NELJÄS LUKU.
Mr Chillingly Mivers ei milloinkaan pitänyt päivällisiä omassa kortteerissaan. Kun hän piti päivälliset, oli se Greenwich'issa tai Richmond'issa. Mutta hän piti usein aamiaiset, ja niitä pidettiin hauskoina. Hänellä oli kauniit nuoren miehen huoneet Grosvenor Street'in varrella, jotka olivat somilla huonekaluilla varustetut ja yleensä erittäin kauniit ja sievät. Hyvä kirjasto, varustettu sanakirjoilla ja koristettu kauniihin kansiin sidotuilla muodin mukaisten kirjailijain ilmoituskirjoilla. Vaikka huone oli kirjailijan työhuone, siinä ei kuitenkaan huomattu sitä sekasotkua, joka yleensä on tavallinen henkilön työhuoneessa, jonka virkana on toimia kirjojen ja paperin kanssa. Ei edes kirjoitustarpeet olleet esillä paitsi kun ne tarvittiin. Ne olivat kätketyt isoon ympyriäiseen franskalaiseen piironkiin. Tässä piirongissa oli suuri joukko salalaatikoita ja iso syvennys varustettu erityisellä patenttikannella. Tässä syvennyksessä säilytettiin ne kirjoitukset, jotka aiottiin julaista The Londoner'issa, korehtuuri-arkkia y.m.; salalaatikoissa säilytettiin suunnitelmia eteväin, nyt eläväin miesten elämänkertomuksiin, joita oli aikomus valmistaa julaistaviksi päivä jälkeen heidän kuolemaansa.
Ei kukaan voinut kirjoittaa tällaisia suru-kirjoituksia vilkkaammalla kynällä, kuin Chillingly Mivers; ja se suuri joukko tuttavia, mikä hänellä oli, antoi hänelle tilaisuutta hankkia itselleen tietoja niiden eteväin ystäväin kuolettavaisista taudeista, joiden luona hän oli päivällisillä, niin että hän usein voi kirjoittaa loppujakson heidän nekroloogiinsa päiviä, viikkoja, jopa kuukausia ennen, kuin heidän kuolemansa hämmästytti yleisöä. Tämä piironki oli yhtäpitävä sen salaperäisyyden kanssa, johon tämä merkillinen mies kätki aivonsa tuotteita. Kirjallisessa elämässänsä Mivers'illä ei ollut mikään "minä"; siinä hän aina oli tuo käsittämätön, salamielinen "me." Hän ali "minä" ainoastaan kun hänen tapasit ulkona maailmassa ja kutsuit häntä Mivers'iksi.
Työhuoneen toisella puolella oli pieni päivällis- tai oikeammin aamiaishuone, jonka seinillä riippui kallis-arvoisia tauluja — eläväin maalaajain lahjoja. Monta näistä maalaajista oli Mr Mivers "me" nimellä kovistellut — ei aina The Londoner'issa. Hänen ankarimmat arvostelukirjoituksensa lähetettiin usein toisiin järellisiin sanomalehtiin, joita toimitti samaan järelliseen yhtiöön kuuluvat jäsenet. Maalaajat eivät tienneet kuinka loukkaavasti "me" oli heitä kohdellut, kun he tapasivat Mr Mivers'in. Hänen "minä" oli niin kohtelias ja kiitteleväinen, että he lähettivät hänelle kiitollisuuden osoituksen.
Toisella puolella oli hänen salinsa, jossa myöskin oli monta lahjaa, varsinkin kauniiden käsien tekemiä: korkoneulomuksella kirjaeltuja tyynyjä ja pöytävaatteita, posliinikaluja, komeita koristus-kapineita kaikellaisia. Muodissa olevat naiskirjailijat miellyttelivät Mr Mivers'iä; ja hänellä oli elämässänsä nuorena miehenä ollut toisiakin naisellisia ihailijoita, kuin muodin-mukaisia naiskirjailijoita.
