YHDEKSÄS LUKU.
"Niinkuin näette, on kohtalo määrännyt, että meidän taas pitää tapaaman toisiamme," sanoi Kenelm ja istui mukavaan asentoon kuljeksivan laulajan viereen ja kehoitti Tomia tekemään samoin. "Mutta te näytte runonsepittämisen ohessa harjoittavan piirustustaidettakin. Te piirustatte teidän nimittämänne luonnon mukaan?"
"Minun nimittämäni luonnon mukaan! kyllä, väliin."
"Ja löydättekö yhtä vähän piirustuksessa kuin runonsepittämisessä sen totuuden, jota olen koettanut teidän vastahakoisiin korviinne huutaa — sen totuuden, että luonnolla ei ole mikään muu ääni kuin se, jonka vuodatamme siihen omasta sielustamme? Minä panisin vetoa siitä että se kuva, jota nyt piirrätte, ennemmin on koe ilmoittaa joku tunne teidän mielessänne, kuin koe esittää sen piirteitä sellaisina kuin ne jokaiselle katsojalle näyttäyvät. Sallikaa minun itse päättää olenko oikeassa."
Hän katseli tätä lausuessaan piirustuskirjaa. On usein vaikea henkilön, joka ei itse ole taideniekka tai taiteentuntija, päättää onko lyijykynällä piirretty kuva mestarin tekemä vaiko vaan taiteen-harrastajan piirtämä. Kenelm ei ollut taideniekka eikä taiteentuntija, mutta sen hän kuitenkin huomasi tästä kuvasta, että piirtäjä oli ottanut jonkun määrän piirustustuntia hyvän opettajan edessä. Tämä oli kuitenkin kylläksi antaaksensa hänelle kuvan hänen perustelmiinsa.
"Minä olin oikeassa," huudahti hän riemullisesti. "Tältä kukkulalta on kaunis näkö-ala yli kaupungin, niittyjen ja virran, joita laskeuva aurinko valaisee; sillä auringon lasku, samoin kuin kultaus, yhdistää epäsointuisia väriä ja sovittaa ne toisiinsa yhdistäessään ne. Mutta minä en teidän piirustuksessanne näe mitään tästä kuvaelmasta. Mitä näen, on minulle vallan outoa."
"Se näköala, jota te tarkoitatte, on kieltämättä hyvin kaunis," sanoi laulaja, "mutta ainoastaan Turner tahi Claude voisivat sitä kuvata. Minun taitoni ei riitä tällaisen maiseman kuvaamiseen."
"Minä näen teidän piirustuksessanne ainoastaan yhden muodon, lapsen."
"Katsokaa, tuossa lapsi seisoo. Hiljaa! minä valmistan kuvan."
Kenelm näki kaukana pienen yksinäisen tytön, joka viskasi jotain ilmaan (hän ei voinut eroittaa mitä se oli) ja tavoitti sitä kiinni, kun se putosi alas. Tyttö näytti seisovan kukkulan äärimmäisellä huipulla ja kuvastui rusottavia pilviä vasten, jotka kokoontuivat laskeuvan auringon ympärille; alhaalla näkyi epäselvästi iso kaupunki. Kuvauksessa kaupunki oli vieläki epäselvempi, koska se vaan muutamilla paksuilla viivoilla oli esitelty; mutta lapsen vartalo ja kasvot olivat selvät ja miellyttävät. Sen yksinäisyydessä oli jotakin erinomaisen tunteelle käypää, sen iloinen leikki ilmoitti puhdasta iloa.
"Kuinka voitte näin kaukaa eroittaa tytön kasvoja?" kysyi Kenelm, kun laulaja oli piirrustuksensa valmistanut ja, katseltuansa sitä, pani kirjan kiinni ja kääntyi Kenelmiin iloisesti nauraen. "Kuinka voitte nähdä, että tuo esine, jota hän hiljan on viskannut ylös ja taas tavoittanut, on kukkasista tehty pallo? Tunnetteko lasta?"
"En ole milloinkaan tyttöä nähnyt ennenkuin tänä iltana; mutta minun täällä istuessani, juoksi hän yksin minun ympärilläni ja sitoi seppeleitä voikukista, joita hän oli tienvarrelta poiminut; ja tätä tehdessänsä lauloi hän muutamia somia kehtolauluja. Ymmärrättehän, että minä ihastuin kun kuulin hänen laulavan, ja kun hän tuli likelle minua, puhuttelin minä häntä ja meistä tuli hyvät ystävät. Hän kertoi minulle, että hän oli orpo ja että hän asui hyvin vanhan miehen luona, joka oli kaukaista sukua hänelle, oli ennen kauppaa tehnyt, mutta nyt asui kapean kadun varrella keskellä kaupunkia. Mies oli hyvä tytölle ja kun hänen ikänsä ja kivulloisuutensa takia täytyi olla kotona, antoi hän tytön kesällä juosta niityillä leikkimässä. Tytöllä ei ollut yhtään samanikäistä leikkikumppania. Hän sanoi ei pitävänsä toisista tytöistä naapuristossa, ja ainoa pieni tyttö, jota hän koulussa rakasti, oli korkeampaa säätyä, eikä saanut hänen kanssansa leikkiä, sentähden hän tuli ulos leikkimään yksinänsä; ja hän sanoi ettei hän tarvitsekaan muuta seuraa niin kauan kuin aurinko paistaa ja kukkaset tuoksuvat."
"Kuuletteko tätä, Tom? Koska tulette Luscombessa asumaan, niin hakekaa tuon pienen kummallisen tytön seuraa ja olkaa ystävällinen häntä kohtaan, Tom, minun tähteni."
