidän ainaki pari tuntia huomenna nauttia teidän seuraanne."
"Mielelläni siihen suostun; kello kahdestatoista auringon laskuun saakka minä aion kuljeksia ympäri — tyhjäntoimittajana. Jos te molemmat tahdotte tulla kanssani, niin olen hyvin mielissäni. Se on siis päätetty! Hyvä, minä tulen teidän luoksenne ravintolaan huomenna kahdentoista aikana; ja minä kehoitan teitä hakemaan yösijaa tuossa vastapäätä meitä olevassa ravintolassa, jonka nimi on Kultainen Karitsa. Olen kuullut että siellä matkustajia hyvin kohdellaan ja että siellä on hyvät passarit."
Kenelm huomasi, että laulaja tahtoi hänestä erota, ja käsitti vallan hyvin sen seikan, että laulaja, joka ei tahtonut nimeänsä ilmoittaa, ei sanonut missä se perhe asui, jonka vieraana hän oli.
"Vielä sana!" sanoi Kenelm. "Teidän ystävänne tahi hänen vaimonsa voi varmaankin hankkia tiedon siitä missä tuo pieni tyttö ja vanha mies asuvat, kun te kerrotte tytöstä. Jos siitä selkoa saatte, niin toivoisin, että matkakumppanini tutustuisi tytön kanssa. Tässä suhteessa ainakin hamevalta on oleva viatonta ja ilman vaaratta. Ja minä en tiedä mitään, joka voisi niin hyvin viihdyttää suurta, kiihkoista sydäntä, kuin Tomin on, joka vaikeroi kauhistavaa tyhjyyttä, ja asettaa sen myrskyjä sekä ohjata sitä puhtaihin ja jaloihin esineihin, kuin rakkaus pieneen lapseen."
Laulaja kävi kalpeaksi — hän oikein säpsähti.
"Sir, te olette noita, kun voitte näin minulle puhua."
"Minä en ole mikään noita, mutta teidän kysymyksenne johdosta arvaan, että teillä itsellä on pieni lapsi. Sitä parempi; lapsi voi suojella teitä monesta onnettomuudesta. Muistakaa pientä tyttöä. Hyvää yötä!"
Kenelm astui Kultaisen Karitsan kynnyksen yli, sai itselleen huoneen, pesi itsensä, pyysi ruokaa ja söi innokkaasti kuin ainakin illallistansa; mutta kun tuo synkkämielisyys taas alkoi hänen mieltänsä vaivata, jonka hän niin omituisella tavalla oli selittänyt olevan väkeville ihmisille tavallisen, lähti hän ulos kaasulla valaistuille kaduille haihduttaaksensa suruisia ajatuksiansa.
Se oli iso, kaunis kaupunki — kauniimpi kuin Tor-Hadham sen kantta, että se sijaitsi laaksossa, jota metsäiset kukkulat ympäröivät, ja sen ohi kulki se kaunis joki, jonka mutkia me olemme nähneet sen vielä purona ollessa — kauniimpi senkitähden, että siinä oli uhkea katedraalikirkko, joka oli aukealla paikalla ja jonka ympärillä oli kunnianarvoisia, vanhoja rakennuksia, joissa asui pappeja tahi hiljaista aatelisväkeä, joka rakasti keski-ajan tapoja. Valtakatu vilisi väkeä; muutamat olivat matkalla kotiin päivän työstä, toiset, nuoremmat, kävelivät hiljakseen morsiamensa tahi omaistensa kanssa, tahi kulkivat käsikädessä nuorina miehinä tai kihlaamattomina tyttöinä. Kenelm kulki tätä katua pitkin hajamielisenä. Hän kääntyi oikealle ja tuli katedraalikirkon lähelle. Siellä oli hiljaista ja autiota. Tämä yksinäisyys miellytti häntä ja hän kulki kauan aikaa katsellen kauniisen muotoon rakennettua kirkkoa, jonka tornit ja huiput kohosivat tummansinistä, tähdikästä taivasta kohti.
Sitten hän miettiväisenä astui edelleen ja tuli kapeille kaduille, joissa puodit olivat suljetut, mutta monet ovet olivat auki ja kynnyksillä seisoi työmiehiä tupakoiden, vaimot istuivat portailla puhellen keskenänsä, ja telmääväiset lapset leikkivät tai tappelivat kadunkulmissa. Tämä näkö ei näyttänyt englantilaisen pyhäpäivän rauhallista puolta sen miellyttävimmältä ja kauniimmalta kannalta. Kenelm kulki joutuisammin edelleen; hän tuli leveämmälle kadulle, johon kirkas valo häntä houkutteli. Tultuansa lähemmäksi valaistua paikkaa, näki hän, että valo tuli gin-palatsista, jonka mahogny-puiset ovet au'aistiin ja suljettiin ehtimiseen, väkeä kun alinomaan tuli ja meni. Tämä rakennus oli kauniin minkä hän oli nähnyt kaupungissa, kirkon jälkeen.
"Uusi sivistys vastoin vanhaa," jupisi Kenelm. Samassa käsi pantiin julkealla tavalla hänen käsivarrellensa. Hän katsoi alaspäin ja näki nuoret kasvot, joista kuitenkin nuoruuden vienous oli kadonnut; ne näyttivät jäykiltä ja kuihtuneilta ja ruso niissä ei ollut luonnon antama lahja.
"Oletteko hyvä tänä iltana?" kysyi käheä ääni.
"Hyvä!" sanoi Kenelm suruisella äänellä ja loi säälivän katseen puhujaan — "hyvä. Oi, sisar parka! Jos sääliväisyys on hyvyys, kukapa voi teitä katsella olematta hyvä?"
Tyttö päästi irti Kenelmin käden ja matkustaja kulki edelleen. Vaan tyttö seisoi hetken aikaa tuijottaen häneen kunnes hän katosi näkyvistä; sitten tyttö peitti silmänsä kädellään, kääntyi takaisin ja, kun hän meni gin-palatsin ohitse, tarttui kovempi käsi häneen. Hän työnsi äkäisesti käden pois ja lähti suoraan kotiin. Kotiin! onko se oikea sana? Sisar parka!