Mr Mivers oli jo palannut tavalliselta kävelymatkaltansa puistossa ja istui nyt ymmyrkäisen piirongin ääressä lempeän-näköisen miehen kanssa, joka oli säälimättömimpiä The Londoner'in aputoimittajia ja tärkeä jäsen sen liittokunnan oligarkiiassa, jonka nimenä oli "ymmärtäväiset."
"Minä en edes jaksa lukea läpi kirjaa", sanoi Mivers väsyneen-näköisenä; "se on niin kuiva kuin maa Marraskuussa. Mutta tekijä on, niinkuin vallan oikein sanotte, 'Ymmärtäväinen' ja liittokunta olisi kaikkea muuta paitsi ymmärtäväinen, jos se ei jäseniänsä auttaisi. Ilmoittakaa itse kirja — sanokaa että sen kuivuus on selvä todiste sen ansiosta. Kirjoittakaa: 'Tavallisille lukijoille tämä erinomainen teos kenties näyttää vähemmän loistavalta kuin vilkas hilpeys' … jonkun toisen kirjailijan teoksessa, jonka te katsotte sopivaksi mainita; mutta sivistyneelle ja valistuneelle on joka rivissä j.n.e., j.n.e. Nyt muistan, kun tulemme arvostelemaan Burlington House'n näyttelyä, niin meidän täytyy koettaa parastamme masentaa yhtä maalaajaa siellä. Minä en ole hänen maalauksiansa nähnyt, mutta hän on aivan uusi, ja meidän ystävämme, joka on hänen nähnyt, kadehtii häntä hirveästi ja sanoo, että joll'eivät hyvät taiteen arvostelijat kohdakkoin häntä masenna, niin yleisön ilettävä mieli koroittaa häntä ihmeeksi. Sitä paitsi olen kuullut, että hän on halpa mies. Tuossa on miehen nimi ja ilmoitus siitä mitä maalaukset kuvaavat. Katsokaa niitä, kun saatte aikaa siihen. Valmistakaa kuitenkin sillä välin maalauksien teurastamista lausumalla muutamia satunnaisia pistosanoja maalaajalle." Mr Mivers otti nyt piirongistansa ystävällisen kirjeen kadehtivaiselta kilpailijalta ja antoi sen lempeän-näköiselle virkaveljellensä. Sitten hän nousi istualta ja sanoi: "Minä pelkään että minun täytyy jättää toimet huomiseksi; minä odotan kahta nuorta serkkua aamiaiselle."
Niin pian kuin lempeän-näköinen mies oli mennyt, lähti Mr Mivers salin ikkunalle ja antoi ystävällisesti sokeripalasen kanarialinnulle, jonka hän edellisenä päivänä oli saanut lahjaksi ja joka kullatusta häkistä, joka oli osa lahjasta, katseli häntä epäileväisesti eikä ottanut sokeria.
Aika oli kohdellut Chillingly Mivers'iä hyvin varovasti. Hän tuskin näytti päivääkään vanhemmalta kuin silloin, kun hän ensin lukijalle esiteltiin sukulaisensa Kenelm'in syntyessä. Hän nautti nyt hedelmän omista viisaista periaatteistansa. Koska hänellä ei ollut partaa ja käytti valetukkaa, niin ei ollut harmaan hiuksen merkkiäkään. Seisomalla kaikkia himoja ylempänä, välttämällä kaikkia ikävyyksiä, tyydyttämällä taipumuksiansa huviin ja karttamalla liiallisuuksia, oli hän säilyttänyt muotonsa jänteyttä ja ihonsa hienoutta. Ovi aukeni ja hyvin puettu palvelija, joka oli ollut kylläksi kauan Mivers'in palveluksessa, tullaksensa hänen-näköiseksensä, ilmoitti että Mr Chillingly Gordon tulee.
"Hyvää huomenta," sanoi Mivers; "minä olin hyvin mielissäni kun nä'in teidän niin kauan ja niin tuttavasti puhuvan Danvers'in kanssa: toiset tietysti huomasivat sitä, ja se seikka oli uusi askel teiden tiellänne. Se on teille erittäin hyvä, että nähdään teidän salongissa erillänsä puhelevan jonkun etevän miehen kanssa. Mutta saanko luvan kysyä, oliko itse kanssapuhe tyydyttävä?"