Tom ei vastannut mitään, vaan laski ison kätensä Kenelmin käteen; mutta hän katseli tutkivaisesti laulajaa, mielistyi hänen ääneensä ja kasvonsa luonnolliseen sulouteen ja siirtyi lähemmäksi häntä.
Laulaja pitkitti: "Tytön puhuessa minun kanssani, otin ajattelematta kukkaisseppeleet hänen kädestään ja kokoilin ne palloksi, tietämättä mitä tein. Hän näki mitä olin tehnyt, ja sen sijaan, että hän olisi soimannut minua siitä, että olin pilannut hänen kauniit seppeleensä, jota olisin ansainnut, tuli hän iloiseksi nähdessänsä, että olin käärinyt ne kokoon uudeksi leikkikaluksi. Hän riensi pois pallo kädessä ja heitteli sitä juosten eteenpäin, kunnes hän saapui kukkulan huipulle; silloin minä aloitin piirrustustani."
"Ovatko nämä viehättävät kasvot, jotka olette piirtänyt, tytön kasvojen näköiset?"
"Eivät ole; ainoastaan osaksi. Minä ajattelin toisia kasvoja piirtäessäni, mutta ne eivät ole näiden kasvojen näköiset; tämä pää on niitä kyheitä, joita sanomme 'haave-päiksi', ja aikomukseni oli tehdä siitä toinen selitys ajatukseen, josta juuri olin sepittänyt runon, kun lapsi tuli näkyville."
"Saammeko kuulla runon?"
"Minä pelkään, että sillä kiusaisin ystäväänne, joll'ei teitä itseä."
"Minä olen varma siitä, ett'ette sitä tekisi Tom; laulatteko te?"
"Minä olen laulanut," sanoi Tom, allapäin, "ja kuulisin mieleltäni tämän herran laulavan."
"Mutta minä en osaa näitä värssyjä, joita vasta sepitin, niin hyvin, että voisin laulaa niitä; siinä on kyllä, että osaan lausua ne." Laulaja oli hetken aikaa ääneti, ikäänkuin muistutellaksensa jotakin, ja sitten hän kauniilla ja selvällä sekä erinomaisen puhtaalla äänellään lausui seuraavat värssyt liikuttavalla ja vaihtelevalla äänen värähdyksellä, jota ei kukaan voi käsittää ainoastaan lukemalla niitä:
Kukanmyyjä kadun kulmassa.
Tyttö pieni seisoi
Kadun kulmassa,
Kukkasia kaupan
Häll' on korissa.
Ohikulkeville
Tarjoo aarteitaan,
Kaikenikäisille
Suloruusujaan.
Orvokkia ei vanhat osta,
Eikä nuoret ruusuja.
Lontoon elämä on vilkas,
Kenpä huomaa kukkia.
Yks' on liian vakaa,
Toinen hilpeä;
Täll' on kova kiire,
Tuoll' ei penniä.
Kukat toukokuussa
Tavalliset on;
Huomaamatta jäävät
Suuren joukkion.
Kehnosti siis kauppa sujuu
Lontoon kivikaduilla;
Orvokkia ei vanhat osta,
Eikä nuoret ruusuja.
Kun runoilija oli päättänyt runonsa, hän ei odottanut mieltymyksen osoituksia, eikä ujosti luonut silmiänsä alas, niinkuin enimmät ihmiset tekevät kun omia runojansa lukevat, vaan huudahti epätoivossa, suoraan arvostellen taidettansa korkeammaksi kuin kuulijoitansa:
"Minä näen suureksi surukseni, että piirrän paremmin kuin runoja sepitän. Voitteko," lisäsi hän Kenelmiin kääntyen, "edes ymmärtää mitä runoni tarkoittaa."
Kenelm: "Ymmärrättekö te, Tom?"
Tom: (kuiskaten) "En."
Kenelm: "Minä otaksun, että ystävämme kukanmyyjällänsä tarkoittaa ei ainoastansa runoutta, vaan hänen kaltaistansa runoutta, joka runous ei nyky-aikana muodissa ole. Minä kehitän hänen aatettansa, ja hänen pieni kukanmyyjänsä minusta kuvaa luonnollista totuutta tahi kauneutta, josta emme, kansakkaisten katujen teeskennellyissä oloissa eläen, maksaisi penniäkään, kiire kun aina on."
"Selittäkää sitä kuinka mielitte," sanoi laulaja, nauraen ja huo'aten yhtä haavaa; "mutta minä en ole sanoilla ilmoittanut, mitä tarkoitin, läheskään niin hyvin, kuin ilmoitin sen piirustuskirjassani."
"Kuinka niin?" kysyi Kenelm.
"Ajatukseni kuva piirustuksessa, olkoon se runous tahi mikä tahansa, ei ole yksin väkirikkailla kaduilla — tyttö seisoo viheriän kukkulan huipulla, kaupunki on epäselvänä alapuolella häntä, ja hän leikkii, ajattelematta rahoja ja ohikulkevia, niillä kukilla, jotka hän on poiminut — mutta leikkiessänsä hän viskaa ne taivasta kohti ja seuraa niitä silmät taivasta kohti."
"Hyvä!" mutisi Kenelm — "hyvä!" Sitten hän, kauan aikaa vaiti oltuansa, lisäsi hiljaa: "Suokaa anteeksi mitä hiljan puhuin teille paistista. Mutta myöntäkää, että olen oikeassa — se, jota te sanotte luonnonmukaiseksi kuvaukseksi, on vaan teidän oman ajatuksenne kuvaus."