"Ei ensinkään: Danvers kaataa kylmää vettä minun toiveideni yli Saxboro'n suhteen, eikä edes viittaakaan siihen että hänen puolueensa tahtoo minua auttaa johonkin toiseen avoinna olevaan paikkaan."
"Puolueella on nykyänsä harvoja avonaisia paikkoja käytettävänä nuorelle miehelle. Ulkomailla oleva koulumestari on temmannut pois koulun valtiomiehiä varten samoin kuin hän on temmannut pois koulun näyttelijöitä varten — se on pahe, ja pahe, joka kansan kohtaloille tuottaa paljoa kovemmat seuraukset, kuin se hyvä, jota kenties se järestö vaikuttaa, joka sitä seurasi. Mutta turhaa on moittia sitä, jota ei voi auttaa. Jos minä olisin teidän sijassanne, niin minä heittäisin koko parlamentillisen kunnianhimon siksensä ja lukisin lakitiedettä."
"Neuvo on hyvä, mutta vaikea seurata. Minä olen päättänyt hankkia itselleni paikan alihuoneessa, ja missä tahtoa on, siinä on myöskin mahdollisuus raivata itselleen tie."
"Siitä en ole vallan varma."
"Mutta minä olen."
"Siitä päättäen mitä teidän kumppaninne yliopistossa kertovat minulle teidän puheistanne Kiista-Seurassa, ette silloin ollut ylellinen radikaali. Mutta ainoastaan ylellinen radikaali voi toivoa menestystä Saxboro'ssa."
"Minä en ole mikään raivio valtio-asioissa. On paljon sanottavaa kaikilla puolilla — caeteris paribus, minä katson voittavan puolen paremmaksi kuin voitetun: ei mikään menesty niin hyvin kuin menestys."
"Niin, mutta valtio-asiassa syntyy aina reaktiooni. Se puoli, joka yhtenä päivänä voittaa, voi toisena päivänä joutua tappiolle. Voitettu puoli edustaa vähemmistöä, ja vähemmistö on varma siitä että se sisältää enemmän intelligenssiä kuin enemmistö; intelligenssi ajan pitkään raivaa itselleen tien, voittaa enemmistön ja kadottaa sen sitten, sentähden että se tulee tuhmaksi, niin pian kuin se enemmistöksi muuttuu."
"Mivers-serkku, eikö historia teille näytä että yksi ainoa henkilö voi kumota kaikkia harvoin tahi monen verrannollista viisautta koskevia teoriioja? Ottakaa viisaimmat mitkä löydätte, ja nerokas mies, jolla ei ole kymmenes osakaan edellisten viisautta, murentaa ne tomuksi. Mutta silloin tämän nerokkaan miehen täytyy käyttää ne monet hyväksensä, vaikka hän niitä ylönkatsoo. Sitä tehdessänsä hän hallitsee niitä. Ettekö näe kuinka vapaissa maissa valtiolliset määräykset sulavat yhteen yksityisiin henkilöihin? Yleisessä vaalissa vaalimiehet kokoontuvat yhden nimen ympärille. Kandidaati puhukoon kuinka paljon tahansa valtiollisista periaatteista, kaikki hänen puheensa ei kuitenkaan hanki hänelle menestykseen tarpeellista ääni-lukua, joll'ei hän sano: 'Minä seuraan Mr A:ta, ministeriä, tai Mr Z:tä, vastustuspuolueen johtajaa. Tory-puolue ei voittanut Whig-puoluetta, kun Mr Pitt hajoitti parlamentin. Se oli Mr Pitt, joka voitti Mr Fox'in, jonka kanssa hän yleisiin valtiollisiin periaatteisin katsoen — niinkuin orjakauppaan, roomankatoliseen emancipatiooniin, parlamentin parantamiseen, — varmaankin oli enemmän yhtäpitävä, kuin kenenkään kanssa omassa kabinetissansa."
"Olkaa varoillanne, nuori serkkuni," huudahti Mivers levottomalla äänellä; "älkää astuko esiin nerokkaana miehenä. Nero on huonoin ominaisuus, minkä julkinen mies meidän päivinä voi omistaa — ei kukaan siitä välitä ja kaikki kadehtivat sitä."
"Suokaa anteeksi, te erehdytte; minun muistutukseni oli vallan yleinen, sen tarkoitus oli olla vastaus teidän väitteesenne. Minä tällä erällä mieluisemmin olen samalla puolella kuin nuo monet, senvuoksi että se on voittava puoli. Jos me tarvitsemme nerokkaan miehen ylläpitämään voittavaa puolta, niin on varma että hän saadaan esille, sillä hän voi seuralaisissaan saada tahtonsa aikaan. Ne harvat tuovat hänen meille, sillä harvat vihaavat aina yksinäistä nerokasta miestä. Ne ovat epäluuloisia — ne ovat kateellisia — eikä monet. Te olette sallinut kokemuksenne arvostelijana johonkin määrin himmentää teidän tavallisesti selvää arvostelukykyänne. Arvostelijat ovat ne harvat. Heillä on äärettömän paljon enemmän sivistystä, kuin monilla. Mutta kun todellisesti nerokas mies astuu esiin, niin arvostelijat harvoin tuomitsevat häntä niin rehellisesti kuin nuo monet. Jos hän ei kuulu heidän oligarkiseen seuraansa, niin he joko pilkkaavat tai alentavat häntä, tahi eivät ole häntä tuntevinaan; vaikka aika vihdoin on tuleva, jolloin arvostelijat häntä tunnustavat, kun hän on voittanut puolellensa ne monet. Mutta eroitus toiminnan miehen ja kirjailijan välillä on siinä, että kirjailijalle harvoin myönnetään arvoa ennenkuin hän on kuollut, jota vastoin toiminnan miehelle on välttämätöntä väkisin vaatia itselleen arvoa jo eläissänsä. Mutta nyt on kyllin puhuttu näistä asioista; te kutsuitte minua tapaamaan Kenelm'iä — eikö hän tule?"
"Kyllä, mutta minä en kutsunut häntä tulemaan ennenkuin kymmenen aikana. Minä kutsuin teitä puoli kymmenen sentähden että tahdoin kuulla miten oli Danvers'in ja Saxboro'n laita, ja myöskin edeltä valmistaakseni teitä hiukan, ennenkuin esittelen teitä serkullenne. Minun täytyy nyt lyhyesti esitellä asia, sillä kello on ainoastaan viittä minuuttia vailla kymmenen, ja hän on luultavasti tarkka mies. Kenelm on kaikin puolin teidän vastakohtanne. Minä en tiedä onko hän taitavampi, tahi vähemmän taitava — teitä ei voi millään tavalla verrata keskenänne; mutta hän on kokonansa kunnianhimoa vailla, ja voisi kenties olla teille avuksi. Hän voi tehdä mitä hän tahtoo Sir Peter'in kanssa; ja kun muistaa kuinka teidän isänne — kunnollinen, mutta vähän raaka mies — vaivasi ja vaivasi Sir Peter'iä, sentähden että Kenelm tuli teidän ja tilan välille, niin on luultavaa että Sir Peter pitää vihaa teille, vaikka Kenelm väittää ett'ei hän voi sitä tehdä; ja olisi hyvä jos voisitte poistaa tätä vihaa isässä pääsemällä pojan suosioon."
"Minä olisin hyvin mielissäni, jos voisin tätä vihaa poistaa. Mutta mikä on Kenelm'in arka kohta — kilpa-ajo? metsästyskenttä? vaimot? runous? Miestä voipi voittaa ainoastaan koskemalla hänen arkaan kohtaansa."
"Hiljaa! Minä näen hänen ikkunasta. Kenelm'in arka kohta oli, kun tunsin hänen muutamia vuosia sitten, ja luulenpa että se vieläkin on —"
"Noh, kiiruhtakaa! Minä kuulen hänen soittavan teidän ovi-kelloanne."
"Kiihkoinen toivo löytää ideaalista totuutta reaalisessa elämässä."
"Ah!" sanoi Gordon, "hän on, niinkuin luulin — vaan uneksija."